Mauttomuuden huiput

Makuasioista pitäisi kiistellä enemmän, vaatii Ilkka Karisto.

 

Elämän pienistä mysteereistä suurimpia on tämä: miksi autostereoitaan ikkunat auki täysillä huudattavat nuoret miehet soittavat aina niin kammottavaa musiikkia?

Jos ihminen ottaa asiakseen toimia koko taajama-alueen deejiinä ja hänellä on varaa autoon, kalliisiin äänentoistolaitteisiin, aurinkolaseihin ja hiusgeeliin, luulisi hänen hieman miettivän myös musiikkivalintojaan. Mutta ei. Nämä oman elämänsä sleazy riderit pakottavat meidät kuuntelemaan aina kuppaisinta mahdollista konemusaa tai jotain r'n'b-jynkytystä, jonka käheästi kuiskatut vokaaliosuudet tuovat kierolla tavalla mieleen Kikan Apinamiehen.

Ehkä nämä ihmiset todella pitävät sellaisesta musiikista. Se edustaa heidän makuaan, ja – kuten hyvin tunnettua – makuasioista ei voi kiistellä.

 

Paitsi että nykyisin voi. Sanonta tulee valistusajan Ranskasta, ja alun perin se tarkoitti päinvastaista kuin nyt: makuasioista ei voi kiistellä, koska kiistely on turhaa, kaikki kuitenkin tietävät, mikä edustaa hyvää makua ja mikä huonoa.

Asetelma on tuttu esimerkiksi Jane Austenin epookkiromaaneista. Siinä maailmassa jokainen tiesi tarkkaan paikkansa, miten olla, miten pukeutua ja mitä puhua. Kaikkein tärkeintä oli hallita säätynsä edellyttämät tavat, manners.

Viimeiset kolmekymmentä vuotta sosiologit ja muut nuhjuisiin samettitakkeihin kääriytyneet ajattelijat ovat julistaneet sellaisen yhteiskunnan kuolemaa. Syntyperä, ikä tai asema eivät enää rajoita käyttäytymistämme. Kulttuuriministeri saa vieroksua oopperaa ja kuunnella tennarit jalassaan hiphopia, ja kuusikymppinen yritysjohtaja voi leikkiä vapaa-ajallaan moottoripyöräjengiläistä.

 

Periaatteessa tämä uusi vapaus on tietysti virkistävää. Käytäntö on sitten toinen juttu. Kun ihmisille annetaan valta tehdä asiat täysin oman makunsa mukaan, maailmaan kasaantuu sietämätön määrä mauttomuutta, josta joutuvat kärsimään sivullisetkin.

Mauton käytös leviää usein salakavalasti, vähän kuin muoti, ja lopulta siihen syyllistyvät kaikki. Viime aikoina olen ihmetellyt suomalaisten suhtautumista julkkisten kuolemiin. Spedestä se kai alkoi, tuo makaaberi märehtiminen ja iltapäivälehtien muistoliitteiden paksuuntuminen. Sen jälkeen olemme surreet spektaakkelinomaisesti Juicea, Kirkaa, Kari Tapiota, Mika Myllylää ja Topi Sorsakoskea, jonka kuolinkamppailuakin saimme seurata lähes reaaliajassa.

Helmikuussa Yleisradio näytti nettisivuillaan suorana lähetyksenä laulaja Whitney Houstonin hautajaiset. Whitney Houstonin! Julkkisten kuolemista on tullut viihdettä. Jotkut varmasti odottavat jo kieli pitkällä seuraavan suuruuden kupsahtamista, jotta pääsevät lukemaan viikonlopun megapaketin tähden traagisesta kujanjuoksusta.

 

Joskus ammoin huono maku oli synonyymi kansan syvien rivien maulle. Ei enää. Tökeröihin tyylirikkoihin syyllistyvät yhtä lailla elitistit, jotka ovat tarkkoja tyylistään ja uskottelevat edustavansa hyvää makua.

Ajatellaan vaikka nykytaiteilijoita, jotka yrittävät tekeytyä filosofeiksi. Taiteen esittelytekstit gallerioissa ovat täynnä vaivaannuttavaa filosofista puolivalmistetta, joka saa laatijansa näyttämään pompöösiltä pyrkyriltä. Joudumme lukemaan rikollisen ylipitkiä lauseita, joissa taiteilija referoi ”läheiseksi kokemansa” filosofin – usein Gilles Deleuzen tai Martin Heideggerin – ajatuksia tavalla, josta näkee taiteilijan tutustuneen Deleuzeen tai Heideggeriin viikko sitten internetissä. Miksi taiteilija ei myönnä reilusti, että sainpa krapulapäissäni idean kuvata hiusteni kuivumista videokameralla kolmesta eri suunnasta, eikä taustalla ole syvällisempiä pohdintoja ”toiseudesta” tai ”ruumiillisuutta tuottavan kehon intiimistä sisätilasta”.

 

Makukysymyksissä pitäisi palata lähtöruutuun. Kaikki tietävät mikä on huonoa makua. Jos eivät tiedä, se pitää niille kertoa. Oppia voi ottaa entiseltä Hurriganes-kitaristi Albert Järviseltä. Järvinen meni kerran Hectorin konserttiin. Keikan jälkeen hän änkesi takahuoneeseen, katsoi Hectoria silmiin ja lausui arvion kuulemastaan: ”Heikki, vittu mitä paskaa.”

*

Kirjoittaja on toimittaja, joka joutui tarkistamaan Deleuzen etunimen internetistä.

 

Image 3/2012

Tilaa Imagen uutiskirje: saat luettavaksi yhden tulevan lehden jutuista jo etukäteen!