Paluu Garmisch-Partenkircheniin

Teksti: Ilkka Karisto

(Image 1/2006) Mäkihyppy on osa suomalaisten kansallista alitajuntaa, halusimme tai emme. Se on laji, joka antanut meille Matti Nykäsen, Mynthon-haalarit ja Garmisch-Partenkirchenin uudenvuoden kilpailun. Ilkka Karisto lähti Keski-Euroopan mäkiviikolle etsimään totuutta lajista, joka oli hänelle lapsena intohimo. Se osoittautui karmeaksi.

"Heeeeyyy-he-hey-baby! UH! AH! I wanna knoo-oow... if you'll be my girl!"

Myönnetään, onhan tämä hiukan aikaista. Aloitan terassikauteni, kun vuosi 2006 on ehtinyt vanhentua vain 12 tuntia ja 13 minuuttia. Istahdan glühwein-mukin kanssa juottokarsinan nurkkapöytään eteläsaksalaisessa Garmisch-Partenkirchenin kaupungissa ja katselen, kuinka parikymmentä mäkihyppyturistia tanssii D.J. Ötzi -nimisen saksalaisartistin diskorallatuksen tahdissa.

Garmisch-Partenkirchenin perinteinen (urheiluselostajan kielisääntö 12b: tässä kohdin on aina käytettävä määrettä "perinteinen") uudenvuodenpäivän mäkikilpailu on alkamassa reilun tunnin kuluttua. Lapsiperheet ja muut kunnolliset valuvat jo stadionille päin muovitorvineen ja lippuineen, mutta terassilla nostatetaan vielä kisatunnelmaa jägerteellä.

Kaksi gore-tex-hiihtohaalareihin ja Milka-suklaan mainoslippiksiin sonnustautunutta noin nelikymppistä, ekonomin oloista naista lähestyy pöytääni tanssien sillä tavalla kuin vain kaksi nelikymppistä, ekonomin oloista naista päiväpöhnässään voi tanssia.

"Put your hands in the air! Everybody sing now! Heeeeyyy-he-hey-baby!"

Toinen naisista tarttuu käsivarteeni ja yrittää vetää minua tanssimaan. Hän näyttää mallia: etusormia nostetaan ylös ja alas kuin tonttuleikissä, ja pylly heiluu vasemmalta oikealle ja edes-takas, edes-takas...

"UH-AH! I wanna knooo-oow..."

Ei, ei, ei. Mitä minä oikein teen täällä?

"Mitä sinä oikein teet siellä?" tämän lehden päätoimittaja kysyi, kun ehdotin reportaasimatkaa Keski-Euroopan mäkiviikolle.

Perustelin juttuideaani ylevin sanankääntein: Mäkiviikko on osa suomalaisten kollektiivista historiaa, sukupolveni avainkokemuksia. 1980-luvulla, jolloin olin lapsi, Yleisradio piti huolta siitä, että jokainen vuosi alkoi samalla tavalla: ensin Mauno Koivisto puhui kansalaisille, sitten soitettiin Eurovision tunnussävel, minkä jälkeen selostus siirrettiin Garmisch-Partenkircheniin Pentti Salmelle, Antero Karapalolle tai Kari Hiltuselle.

Silloin peruskoululainenkin ymmärsi, että maailma oli paikallaan, elämä jatkuisi seuraavankin vuoden, vaikka Kekkonen kuolisi, Tshernobyl räjähtäisi ja Ruotsissa ammuttaisiin joku ihmeen Palme.

Se oli aikaa ennen kisastudioita. Tv-lähetykset olivat yliasiallisia ja pelkistettyjä, ja selostajan ääni tuntui tulevan hyvin kaukaa, Euroopasta. Tilanteessa oli jotain juhlavaa ja valtiollista. Jos suomalainen mäkimies voitti, soitettiin lähetyksen lopuksi Porilaisten marssi.

Muistatteko? Tunnetteko saman kuin minä?

Sitä kutsutaan nostalgiaksi.

Jo mäkiviikon kisakalenterin - joka on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tismalleen samanlainen - katseleminen saa minut hymyilemään; osakilpailujen nimet laukaisevat muistoja samaan tapaan kuin Madeleine-leivos Marcel Proustin romaanissa Kadonnutta aikaa etsimässä:

29.12. Oberstdorf  (Kisa ajoittui päivään, jolloin kavereiden kanssa käytävien keskustelujen painopiste oli jo siirtynyt joululahjojen vertailusta rakettiostosten suunnitteluun.)

1.1. Garmisch-Partenkirchen (Tätä katsottiin koko perhe yhdessä. Ruokailu ajoitettiin niin, ettei se häirinnyt hyppyjen seuraamista.)

4.1. Innsbruck (Koulu oli taas alkanut, mutta vaikka pääsi vasta kahdelta pois, ehti hakea Elannosta neljä tarjousmunkkia ennen kisan alkua.)

6.1. Bischoshofen (Muistan teinivuosiltani sen hetken, kun ensimmäistä kertaa kuulin olutta, bisseä, kutsuttavan bischoshofeniksi. Myöhemmin havaitsin, että hellittelynimi on hyvin yleinen ja laajalle levinnyt. Eikö se, jos jokin, kerro mäkiviikon asemasta kansallisessa alitajunnassamme?)

Tässä vaiheessa pomoni hörähteli tavalla, jonka tulkitsin sekoitukseksi orastavaa innostusta sekä epäuskoa ja -toivoa. Löin lisää vettä kiukaalle, ennen kuin hän ehtisi keksiä vasta-argumentteja: Mäkihyppy on laji, jonka idea on pohjimmiltaan niin absurdi, että jo se tekee siitä hienoa. Se on laji, jossa vaara on alati läsnä. Laji, jossa voittaja ei ratkea pelkästään metrejä mittaamalla, sillä hypyille annetaan myös tyylipisteitä. Se on laji, jonka kaikkien aikojen paras urheilija on Matti Nykänen ja laji, jossa suomalaiset voittavat aina ruotsalaiset.

Hitto soikoon: se on laji, jossa ihminen lentää.

Ja, sokerina pohjalla, erikoisperusteluni Imagea varten: Mäkihyppy voi olla seuraava trendilaji. Olin lukenut jostain, että toisin kuin Suomessa, Saksassa mäkihyppyä on ruvettu pitämään älykkölajina.

Totta kai kärjistin. Kärjistin niin paljon kuin kehtasin.

Sillä hetkellä en halunnut mitään niin paljon kuin menolipun Garmisch-Partenkircheniin (en tiennyt vielä mitään D.J. Ötzin tahtiin tanssivista kisaturisteista).

Ja tämä naiivi innostukseni... Se johtuu kai lapsuudestani.

 1  2  3  4  5  6  7  SEURAAVA SIVU