Beta

Vuosi sitten suomentaja Katriina Huttusen 
tytär teki itsemurhan. Tämä on äidin 
päiväkirja surun vuodenkierrosta.

Vuosi sitten suomentaja Katriina Huttusen tytär teki itsemurhan. Tämä on äidin päiväkirja surun vuodenkierrosta.

 

Olen nähnyt lautumat kuolleen lapseni kantapäissä. Poliisit olivat peittäneet hänen vartalonsa lakanalla. Olen nähnyt kun kuollut lapseni viedään ruumispussissa pois. Olen hangannut kuoleman eritteet lattiasta ja riidellyt taloyhtiön kanssa laminaatin vaihtamisen tarpeesta.

Lapseni on tehnyt itsemurhan. Siinä elämäni neljä pahinta sanaa. En osaa kuvitella mitään sen hirveämpää. Lapseni on tehnyt itsemurhan. Näiden sanojen rinnalla kaikki muu menettää merkityksensä. Nyt minulla on vihdoinkin oikeus kirjoittaa. Nyt minulla on syy. Suruni on istukkani.

Enimmäkseen huudan hiljaa itsekseni. Sanat eivät lopu. Loppuuko kyynelten vuo. Mietin onko minulla varaa romahtaa. Buxtehudesta ei ole ollut apua, mutta Edith Södergranin runoissa, niissä huonosti suomennetuissakin, on sama vieras ja kiihottava kalman katku kuin kolumbaariossa. Kuivan tuhkan tuoksu lohduttaa minua silloin kun joku toinen hakisi apua jumalaltaan.

Kuolema on läsnä aina ja kaikkialla, se läpäisee minut, nyt enemmän kuin koskaan. Se on tullut lähemmäs, se tulee koko ajan lähemmäs. Isovanhemmat, isä, sukulaisia, ystäviä. Vanhoja, nuoria. Syöpää. Sydänkohtauksia. Armomurha. Eikä mikään ole mitään verrattuna tähän.

Knausgård on kirjoittanut isänsä kuolemasta, Linn Ullmann on kirjoittanut isänsä kuolemasta, eivätkä he silti tiedä mitään siitä kun kuolema kouraisee liian läheltä. He eivät ole kantaneet oman lapsensa tuhkauurnaa hautaan. He eivät ole järjestäneet oman lapsensa hautajaisia joissa vieraat ovat 25-vuotiaita. He eivät ole olleet todistamassa kesken jäänyttä, onnetonta, epätoivoista elämää. Minunkin isäni kuoli, ja vaikka isäni kuolema oli ruma ja huonosti hoidettu, häneltä jäi korkeintaan viimeinen rööki polttamatta ja viimeinen Olvin tuplapukkiolut juomatta.

Vanhan, sairaan ihmisen kuolema on oikeutettu. Siihen on osattava varautua. Se ei tee surustamme vähempää, mutta se on luonnonlaki. Nuoren ihmisen kuolema ei ole.

Joskus ehkä opin vielä hyväksymään sen että lapsellani oli oikeus päättää, jaksaako hän elää ja onko hänen elämänsä elämisen arvoista.

Vielä en uskalla ajatella loppuun saakka.

Minulla on tunnollani ihmishenki.

Olen tappanut lapseni. Olen jouduttanut hänen kuolemaansa.

Siinä lisää sanoja joita saan pohtia loppuelämäni.

En osannut luopua lapsestani menettämättä häntä. Hylkäsin hänet, en kestänyt sitä että hän ei pitänyt minusta. En koskaan oppinut että äitiyden ekosysteemissä vallitsee ikuinen valmiustila. Standby, mieluiten mute.

Aikuisten lasten ja äidin suhde on raadollisimmillaan tilillepano.

Aikuiset lapset sietävät äitiään vain sen verran kuin on pakko. Leikkasin hänen tukkansa liian lyhyeksi.

Rangaistukseni on sopiva. Tyhjennän ja siivoan kuolleen lapseni asunnon, hoidan kuoleman edellyttämät velvollisuudet, järjestän hautajaiset, valmistelen perunkirjoituksen, otan yhteyttä kaikkiin tahoihin koulukiusaajaa myöten, puhelinlaskuni on valtava, pesen viisi koneellista lapseni vaatteita, lajittelen ja kierrätän, täytän ja tyhjennän, itken ja pysähtelen, en nuku, nukun, en syö, syön liikaa. Maksan laskuja, rahani uhkaavat loppua, riitelen, reklamoin. Häiriköin poikaani. Muutan pois. Hanko off-season: masokistin paratiisi, kaikkea sitä mitä en voi saada.

Itsemurha on rohkea teko. Joskus se voi olla myös ainoa rationaalinen teko. Meidän pelkureiden rangaistus on elää tämän syyllisyyden, häpeän ja katumuksen taakan alla niin kauan kuin jaksamme. Se on meille oikein. Parempaakaan emme ole ansainneet.

Olen luvannut itselleni että minun ei tarvitse toipua. Miksi tarvitsisi? Voin jäädä suruuni asumaan! Teen siihen itselleni talvipesän ja kesäpesän, pysyn sen sisällä. Surusta tulee minulle koti.

Se määritelköön olemukseni.

 

Haluan haudata lapseni Hietaniemeen. En ota kuuleviin korviini hautaustoimiston tädin suosittelemaa Malmia, sieltä kun vapautuu paljon uurnapaikkoja entisten tilalta, niiden joiden vuokra-aika on mennyt umpeen ja joita kukaan ei hoida. Hän ei ymmärrä että rakastan hoitamattomia hautoja ja ränsistyneitä hautausmaita, ne ovat kulttuurihistoriaa. En välitä pikkukaupunkien hautausmaiden konformistisesta estetiikasta, ajelluista nurmikoista enkä verenpisaroista.

En huoli Malmia. Jään salaiselle jonotuslistalle odottamaan uurnapaikkaa. Se vapautuu ehkä puolen vuoden kuluttua. Hautaustoimiston täti valaisee että uurnaa säilytetään sinne asti, 50 euroa, uurnan voi tehdä itse, niin kuin poikani veisti isäni uurnan. Lapseni ystävät osaavat ommella, yksi heistä on vaatturi, ja he suostuvat tekemään kankaisen uurnapussin. Tätä vapauden määrää!

Hautaustoimiston täti voisi olla töissä Viking Linen tax-free-myymälässä Baileysin maistattajana, niin vauhdikas hän on nyt kun tuli vähän poikkeuksellisia asiakkaita, niin paljon iloa hän yrittää repiä ammatistaan.

Uusi istunto hautaustoimistossa. Kieltäydyn papista, kieltäydyn ammattipuhujasta. Käymme läpi laskuerittelyä. Arkku, vaatetus, kuolinilmoitus, kukat. Jos ruumista halutaan näyttää ennen hautajaisia, se maksaa 59 euroa. Teen tiedusteluja. Kuka haluaa katsoa vainajaa, lastani, 26-vuotiaana kuollutta nuorta naista? Ei kukaan. Pahoitan siitäkin mieleni. Minä haluan. Edes maksusta. Vähän ennen hautajaisia patologian laitokselta kerrotaan että ruumiin näyttämistä ei suositella: lapseni kuolemasta on kulunut kuukausi, hänelle on tehty ruumiinavaus, järkytys voi olla liian suuri. Ei sitten. Säästöä sekin.

Kysyn hautaustoimiston tädiltä miten salainen jonotus käytännössä järjestyy ja kuka meille ilmoittaa vapautuvasta uurnapaikasta puolen vuoden kuluttua. Hautaustoimiston täti lupaa ilmoittaa, Hietaniemestä ei ilmoiteta mitään. Siellä ei ole tilaa, ei ainakaan meille kirkkoon kuulumattomille. Kaikki haluavat sinne eikä sieltä vapaudu paikkoja (ei vapaudukaan, koska sieltä ei tuhota kauniita vanhoja hautoja sillä perusteella että kukaan ei enää 25 tai 50 vuoden kuluttua hoida niitä).

Nousen seisomaan, haluan pois, nyt tämä ilonpito saa riittää, poikanikin on kärsimätön. Lähtiessäni kysäisen olkani yli kolumbaariosta. Täti (joka on nuorempi kuin minä) katsoo minua silmät pyöreinä ja sanoo että ainahan uurnaholvissa on tilaa. Istahdan uudestaan.

 

Miksi siitä ei ole kerrottu minulle? Siksi kun kukaan ei halua kolumbaarioon! Se ei ole suosittu hautaustapa Suomessa, eikä täti ole kertaakaan 40-vuotisen uransa aikana järjestänyt kolumbaariohautajaisia. Olen niin helpottunut että alan melkein itkeä. Nyt voin haudata lapseni ennen kuin muutan Hankoon! Kaikki järjestyy!

Suunnittelen kuolinilmoituksen, mietin hautajaisten sisältöä ja ohjelmaa. Tilaan muistotilaisuuteen miniatyyriquicheja ja macaroneja. Siskoni tuo tuoleja. En saanut muistotilaisuutta haluamastani paikasta, sillä tuntuu että koko eteläinen Helsinki on juuri tuona elokuun lauantaina täynnä yksityistilaisuuksia ja juhlia. Ollaan sitten muuttolaatikoiden keskellä kotonani.

Ostan muumiaiheisia kertakäyttömukeja. Varaan ajan Hietaniemen krematorion kappeliin. En vielä osaa olla huolestunut mistään. Olen maksanut lapseni laskut, soittanut oppilaitokseen ja pankkiin, luottolaitoksiin, kuntosaleille, Jorviin, ystäville, entisille ystäville, ihmisille, automaatteihin, vastaajiin, jonotusnumeroihin, lähettänyt viestejä verkkokauppoihin, taloyhtiöön, omaan taloyhtiöön. Stockmann on poistanut kanta-asiakasrekisteristään vahingossa myös minut. Lastani pyydetään puhelimeen. Ai kuollut, ahaa, okei, selvä. Lopetamme asiakkuuden, jäsenyyden, lakkautamme perinnän. Pahoitan mieleni, huudan sähkölaitoksen asiakaspalvelupuhelimessa ja saan Stockmannilta sadan euron lahjakortin. Taloyhtiö uhkaa veloittaa suruliputuksesta 111 euroa, mutta laskua ei koskaan tule. Odotan koko ajan pelko persiissä ja sydän kylmänä perintäkirjeitä, ulosottouhkauksia, ymmärtämättömyyttä, joustamattomuutta, järjestelmän suoltamaa automaattipostia. En usko että tämä loppuu vielä tähän. Lyökää lisää. Minä teille saldotodistukset näytän.

Maatuva uurnapussi ei enää kelpaakaan, sillä hautaustoimiston täti väittää että kolumbaariossa täytyy olla maatumaton keraaminen uurna. Mukavan epäekologista ajattelua vaihteeksi, pidän siitä. Kaiken ei tarvitse maatua ja muuttua olemattomaksi. Maatumattomia keraamisia uurnia vain on vähän, kovin vähän. Valitsen valikoimasta pelkistetyimmän uurnan, valkoisen, ja se luvataan värjätä vaaleanpunaiseksi, lapseni mielivärillä. Kalliiksi tulee.

Saan kolumbaarion vahtimestarin puhelinnumeron ja varaan ajan. Ensin krematorion kappeliin. Urkuri on kaunis, kaunis nainen, täysin mustissaan, turbaani päässä ja täydellinen meikki. Myöhemmin tajuan että hänellä ei ole hiuksia. Hän suostuu soittamaan ehdottamani kappaleet jos vain saa jostakin nuotit. Ei osaa soittaa ilman nuotteja eikä ehdi opetella, koska aikaa on vain muutama päivä. Poikani ällistyy kappelin huipputeknologiasta: cd-soitin. Olen valinnut jäähyväistilaisuuteen maailman kauneinta musiikkia: Pergolesin Stabat Materin, Händelin Lascia Ch’io Piangan ja Mozartin Lacrimosan, sielunmessuja, oopperaa. Kahteen löytyy nuotit, Pergolesi on vaikea, eikä mistään saa enää siihen hätään poltettavia cd-levyjä.

Seuraavana aamuna herään muuttolaatikoiden keskellä ilmapatjalta, muistan Rikhardinkadun kirjaston ja ryntään sinne lainaamaan Claudio Abbadon ja Lontoon sinfoniaorkesterin vanhan levytyksen. Samalla kuoletan lapseni kirjastokortin.

Saan valita kolumbaariosta haluamani lokeron ja valitsen numero ykkösen. Siitä tulee meidän uusi sukuhautamme. Kivilaatta luvataan hioa ja kaivertaa uurnanlaskuun mennessä. Maksaa paljon mutta tulee halvemmaksi kuin perinteisen hautakiven hankkiminen. Eikä kolumbaariopaikkaa tarvitse edes hoitaa!

Uurnapussiin tallennetaan muistoesineitä, ja se jää minulle.

Kaikkihan on hyvin!

 

Kaikki on liiankin hyvin. Krematorion kappelin jäähyväistilaisuudessa kukaan ei muista ottaa valokuvia eikä selfieitä, kukaan ei muista somettaa. Kukaan ei puhu. Suurin osa vieraista on nuoria aikuisia, arkivaatteissaan kuten olin pyytänyt, ruusu kädessään, lohduttomia, ystäviä keskenään.

Minulla on tuskanhiki. Olen kävellyt Kruununhaasta Hietaniemeen ja sitä ennen juossut koko aamun pitkin Helsinkiä hakemassa muistotilaisuusruokia ja kantanut Ekbergiltä sata quichea, Stockan Herkusta puolitoista metriä focacciaa, kymmeniä macaroneja ja kolme pitkävartista ruusua sekä ängennyt itseni tässä lastissa seiskan ratikkaan.

Astun yksin kappeliin. Siellä on lapseni valkoinen arkku ja sen päällä vaaleanpunaisista ruusuista koottu sydämenmuotoinen kukkalaite. Halvin arkku, kaunein arkku. Stabat Mater. Vasta siinä vaiheessa tajuan että tämä on aika kova paikka. Selviänkö siitä? Miten siitä voi selvitä? Miten kukaan voi selvitä tästä päivästä?

Kättelen vieraat, annan ohjelman. Poikani on liian sairas tullakseen hautajaisiin. Olen omillani. Kutsumattomia vieraita. Kaikkia en tunne, mutta he eivät olekaan minun vieraitani. Kaunis loppukesän päivä, syksyn viimeinen kukka. Äidin show? Mutta kun ei ole ketään muuta! Krematorion kappelin esitteessä ja verkkosivuilla mainostetaan että lopuksi arkku liukuu kiskoja pitkin pois. Kiskot ovat kuitenkin olleet rikki monta vuotta eikä arkku liu’u minnekään. Olen sen verran tajuissani että pyydän siskoani lopuksi ottamaan arkusta muutaman kuvan, kun kaikki ovat laskeneet kukkansa, itkeneet ja sanoneet tai yrittäneet sanoa jotakin. Arkku on vaalean- punaisten ruusujen peitossa, kynttilät palavat. Astumme ulos loppukesän Helsinkiin.

Olen tilannut liikaa ruokaa. Sitä riittää kaikille ja jää yli. Vieraille on istumapaikat ja lautaset täynnä sormisyötävää. Wrapit ovat inhottavan vetisiä, paska catering. Siskontytär toimii juomanlaskijana. Otan kaiken avun vastaan. Kaikki hyvin. En pysty syömään mitään. Nämä 700 euron herkut eivät ole minulle. Vieraat viihtyvät iltaan saakka. Olen uupunut ja turta.

Myyn taidekokoelmastani yhden taulun serkulleni ja yhden grafiikanlehden siskolleni.

 

Lapseni itsemurhan jälkeen minua vältellään entistä monipuolisemmin ja tehokkaammin. Olen totaalisemmin yksin kuin koskaan. Ymmärrän sen. Hyväksyn sen. Luulevatkohan ihmiset että olen hauras tai arvaamaton? Niin monet ovat kiusaantuneita, enkä halua saattaa heitä tukaliin tilanteisiin. Kiusaannun toisten kiusaantumisesta. He eivät ehkä tiedä mistä kanssani voi enää puhua. He eivät ehkä kestä nähdä että jospa vaikka yhtäkkiä yllättäen murrunkin. On helpompi jättää minut yksin. Kun joku kysyy minulta, onko minulla ystäviä tukemassa ja auttamassa, hän samalla sulkee itsensä ulkopuolelle ja tulee tunnustaneeksi että hän ei ainakaan kuulu siihen joukkoon. Hän ei sano: Minä olen sinun ystäväsi, minä autan ja tuen sinua. Mitä voisin tehdä hyväksesi?

Minulla ei ole parasta ystävää. Minulla ei koskaan ole ollut paljon ystäviä, en ole koskaan ollut suosittu, mutta enää en kärsi siitä. Olen melkein 60 ja tottunut olemaan yksin. Saan tukea yllättäviltä tahoilta, odottamattomat ihmiset sietävät edes tilapäisesti läsnäoloani. Siitä olen heille sillä hetkellä kiitollinen.

Samalla lapseni kuolema tarjoaa minulle lopullisen tekosyyn luopua sosiaalisesta elämästä. Surun tappava spitaali on tervetullut, odotettu ja kaivattu veruke. Suru voi tarttua pisarakosketuksena, ja vaikka se ei välttämättä näy ulospäin, se näkyy. Bergenin liikuttavin talo on vanha leprasairaala, josta on tehty museo. Potilashuoneissa on vanhoja lääketieteellisiä valokuvia, ja sairaalan yhteydessä on pieni kirkko. Kun sairaala perustettiin 1400-luvulla, se oli syrjässä, poissa ihmisten ilmoilta, nyt se on keskellä kaupunkia. Siellä ei voi olla itkemättä.

Olen yksinäisempi kuin yksinäinen. Ja se on täysin omaa syytäni. Sitä halusinkin, halusinhan.

 

Uurnanlaskutilaisuus on viikko jäähyväistilaisuuden ja muistotilaisuuden jälkeen. Meitä kokoontuu Hietaniemeen seitsemän henkeä. Äitini menee itsepäisesti Kekkosen haudalle kolumbaariota vastapäätä eikä ymmärrä että uurna pitää ensin hakea krematoriosta. En itsekään tiedä miten pitää toimia, minulla on vain kaksi kellonaikaa ja laukussa Edith Södergranin kootut runot. Minulle on ilmoitettu että uurna on valmistunut aiemmin viikolla, mutta hautaustoimiston täti ei ehdi näyttää sitä, hän sanoo että krematoriossa odotetaan sitä keskiviikkona kello kolme. Hautaustoimiston täti lähettää siitä minulle valokuvan. Se on kaunis. Sileä, koruton ja soikea kuin iso täydellinen vaaleanpunainen linnunmuna.

Menen krematorion kappeliin, muut saattovieraat jäävät oven ulkopuolelle odottamaan. On jälleen kerran kaunis loppukesän lauantaipäivä. Urkuri on minua vastassa, hänellä on kiiltävä musta peruukki päässä, ja hän on epätodellisen virheetön, kuin Disneyn sadun kaunotar. Hän katsoo minua oudosti ja kysyy mitä asiaa. Miten niin mitä asiaa? Tulin hakemaan uurnaa, sehän on tarkoitus laskea hautaan puolen tunnin kuluttua. Lapseni tuhka on paperipussissa hyllyn päällä, ja lapussa lukee että omaiset tekevät uurnapussin ja että se jää odottamaan vapautuvaa uurnapaikkaa.

Alan huutaa. Eieieieieiei, meillähän on Babitzinin maatumaton uurna ja se haudataan kohta kolumbaarioon ja minulle sanottiin että uurna on ollut teillä jo keskiviikosta asti, se lähetettiin teille silloin, missä helvetissä se on. Kaunis urkuri sanoo että ei täällä mitään uurnaa ole. Työnnyn väkisin takahuoneeseen katsomaan, ei lapseni uurnaa (muut ovat liian rumia ollakseen hänen). Kaunis urkuri soittaa tyynesti hautaustoimiston kuljetuspalveluun ja kysyy missä uurna on, Babitzinin vaaleanpunainen keraaminen uurna, juu, siellä se on, se tuodaan tänne pian. Viisitoista minuuttia.

Olen hillityn hermostunut. Menen kappelin ulkopuolelle ja kerron siellä odottavalle saattoväelle että kaikki on hyvin mutta meillä ei ole uurnaa. Pulisemme levottomina. Tämä ei jää tähän. Menen sisään ja ulos, en pysty rauhoittumaan, soitan sairaalle pojalleni, meillä ei ole uurnaa.

Kaunis urkuri kertoo että kuljettaja on tulossa, on juuttunut Paciuksenkadulle liikennevaloihin. Kierrämme siskoni kanssa kappelia, tähyämme sisääntuloväyliä. Lopulta Hietaniemenkatua pitkin saapuu ruumisauto, se kurvaa kappelin eteen, pysähtyy, kuljettaja hyppää ulos vaaleanpunainen uurna sylissä ja musta paidanselkä märkänä, hän kysyy onko tämä meidän. On!

Menemme uurnanluovutushuoneeseen. Tunnelma on kuin Almodóvarin elokuvassa, kuusi hysteeristä naista odottamassa takahuoneesta uurnaa johon kaunis urkuri kaataa tuhkan paperipussista, äitini kököttää kyynärsauvoineen matkan varrella. Kuittaan uurnan, kynttilä palaa, harras hetki kestää noin kolmekymmentä sekuntia. Turhaan pelkäsin sitä. Jäljellä on raskain osuus, uurnan kantaminen hautaan. Matka on pitkä, sata metriä. Saan kantaa uurnan itse. Se on painava. Se on sylissäni. Siinä on lapseni.

En halua että minusta otetaan valokuvia. En anna uurnaa muille. Olin toivonut että poikani kantaisi sen. Kannan uurnan perille asti. Vahtimestari odottaa meitä kolumbaarion ovella. Kiipeämme parvelle. Vahtimestari sijoittaa uurnan holvin perälle, ja kurkistamme sinne viimeisen kerran ennen kuin vahtimestari ruuvaa kivilaatan paikalleen ja poistuu. Luen Edith Södergranin runon Syksyn viimeinen kukka (tein siitä oman suomennoksen), ääneni pettää jokaisen säkeen kohdalla, miksi se pettää nyt, eihän se pettänyt viikko sitten kappelissa. Näperrämme kivilaattaan väliaikaisiksi koristeiksi lapseni vanhat punaiset lettinauhat. Kolumbaarioon ei saa tuoda palavia kynttilöitä eikä kukkia saa jättää lattialle, ja siksi muiden hautojen omaiset ovat kiinnittäneet kivilaattoihin mielikuvituksellisia ja mauttomia virityksiä. Mutta minun lapseni haudalle ei tule rihkamaa.

Menemme Hietaniemen uimarannan kahvilaan. Oloni on typertynyt. En tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässäkö kaikki? Nytkö lapseni on haudassaan? Kaksi sukulaisnaista suostuu kanssani pitkälle hautausmaakävelylle, ja etsimme taas ne Helene Schjerfbeckin ja Tove Janssonin haudat joita etsin Hietaniemestä joka kerta.

Kotona kirjoitan hautaustoimistoon vihaisen sähköpostiviestin. Kysyn onko teidän normaali käytäntönne hukata uurna ja miten korvaatte järkytyksen. Virkailija vastaa heti maanantaina töihin päästyään ja syyttää kuljetusvastaavaa. Loppulaskusta luvataan hyvittää 670 euron uurna.

Eikä tuska siihen lopu. Jään odottamaan laskua, mutta sitä ei näy eikä kuulu. Lapsiparkani on ollut elämänsä viimeiset kuukaudet sosiaalitoimiston asukas, ja lakimies kertoo, että voin hakea täydentävää toimeentulotukea joka kattaisi osan hautauskustannuksista, laskuahan on luvassa kaiken kaikkiaan 3 000 euroa (nyt kun raha kerran tuli puheeksi). Otan yhteyttä sosiaalitoimistoon. Sieltä luvataan korvata perushautajaiset, kaikkein halvimmat, mielellään sopimushautaustoimistosta. Sitähän en ole tiennyt, ja miten siinä kaaoksessa muistaisi kilpailuttaa tai tinkiä, hyvä kun osaa jotakin valita. Liian kallis, eikö ollut halvempaa, tätä emme korvaa emmekä tätä.

Kurkkua kuristaa. Olkaa korvaamatta, maksan kaiken itse.

Uurnakuprun jälkeen hautaustoimiston tädin palvelualttius loppuu kuin seinään. Hän ei enää vastaa viesteihini. Valitan hänestä kirjallisesti hautaustoimiston päällikölle. Pomo soittaa, pahoittelee ja antaa vielä 200 euron alennuksen. Sekä lähettää minulle laskun heti sähköpostissa. Välitän sen sossuun. Sieltä luvataan maksaa täydentävää toimeentulotukea tuhat euroa. Olen kiitollinen, takki on tyhjä.

Mietin oliko tämäkin taisto pakko käydä.

 

Torstai 29. syyskuuta. Ensimmäinen käyntini Helsingissä ilman tukikohtaa. Kiidän paikasta toiseen taksilla, selitän taksikuskille että ajetaan rautatieasemalta Hietaniemen hautausmaalle ja sieltä Uudenmaankadulle. Hän ei tiedä suorinta reittiä. Neuvon sen hänelle. Hän ei ymmärrä kun pyydän häntä pysäyttämään uuden kappelin portille siksi aikaa kun käyn kolumbaariossa vaan ajaa sivuportista hautausmaalle. Sanon, että ei siellä saa ajaa, eikä autolla sitä paitsi edes pääse kolumbaarion eteen. Pyydän häntä odottamaan hetken ja menen puolijuoksua kolumbaarioon tarkistamaan onko hauta kunnossa.

Järjestelen koristeita, jonkun tuoma leikkokukkakimppu on kuivunut kauniisti. En uskalla heittää mitään pois. Muistan että taksamittari tikittää, kosketan kiveä ja lähden sumein silmin pois. Autossa taksikuski kysyy onko uusi hauta ja kuka. Ei reagoi kun sanon että uusi on ja oma lapsi. En halua selittää. Vaivun takapenkillä itkuiseen taksikyytihorrokseen ja katselen Jätkäsaareen noussutta korkeaa norjalaista hotellia.

Kuolemasta keskusteleminen paljastaa ihmisestä paljon. Tämä nuori aasialainen taksikuski jatkaa töksähtelevää uteluaan Uudenmaankadulle saakka.

Mietin miten moni kirjallisuusihminen on lakannut pitämästä minuun yhteyttä sen jälkeen kun olen paljastanut että lapseni teki itsemurhan. Heilläkään ei ole mekaanisten surunvalittelujen jälkeen minulle mitään sanottavaa. Heillä ei ole minulle sanoja. Niin vähän heillä on sanoja, niin vähän heitä kosketin.

Toisaalta olen ajatellut että ehkä heidän mykkyytensä on sittenkin armeliaampaa kuin tämäntasoinen lohtupaska: Elämä kolhii. Koeta kuitenkin nauttia siitä! Tai: Huilaa kunnolla. Tässä iässä palautuminen kestää kauan. (Ikään kuin kyseessä olisi paha krapula joka ei mene ohi.) Tätini veti pohjat sanomalla äidilleni: Mitä sitä suremaan! Sehän oli itsemurha!

Parin kuukauden kuluttua lapseni kuolemasta sain pienen toimeksiannon, jonka saatteessa luki: Toivon että toipumisesi on alkanut. Vittu! Vastasin että ei se ole alkanut, ei tietenkään ole alkanut, mitä sinä oikein kuvittelet. Eihän tästä toivuta. Melkein kirjoitin toimeksiantajalle: Kuinka nopeasti sinä ajattelit toipua lapsesi kuolemasta?

Vuokko Hovatta sanoi lehtihaastattelussa että on irvokasta kysyä läheisensä menettäneen ihmisen vointia. Miten jakselet? Helvetin huonosti tietenkin. Äitini kertoi että kun hänen ystävättärensä poika ampui itsensä, hän jätti ystävättären rauhaan. Ei tiennyt mitä sanoa, ei osannut, ei uskaltanut, ei halunnut häiritä. Odotti, että ystävätär itse joskus ehkä jaksaisi ottaa yhteyttä. Loukkaantui, kun ei ottanut. Kuvittelevatkohan ihmiset että minäkin ehkä joskus haluaisin vielä yrittää elvyttää hiipuneita tai katkenneita välejä? Sitten kun olen toipunut? Sitten jos toivun? Ja voiko kanssani enää puhua normaalisti?

On vain yksi oikea tapa kuolla, surra ja toipua. Ihmisen on kuoltava vanhuuttaan, sairaalassa. Vainajalta jää leski, omaisuutta ja testamentti, perillisiä ja jälkeläisiä. Väitän että se on helpompi kuolema kuin tämä. Kun lapseni kuolee, jään idioottien keskelle. Minulla ei ole varaa sanoa että en jaksa. En voi delegoida näitä tehtäviä enkä tuntemuksia kenellekään. En voi sanoa että joku muu saa hoitaa ne.

Ei ole ketään muuta.

 

Lokakuu 2016. Näen tasaisesti painajaisia ja pelkään joka yö sekoamista. Uskallan sanoa toimeksiantajilleni että töitä saa tarjota, että luen, kirjoitan ja suomennan mielelläni, mutta juhliin, seminaareihin, pr-kekkalointiin tai esiintymisiin ei kannata kutsua. Sen enempää ette voi minulta vaatia enää koskaan.

Olen lähdössä Tukholmaan ja törmään Helsingissä lounasravintolassa tuttuun kirjailijaan joka tunsi myös lapseni. Hän vilkaisee vaivautuneena ja kysyy miten voin. Meilaillaan! (Hän ei koskaan meilaa.) Törmään Korkeavuorenkadulla tuttuun kustannustoimittajaan joka tunsi myös lapseni. Hän vilkaisee vaivautuneena eikä kysy mitään. En jaksa puhua. Tapaan kustantamon kirjakaupan myyjän joka tunsi myös lapseni. Hän ei tiennyt ja luulin että hän tiesi mutta ei välittänyt, ja hän luuli että muuten vain en halunnut puhua, kun odotin nurkassa henkilöä, jota olin tullut tapaamaan. Oli pakko ottaa häneen yhteyttä ja kertoa. Nyt hän halaa ja sanoo: Voi sinua!

Tapaan lankakaupan puolitutun myyjän, sen joka tietää aina kaiken ja osaa kaiken. Hän alkaa taas neuvoa minua, vähätellä ja yksinkertaistaa, määrää millaisia lankoja tarvitsen ja miten kauan minun pitää Hangossa asua. Hän tietää miten minun tulee elää: Ei sinne! Ei sitä! Kokeile Léttlopia! Kokeile epävärejä! Tällaiset puikot! Olen ostanut häneltä huonosti käteen sopivia neulepuikkoja ja virkkuukoukkuja, kinastellut niiden paksuudesta ja langan menekistä, hänen ihanansa ei ole minulle ihana. Olen vienyt hänelle tekijänkappaleita, antanut kaksi kertaa käyntikorttini. Hän on ehdottanut että lähtisimme lauantai-iltana ulos, mutta lauantai-ilta tulee ja menee eikä hän koskaan ota yhteyttä. Hän on näyttänyt minulle talvisia valokuvia ja sanonut että aikoi lähettää niitä minulle jouluksi, mutta tiedäthän, ei vain tullut lähetettyä. Hän on puhunut asiakkaiden kuullen yksityisasioitaan. Tiedän hänestä paljon mutta hän ei tiedä mitään minusta. Hän neuvoo minua vaikka olen häntä monta vuotta vanhempi. Ostan häneltä taas vääränvärisiä lankoja ja vääränpaksuiset puikot.

Mitä useammin käyn Helsingissä, sitä kivuliaammin kiinnityn Hankoon. En tunne Hangosta ketään enkä jaksa tutustua kehenkään. Odotan milloin pääsen seuraavan kerran Helsinkiin ja hautausmaalle. Ensi viikolla? Silloin en ehdota kenellekään lounastapaamista. Posti ei ole tuonut moneen päivään kuolinpesän kirjeitä, mutta en uskalla luottaa siihen että kaikki on vielä läheskään ohi.

Eikä olekaan! Koettelemukset jatkuvat! Lokakuun lopussa postilaatikosta löytyy Helsingin seurakuntayhtymän muistutuslasku. Olen odottanut hautalaskua elokuun lopusta saakka, se on merkitty perukirjaan, mutta sitä ei ole kuulunut. 300 euroa, saman verran kuin Marimekon Mollis-takki jonka olen tilannut Stockan Hulluilta päiviltä. Palautan takin ja maksan laskun. Sitä ennen soitan seurakuntayhtymän keskusrekisterin hautapalveluiden (hieno nimi) puhelinnumeroon. Siellä iloinen virkailija voivottelee kun lasku on hukkunut ja ihmettelee kun sanon että olen saanut hautakirjan mutta en laskua. Postin syytä taas. Maksan laskun ja viivästysmaksun, sitten vihaista palautetta Postille. Siihen ei koskaan vastata.

Piirrän silmät päähän, vaikka en tänäänkään kohtaa muita ihmisiä kuin korkeintaan Lidlin kassan. Kävelen ruokakauppaan Plagenin ja Bellevuen kautta. Matka on pidempi kuin Appelgrenintietä pitkin mutta tuntuu lyhyemmältä. Unohdun katsomaan tilhiparvea ja kuulostelemaan käpytikan koputusta. Plagenin rantavedessä on taas kymmeniä joutsenia. Tänään ei tuule.

Tänään olen viihtynyt surussani.

 

Lapseni katsoo minua valokuvasuurennoksesta syyttävästi pyöreillä ruskeilla silmillään. Hänen kuolemastaan on kulunut neljä kuukautta. Näen unta että lapseni ei olekaan kuollut. Hän makaa vieressäni ja avaa silmänsä, sanoo että hänellä on nälkä. Hänen ristiselässään on tuttua lanugo-nukkaa. Hän menee pöydän ääreen, ja teen niin kuin äidit tekevät, ruokkivat lapsiaan. Hänellä on kuolleen posket.

Olen murhaaja.

En ymmärtänyt että äiti ei koskaan saa loukkaantua, vaikka lapset eivät halua olla hänen kanssaan tekemisissä, eivät jaksa pitää yhteyttä, eivät ole kiinnostuneita äidin huolista, eivät muista soittaa, eivät tarvitse äidiltä muuta kuin taloudellista tukea. Lapset eivät ole äitiään varten. Äiti joustaa ja odottaa, äiti nielee pettymyksensä ja itkee heihin selin. Äidin ja lasten välinen suhde ei noudattele muiden ihmissuhteiden lainalaisuuksia. Se ei ole ihmissuhde, koska äiti ei ole ihminen. Äiti on äiti. Vain äiti. Äidin ja lasten välinen suhde on jotakin muuta. Ennen kaikkea se on yhdensuuntaista. Satu Silvo sanoi naistenlehden haastattelussa että hän rakastaa lapsiaan paljon enemmän kuin hänen lapsensa rakastavat häntä. Rakkaus kurkottaa eteenpäin: hänen lapsensa rakastavat enemmän omia kumppaneitaan ja omia lapsiaan.

Äidille jää menetys ja ikävä.

En tiennyt olevani kenellekään tärkeä.

Tapaan kolmannen ja viimeisen kerran psykiatrisen sairaanhoitajan. Olen merkinnyt kalenteriin ajan, klo 11, mutta koska olen kahdella edellisellä kerralla tavannut hänet klo 13, olen ehdollistunut siihen ja menen vähän vaille yhtätoista aamupäiväunille. Makaan sohvalla jääkarhupeiton alla ja puhelin mahan päällä. Hän soittaa vartin yli yksitoista ja kysyy miksi en ole tullut. Syöksyn kaupunkimetsän poikki vesitornin ja kirkon välistä vastaanotolle.

Sairaanhoitaja on pyytänyt että ottaisin mukaan lapseni kuvia. En innostu ajatuksesta mutta otan silti muutaman suurennetun lapsuudenkuvan, lapseni portfolion ja hautajaisten käsiohjelman.

Pyydän sairaanhoitajalta anteeksi. Hän halaa minua (ei ole ennen halannut) ja siirtää tuolinsa sohvan lähelle. Näytän valokuvat ja portfolion, kerron hautajaisista. Minua itkettää, ja hänelläkin on kyyneleet silmissä. Annan hänelle hautajaisten käsiohjelman muistoksi. Sen kannessa on lapseni muotokuva, surullinen ilme ja isot ruskeat silmät.

Kerron että olen suurentanut saman kuvan ja kehystänyt sen. Se näkee minut, kun liikuskelen kotonani. Sanon sille joka aamu huomenta. Kerron myös että kuva on kahden kuvan sarja, toisessa lapseni ilmeilee suu auki. Sairaanhoitaja sanoo että minun pitäisi olla itselleni armollisempi, minun pitäisi joskus osata antaa itselleni anteeksi. Sanon että viihdyn tässä syyllisyydessä. Sairaanhoitaja ehdottaa että suurentaisin myös sen iloisen kuvan. Ehkä joskus. Nyt on hyvä kahlata kaulaa myöten itsesyytöksissä ja herätä yöllä unihalvauskohtaukseen ja hapen loppumiseen.

Saan surustani ravintoa jota muilla ei ole. En viitsi kuunnella toisten tarinoita, en halua sururyhmään, en ole kiinnostunut mistään vitun vertaistuesta. Tämä on minun suruni, minun lapseni, minun lapseni itsemurha. Itku on hyvää, itku on parasta. Hyvä on parhaan paras vihollinen, kuten kuvataiteilija Eliisa Tuisku suuressa viisaudessaan sanoo.

Pyhäinpäivänä sytytän kynttilät jo aamulla.

 

Helmikuussa muutan takaisin Helsinkiin. Uusi kotini on Hietaniemen vieressä, ja käyn hautausmaalla ruoskimassa itseäni päivittäin. En anna itselleni anteeksi. Enkä unohda. Tämä on minun rangaistukseni. En saa tehtyä tekemättömäksi, en saa tekemätöntä tehdyksi. Siksi lapseni on kuollut, enkä anna sitä itselleni anteeksi. En ansaitse anteeksiantoa, en synninpäästöä. Elän tässä häpeässä, tässä mustaakin mustemmassa murheessa loppuun saakka. Vapaaehtoisesti, omasta tahdostani. Ilman jumalaa, ilman armoa. Syyllinen, syyllinen, syyllinen. Ei mitään selitettävää.

Yritän saada surusta voimaa, jotta tästä suuresta ja kaikkein suurimmasta menetyksestä olisi joskus ehkä jotakin hyötyä. Mietin pitäisikö minun olla tästä kokemuksesta kiitollinen.

Kyllä, kyllä, kyllä. Syyllinen, syyllinen, syyllinen.

Surun vuodenkierto on kesken, mutta maaliskuun lopussa saan kuolinpesän veroehdotuksen. Sitä kirjettä olin pelännyt kaikkein eniten. Pieni veronpalautus tulossa ensi marraskuussa, sitten on sekin asia suljettu.

Vain suru jäi ihanasti elämääni. ■