Miltä tuntuisi asua huvilakaupunginosassa, jonka jo nimitys tuo mieleen tivolit, lomapäivät ja Peppi Pitkätossun Huvikummun? Ja jonne huristelisi oma luksusraitiovaunu?

Kulosaaren 100-vuotisjuhlan kunniaksi A-lehtien talossa oli viime viikolla esillä kaupunginosan historiaa esittelevä näyttely. Ahkerana julkisten kulkuvälineiden käyttäjänä huomioni kiinnitti tieto, että vuosina 1910–1951 Kauppatorilta Kulosaareen kulki oma raitiotielinjansa (fakta on ehkä tullut esille myös ohimennen koulun historian tunneilla, mutta tiedonmurunen on painunut ajat sitten alitajuntani pohjamutiin).

 Ja millaisia raitiovaunuja ne olivat! Korkeasti koulutetun ja varakkaan väen asuinpaikkaan kulki kaksi jalopuista Jumbo-ratikkaa (joista toinen on muuten viime syksynä entisöity taas ajokuntoiseksi). Nykyihmisestä kuulostaa hassulta detalji, että ennen Kulosaaren sillan valmistumista 1919 raitiovaunut kuljetettiin saareen höyrylautalla.

Jumbon taka-osan nahkapenkeillä herrat tupruttelivat sikareitaan. Istumapaikkoja oli huomattavasti enemmän kuin seisomapaikkoja, koska kiireettömään matkustamiseen ei kuulunut tyylitön huojuminen. Kuskit tunsivat ulkonäöltä suurimman osan matkustajista ja jäivät pysäkille rauhassa odottamaan, jos vakioasiakasta ei näkynyt. Lotat pitivät sota-aikana raitiovaunussa kahvilaa.

 2000-luvulla ratikasta lentää ulos, jos siellä erehtyy mussuttamaan eväsleipäänsä, tupakoinnista tai kahvittelusta puhumattakaan. Vauhtia ja suorittamista ihannoivassa yhteiskunnassamme entisajan leppoisa ja yhteisöllinen ratikkamatkustaminen herättää kaihoisan tunteen rinnassa.