Beta

Yksin kotona / Suomalainen vanhustenhoito voi huonosti

Sairaan isoäitinsä elämää seuratessaan Meri Valkama huomasi, että myös 
suomalainen vanhustenhoito voi huonosti.

 

"Varautukaa siihen, että hän ei enää palaa kotiin." 
Sullon isoäitini keittiössä kassiin hänen tavaroitaan, kun ambulanssilääkäri tulee luokseni. ”Näin tapahtuu yleensä ihmisille, jotka eivät enää pärjää yksin.”

On myöhäinen loppiaisilta vuonna 2015. Seison pienessä, pölyn ja tupakansavun täyttämässä yksiössä. Huolensekaiset ajatukset sinkoilevat päässäni, mutta yritän keskittyä. Mitä vanha ja sairas ihminen tarvitsee mukaansa sairaalaan? Alusvaatteita, lompakon, avaimet, villapaidan, ainakin.

Olisi helppoa lysähtää sängyn reunalle ja purskahtaa itkuun. Isoäiti on hetki sitten kannettu paareilla ulos asunnostaan. Kuulen, kuinka hän itkee kivusta. Vaikka lääkäri on juuri antanut kipulääkkeen suoraan suoneen, isoäidin olo on kivulias. Rappukäytävässä ensihoitajat valmistelevat häntä ambulanssimatkalle kohti sairaalaa, käärivät ympärille peittoja, asettelevat tippapulloa. Siitä, mikä kivut aiheuttaa, ei ole varmuutta. Isoäidin mukaan hän oli illansuussa seissyt eteisessä, kun oikea jalka oli pettänyt alta, noin vain, yllättäen. Sen jälkeen kipu reidessä on ollut sietämätön.

Tukalasta tilanteesta huolimatta isoäiti toimi, kuten kannattikin ja soitti minulle, vanhimmalle lapsenlapselleen, ainoalle samassa kaupungissa asuvalle läheiselleen. ”Nyt on vähän sellainen tilanne, että en tunne jalkojani”, hän sanoi puhelimeen. Runsas puoli tuntia myöhemmin löysin hänet vuoteeltaan kivusta irvistellen.

Jo pitkään me isoäidin läheiset olemme toivoneet, ettei hänen tarvitsisi enää asua yksin kotonaan. Viikkaan vaatteita laukkuun ja kerron lääkärille, että isoäiti ei ole enää aikoihin pärjännyt kotonaan. Että äitini on noin puolentoista vuoden ajan anellut hänelle paikkaa ympärivuorokautiseen hoitoon, palvelu- tai vanhustentaloon, jossa lähettyvillä olisi koko ajan apua. Kodin ulkopuolisen hoidon tarpeesta ovat jo pitkään kertoneet useat merkit: päälle unohtuneet hellanlevyt, syömisen ja juomisen ja tärkeiden lääkkeiden unohtaminen, kotitalon käytäville eksyminen, yön ja päivän ja unen ja valveen sekoittaminen. Pääsyy tilanteeseen on vaikea muistisairaus: alzheimer. Sen lisäksi yleiskuntoa rapauttavat perussairaudet, kuten keuhkoahtaumatauti, kilpirauhasen vajaatoiminta, verenpainetauti, sydänlihasrappeuma ja sepelvaltimotauti.

Lääkäri kuuntelee vaitonaisena kertomaani. Kotihoitoko täällä kuitenkin käy, hän kysyy. Nyökkään. Kotihoito piipahtaa isoäidin luona antamassa lääkkeet ja ruoan, mutta juuri muuta sen hoitajat eivät ehdi. Entä mitä teille on vastattu, kun olette pyytäneet paikkaa ympärivuorokautiseen hoitoon, lääkäri kysyy. Että isoäiti on edelleen riittävän hyväkuntoinen asuakseen kotona, vastaan.

Lääkäri hymähtää ja pudistaa päätään.

”Ei ole.”
 

Nyt kohentuivat vanhusten oltavat! Nyt korjattiin ikäihmisiin kohdistuneet epäkohdat! Kun Suomen historian ensimmäinen vanhuspalvelulaki 1. heinäkuuta vuonna 2013 astui voimaan, poliitikkojen suitsutuksella ei ollut rajoja. Vihdoin Suomeen saatiin laki, joka sääteli hyvää vanhusten hoitoa. Uudistusta verrattiin terveyskeskusten, peruskoulujen ja päivähoidon rakentamiseen, niin merkittävästä asiasta oli kyse.

Laki tuli tarpeeseen, sillä selvää oli, että vanhustenhoidossa asiat eivät olleet hyvin. Hoitohenkilökuntaa oli aivan liian vähän ja sillä oli rumia seurauksia. Tiedotusvälineet raportoivat pitkiä aikoja kodeissaan viruneista pesemättömistä ja nälkiintyneistä vanhuksista. Räikeimpiin tapauksiin oli joutunut puuttumaan jopa eduskunnan oikeusasiamies.

Uuden vanhuspalvelulain oli määrä palauttaa arvokas vanhuus. Sen toteutumista vauhdittaakseen silloisen pääministerin Jyrki Kataisen hallitus lupasi kunnille lisää rahaa vanhusten palveluihin.

Hallituksen ulkopuolelta esiin nostettiin myös huolia. Yksi suurista kysymyksistä oli linjaus, jonka mukaan vanhusta tuli hoitaa ensisijaisesti kotona ja vasta viimeisenä vaihtoehtona laitoksessa. Eduskunnassa ja mediassa käydyssä keskustelussa vanhusten koti- ja laitoshoito asettuivat vastakkain. Hallitus kuitenkin toppuutteli huolia. Elokuussa 2012, hieman alle vuosi ennen lain voimaan astumista SDP:n silloinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen totesi puoluejohdon kesätapaamisessa: ”Kukaan ei ole säätämässä lakia, jolla oltaisiin heikentämässä kotipalveluja, vaan päinvastoin tämän lain tavoitteena on parantaa sekä kotihoidossa olevien että laitoksissa olevien vanhusten tilannetta.”

Noin kuukausi myöhemmin pääministeri Katainen puhui eduskunnassa kuntien valtionosuuksista. Hän sanoi: ”(– –) nyt on ensimmäistä kertaa meillä käsillä vanhuspalvelulaki, jossa myös ohjataan lisää resursseja nimenomaan vanhustenhuoltoon ja säädetään sisällöllisiä tavoitteita siitä, mikä on hyvää hoitoa ikäihmisille: laitospalveluihin, kotipalveluihin, omaishoidon tukipalveluihin.”

Joitain kuukausia myöhemmin, helmikuussa 2013 eduskunnan täysistunnossa silloinen peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson (sd.) puhui vanhuspalvelulaista ja sanoi: ”Tähän lakiin sisältyy 27 miljoonaa euroa lisähenkilöstön palkkaukseen.”

Vanhuspalvelulaki todella oli hallituksen lempilapsi.

Silti jo syksyllä 2013 sen ylle lankesi syvä varjo.
 

Ambulanssi saapuu Töölön tapaturma-asemalle iltakymmeneltä. Isoäiti rullataan paareilla sisään, minut ohjataan odottamaan aulaan.

Pitelen sylissäni isoäidin kassia. Sen sisältä tulvii hänen asuntonsa haju, vahva tupakantuoksu. Kun se vielä vuosia sitten oli kevyt ja siihen sekoittui isoäidin hajuveden tuoksu, haisevat laukun sisällä olevat vaatteet nyt siltä kuin ne olisivat roikkuneet viikkotolkulla lentokentän tupakkakopissa.

Silti ne herättävät muiston. On kesä 1989, tai ehkä 1990. Istumme puhtailla valkoisilla puuvillalakanoilla pedatun vuoteen reunalla, isoäiti ja minä. Kuten aina, isoäidin töölöläiskodissa kaikki on puhdasta ja huoliteltua – tyynyjen pitsireunukset, nuttura ja helmikorvakorut, avointen ikkunoiden takana kukkivat kalpean vaaleanpunaiset pelargoniat. Käsissään isoäiti pyörittää sätkäkonetta. Sen sisällä filtteri, tupakanpurut ja Rizla-paperi muodostavat savukkeen, jollaisia isoäiti on polttanut jo vuosia. Kun sätkä on valmis, hän tekee jotakin, mitä keskivertoisoäidillä ei tulisi mieleen: ojentaa koneen minulle, lapsenlapselleen. Tottunein sormin pyöritän koneen sisälle filttereitä ja sätkäpaperia, ja koska tämä on meidän yhteinen leikkimme, leikkisavukkeen valmistuttua isoäiti sytyttää omansa, minä leikin tupruttelevani omaani, ja me molemmat nauramme makeasti.

Kun lääkäri vihdoin tulee luokseni, ilta on kääntynyt yöksi. Hänellä on murtuma, tapaturma-aseman lääkäri sanoo, hänellä on suuri murtuma lonkassa. Tuijotan lääkäriä ymmärtämättä, mitä hän sanoo. Isoäidin mukaan hän oli seissyt paikallaan eteisessään, kun jalka vain yhtäkkiä oli pettänyt alta. Kuinka lonkassa saattoi olla murtuma? Lääkäri pudistaa päätään. Murtuma on niin suuri, ettei muu kuin kaatuminen selitä sitä. Isoäiti on leikattava.

”Hän asuu yksin”, saan sanottua. ”Voiko hän sinusta tämän jälkeen vielä asua yksin?”

”Kyllä tällaisesta toipuminen aika hidasta ja vaikeaa on”, lääkäri sanoo, ”epätodennäköistä on, että hän enää palaa kotikuntoon.”

Tunnen, kuinka suuttumus kerää voimiaan sisälläni. Jo pitkään oli ollut selvää, ettei isoäiti enää pärjännyt kotonaan. Tämänkaltainen onnettomuus oli ollut vain ajan kysymys. Siitä olimme myös kotihoidon työntekijöille puhuneet – tuloksetta.

Tutkimushuoneessa isoäiti makaa vuoteella silmät suljettuina. Tartun häntä käsistä, silmät raottuvat. Pienen pieneksi vuosien varrella kutistunut keho tärisee kylmästä. Pyydän hänelle lisäpeiton ja peittelen, kaulaa myöten.

”Pitäisi päästä pissalle”, isoäiti kuiskaa. Lääkäri rykäisee.

”Teille rouva laitettiin juuri se katetri, ette te nyt pissalle pääse.”

Isoäiti ei ymmärrä. Lääkäri kumartuu lähemmäksi ja puhuu melkein huutamalla, vaikka ei isoäidin kuulossa mitään vikaa ole.

”Rouva, teillä on katetri. Vessaan ette nyt vähään aikaan pääse, teillä on lonkkamurtuma. Muistatteko, ihan juuri otettiin siitä röntgenkuva.”

”Mutta kun pitää päästä vessaan.”

Silitän isoäidin kättä ja yritän saada hänet rauhoittumaan. Silmistä heijastuu pelko ja pohjaton väsymys.

 

Syksyllä 2013 Kataisen hallitus kokoontui budjettiriiheen sopiakseen rakennepoliittisesta ohjelmasta. Sen tarkoitus oli ”kuroa umpeen kestävyysvajetta” ja ”vahvistaa talouden kasvuedellytyksiä”. Ennen budjettiriiheä ohjelmaa oli valmistellut valtiosihteeri Martti Hetemäen työryhmä. Sen tehtävänä oli suunnitella rakenneuudistus – siis esittää, kuinka yhteiskunnan tai talouden rakenteita tulisi muuttaa pysyvästi. Vaikutuksen tuli olla laajempi kuin tavallisen menoleikkauksen.

Rakennepoliittisessa paketissa yhdeksi uudistuksen kohteeksi nimettiin vanhusten laitoshoito. Siitä päätettiin leikata vuoteen 2017 mennessä 300 miljoonaa euroa.

Käytännössä päätös tarkoitti, että laitoshoitopaikkoja ryhdyttiin vähentämään rajusti.

Osittain ratkaisua perusteltiin hoidon laadulla. Hoitolaitoksessa makuuttaminen ei ollut läheskään aina parasta mahdollista hoitoa. Myös muutamaa kuukautta aiemmin voimaan astuneessa vanhuspalvelulaissa säädettiin, että ensisijaisesti vanhusta tuli tukea kotona, ja laitoshoitoon ihminen siirrettäisiin vain, jos terveydentila sitä ehdottomasti vaati. Oikeastaan tätä periaatetta oli sovellettu jo vuosia: 2000-luvulla laitoshoitopaikkojen määrä oli puolittunut. Nyt yhdeksän kymmenestä 75 vuotta täyttäneestä asuu kotona.

Ja määrä kasvaa koko ajan.

Ilmeisin syy säästöpäätökseen oli kuitenkin raha. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n mukaan ympärivuorokautinen hoito maksoi paljon, arviolta 150 euroa päivässä potilaalta. Yhden vanhuksen osalta se tarkoitti noin 55 000 euron vuosikustannuksia. Kun vuonna 2013 Manner-Suomessa ympärivuorokautista hoitoa sai lähes 45 000 yli 75-vuotiasta ihmistä, puhuttiin kustannuksissa sadoista miljoonista euroista.

Lehtien sivuilla useat asiantuntijat nostivat esiin huolensa säästötavoitteesta. Selvää nimittäin oli, että vaikka laitoshoidosta luopumiselle joidenkin vanhusten kohdalla oli inhimillinen peruste, nyt päätöksiä tehtiin puhtaasti taloudellisista syistä. Tilannetta kaunistelemaan useat poliitikot valjastivat käyttöönsä mantran, jonka mukaan ”paras paikka vanhukselle on oma koti” ja ”valtaosa vanhuksista haluaa asua kotonaan loppuun asti”. Tämän viestin varjoon jäi se tosiasia, että kaikista huonokuntoisimpien, laitoshoitoa kipeästi tarvitsevien vanhusten määrä kasvoi jatkuvasti, eikä kukaan tiennyt, kuinka paljon heitä lopulta oli.

Näin merkittävien säästöjen jälkeen selvää oli, että useat heistä, jotka ympärivuorokautista hoitoa kipeästi tarvitsivat, jäisivät sitä ilman.

 

Geriatri Laura Viikari tuntee suomalaisen vanhustenhoidon. Viikari valittiin tammikuussa vuoden geriatriksi, sillä pitkälti hänen ansiostaan Turussa on kaksi vuotta toiminut geriatrinen poliklinikka. Sen konsepti on Suomessa poikkeuksellinen: potilaina on ainoastaan vanhuksia, joiden asioita hoitaa vanhuksiin erikoistunut moniammatillinen tiimi. Siihen kuuluu geriatrin lisäksi erikoissairaanhoitaja, kotiutushoitaja, fysioterapeutti ja farmaseutti. Muihin Suomen sairaaloissa toimiviin geriatrisiin poliklinikkoihin verrattuna ero on, että Turussa apua annetaan akuuteissa tilanteissa heti, ei ajanvarauksesta viikon tai kuukauden kuluttua. Uusi toimintatapa on lyhentänyt vanhusten sairaalajaksojen pituutta ja vähentänyt päivystyskäyntejä.

Ei siis ihme, että Viikarin vanhustenhuoltoa suomivia lausuntoja on näkynyt useissa tiedotusvälineissä – itse asiassa niin useissa, että nyt hän haluaa aivan aluksi sanoa jotakin myönteistä.

”Minusta ihmisten pelottelu sillä, että vanhukset eivät pärjää, on epäasiallista. Meillä on asiat pääsääntöisesti ihan hyvin, valtaosa vanhuksista pärjää hyvin ja ihmisistä pidetään hyvää huolta. Mutta se mietityttää, miten sopivat yhteen ne kaksi tosiasiaa, että meillä on yhä sairaampia vanhuksia ja yhä enenevässä määrin heitä hoidetaan kotona.”

Hokema, jonka mukaan paras paikka vanhukselle on kotona, on Viikarille tuttu. Hänellä on siitä selvä mielipide: Kun vanhus on niin huonossa kunnossa, ettei enää tunnista kotiaan tai tunne oloaan turvalliseksi yksin, väitteeltä putoaa pohja.

”Mantran hokeminen tarkoittaa, ettei haluta myöntää, kuinka suuresta ongelmasta on kyse.”

Viikarilla on pysäyttävä vertaus. Kun huonokuntoinen vanhus jätetään yksin kotiin, tilanne ei poikkea mitenkään siitä, että yksin kotiin jätettäisiin pieni lapsi, jonka luona käytäisiin kolme kertaa päivässä kurkistamassa, miten hän voi.

Milloin Viikarin mielestä raja on ylitetty ja vanhuksen tulisi päästä ympärivuorokautiseen hoitoon? Millaisin mittarein vanhuksen pärjäämistä kotonaan voisi arvioida?

”Kyllä se on vaikean tai keskivaikean vaiheen dementia, kun vanhukselta menevät sekaisin yö ja päivä, kun hän etsii äitiään ja isäänsä, on ahdistunut, eikä tunnista omaa kotiaan tai muista syödä tai juoda. Niissä tilanteissa kotihoito on tullut tiensä päähän. Tekee pahaa ajatella, että ahdistuneena kotona oleva ihminen joutuu olemaan yksin. Osastolla näkee, miten paljon paremmin ihmiset voivat, kun ympärillä on muita.”

Laitoksia on toki monenlaisia. Viikarin mielestä ne ovat usein pelkkiä säilöjä, joissa vanhukset viettävät paljon aikaa yksin. Hän toivoo, että Suomessa mietittäisiin enemmän sitä, millaisia vanhusten asumisratkaisut voisivat parhaimmillaan olla. Viikarille on kehittynyt vuosien varrella siitä kaunis visio.

”Meillä voisi olla kerrostalokortteleita, joissa talo ympäröisi viihtyisää pihaa. Niistä ihmiset voisivat ostaa tai vuokrata asunnon itselleen jo melko hyväkuntoisina ja asua elämänsä loppuun asti. Taloissa asuminen olisi mahdollista tulotasosta riippumatta.”

Katutason liiketiloissa vanhuksille tarjottaisiin palveluita, kuten minimarket, kampaamo, ravintola ja kuntosali. Niissä ostokset voisi maksaa asukkaille suunnitellulla rannekkeella, johon vanhuksille ladattaisiin rahaa. Koteihin viedyt hoivapalvelut tarjoaisi kunta.

Yksi kerrostalokorttelin parhaista puolista olisi, että yhtäkään vanhusta ei suljettaisi neljän seinän sisään. Pihapiirin muistisairaiden asukkaiden kulkemisia seuraisi yhteisön oma porttivahti. Vanhukset pääsisivät ulos, eikä tapahtuisi, kuten Suomessa tällä hetkellä jatkuvasti: kotihoidolla ei ole aikaa viedä vanhuksia ulos.

Mutta vaikka juuri kotihoito joutuu usein tekemään vanhuksen kannalta surkeita ratkaisuja, tilanne ei ole kotihoidon syy, Viikari muistuttaa. Vanhusten kotihoidolle asetetut vaatimukset ovat aivan liian kovat. Osaamista on, mutta määräykset siitä, mitä hoitaja saa tehdä ja kuinka paljon aikaa asiakkaiden luona käyttää, ovat liian tiukat. Kun hoitajat aiemmin saivat puuhata vanhusten kanssa kotiaskareita, on kotihoidon tehtävät nyt ketjutettu riviksi pikasuoritteita. Anna lääkkeet. Lämmitä ruoka. Jatka matkaa seuraavan vanhuksen luo.

”Suurin osa kotihoidon käytettävissä olevasta ajasta ei saisi kulua vanhuksen luota toiselle siirtymiseen, vaan vanhusten auttamiseen. Tämä toteutuisi paremmin, jos vanhukset eivät asuisi hajallaan, vaan esimerkiksi kerrostalokortteleissa.”

Viikarin mukaan tärkeää on muistaa myös, että vanhuspalvelulain mukaan hoivaa pitäisi tarjota potilaan tarpeen mukaan. Kuntien siis pitäisi ostaa palvelunsa sen mukaan, mitä asiakkaat tarvitsevat.

Kun näin ei toimita, tarkoittaa se, että kunnat rikkovat toistuvasti lakia.

 

Kaksi päivää kaatumisen jälkeen isoäiti leikataan. Reisiluun kaulan murtuma on suuri, ja lonkkaan asennetaan puoliproteesi.

Leikkauksen jälkeen isoäiti viedään osastolle toipumaan. Hän on kivuissa ja tavallistakin sekavampi. Kun minä, äitini ja siskoni vierailemme sairaalassa, hän ei muista missä on tai mitä on tapahtunut. Kerromme, kerta toisensa jälkeen, että hänet on leikattu ja hän on toipumassa sairaalassa.

Muistisairauden myötä isoäidin käytös pelottavissa ja turvattomissa tilanteissa on muuttunut uhmakkaaksi. Nytkin hän yrittää kammeta itsensä sängystä päästäkseen ulos tupakalle. Kun se ei onnistu, hän sytyttää savukkeen potilashuoneessa. Hän kieltäytyy ruoasta, juomasta ja lääkkeistä ja repii kanyylin irti kädestään. Hän kiukuttelee, itkee 25 vuotta sitten kuolleen äitinsä perään ja pistää vastaan hoitajille, vaikka nämä yrittävät auttaa.

Tupakointia lukuun ottamatta käytös ei eroa millään lailla uhmaikäisestä neljävuotiaasta.

Silti kuluu vain pari viikkoa, ja äitini saa puhelun sairaalasta. Isoäiti aiotaan kotiuttaa. Kaatumisesta on kulunut kolme viikkoa. Emme ole uskoa korviamme. Isoäiti on liikkunut sairaalassa omin päin joitain metrejä, mutta on edelleen hutera. Sekavuus on syvempää kuin koskaan.

Lääkäri kuitenkin rauhoittelee meitä, näin toimitaan kaikissa tapauksissa. Vanhus kotiutetaan ja kotona hänelle teetetään kuntoarvio, jonka tulosten mukaan päätetään jatkosta. Vaihtoehtoa, jossa isoäidin kaltainen, kohtuulliseen liikkumiseen kykenevä vanhus voisi saada paikan ympärivuorokautiseen hoitoon ilman välikotiutumista, ei ole.

Tajuamme, että isoäidin tulevaisuuden kannalta ratkaisevassa asemassa on kuntoarvio. Puhelimessa kotihoidon sosiaalityöntekijä kertoo äidilleni, että arvio tarkoittaa isoäidille kotiolosuhteissa tehtyä kyselyä. Sen vastausten perusteella kotihoito arvioi, pärjääkö tämä edelleen kotona vai ei. Kyselyn tekevät kotihoidon sosiaalityöntekijä ja sairaanhoitaja, eikä läsnä saa olla ulkopuolisia – ei edes äitini, vaikka hän on isoäidin taloudellinen edunvalvoja ja isoäiti jo vuosia sitten kirjoittanut valtakirjan, jonka mukaan äitini on oikeutettu saamaan tietoa isoäidin terveydentilaan liittyvistä asioista.

Tiedot tuntuvat tyrmääviltä. Jos emme saa olla paikalla arviointitilaisuudessa, äiti sanoo, haluamme ainakin nähdä paperit, joissa kuntoarviota perustellaan. Mutta sekään ei ole sosiaalityöntekijän mukaan mahdollista. Arvion sisältö on salassa pidettävää tietoa, jota ei välitetä kenellekään. Tilannetta ei muuta miksikään edes vanhuspalvelulaki, jonka mukaan kunta vastaa siitä, että iäkkään henkilön sosiaali- ja terveydenhuollon sekä muiden hänen hyvinvointiaan, terveyttään, toimintakykyään ja itsenäistä suoriutumistaan tukevien palvelujen tarve selvitetään kokonaisvaltaisesti yhdessä iäkkään henkilön ja tarvittaessa hänen omaisensa, läheisensä tai hänelle määrätyn edunvalvojan kanssa.

Koska emme muuta voi, nielemme kotiutuksen aiheuttamat pelkomme. Mutta kauhukuvista emme pääse. Juuri ennen isoäidin kotiuttamista hänellä teetetään Mini Mental Status Examination eli MMSE-testi. Sillä pyritään mittaamaan älyllisen toimintakyvyn muutosta. Kun isoäiti kesäkuussa 2014 sai testitulokseksi 23/30 (lievä dementia), on tulos nyt 13/30 (keskivaikea dementia). Kotihoidon lääkärin lausuntoon kirjataan:

Omista asioista ei kykene huolehtimaan muistisairauden vuoksi.

Soittelee omaiselle usein, yksinäisyyttä ja turvattomuuden tunnetta valittelee usein.

Usein polttaa tupakkaa sängyssä, tulipaloriski on suurentunut.

Tämän kaiken me läheiset tiedämme liiankin hyvin. Ennen kotiutumista äitini käy isoäidin asunnossa siivoamassa ja tarkistamassa, että kaikki on kunnossa. Koska isoäiti on useita kertoja kieltänyt meitä läheisiä auttamasta siivoamisessa, olemme vastahakoisesti antaneet olla. Mutta nyt asunnon tila rävähtää silmille.

Sängyssä lakanat ovat pissan ja kahvin tahrimat ja täynnä tupakanmuruja. Sinne tänne lakanakankaaseen on palanut tupakan reikiä. Aiemmin syvän sininen persialainen matto on pölystä harmaa. Avohyllyillä lepääviä astioita, kirjoja, vinyylilevyjä ja maustepurkkeja peittää paksu pölykerros. Muistelemme apeina äitini kanssa, miltä isoäidin kodissa parhaina vuosina näytti: Vitivalkoiset puuvillalakanat oli mankeloitu ja ne tuoksuivat potpourrilta. Ikkunat olivat puhtaat, lattia perusteellisesti imuroitu, kylpyamme kiiltäväksi hangattu.

Kylpyhuoneesta äiti löytää valtavan kasan pyykkiä. Se on erikoista, sillä kotihoidon kautta isoäidille on tilattu pesulapalvelu. Käy ilmi, ettei pyykkejä ole pesty aikoihin. Kotihoidossa on ollut tietokatkos. Samasta syystä isoäiti jäi vain muutama kuukausi aiemmin useaksi päiväksi ilman ruokaa, vaikka kotihoidon kautta oli tilattu ateriapalvelu. Myös muutamia kertoja tilattu siivouspalvelu on toiminut huonosti – palvelusta on laskutettu, mutta asunto ollut lähes entisessä kunnossa.

Kysymystä on vaikea saada mielestä: kuinka käy niiden vanhusten, joilla ei ole asioistaan huolehtivia läheisiä?

 

Vanhuspalvelulain piti muuttaa paljon, mutta monien vanhusten elämä muuttui entistä surkeammaksi. Kunnille luvattiin lisäresursseja lisärahoituksen muodossa, mutta todellisuudessa ne eivät saaneet senttiäkään ylimääräistä.

Kansaneläkelaitoksen johtava tutkija Pertti Honkanen huokaa puhelimeen. Asia on niin vaikea, että Honkanen epäilee, etteivät edes kaikki kansanedustajat ymmärrä, mitä lopulta tapahtui.

”Poliittisesti asia on niin kuuma, että nekään, jotka ymmärtävät, eivät uskalla puhua suoraan.”

Mutta Honkanen uskaltaa. Hän on laatinut taulukon, joka katsoo lukujen taakse. Sen toisessa sarakkeessa näkyvät eurot, joita vanhustenhuollolle on vuosina 2012–2015 lisätty ja toisessa eurot, joita kuntien valtionosuuksista on samaan aikaan leikattu. Niiden välinen epäsuhta on ilmeinen.

Konkreettisesti vanhustenhuollon ympärillä tapahtui Honkasen mukaan seuraavaa: Aivan kuten peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson lupasikin, vuosina 2013–2015 vanhustenhoitoon lisättiin yhteensä 82 miljoonaa euroa, siis runsaat 27 miljoonaa euroa per vuosi. Rahat luvattiin lisähenkilöstön palkkaamiseen, mutta kunta olisi voinut käyttää rahat muutenkin, vaikkapa kiinteistökustannuksiin. Vuosina 2012–2015 hallitus kuitenkin leikkasi kuntien valtionosuuksia tavalla, joka iski kipeästi muiden palveluiden lisäksi vanhustenhuoltoon.

Honkasen laskelmista käy ilmi, että yhteensä kunnat ovat joutuneet vuosina 2012–2015 säästämään peruspalveluista 1,3 miljardia euroa. Vanhuspalveluiden osuus sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksista on runsas neljännes. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan sote-menot (pois lukien lasten päivähoito) olivat vuonna 2013 yhteensä 19,6 miljardia euroa. Vanhusten ja vammaisten palveluiden osuus kattoi 5,2 miljardia euroa. Kun siis kuntien sosiaali- ja terveysmenoista neljän vuoden aikana laskennallisesti säästettiin 1,3 miljardia euroa, vanhus- ja vammaispalveluiden osalta se tarkoitti noin 340 miljoonaa euroa. Honkasen mukaan selvää on, että budjetin saman momentin sisällä tehtiin siirtoja, joissa toinen käsi otti ja toinen antoi, mutta ottavalle jäi – päinvastoin kuin julkisesti väitettiin – käteen huomattavan paljon enemmän.

Sen lisäksi vanhustenhuoltoa kurittaa rakennepoliittinen paketti, jossa vanhustenhuollosta ja erityisesti laitoshoidosta on tarkoitus säästää 300 miljoonaa euroa. Summa on yli kolme ja puoli kertaa suurempi kuin Guzenina-Richardsonin alun perin lupaama lisäraha.

”Kun koko valtionosuusmääräraha on 8–9 miljardia, puhutaan laitoshoitoleikkauksissa suuresta summasta”, Honkanen sanoo.

Rakennepaketin leikkaukset pakottivat hallituksen muuttamaan vanhuspalvelulakia. Alkuperäisen lain mukaan pitkäaikainen hoito voitiin toteuttaa laitoshoitona vain, jos siihen oli lääketieteelliset perusteet tai hoito oli vanhuksen arvokkaan elämän ja turvallisen hoidon kannalta muuten perusteltua. Rakennepoliittisen paketin yhteydessä tehty muutos oli raju: enää laitoshoitoa saattoi saada lääketieteellisin tai potilasturvallisuuteen liittyvin perustein.

Arvokkaalla vanhuudella ei ollutkaan enää merkitystä.

 

Maaliskuisena aamupäivänä soitan isoäidille. Haluan kertoa hänelle kirjoittavani lehtijuttua vanhustenhoidosta. Samalla haluan kysyä, sopiiko hänelle, että kerron myös hänen tarinansa. Isoäidin vointi ja sekavuus vaihtelevat päivästä toiseen, ja välillä onnistumme käymään melko järjellisiäkin keskusteluja. Joka kerta isoäidille soittaessani toivon, että tämä päivä olisi hyvä.

Tänään hän on kuitenkin aivan erityisen sekava.

”Olen kamalan väsynyt. Minulla oli illalla menoa. Olimme ystävien kanssa Westendissä kirkkokonsertissa.”

Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä ilmeisemmäksi käy isoäidin tarve päästä ympärivuorokautiseen hoitoon. Naapurit löytävät hänet toistuvasti kotitalonsa käytäviltä harhailemasta. Hän ei muista, missä asuu tai miten kotiin palataan. Avaimetkin ovat yhä useammin unohtuneet kotiin. Kun naapurit taluttavat isoäidin takaisin kotiinsa, hän on siellä aivan yhtä hukassa kuin rappukäytävässä.

Ratkaisuna ongelmaan kotihoito asentaa isoäidin kotioveen hälytyslaitteen, jonka tehtävänä on hälyttää, kun isoäiti yrittää lähteä asunnostaan. Joka kerta isoäidin avatessa kotiovensa yksiön nurkkaan asennettu laite kajauttaa ilmaan kovaäänisen nauhoitteen, joka ilmoittaa: ”Hälytys. Avaa.”

Kun ensimmäisen kerran hälyttimen tulon jälkeen vierailen isoäidin luona, en ehdi painaa riittävän nopeasti nappia, joka kuittaa hälytyksen ja ilmoittaa turvapalveluun kaiken olevan kunnossa. Hälytin yhdistää Palmiaan, josta meille vieraan naisen ääni huhuilee isoäitiä kaiuttimen kautta. Isoäiti hermostuu hetkessä. Hän tuijottaa hälytintä silmät leiskuen ja huutaa:

”Jätä minut rauhaan! Ole jo hiljaa!”

Ääni laitteesta ilmoittaa haluavansa vain varmistaa, että kaikki on hyvin, mutta se ei tilannetta paranna.

”On! Kaikki on hyvin!” isoäiti raivoaa. ”Ja vielä paremmin sitten, kun jätät minut rauhaan!”

Ajattelen geriatri Laura Viikarin visioita vanhuksille tarkoitetusta korttelikerrostalosta ja sen suuresta pihasta, vanhusten laajasta, turvallisesta reviiristä. Sellaista minun isoäidilläni ei ole. Hänellä on yksiönsä, ja nyt siitä on tullut vankila, josta poistuminen aiheuttaa hälytyksen. Meidän läheisten turvallisuuden tunnetta laite lisää, mutta kun tilanne on ohi, tajuan, kuinka uupunut ja stressaantunut isoäiti sen vuoksi on. Hän istahtaa huohottaen sängylleen ja sytyttää savukkeen. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän pyytää: ”Kertoisitko minulle äidistäni.”

Istun hetken hiljaa tietämättä, mitä vastata. Isoäidin äidin kuolemasta on aikaa yli 20 vuotta.

”Miksi?” kysyn, mutta isoäiti pysyy hiljaa.

”Onko sinulla ikävä äitiä?”

Isoäidin poskilla, yli ihoon painuneiden uurteiden, vierii kyyneliä. Tartun häntä kädestä. Hän puristaa sitä ja vastaa:

”On. Niin pirun ikävä.”

 

Kevään edetessä selväksi käy, että vaikka lääkärin mukaan kuntoarvio tuli toteuttaa kolmen viikon sisällä kotiuttamisesta, mitään takeita ei ollut, että arvio saataisiin tehtyä edes kolmen kuukauden sisällä. Tapahtuu seuraavaa: Koko helmikuun aikana kotihoito ei ilmoita mitään arviontekoaikataulusta. Kun äitini kuun loppupuolella, yli kuukausi kotiutumisen jälkeen tiedustelee asiaa, kotihoidossa ei osata sanoa, milloin arvio on mahdollista toteuttaa. Maaliskuussa äiti kysyy arvion perään uudestaan. Nyt hänelle kerrotaan, että arvio saatetaankin tehdä osastohoidossa. Pian kuitenkin ilmoitetaan, että osasto on täynnä, eikä toivottu aikataulu toteudukaan. Lopulta, huhtikuun puolessavälissä, kuntoarviointijakso perutaan kokonaan. Lääkäri ei näe sen järjestämisessä hyötyä.

Sairaanhoitaja ei koe voivansa tehdä asialle juuri mitään, mutta hänen mielestään päätös on erikoinen. Isoäiti on viime aikoina ilmaissut myös kotihoidon työntekijöille kokevansa olonsa masentuneeksi. Osa puheista on ollut jopa itsetuhoisia. Hoitaja tietää, mitä vanhuspalvelulaki asiasta sanoo: jos iäkkään ihmisen elinolosuhteissa tapahtuu olennainen muutos, palveluntarpeet on selvitettävä viipymättä ja saatettava loppuun ilman aiheetonta viivytystä. Sairaanhoitajan mukaan olennaisia muutoksia ovat sekä lonkkaleikkaus että masennus, turvattomuus ja itsetuhoiset puheet.

Huhtikuisena iltana ajan isoäidin luo. Pitkästä aikaa hän vaikuttaa edes kohtuullisen skarpilta. Sellaisina hetkinä hän usein haluaa keskustella vakavasti. Niin tälläkin kertaa.

”Nyt on niin, että elämä tällaisenaan on tullut tien päähän.”

Pyydän isoäitiä tarkentamaan, kertomaan mitä tarkoittaa.

”En voi enää asua yksin”, hän vastaa, ”tämä muori on nyt saatava jonnekin muualle asumaan.”

Puhumme kaunistelematta yksinäisyydestä, jota eivät helpota edes meidän läheisten säännölliset käynnit ja puhelut. Turvattomuudesta ja hädästä, jonka totaalinen eksyksissä olemisen tunne synnyttää. Riskeistä, joita huonokuntoisen vanhuksen yksin eläminen aiheuttaa. Sekä tietenkin hälytyslaitteesta, jonka läsnäoloa isoäiti vihaa.

Ehkä armollista on, ettei hän muista kertoneensa samoista tunteista sekä minulle, äidilleni että sisarelleni useita kertoja aiemminkin.

Hauraan vanhuksen edessä olo on kuin lapsesta huolehtisi: jos toisen olo siitä vain helpottuu, huolet kantaa mieluummin itse.

Siitä emme ole aiemmin puhuneet, että juuri nämä vanhustenhuollon kysymykset ovat saaneet minut kirjoittamaan aiheesta lehtijuttua. Saan viimein kysyttyä, mitä hän ajattelee siitä, että kerron hänen tarinansa.

”Onko se sinun puolestasi OK?” kysyn.

Isoäiti on juuri sytyttänyt tupakan. Sen savu nousee vaaleanharmaana vanana kohti kattoa. Hän imee savuketta niin, että tulipää hehkuu, sitten puhaltaa savut ulos hivenen leukaansa kohottaen. Pienen hetken olen näkevinäni huonokuntoisen, luurangoksi laihtuneen vanhuksen tilalla sen silmillään hymyilevän isoäidin, jonka töölöläisasunnon ajoilta muistan. Hän sanoo:

”On, se on OK. Mutta lupaa, ettet kaunistele mitään.”

Sitten sängyn reunalla istuu jälleen lyyhistynyt, masentunut alzheimer-potilas.

Kun samana iltana ajan kohti kotia, en saa mielestäni geriatri Laura Viikarin sanoja.

”Toivon, että seuraava hallitus velvoittaisi kunnat selvittämään, kuinka moni vanhuksistamme todella olisi ympärivuorokautisen hoidon tarpeessa. Tällä hetkellä sitä, mikä tilanne todellisuudessa on, ei tiedä kukaan. Ei kukaan.” ■

 

Toimittaja Meri Valkama jatkaa pureutumista suomalaiseen vanhustenhuoltoon blogissa Vanhuus ja Meri. Lue uusimmat käänteet täältä.