Beta

Ylipirteiden maa

Mitä tapahtui sille jäyhälle kansalle, joka nauroi suu kiinni ja osasi kiittää kiljahtelematta?

 

Kello on kahdeksan aamulla, kun kaupalliselle nuorten radiokanavalle soittanut Anna jännittää linjalla. Ulkona paistaa aurinko, ja juontajat nostattavat aamukilpailun tunnelmaa hokemalla, että päivästä on tulossa rrrrrrrautainen.

Kohta selviää, voittaako Anna liput itselleen ja ystävälleen Jennille ruotsinlaivalle.

”Tiedätsä Anna mitä mä kerron sulle nyt”, toinen juontajista sanoo.

Ei tarvitse olla kvanttifyysikko ymmärtääkseen.

”Anna, sinä olet voittajaaaaaaaaa”, juontaja huutaa ja jää odottamaan reaktiota.

”Kiitos”, sanoo Anna ja on hiljaa.

Reaktiota ei tule. Tulee pelkkä hiljaisuus. Anna on pilannut tunnelman. Lässäyttänyt sen kuin epäonnistuneen kohokkaan.

Tilanteen kuvailu on muistinvarainen. Soittajan nimi saattoi olla myös Minna ja ehkä hän voittikin lentoliput. Mutta kun kuulin keskustelun autoradiosta, en voinut välttyä ajatukselta, että Suomi on muuttunut.

Maassa, jossa arvostettiin vielä 30 vuotta sitten vaiteliaisuutta ja kuuntelemista enemmän kuin puhumista, on alettu pitää ulospäin suuntautuneisuutta ja tunteiden suurieleistä näyttämistä hyveenä. Huuto, taputus, kiljuminen ja pomppiminen ovat täällä. Onnellisuudesta on tullut olotila, joka pitää näyttää sellaisena, että se räjäyttää pään.

Mitä meille on tapahtunut?

 

Eikö olekin JÄNNITTÄVÄÄ? Aren’t you excited? Meidän on ollut vaikea vastata amerikkalaisten suosikki-ilmaisuun, koska kulttuurinen taito näyttää suurieleistä jännittyneisyyttä puuttuu. Yes ei riitä, vaan pitää näyttää… syvemmin.

Kun katsoo suomalaista kisailuohjelmaa televisiosta, huomaa, että mekin alamme jo osata. Osallistujat lyövät käsiä yhteen, nostavat käden suun eteen, pomppivat, ravistavat käsiä, sulkevat silmänsä, nauravat ja pudistavat päätään. Ennen kuin perheenjäsenet sisustusohjelmissa saavat nähdä remontin lopputuloksen, he osallistuvat näytelmään eli kävelevät silmät kiinni loppukliimaksiin. Heidän tulee avata ensin ovi, sitten silmänsä ja huutaa iih, aah, ihanaa ja halailla toisiaan ja suunnittelijaa. Kyyneleet ovat bonus. On pinnisteltävä, vaikka tekisi mieli vain sanoa: ”Kaunista. Kiitos kun autoitte.”

Se olisi huonoa televisio-ohjelmaa, liian sisäänpäin kääntynyttä. Televisiossa tunteet pitää näyttää isosti.

 

Onko maailmassa enää tilaa hiljaisille? Sitä mietti amerikkalainen juristi Susan Cain, kun hän alkoi kirjoittaa keväällä Suomessakin ilmestynyttä kirjaansa Hiljaisten manifesti (Avain). Cain halusi raivata paikkaa hiljaisemmille, sellaisille kuin hän itse. Heitä on, yllätys yllätys, myös Yhdysvalloissa.

Cain käyttää kirjassaan termejä introvertti ja ekstrovertti. Ne perustuvat sveitsiläisen psykiatrin Carl Jungin vuonna 1921 julkaistuun teokseen Psychologische Typen (”psykologiset tyypit”), jossa Jung popularisoi käsitteet ja kuvaa niillä persoonallisuuspiirteitä, jotka eivät ihmisessä juuri muutu.

Kärjistäen: Introverttejä eli sisäänpäin kääntyneitä ihmisiä kiehtoo mielen sisäinen maailma, ekstrovertteja eli ulospäin suuntautuneita muut ihmiset ja toiminta. Yhtä mieltä psykologit ovat siitä, että nämä kaksi ihmistyyppiä eroavat toisistaan eniten siinä, minkä verran he tarvitsevat ulkoista stimulaatiota.

Susan Cain pelkääkin nyt, että muuttuva kulttuuri ja viihdekulttuuri aliarvioivat luonteidemme hiljaista puolta, jollainen jokaisella  kuitenkin on. Tilalle on tullut hypertyymisyys eli kiihkomielisyys.

Psykiatri Hagop S. Akiskal on kuvannut temperamentiltaan hypertyymisiä ihmisiä 22:lla eri määreellä, joista oleellisimpia ovat ylenpalttisuus, kiihkeys, ylienergisyys ja korostunut itsevarmuus. Hypertyymikoiden kiihkeys on piirre, josta on hyötyä myyntityössä ja viihdealalla, mutta introverteistä se vaikuttaa maaniselta euforialta, joka tunkeutuu kaikkialle.

Annaa sä oleeeet voittajaaaaaaa. Aaaaa!!! Aaaaa!

Introvertti on pulassa, sillä hänestä alkaa tuntua, ettei hän osaa olla vaaditulla tavalla läsnä. Että on jotenkin kyvytön. Että hiljaisuus, vähäeleisyys ja hitaus ovat valuvirheitä, jotka pitää vähintään peittää. Pitäisi aina olla äärimmäisten tunteiden vallassa.

 

Radio Rockin aamulähetyksen toimittaja Harri Moisio on juuri päättänyt työpäivänsä ja kuuntelee esimerkkitarinaa radiokanavalle soittaneen kuuntelijan vaimeasta reaktiosta.

Moisio myöntää, että monilla kanavilla soittajat valikoidaan, etsitään ”hyvän kuuloista”. Tuottajan tehtävä on seuloa joukosta se, joka osaa iloita spontaanisti.

”Soittajalle sanotaan, että kun voitat, muistathan riemuita!” Moisio sanoo.

Matkaliput voittanut Anna siis epäonnistui tehtävässään. Hiljaisten manifesti -kirjassakin kerrotaan kokeesta, jossa kaksi toisilleen vierasta ihmistä puhui puhelimessa. Enemmän puhuvat arvioitiin älykkäämmiksi, paremman näköisiksi ja miellyttävämmiksi. Nopeaa puhujaa pidettiin hitaampaa kyvykkäämpänä.

Moisio armahtaa silti radiokuuntelijat: toistaiseksi Suomessa on juontajien tehtävä pitää tunnelma korkealla, ei soittajien.

Moisio on enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Hän tekee niin kuin monet kaltaisensa: kaivaa työpäivän, esityksen tai sosiaalisen tilanteen ajaksi ekstrovertin esiin itsestään.

”Lähetyksen jälkeen olen puoli tuntia ylikierroksilla. Sen jälkeen nollaan tilanteen.”

Introvertit haluavat useimmiten palautua yksin, ekstrovertit muiden kanssa. Moisio menee yleensä nukkumaan.

 

Jos nyt olisi viime vuosisadan alku ja astuisimme suomalaiseen mökkiin, näkisimme nopeasti, että puhumisen taitoa pidettiin erikoisena lahjana, jonka osasivat pappi, lakimies, valtiomies ja kiertävät kauppiaat. Etenkin Itä-Suomessa arvostettiin nopeaa, tilanneälyistä verbaliikkaa.

Tampereen yliopiston puheviestinnän professori Pekka Isotalus tietää, että suomalaista puhekulttuuria leimaa yksi merkittävä piirre, hiljaisuuden arvostaminen. Puhujina olemme kuuntelijoita ja kuuntelijoinakin hiljaisia: emme juuri ääntele emmekä anna palautetta. Olemme niin hiljaisia, että amerikkalaisten tutkijoiden on ollut vaikea uskoa sitä. Eikä ihme, sillä ihanneminä oli Suomessa perinteisesti vakava ja kurinalainen. Ei ollut julkista minää eikä rooleja. Tärkeää oli kunniallinen käyttäytyminen, varautuneisuus kertoi kunnon kasvatuksesta.

Vasta 1980-luvun lopussa, ”juppikaudella”, alettiin puhua ”kiinnostavista persoonallisuuksista”. Kun suomalaiset mukautuivat uuteen persoonallisuuksien kulttuuriin, haltioiduttiin amerikkalaisten tapaan ihmisistä, jotka olivat arastelemattomia ja viihdyttäviä. Puhua sai, vaikka ei ollut asiaa. Työpaikkoihinkin piti alkaa myydä itseään. Jos se tuntui hankalalta, käskettiin harjoitella: myy itsesi ensin itsellesi! Oliko ensivaikutelma myönteinen? Ei vai? Muuta sitä! Haltioitumisen piti tapahtua heti.

Se ei ole helppoa. Rekrytoijillakin on taipumus pitää vaistonvaraisesti samanlaisista ihmisistä kuin itse on.

”Haastattelijan pitääkin muistaa, ettei ole etsimässä itselleen elämänkumppania tai matka­seuraa, vaan ihmistä, joka on sopiva uuteen työyhteisöönsä”, sanoo johdon konsultti Kari Engelbarth Transearch Finland Oy:stä.

Pitää tietää, mitä yhteisö kaipaa.

”Rekrytointien pahimmat virheet tapahtuvat silloin, kun haetaan myyjiä, jotka ovat yleensä ekstrovertteja – taitavia myymään itseään ja piilottamaan puutteensa. Introvertimmista laskentamerkonomeista ja suunnitteluinsinööreistä paljastuu soveltuvuusarvioinneissa harvemmin yllättävää.”

Silti ekstrovertit ovat haastattelutilanteessa paremmissa lähtöasetelmissa kuin introvertit, koska heihin on helpompi hurmaantua.

Ekstrovertit tuntuvat pärjäävän myös politiikassa, koska ulospäin suuntautuneisuus tulkitaan värikkyydeksi ja tunteiden näyttäminen aitoudeksi. Matti Vanhaselle tunteiden näyttäminen oli vaikeaa, SDP:n puoluejohtaja Jutta Urpilaiselle taas vähintäänkin luonnollista.

Kun hänet valittiin puolueensa puheenjohtajaksi Helsingissä toukokuussa, hänen kätensä puristui nyrkkiin ja alkoi takoa voitonmerkkiä korkealle ilmaan. Keho kääntyi kaarelle ja otti voimaa rock-konsertista tai jääkiekkokaukalosta tuttuun pumppaukseen. Kirjailija Veikko Huovinen olisi sanonut, että suu oli auki niin että kitapurje ja osa ruokatorvesta näkyi.

 

Sisäänpäin kääntynyt, perustemperamentiltaan hiljaisempi ihminen ei välttämättä ole ujo. Hiljaisten manifesti -kirja määrittelee ujouden muiden paheksunnan tai nöyryytyksen peloksi. Ujous voi olla olemukseltaan tuskallista, introversio ei. Toisinaan ne limittyvät, ja myös ekstrovertti voi olla ujo. Kirjailija Katja Kettu kirjoitti keväällä Helsingin Sanomien kolumnissaan olevansa estynyt ihminen, joka alkaa hikoilla teatterissa heti, jos näyttelijä lähestyy lavan reunaa tai vain katsoo silmiin.

”Tahdon istua rauhassa ja leikkiä osaani, ja se osa on eläytyjän ja tarkkailijan osa.”

Kettu ei ole ajatuksineen yksin. Kaikki eivät innostu työpaikkojen ideariihistä, joissa heitellään palloja ja nalleja ja laitetaan ideahattuja päähän. Sellaisesta tulee tönitty olo, kuten Katja Kettu kirjoitti.

Katja Ketun kolumnia kommentoinut nimimerkki Ujo Ekstrovertti kertoi joutuneensa flash mobin keskelle ja kokeneensa suunnatonta halua paeta, piiloutua ja toisaalta satuttaa jokaista tapahtuman osallistujaa.

”En kokenut tapahtumaa mitenkään ilahduttavana vaan pelkästään ahdistavana, ja niin teki myös vieressä seisova ystäväni, joka sanoi sen vielä jopa ääneen: järkyttävän ahdistavaa.”

Ahdistujia ja Katja Kettua yhdistää introverteille tyypillinen piirre: jos ei saa valmistautua, osallistuminen tai pelkästään mukana oleminen on yhtä helvettiä.

Ujoille introverteille nyky-Suomen täytyy olla suorastaan kauhistus. Meluava kulttuuri ei kysy saako tulla, saako lähestyä, sopiiko puhutella, vaan se tulee päälle, kovaäänisesti, huutaen, paasaten, hoilottaen ja hölöttäen.

Nykysuomen sanakirjassa tätä kutsutaan holottamiseksi.

 

Euforinen innostuminen on koukuttavaa. Kun Axl Smith huudattaa yleisöä The Voice of Finland –ohjelmassa, ”ooooonko hyvä meininkiiiii”, hänen kehossaan käynnistyy neurologinen pakene tai taistele -reaktio. Elimistö erittää stressi­hormoneja adrenaliinia ja kortisolia.

On olemassa toisenlainenkin innostumisreaktio. Dopamiinihormonia erittyy, kun ihminen tekee jotain taitojensa äärirajoilla mutta myös oppii uutta. Hän on henkisesti ja fyysisesti aktiivinen mutta tunnetasolla keskittynyt ja rauhallinen. Tätä eroa on yrittänyt selittää etenkin amerikkalainen sosiologi ja terapeutti Martha Beck, joka julkaisi vuosi sitten kirjan Finding Your Way in a Wild New World.

Hän selittää, että dopamiinishotin saa, kun tekee itselleen uutta asiaa ja oppii – vaikka valmistaa uutta, vaikeaa ruokalajia.

Usein se riittää introverteille. He tietävät, että heille liian intensiivinen tunnereaktio päätyy usein romahdukseen ja väsymykseen. Kun introvertti käväisee dopamiinikierroksilla, hänen sisällään käy ehkä pieni ailahdus, huulille saattaa nousta pieni hymynkare tai naurahdus. Monen introvertin reaktiot ovat niin rauhallisia, että ne vaikuttavat nykykulttuurissamme suorastaan latteilta. Ulkoisesti niukka reaktio voi kuitenkin olla sisäisesti vahva. Mieli on kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu tässä ja nyt, selittää Martha Beck.

Yhdysvalloissa vähäeleistä tunteiden näyttämistä pidetään jopa outona. Pekka Isotalus tietää, että siellä hiljaisia lapsia saatetaan laittaa terapiaan, jotta heistä saataisiin ulospäin suuntautuvia, paremmin kulttuuriin istuvia.

Meillä äärimmilleen viety, amerikkalaisen vauhko käyttäytyminen olisi vielä jokin aika sitten tulkittu mielenhäiriöksi, mutta vähäeleisyyttä kutsutaan suomalaiseksi jäyhyydeksi.

 

Introverttien kesäleiri, kuulostaisiko houkuttelevalta? Susan Cain kertoo Hiljaisten manifesti -kirjassaan Kalifornian Walker Creek Ranchilla pidetystä viikonloppuleiristä, jonne oli kerääntynyt vain introverteiksi itsensä luokittelevia ihmisiä.

Cain huomasi, että introvertit harrastivat keskenään small talkia mutta vasta syvällisten keskustelujen päätteeksi. Ilmapiiri oli kohtelias, hillitty ja kunnioittava. Silti, kaikesta huolimatta, Cain alkoi jossain vaiheessa kaivata ekstroverttejä, kuten miestään ja tämän huoletonta charmia, eläväisyyttä, puheenaiheita, raivoamistakin. Cain toteaa, että hänen miehensä saattoi suuttua yhden viikonlopun aikana useammin kuin Cain koko elämässään.

Introvertti voi kuitenkin löytää paikkansa voimakkaammin tunteensa näyttävien keskeltä. Jalkoihin ei tarvitse jäädä, sillä häly ei ole tunkenut joka kolkkaan. Meillä on yhä muitakin ammatteja kuin poptähden tai myyntitykin työt, eikä televisiostakaan tule pelkkiä kykykilpailuja, vaan esimerkiksi sen kaltaisia sarjoja kuin Terapiassa, Tähdet kertovat tai Mad Men. Toisia voi kuunnella sanomatta sanaakaan, niin kuin Miesten vuoro -dokumentissa saunan lauteilla. Voi elää omaa, suomalaista elämäänsä. Ei ole pakko huutaa, pomppia eikä kiljua, vaikka entistä useampi niin tekeekin.

Mutta eivät silti edes kaikki ekstrovertit.

 

Image 8/2012