Riikka Pulkkinen oli viemässä roskia, kun taivaalta alkoi pisaroida jotakin keltaista.

Olin viettänyt hyvän perjantain, yhden sellaisista joina hyväksyy itsensä ja kaupungin ympärillään, rakastaakin molempia ehkä. Yhden illoista joina ei tunne häpeää saati ylimielisyyttä. Olin kävellyt Kalliosta kotiini Helsingin keskustaan ystäväni kanssa, keittänyt iltateet, puhunut urbaanin yksinäisyyden muodoista sekä presidentinvaaleista. Olin itseni kohdalla, kuten aina hyvien keskustelujen jälkeen. Kunnes päätin viedä biojätteen, etteivät appelsiininkuoret jäisi yöksi muhimaan.

Taloyhtiön roskalaatikot ovat pihan katveisimmassa osassa tietystä syystä. Kun ihminen haluaa eroon kalankääreestä, kaurapuuron tähteistä ja muista elämää häiritsevistä aineista, hän jaottelee nämä ja vie ne laatikoihin, joihin hänellä ei ole keittiönsä ikkunasta välitöntä näköyhteyttä. Hän itse on puhdas, lika ei häneen yllä. Se kuuluu wc-pönttöön ja biojätesäiliöön pihan perällä. Kysymys ei ole vähemmästä kuin identiteetistä. Jos ette usko minua, lukekaa antropologi Mary Douglasin Puhtaus ja vaara.

Lian ja puhtauden järjestys on monimutkainen ja hauras. Yhtäältä sen raja kulkee vessan ja keittiön välillä, toisaalta kotioven ja kadun. Niin, tai kotioven ja roskalaatikon välillä. Varsinkin kun huoleton juhlija on asemoinut itsensä naapurin parvekkeelle ja avannut sepaluksensa.

Siinä minä siis olin, pahaa-aavistamattomana, appelsiininkuoret biojätepussissa, matkalla pihan poikki roskalaatikolle. Avasin laatikon kannen. Tunsin, miten taivaalta pisaroi. Hämmästelin asiaa hiukan, sillä kun katsoin ylös, näin tähdet. Sataa, sanoin ystävälleni. Yksi tippa – kummallisen lämmin – putosi otsalleni. Katsahdin naapuritalon parvekkeelle. Huojuva mies lorotti tyytyväisenä nestettään alas. Virtsa osui pyöräkatokseen ja kimpoili siitä hellinä pisaroina meidän päällemme.

Lapsuuden hätäpissoja lukuun ottamatta olen itse kussut elämäni aikana julkisella paikalla kaksi kertaa: toukokuussa 2005 Hietaniemen hautausmaan laidalla ja juhannuksena 2007 metsikössä Kesärannan kupeessa. Tarkoituksenani ei ollut kapinoida kuolleita tai istuvaa pääministeriä vastaan; hätä yllätti ja humalatila sumensi arvostelukyvyn. Näistä erehdyspissoista huolimatta olen sitä mieltä, ettei julkinen virtsaaminen sovellu kenellekään, ei miehelle eikä naiselle.

Teini-ikäiset tytöt pitävät joskus kusemista vapautensa ja vasta löydetyn riehakkuutensa metaforana: heitä ei syyttä kutsuta pissiksiksi. Pissa-Liisan identiteetti on kuitenkin usein ohimenevä ilmiö. Kun pissis kasvaa ja kerää kokemusta, hän tajuaa, ettei kyykkypissa Forumin kulmalla johda vallankumoukseen vaan pelkästään märkiin lahkeisiin.

Miehet taas jatkavat kusemista vapauden eleenä. He kusevat puskissa, Paasikivenaukiolla – ja parvekkeilla. Tämä voi liittyä tarpeeseen paljastaa penis tai siihen, että vedenheitto haaratanassa sepalusta raottamalla tuo nopean helpotuksen. Parvekepissa kaipaa silti tarkempaa analyysia. Onhan siinä jotakin yksinvaltiuteen liittyvää. Hallitsijat vilkuttavat parvekkeilta kansalle. Ylikomentajat ampuvat yksityisparvekkeeltaan keskitysleiriläisiä. Mitä muuta parvekekusija on kuin perjantai-illan ja kusikaarensa mittainen kuningas?

Olen vieraskorea ja keskivertoa taipuvaisempi myötä­häpeään. Ehkä siksi en huutanut, saati raivostunut. Kuiskasin ystävälleni lähes äänettä: se on kusta! Mielessäni kävi myös astetta pöyristyttävämpi vaihtoehto: vai onko se oksennusta?

Reaktioni täytti kaikki Tukholma-syndrooman kriteerit. Vasten tahtoaan kaapatun tai vahingoitetun yksilön väärä solidaarisuus hyökkääjäänsä kohtaan on monimutkainen ilmiö, mutta juuri tuolla nöyryytyksen hetkellä en kysynyt reaktioni syitä. Vetäydyin pihan pimeimpään laitaan, vedin ystävän mukanani. Halusin, että naapuriparvekkeen onneton juhlija saisi säilyttää illuusionsa. Hän oli keksinyt tavan helpottaa hätänsä bileiden vessajonosta huolimatta, enkä halunnut, että hänen karmaiseva virheensä tulisi hänen tietoisuuteensa.

Vaikka toisen ihmisen päälle kuseminen on äärimmäisen nöyryyttämisen ele, koin tuona kultaisen suihkun iltana omituista emansipatorista riemua. Hämmästyttävä rauha valtasi minut. Mies oli palannut juhliin, minä asuntooni. Pahin oli tapahtunut, olin saastunut mutta jollain lailla enemmän elossa. Kaupunki ja sen korttelipihat tuntuivat inhimillisiltä. Kusta tukassani ajattelin: Täällä eletään, erehdytään, kustaan ihmisten päälle mutta jatketaan elämää.

Image 12/2011