Älypuhelin saa meidät käyttäytymään älyttömästi, väittää Ilkka Karisto.

Sitä näkee nykyään joka päivä. Kahvila sunnuntai-iltapäivänä: kolme pariskuntaa eri pöydissä, ja kaikki kolme miestä sutivat kiihkeästi iPhonen tai jonkun muun älypuhelimen kosketusnäyttöä. Kahdessa pöydässä ei puhuta mitään. Kolmannessa mies sentään yrittää, mutta keskustelunavaukset ovat hajamielisiä, ja aiheet tulevat puhelimen näytöltä, ei omista aivoista.

”Janne on näköjään käymässä Roomassa.”

”Tää ei nyt suostu lataamaan tätä sivua.”

”Oho. Sodankylässä on jo pakkasta.”

Kaikilla kolmella naisella on sama kärsivällisen kärsimätön ilme, joka tarkoittaa: loppuukohan tuo koskaan?

Ei se lopu. Se tulee pahenemaan. Viime kevättalvella julkistetussa tutkimuksessa selvisi, että joka viides yhdysvaltalainen tarttuu kännykkäänsä ennen kuin nousee aamulla sängystä. Joka neljäs on nähnyt, että puhelinta näprätään kesken hautajaisten.

Albert Camus’n romaanissa Putoaminen päähenkilö Jean-Baptiste Clamence sanoo, että tulevien sukupolvien historiankirjoittajat tarvitsevat vain yhden lauseen kuvatakseen nykyihmistä: hän harjoitti haureutta ja luki sanomalehtiä.

Nyt lauseen voisi muuttaa muotoon: hän harjoitti haureutta ja hiveli kosketusnäyttöään.

En sinänsä vastusta älypuhelimia. Ihmiset saavat puolestani tehdä puhelimillaan mitä lystäävät – silloin kun ovat yksin. Mutta ei seurassa. En tiedä mitään raivostuttavampaa kuin ne tyypit, jotka kesken illanvieton ryhtyvät etsimään älypuhelimestaan jotain videopätkää tai Jussi Parviaisen vaimon lausuntoa.

Nämä sankarit luulevat pystyvänsä samalla osallistumaan pöydässä käytävään keskusteluun. Eivät he pysty. Kosketusnäytön kanssa äheltävästä ihmisestä tulee keskittymiskyvytön zombie, jonka kanssa juttelu on yhtä antoisaa kuin mieli­alalääkkeillä ja viinalla päänsä sekoittaneen bussipysäkkimumisijan komppaaminen. Isossa seurueessa älypuhelinten hiplaajat voi onneksi jättää omiin oloihinsa. Pahinta on kun jää sellaisen kanssa kahden. Näissä tilanteissa olen ottanut tavakseni sanoa: pane nyt se piirtoheitin pois.

Suorastaan traagisen ristiriitaista on se, että kaikkein antisosiaalisimpaan käytökseen syyllistyvät usein ne ihmiset, jotka sosiaalisessa mediassa ylläpitävät eniten ystävyyksiä. Näin käy esimerkiksi silloin, kun joku vikkeläsorminen verkostoituja tulee kahvilaan tapaamaan kaveriaan ja käyttää yhteisen laatuajan tutkimalla älypuhelimensa paikannusohjelmalla keitä muita tuttuja mahdollisesti olisi lähistöllä. Vähemmästäkin on sanottu ystävyyksiä irti.

Kännykän historia on lyhyt, mutta sen lieveilmiöiden lista pitkä. Meillä kaikilla on omat kauhutarinamme kailottajista. Oma suosikkini on Lapin tunturivaelluksella kohtaamani kiinteistönvälittäjä, joka kehui helsinkiläiskämppien pohjaratkaisuja puhelimeensa sellaisella volyymilla, että asia tuli selväksi koko paliskunnalle.

Mutta vielä enemmän minua nyppivät älypuhelinbarbaarit. Puheluilla on sentään alku ja loppu. Kosketusnäyttöään sutivasta kaverista ei voi tietää, milloin hän lopettaa, jos lopettaa. Voi vain tarkkailla suupielten nykimistä ja pelätä, että joutuu pian itsekin katsomaan jonkun YouTube-hassuttelun.

Älypuhelin saattaa muuttaa käyttäytymistämme enemmän kuin osaamme arvata. Jotkut tutkijat ovat jopa väittäneet sen muodostavan ihmiselle kuudennen aistin: kaikki mahdollinen tieto kulkee mukana ja on haettavissa sormea liikauttamalla. Alamme muistuttaa yhä enemmän konetta.

Yksi tuttuni kokee iPhonen jo mullistaneen hänen arkensa. ”Käytän sitä ihan koko ajan. Tuntuu kuin olisin saanut uuden ruumiinjäsenen”, hän intoili.

Ehkä niin, mutta käsittääkseni nenän kaivaminen seurassa ei ole edelleenkään kohteliasta käytöstä.

Edessä voi olla pitkä ja vaikea ylimenokausi, ennen kuin älypuhelinta opitaan käyttämään sivistyneesti. Muistammehan Charles Darwinin opit: lajien ominaisuudet kehittyvät erittäin hitaasti, vuosisatojen sopeutumisen tuloksena. Sopii toivoa, että ihmisen kyvylle katsoa toista silmiin ja keskustella ei käy siinä rytäkässä yhtä kurjasti kuin hännälle, joka surkastui tarpeettomana pois.

*

Kirjoittaja on toimittaja, joka ei kykene kirjoittamaan tekstiviestiä ja syömään purukumia samaan aikaan.

Image 11/2011