Hanki ja elämä

Teksti: Samuli Knuuti Valokuvat: Aki Roukala

(Image 2/2008) Eräs venäläinen runoilija aprikoi kerran, miksi synnymme kirkkaansinisen taivaan alla mutta kuolemme synkässä metsässä. Samalla tavalla suomalainen murtomaahiihto on taantunut kalevalalaisesta sankarkuudesta eläkeläisten ja maaseudun aikamiespoikien puuhasteluksi. Samuli Knuuti rakastaa murtsikkaa silti.

Olosuhteet ovat ihanteelliset, tavallaan: lunta on latupohjalla tarpeeksi, sauvan piikki ei nirhaise maata hangen läpi. Lämpotila on juuri pakkasen puolella, mutta lumi on miinuksella jo parin kolmen asteen verran. Kun sitä koettaa kädellä, se ei tunnu jäiseltä ja vetiseltä. Laitan sukseni jalkaan, ensiksi oikean, sitten vasemman; pujotan kädet sauvan lenkkeihin ja ryhdyn hiihtämään.

Kun työnnän itseni vauhtiin vahvoilla tasatyönnöillä, luon katseen kohti sinistä taivasta. Mutta sitä ei ole, se on varastettu, tilalla on neljän metrin korkeudella roikkuva katto. Vierelläni lounaissuomalaista maisemaa näkyy vain seinälle rakennetuista ikkunoista - ne antavat likaisenvihreään harmauteen, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä helmikuun kanssa jota kalenteri väittää meidän paraikaa käyvän läpi kuin laskupinoa.

Molemmilla puolillani ovat seinät, matkaa niiden välillä on kuusi metriä. Myös horisontti, tuo lempeä viiva suomalaistalven värien, valkoisen ja sinisen, välillä on hävinnyt, kielletty minulta. Edellä on vain kaartuvaa tunnelia, joka kiertää 700 metriä ja saattaa minut sitten takaisin tähän, samaan pisteeseen.

Jos olisin Veikko Hakulinen (seitsemän olympiamitalia 1952-60), Eero Mäntyranta (seitsemän olympiakultaa 1960-1968) tai edes vuonna 1970 MM-kisoissa 50 kilometriä MM-kisoissa voittanut "Susi-Kalle" Oikarainen, tämä olisi surrealistis-futuristinen painajainen, josta heräisin omaan huutooni. Mitä jää kun ottaa etenemiseen suuntaavasta urheilusta mahdollisuuden päästä pisteestä a pisteeseen b: pelkkä orava pyörässä.

Mutta minä en ole Hakulinen, Mäntyranta tai Oikarainen, tämän jo lihakseni paljastavat minulle. Olen kirjoittaja, joka on ajanut Espoosta 120 kilometriä Paimiossa sijaitsevaan Paippi-hiihtoputkeen. Täällä matalassa, maisemaan piiloutuvassa rakennuksessa on välinevuokraamo, pukuhuoneet, sauna, kahvila - ja ennen kaikkea 700 metrin verran sitä, mitä ei ole ympärillä satoihin kilometreihin, lunta. Paippi on yksi Suomen viidestä hiihtoputkesta, ja kuudes on nyt suunnitteilla Espooseen.

Se mikä alkoi avaran pohjoisen taivaan alla, tapahtuu nyt pommisuojan väreillä sisustetussa umpiossa, kuin salaseurassa. Kiitäessään samaa lenkkiä ympäri viidettä kertaa tajuaa, ettei Osama Bin Ladenia tajuaisi kukaan etsiä täältä - tai hiihtomaailman vastinetta persona non gratalle, Kaisa Varista.

Väkisinhiihto. Rimpuilu. Murtsikka. Ei niin rakkaalla lapsella sitä vasta nimiä riittääkin.

Miksi välittää enää murtomaahiihdosta nyt, vuonna 2008? Tämän vuoden tammikuussa suurimmassa osassa maata keski­lämpötila oli noin viisi astetta vuosien 1971-2000 keskilämpöä korkeampi. Vaikka Virpi Kuitunen on tätä kirjoitettaessa vahvasti kiinni maailmancupin voitossa, ainoa suomalaisia puhuttanut hiihtäjä on ollut  toista kertaa dopingista kiinnijäänyt Kaisa Varis. Keskiverto kaduntallaaja puolestaan pystyisi yhtä todennäköisesti nimeämään jonkun raanutaiteilijan kuin yhä aktiivisen suomalaisen mieshiihtäjän.

Lajille etsittiin lisää näkyvyyttä valtamediassa (siis pääkaupungin viestimissä) järjestämällä tammikuussa SM-hiihdot Vantaalla, vaikka se nykyoloissa on yhtä mielekästä kuin pitää rantavolleyn MM-kisat Inarinjärvellä. Itse kilpailutapahtumia enemmän mediaa kiinnosti saadaanko kisat pidetyksi neljän asteen vesisateessa, kyllä, ei, kyllä, ei; ja lopulta kisat olivat kuin Eppu Normaalin uusi levy, niiden tapahtuminen on kiinnostavampaa kuin sisältö.

Kauas on edetty niistä päivistä, jolloin Olarin yläasteen veistoluokka jämähti opettajan luvalla katsomaan, kuinka Kari Härkönen voitti vuonna 1985 Seefeldin MM-kisoissa 15 kilometrillä kultaa, ensimmäisenä suomalaismiehenä viiteentoista vuoteen. Opettajani innostui voitosta niin, että demonstroidessaan kisan jälkeen sirkkelin käyttöä hän sai kädensyrjäänsä vuolaasti vuotavan haavan.

Oma suhteeni murtomaahiihtoon on ollut kieroutunut jo pienestä saakka. Olen nimittäin harrastanut sitä jo 10-vuotiaasta lähtien intohimoisesti.

Kahdeksanvuotiaana voitin Espoon koulujen kulttuurikilpailujen sarjan runoillani, joiden keskiössä oli eeppinen sarja Lahden MM-kisoista 1978. Se oli täynnä luovia ja pakottoman tuntuisia riimittelyratkaisuja: "Sitten ladulle ampaisi Hilkka Riihivuori / joka muiden edestä mitalit kuori" on jäänyt erityisen piinaavana säeparina mieleeni.

Luistelusta en koskaan oppinut pitämään. Se kuinka luistimet puristivat jalkaa ja nilkat lonksuivat sinne tänne; kuinka niitä nauhoja piti aina palelevin sormin kiristellä jääradan kopissa; jään kylmä kovuus kun siihen kaatuu kyynärpää edellä. Ja ennen kaikkea se kentän pienuus: luistinrata on vain iso jäätynyt lätäkkö, ja kun se päättyy, se päättyy; sen reunalta ei pääse minnekään, se on yhtä aikaa suljettu tila ja aukean paikan kammoa ruokkiva avoin alue. Jääkiekkoa vasta kammosin: se on kova ja vihamielinen esine, maalissa seisominen oli kuin olisi ollut kivitettynä jostakin, jota pidetään rikoksena vain jälkijättöisissä ja fundamentalistisissa maissa.

Niinpä jo varhain tein liikunnanopettajani kanssa erikoissopimuksen. Koska en halunnut luistella, sain mennä hiihtämään aina niillä tunneilla, joilla muut pojat pelasivat lätkää. Opettaja oli pyynnöstä niin silmin nähden hämmentynyt, ettei hän osannut kuin suostua: olinhan selvästi kolmisenkymmentä kiloa katoavaa kansanperinnettä, lajinsa viimeisiä, pieni poika, joka halusi hiihtää. Sen epääminen olisi ollut samaa kuin olisi ehdoin tahdoin taittanut uhanalaiseksi julistettuja kasveja.

Muuten ei koulussa koskaan hiihdetty, eipä tietenkään. Suurella osalla pojista ei edes ollut suksia, vielä harvemmilla niiden hiihtokuntoon saamikseksi tarvittavia voiteita. Eikä parempaa keinoa vieroittaa lasta hiihdosta ole kuin pakottaa tämä ladulle lipsuvilla suksilla.

 1  2  3  SEURAAVA SIVU