Beta

Valmiina syntynyt

Jos Ville Valoa ei olisi ollut olemassa, hänet olisi pitänyt keksiä. Mutta ei tarvinnut: Ville keksi itse itsensä. Ja vaikka hän muutti suomalaisen rockin, hän itse ei muuttunut. Viiden vuoden ja lähes kahden miljoonan myydyn levyn jälkeen hän on sama mies kuin ensimmäisessä haastattelussaan, omassa itse kalustamassaan maailmassa elävä popluomus. Mutta pop-universumin ulkopuolella hän navigoi kuin muukalainen.

 

"Toi vouvaus tuo heti eeppistä fiilistä."

"Kokeile soittaa se kitaralla näin: uuu-wuuu-UUU!"

"Otetaan seuraavaksi terssi."

"Hyvä, nyt soundi on jo paljon kiinteämpi."

Istun nurkassa kiikkerällä tuolilla, kaksikerroksisen syntikan taakse ahdistettuna ja kuuntelen, kuinka HIMin miehet puhuvat ohitseni, puhuvat ylitseni. On kuin en olisi täällä. Tavallaan en olekaan. Olen kärpänen katossa, journalisti nurkassa, ja koska lupasin etten häiritse, en häiritse. Meneillään on HIMin uuden, vuoden 2003 maaliskuussa ilmestyvän neljännen albumin nauhoitusten ensimmäinen oikea työpäivä.

"Kaksi ensimmäistä päivää menivät kamojen kantamiseen ja somistamiseen", tuottaja Hiili Hiilesmaa paljastaa.

Somistamiseen? Pienen studiohuoneen kaihtimet on vedetty pysyvästi kiinni ja niiden eteen on ripustettu valkoiset pitsiverhot, seinille on nostettu muovisella kananpäällä häpäisty Lenin-matto ja kannabislippu, nurkissa on violettia ja aniliininpunaista kajoa luovat valonheittimet. Kaiuttimien ja monitorien päällä lojuu muovisia irtokäsiä, saatanallista mörinää alituiseen päästävä rikkinäinen teletappinukke ja Jalluja, joista yhtä rumpali Gas Lipstick lukee connoisseurin keskittyneellä ilmeellä. Kaikkialla on luomistyötä ruokkivan korkeaoktaanisen polttoaineen jätettä: tupakantumppeja, Dr. Pepper -tölkkejä, öljykatastrofia muistuttavaa kahvia.

Kahdessa päivässä HIM on muuttanut Finnvox-studion anonyymin, teknologialle pyhitetyn tilan omakseen. Täällä he aikovat viettää seuraavat kaksi kuukautta. Huoneilmaa ei rasita pelkkä tupakansavu: kun viidessä vuodessa puolitoista miljoonaa albumia myynyt yhtye ryhtyy levyn tekoon, paineet ovat niin kovat, että vierailijakin tuntee ne nahoissaan.

"Kyllä stressaa ihan helvetisti", HIMin keulahahmo Ville Valo myöntää. "Biisien kirjoittaminenhan on loppuen lopuksi helppoa, koska ei ole dead linea. Kello ei käy koko ajan. Studiossa on vähän aikaa ja paljon vastuuta. Jos biisien säveltäminen on kuin lasten tekemistä, studioaika on niille oikean päivähoitopaikan etsimistä. Täytyy varoa, etteivät ne päädy minkä hyvänsä namusedän hoteisiin."

Violetin valon täyttämässä studiohuoneessa Ville istuu omalla tuolillaan tuottajan takana, ylempi johtaja alemman selustassa, kaikkea kommentoiden ja ohjaillen. Yllään hänellä on samat vaatteet kuin edellispäivän kuvauksissa, trendikäs verkkaripusakka ja leveälahkeiset farkut. Hiili Hiilesmaan edessä levittäytyvä hiekkalaatikon kokoinen miksauspöytä näyttää satoine harmaine nappuloineen pienoismallilta tulevaisuusutopian kaupungille. Suorakaiteenmuotoinen ikkuna äänityshuoneeseen tuo mieleen poliisielokuvien kuulustelutilojen tarkkaamot yksisuuntaisinte peileineen ja niiden takaa piilevine vakavine miehineen.

Tällä kertaa ainakin levyn idea on selvillä etukäteen. HIMin edellinen albumi Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001) oli lievä taiteellinen ja selvä kaupallinen pettymys.

(Keskeytämme artikkelin myyninnisellä tiedotteella: HIMin albumimyynti tähän saakka: Greatest Love Songs Vol. 666 myynyt 300 000 kappaletta, Razorblade Romance 930 000, Deep Shadows And Brilliant Highlights 450 000. Jos koet lukijana tämän tietoiskun häiritsevän tekstin kulkua, ajattele yhtyettä, jolle myyntiluvut ovat alituista valkoista kohinaa, kaikkea toimintaa reunustavaa taustahälyä.)

Fanikunnan herättämiseksi tarvitaan jotakin uutta, ja kuten niin usein rockissa, jotakin uutta tarkoittaa jotakin vanhaa: tulevalla levyllä HIM palaa juurilleen. Edellislevyn Bon Jovi -henkisten poplaulujen jälkeen nyt on luvassa raskaampaa, synkempää HIMiä. Jo albumin nimi kuulostaa definitiiviseltä, lopulliselta. Love Metal.

"Synkkää musiikkia on maailma täynnä, mutta kukaan muu ei osaa tuoda rockiin slaavilaista melankoliaa", Ville sanoo. "Sellainen pseudogoottibändien edustama raahelaissynkkyys on kaukana melankolian ytimestä. Sinne me ollaan matkalla."

Tällä kertaa yhtye ei myöskään aio päästää ulkomaalaisia pilaamaan slaavilaista ulottuvuutta. Edellislevyn kokemukset yhteistyöstä Saksan ja Englannin BMG:n kanssa eivät olleet positiivisia: niiden vaatimuksesta lennätettiin Aerosmith-tuottaja Kevin Shirley "pelastamaan" levy suomalaistunarien kynsistä, minkä operaation mainittavin tulos oli studiolaskun turpoaminen. Englannin BMG halusi ja sai tähtivalokuvaaja Rankinin kuvaamaan kansikuvan uusiksi 170 000 markan hinnalla. Pretending-videota ei uskallettu antaa Miikka Lommin ohjattavaksi, vaan se tehtiin Englannissa, kalliisti ja kehnosti. Ulkomaisten yhtiöiden käsitys yhteistyöstä oli: me sanelemme, te tottelette.

Kun kurkistaa studion verhojen lomitse Arinatielle, reitti on selvä. Siellä ei näy sen enempää saksalaisfaneja kuin englantilaisten levy-yhtiöidenkään edustajia. Eikä pitäisikään: studio on pyhättö, paikka jossa salaa luodaan koreografia niille unelmille, jotka toteutuvat lavalla näennäisen luonnollisesti, kuin itsestään. Täällä ei ole mystiikkaa, täältä pitää päästä ulos, pois muusikkosiansaksan, kasvavien silmäpussien ja skandaalimaisen huonon huoneilman parista.

Mennään vaikka baariin.

 

Lost & Found, Annankatu, yöksi taittuva maanantai-ilta: istumme tyhjällä tupakoimattomien puolella, mutta Villen edessä on nopeasti täyttyvä tuhkakuppi. (Ellei tässä jutussa erikseen toisin mainita, Ville polttaa savuketta jokaisen repliikin, jokaisen eleen yhteydessä.) Hän on pyytänyt lupaa polttamiseen tiskiltä kohteliaasti ja anteeksipyydellen, silti vailla epäilyksen häivää siitä, etteikö toive toteutuisi. Tähteyden kirjoittamattomia etuja.

Juomme olutta. Eikä siinä vielä kaikki: Ville on päättänyt tarjota koko illan. Kun nyt sattuu kerrankin olemaan rahaa taskussa, hän vähättelee. Ele ei ole vain toimittajan tyytyväisenä pitämistä: se on erään sortin takaisinmaksua. Melkein päivälleen viisi vuotta sitten, kauan sitten edesmenneessä feikki-irlantilaispubissa, se olin minä, joka silloin tarjosi olutta, muistaakseni peräti kaksi tuoppia. Se ei ollut Villen ensimmäinen haastattelu, mutta melkein.

"Mä muistan, kuinka vaikuttunut mä olin silloin", Ville toteaa. "Että joku todella tarjosi mulle tuoppeja, jotka maksoi 27 markkaa. Silloin mä todella tunsin saavuttaneeni jotakin."

Sittemmin Ville on antanut pitkälti toistatuhatta haastattelua. Se on paljon puhetta, paljon mustetta, paljon kasettinauhaa. Mutta se ei Villeä haittaa: hän pitää haastatteluja pr-työn kaapuun verhottuna antropologiana, eri kulttuurien välisenä dialogina. Hänen sanojaan, eivät minun.

Voi huoletta sanoa, ettei Suomi ollut silloin viisi vuotta sitten vielä nähnyt mitään Ville Valon kaltaista. Kun HIMin esikoisalbumi ilmestyi syksyllä 1997, suomalainen popmaailma vielä pyyhki naurun kyyneliä Neljän Ruusun 4R-yrityksestä viedä suomalaista rockia maailmalle. Eikä kukaan ollut vielä kuullut Bomfunk MC's:sta saati sitten Darudesta. Ajatukset suomalaisesta rockista vientituotteena tuntuivat yhtä realistisilta kuin pyrkimys tehdä maastamme kahvinviejäjätti.

Tähän tyhjiöön tupsahti hädin tuskin kaksikymppinen, karismaattinen, kohtelias ja androgyynillä tavalla nätti poika, joka lateli ironisia mukaelmia klassisista rock-sloganeista kuin liukuhihnalta. Ja mikä tärkeintä. Ville Valo syntyi valmiina, loikkasi evoluutiossa toukkavaiheen ohitse suoraan perhoseksi - hän ei ollut tehnyt elämässään mitään muuta, kukaan ei nähnyt hänen lävitseen. Hän oli jokaisen toimitussihteerin, jokaisen valokuvaajan, jokaisen leipiintyneen musiikkitoimittajan unelma - siinäkin tapauksessa, että he olivat miehiä. Ei ihme, että kun HIM alkoi toden teolla lyödä itseään läpi Saksassa, levy-yhtiö joutui julkaisemaan lehdistötiedotteen, jossa kiistettiin Villen olevan homo.

Eikä hän ole muuttunut yhtään. Viisi vuotta ja miljoonatulot eivät ole iskeneet häneen mitään muutoksia, joita ei pystyisi Photoshopilla peittämään.

"Aluksi haastattelu jännitti ihan hirveästi", Ville sanoo. "Kun joi paljon punaviiniä ja poltti ketjussa röökiä, ainakin näytti hyvältä ja sai miettiä vastauksia. BMG:llä silloin vaikuttaneelta Katja Ståhlilta mä sain myös sen kultaisen neuvon, että jos journalisti kysyy kengän kokoa, sille voi vastata kertomalla vaikka päänympäryksen. Haastatteluissa ei olla oikeuden edessä, ei ole mitään juridista pakkoa puhua kirjaimellisesti totta."

Oli Villellä toki jotakin muutakin kuin kyky hurmata haastattelijoita. HIMin kautta hän oli luonut kokonaisen uuden musiikkityylin ja antanut itse sille nimenkin: rakkausmetalli. Raskaita, laavan lailla kappaleen päälle levittäytyviä kitaroita; kauniita pakahduttavia melodioita. Se oli raskasta rockia, joka karttoi raskaan rockin helmasyntejä: itsetarkoituksellista rumuutta, aivotonta machoilua ja volyymin ylivaltaa. Kaikki suurilla romanttisilla sanoilla - rakkaus ja kuolema; kuolema ja rakkaus - kuorrutettuna. Englanniksi tietenkin.

"Reino Helismaa on tehnyt niin fantastisia sanoituksia, että tuntuu mahdottomalta edes yrittää kirjoittaa suomeksi tekstejä sen jälkeen. Kuinka kukaan voisi voittaa Päivänsäde ja menninkäistä? Vaikka mä rakastan Bruce Springsteeniä ja Nick Cavea, mä en koskaan voisi myöskään kirjoittaa niin konkreettisia tarinoita. Eikä mulla ole jäänyt pienenä kikkeli raamatun väliin niin kuin Nick Cavella. Tavallaan mä myös jatkan Sueden perinnettä. Mä yritän samalla tavalla viedä lähiöromantiikan kosmisiin sfääreihin, tehdä Merihaasta Eedenin. Silti mä en koskaan voisi kuvitella sijoittamani lauluun sellaisia sanoja kuin 'puhelin', 'katu' tai 'tupakka' Mieluummin käytän sellasia sanoja kuin 'verisuonet', 'sielu' tai 'sydän' - niistä voi helpommin löytää itsellekin uusia merkityksiä vielä silloin kun laulaa niitä jollakin strippiklubilla Reeperbahnilla viisikymppisenä."

Se, että hänen isänsä kaiken lisäksi sattui omistamaan seksikaupan, oli myös liian hyvää ollakseen totta. Mutta totta sekin oli.

 

Tässä teille myytin jyvänen: Ville Valon ensimmäiset sanat musiikkibisneksessä olivat: saako täällä polttaa? Paikka on BMG-levy-yhtiön tuotantopäällikkö Asko Kallosen työhuone, vuosi on 1996. 19-vuotiaalla Villellä on meneillään pahin 70-lukukautensa: koruja, turkiksia, spittarit, ei mitään vuoden 1979 jälkeen vaatetehtaalta poistunutta. Levysopimuksesta neuvottelemaan tullut Ville asettautuu tuoliin kuin aikoisi istua siinä pitempäänkin, kaivaa tupakat esiin, kysyy vasta sitten. Kallosen huvittunut vastaus kuuluu: kyllä, täällä saa polttaa.

Tarina on vaatimaton, mutta siinä on silti myytin ainekset. Se kertoo, kuinka valmiina Ville tupsahti popmusiikin maailmaan. Se istuisi hyvin niihin kymmeniin rocktähtien elämäkertoihin, virallisiin tai epävirallisiin, haamukirjoitettuihin omakehueepoksiin tai roudareiden vuotamiin törkyraamattuihin, joita Ville on tullut lukeneeksi. Osin huvikseen, osin ottaakseen opikseen.

"Kaikki rockelämäkerrathan jollakin tavalla toistaa itseään", Ville innostuu.

"Kaikissa on sama kuvio: ollaan poikia ei-mistään, pärjätään hyvin, menestys johtaa epämiellyttäviin tilanteisiin ja niin edelleen. Se on hauskaa huomata, kuinka paljon on tähtiin kirjoitettu - on lohduttavaa huomata, kuinka moni idoli on joutunut käymään samat asiat läpi kuin itsekin. Päihteet tuovat aina tarinoihin sen viihdearvon, koska ne ovat kätevä kondomi reaalielämän vaikeuksia kohtaan. Taiteilijat ovat usein sijaiskärsijöitä, joiden toikkaroinnin seuraaminen on ihmisistä hauskaa. Se on niille vähän kuin Linnanmäellä kävisi."

Omalla tavallaan taiteilijamyytti on kuitenkin käymässä vanhanaikaiseksi popmusiikissa. Kun katsoo ravintolapöydän toisella puolella rennosti, sivuttain seinään nojaavaa nuorta miestä, ei uskoisi katsovansa uhanalaista eläintä. Sitä Ville Valo tavallaan kuitenkin on.

Viime vuosina rockkulttuuri on muuttunut entistä läpinäkyvämmäksi. Aina Elviksestä - Beatlesin, Rollarien ja punkin kautta - Nirvanaan rock oli myyttiteollisuutta: tähdet olivat olemassa yleisölleen säännöstellysti, vain musiikkinsa ja sen oheistuotteiden avulla.

Popstars-televisio-ohjelma ja sen avulla listojen huipulle lainakappaleilla nousseet tähdet ovat tehneet popmusiikista ravikilpailuja, jossa vain oikean voittajan veikkaamisella on merkitystä. Kansainvälisillä musiikkikanavilla hip hop -tähdet ja eilisen rockkapinalliset esittelevät huumediilerikartanoitaan sellaisella vimmalla kuin peläten, että häikäisevä mauttomuus menisi pois muodista hetkenä minä hyvänsä. Kaiken huippu on tietenkin Suomenkin televisioon ehtinyt The Osbournes, jossa eilen lepakoilta päitä hampaillaan riuhtonut shokkirokkari Ozzy Osbourne näytetään kotioloissa hajamielisesti aamutakissaan maleksivana perheenisänä, jolle koiranruokapurkin avaaminen käy urotyöstä. The Osbournes -sarjan innoittamana useat muutkin eilisen tähdet ovat ilmoittaneet halunsa päästää kamerat kotiinsa. Tätä kaikkea Ville Valo paheksuu.

"Ozzyhan on mulle ikoni samalla tavalla kuin Jeesus, Motörheadin Lemmy tai Tapio Rautavaara. Onhan The Osbournes ihan hauska sarja, mutta mun on jotenkin kauhean vaikeata kuvitella Ozzya tekemässä seuraavaa soololevyä tämän jälkeen. Rockin demystifikaatio on murheellista, mutta mä ymmärrän sen silti, koska kaikki muutkin elämänalat muuttuvat. Musiikki on mystiikkaa ja magiikkaa, mutta nyt yritetään tappaa viimeisetkin liekit koko jutusta. Mä haluan olla jonkinlainen musiikillinen Heikki Turunen ja taistella viimeiseen saakka sitä vastaan."

Ville paheksuu myös jyrkästi toisen suuren idolinsa, Kiss-yhtyeen Gene Simmonsin taannoista omaelämäkertaa Kiss And Make Up, jossa leukaan saakka ulottuvasta kielestään tunnettu rocktähti kerskailee avoimesti pakkoneuroosista kärsivän postimerkkeilijän tarkkuudella ansaitsemillaan rahoilla. Kirja vei Villeltä uskon Genen rock'n'roll-intohimon aitouteen; enää hän ei edes usko Genen ennätyskirjakelpoisen kielenkään pituuteen. Senkin se on varmasti maksanut rahalla, Ville epäilee myrtyneenä.

HIMin ei tarvitse rahoista edes kerskailla, ne tulevat julkisuuteen muutenkin. Kun kerran erhetyy saamaan kaupaksi liikaa levyjä, todellisuus latistuu numeroiksi. Iltapäivälehdissä on hehkutettu sekä HIMin taustayhtiön Voskonin (7,1 miljoonaa markkaa) että Ville Valon laulujen tekijänoikeuspalkkioita pyörittävän Heartagramin (2,5 miljoonaa markkaa) liikevaihtoa. Se harmittaa, mutta minkäs teet: firmojen asiat ovat julkisia, toimittajien armoilla. Juho Juntusen tuoreessa HIM-historiikissa Synnin viemää käytetään yhteensä noin parikymmentä sivua yhtyeen eritekeskeisen keppostelun kuvailuun, mutta raha-asiat kuitataan ohimennen parilla sivulla. Rockissa monet asiat haisevat, mutta harvat niin pahalta kuin raha. Ainoa hyväksyttävä tapa suhtautua rahaan on kylvää se taivaan tuuliin - jos sen sijoittaa kaukokatseisesti, jotkut kyseenalaistavat motiivit: rahaako tällä jutulla vain pyrittiinkin tekemään.

HIMin miesten synti oli ymmärtää, että raha-asioita tarvitaan hoitamaan joku. Kun Vilel keväällä 1998 neuvotteli ensimmäisen kerran levyjensä julkaisuoikeudesta Saksaan, ensimmäinen tarjous oli 10 000 D-markkaa. Neljästä ensimmäisestä albumista. Yhteensä. Yhtye pyysikin pian myös Hanoi Rocksin kansainvälisiä projekteja ohjailleen Seppo Vesterisen avukseen. Sittemmin Seposta tuli HIMin manageri, asteittain, vahingossa, suuremmitta juhlallisuuksitta.

"Se vain harmittaa, että Seppo on liiankin suoraselkäinen", Ville nauraa. "Mä aina toivon, että paljastuisi sen siirtäneen salaa rahoja omalle tililleen Cayman-saarilla. Kunnon rockmuusikon uraan kuuluu, että joku jossakin vaiheessa viilaa linssiin."

Se on tietenkin yksi tapa suhtautua rockmuusikon ammatin ikäviin puoliin. On turha pelätä, kääriikö joku sivusta rahoja itselleen, kuluuko alkoholia joskus liikaa tai irtautuuko ote niin sanotusta reaalimaailmasta. Ne ovat ammattitauteja. Vähän niin kuin jännetupintulehdus jäätelökioskin pallojenpyörittäjällä. 

 

Neljäs tuoppi, ties kuinka mones savuke. Villeä ei silti väsytä. Hän on herännyt vasta iltapäivällä, poseerannut neljä tuntia kansikuvaa varten ja nyt hän tekee kuvausmeikit yhä kasvoilla sitä mistä hän kenties eniten pitää: puhuu rockmusiikista. Mistäs muustakaan?

Puretut haastattelunauhat näyttävät paperilla nimienpudottelun maailmanmestaruuskisoilta: Iggy Pop & The Stooges, Accept, Marilyn Manson, Led Zeppelin, Type O Negative, Danzig, Kylie Minogue, J. Karjalainen, Sakari Kuosmanen (jonka hittisinglestä Kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen Ville kavahduttavasti, melkein hellyttävästi pitää), Neil Young, Michael Jackson, Michael Hutchence, John Cage, Steve Vai... Harva lause on yhtä selvästi ansainnut kolme pistettä kuin edellinen. Kyse ei vain ole siitä, että Ville olisi tavannut edes murto-osan listan tyypeistä. Ei, kyse on asemoinnista: he muodostavat Villen maailmassa koordinaatiston, jolle hän itsensä sijoittaa.

Mutta jos kääntää kanavan musiikkitelevisiolta taajuudelle jota jotkut kutsuvat todellisuudeksi, lähetys alkaa pätkiä ja kuva sulaa rakeiksi. Televisiota Ville ei katso, mitä nyt toisinaan musiikkikanavia - hän tosin korostaa maksavansa televisiolupaa. Helsingin Sanomia hän ei tilaa, eikä osta iltapäivälehtiä: keikkabussissa kiertävät vain rikos-, porno- ja musiikkijulkaisut, läpileikkaus miesten surullisista mielenkiinnon kohteista. Lukuun ottamatta laivareissuja Tallinnaan ja Tukholmaan Ville ei ollut käynyt ulkomailla ennen HIMin läpimurtoa, nykyisinkin hän viettää lomat tiiviisti Helsingissä, kodin ja muutaman baarin väliin jäävässä, tyhjän ajan imevässä Bermudan kolmiossa. Vapaa-ajan hän kuluttaa kotonaan soittamalla kitaraa, katsomalla pikkuveljen anime-videoita ja lueskelemalla, useimmiten elämäkertoja. Aamuisin hän juo kahvia ja Red Bullia, miettii kenen kanssa tänään lähtisi ulos.

"Mä en pidä uutisista, koska niissä uutisoidaan vain huonoja asioita", Ville sanoo.

"Odotan iltapäivälehteä, joka kertoisi kaikki hyvät uutiset, kuinka paljon terveitä lapsia on synytnyt ja niin edelleen. Mulla on maantieto ja historiakin huonosti hallussa, kiertueellakaan mä en tiedä mistään maasta ja niiden tilanteesta mitään. Mutta aina sitä tapaa ihmisiä ja juttelee niiden kanssa. Esimerkiksi me oltiin juuri keikalla Meksikossa, jossa tuli yhden paikallisen kanssa puhetta Amores Perros -elokuvasta, ja se kertoi etteivät koiratappelut olleet siellä suosittuja ennen sitä elokuvaa vaan sen jälkeen. Tuollaisista tiedonmuruista mä aina innostun."

Vaikka lukion kesken jättänyt Ville ei omasta mielestään ole sen enempää tavallista älykkäämpi kuin tyhmempikään, hänen puheistaan paistaa läpi poikkeuksellinen, joskin aliravittu - tai pikemminkin yksipuolisella, väärin painotetulla ruokavaliolla horjutettu - älykkyys. Hän käyttää korrekteissa yhteyksissä sanoja, kuten "demystifikaatio" ja "eksistentialistinen", mutta tuskin kykenisi edes ase ohimolla nimeämään Suomen ulkoministeriä. Hän viittaa laulujensa "mukkamaiseen ahdistukseen", vaikka ei ole lukenut yhtä ainutta Timo K. Mukan kirjaa. Juuri nyt hän on innoissaan Kalervo Palsasta kuultuaan taiteilijasta kaverilta. Se on yksi innostuksista, joita tulee ja menee; yksi nimi lisää Villen päänsisäiseen ikonografiaan, jonka ei ole tarkoituskaan olla kovin lähellä sitä, mitä suurin osa meistä pitää arkitodellisuutena. Miksi pitäisikään? Eikä Valoa vaivaa se, että maailma pop-universumin ulkopuolella on hänelle lähinnä kokoelma bongauksia.

"Jos mä olisin elänyt 50-luvulla, mä olisin ehkä voinut päätyä Palsan kaltaiseksi", Ville haaveilee.

"Niihin aikoihin olisi ollut huomattavasti vaikeampaa luoda uraa nuoren miehen eksistentialistisella ahdistuksella. Ehkä mä olisin päätynyt johonkin piilopirttiin ja käynyt panemassa muita paikallisia kuvataiteilijoita hanuriin. Sinänsä mun mielestäni kaikki työt ja kohtalot ovat arvokkaita. Mä en voi uskoa, että kukaan ihminen käyttäisi elämäänsä johonkin, mistä se ei pitäisi. Mä uskon, että tavalliset toimistotyöläisetkin pitää siitä mitä tekevät - ainakin suurimman osan ajasta. En mäkään pidä musiikin teosta koko ajan."

Lost & Found alkaa täyttyä maanantain juhlijoista. Nauha loppuu, Villen kaverit odottavat toisaalla sokkeloisessa ravintolassa. Tänään hän aikoo vetää kännit, vielä pariin päivään hänen panostaan ei tarvita studiossa. Vielä hetken paineita voi väistellä alkoholin avulla.

Pian hänen kuitenkin täytyy kääriä hihansa ja suunnata Finnvoxin studioille tosissaan. Astella pitkin lukertelevaa, kaikin puolin epäjuhlallista Arinatietä, jonka varrella rakennukset puhuvat kylteillään teollisuuden kovaan konsonanttipitoista kieltä: MK-Treshmer, Transmachine. Finnvoxin studio erottautuu niiden joukosta yhden asian ansiosta: sen ympärillä ei ole verkkoaitaa, eikä jykevästi lukittua rautaporttia. Aivan kuin mitään salattavaa ei olisi. Aivan kuin kuka hyvänsä voisi kävellä sisälle ja luoda albumillisen rakkausmetallia. Noin vain.

Image 7/2002

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
Oheisen kysymyksen on tarkoitus estää roskaposti.