Beta

"Yliopistoissa palkitaan vääristä asioista"

Avaaja | Yliopistoissa palkitaan julkaisu-tahdista, ei uudesta tiedosta tai laadukkaasta opetuksesta, sanoo Kirsi-Mari Kallio.

 

Kuka on yliopiston asiakas? Kysymys kuulostaa järjettömältä. Eihän yliopisto ole mikään yritys.Tai niin sitä ajattelisi. Yliopistoissa kuitenkin käytetään samoin periaattein toimivaa tulosmittausjärjestelmää kuin yritysmaailmassakin. Opetus- ja kulttuuriministeriön laatimilla indikaattoreilla mitataan muun muassa yliopistossa tuotettujen julkaisujen määrää, tutkintojen määrää ja opiskelijoiden suorittamien opintopisteiden määrää. Näiden perusteella yliopistot saavat rahaa.

Tulosmittauksesta tammikuussa tarkastetun väitöskirjan tehnyt kauppatieteiden tohtori Kirsi-Mari Kallio vastaa puhelimeen kotikaupungissaan Porissa. Väitöskirjaa varten hän toteutti kyselyn, johon vastasi 966 yliopistoissa työskentelevää henkilöä.

”Yliopistotyö on usein kutsumustyö ja sisäisesti motivoitunutta, jota ei tehdä ulkoisten kannustimien toivossa, vaan ennemminkin tieteen tekemisen takia. Indikaattorit eivät nykyisellään mittaa sitä, mitä niillä ehkä yritetään hakea”, Kallio sanoo.

Jos tutkija haluaa menestyä opetusministeriön indikaattorien valossa ja edetä urallaan, hänen ei kannata syventyä riskialttiiseen tutkimukseen, joka vie paljon aikaa. Sen sijaan on järkevämpää pilkkoa laaja tutkimus pienempiin osiin, jotta julkaisutahti pysyy tiiviinä. Julkaista kannattaa, vaikka julkaisuissa ei olisi uutta tietoa. 80 prosenttia kyselyyn vastanneista olikin sitä mieltä, että yliopistossa määrä on korvannut laadun. 

Opetuksen valmistelua tai opiskelijoiden tyytyväisyyttä ei ministeriön indikaattoreilla mitata.

”Kaikki se aika, joka on pois tutkimuksesta, esimerkiksi opetuksen valmistelu, hidastaa uralla etenemistä. Pitäisi kouluttaa mahdollisimman hyvin, mutta siitä ei ministeriön järjestelmässä palkita eikä siihen käytettyä aikaa huomioida”, Kallio sanoo.

Opiskelijoita mitataan suoritusten laadun sijaan läpimenoajoilla. Yli 55 opintopistettä vuodessa suorittava on laadukas opiskelija. Moni kyselyyn vastanneista sanoi, että oma moraali estää päästämästä huonosti suoriutuneita opiskelijoita läpi, mutta yksittäiset vastaajat kertoivat hyväksyneensä tentit, jotta määrä ei kärsi.

Jos tilanne on näin huono, mikseivät yliopistot itse tee mitään? Järjestelmä estää sen, Kallio kertoo. Vuonna 2010 voimaan astunut yliopistolaki pani suomalaiset yliopistot kilpailemaan keskenään. Rahoitus määräytyy muun muassa suoritettujen tutkintojen perusteella.

Kansainvälisesti tulosmittaus yliopistomaailmassa on sääntö eikä poikkeus. Kallio sanoo, ettei sitä Suomessakaan tarvitse poistaa kokonaan. Mutta indikaattoreita pitäisi muuttaa järkevämmiksi. Laadun ja määrän mittarien pitäisi olla tasapainossa, samoin tutkimuksen ja opetuksen. Pitäisi ottaa huomioon, onko arvioitava juuri aloittanut jatko-opiskelija vai 20-vuotisen uran tehnyt professori. Myös seurannan aikajänteen pitäisi olla pidempi kuin vuosi.

Ennen kaikkea olisi mietittävä, miksi tulosmittausta tehdään.

”Yrityksellä ratkaisu on helppo, koska sillä on asiakas, joka palvelusta maksaa. Kuka on yliopiston asiakas? Onko se kansallinen innovaatiokyky tai yleissivistys?”

Jos yrityksellä ei ole asiakkaita, se menee konkurssiin. Jos yliopistolla ei ole innovaatiokykyä tai yleissivistystä, se ei ole yliopisto. Tätä indikaattorit eivät mittaa.

”Moni vastaaja oli sitä mieltä, että pitkällä tähtäimellä tämä systeemi johtaa kansallisen innovaatiokyvyn alasajoon.” 

Kirsi-Mari kallio on kauppatieteiden tohtori, joka on vastikään väitellyt yliopistojen tulosmittauksesta. ■

210 | Toukokuu 2014