Beta

Väärä ääripää. Eli tätä hienompaa juttua Jari Tervosta et tänä vuonna(kaan) tule lukemaan

Kirjailija Jari Tervo koki 2010-luvun vaihteessa herätyksen. Hän havaitsi, että Suomessa on rasismia, ja alkoi jyrähdellä sitä vastaan. Tässä jutussa hän jyrähtelee ja juo runsaasti alkoholia.

 

Teksti oskari onninen   Kuvat miikka pirinen  tyyli janic leino  
meikki/hiukset pia seikkula

 

 

Jari Tervo on kadonnut.

Kello on jotakuinkin iltaseitsemän marraskuisena arki-
iltana helsinkiläisessä juomaravintolassa.

Edeltävän kahdeksan tunnin aikana olemme istuneet ensin ravintola Kosmoksessa ja nauttineet lounaan ja pullollisen viiniä per naama. Sen jälkeen olemme siirtyneet viereiseen baariin ja ottaneet kuusi tai seitsemän tuoppia keskikaljaa päälle.

Tervo on kantanut pöytään lisää olutta ennen kuin edellinen lasi on ollut edes tyhjä.

”Otetaan vielä!”

”Vielä yhdet!”

Yksien ja toisien innoittamina olemme hoilottaneet epävireisessä kuorossa Yesterdaytä. Tervo on kirjoittanut nimikirjoituksensa keski-ikäisten naisten lounasseteleihin, uhonnut lopettavansa Uutisvuodossa ja lyönyt nyrkkiä pöytään niin, että puolitäydet tuopit läikkyvät.

Ja koko ajan hän on toistellut suorastaan hunajaisin äänenpainoin, kerta toisensa jälkeen:

”Mussukka, onhan kaikki hyvin?”

”Is everything okay?”

”Would it be okay?”

Tai sitten sellaisella volyymilla, että ihan koko baari kyllä kuulee:

”Ole hiljaa!”

”Suksi vittuun!”

Kun palaan vessasta, Tervo on poissa. Puisella tuolilla on vain punainen ruudullinen kašmirhuivi.

 

Samana aamuna kello yksitoista Jari Tervo seisoo ravintola Kosmoksen edessä Kalevankadulla, rööki huulessa.

Koska ravintola aukeaa vasta puolen tunnin päästä, on tehtävä pieni happihyppely syksyn ensimmäisen talvipäivän kirpeydessä. Hapen määrä on tosin suhteellinen. Ensimmäinen tupakka palaa kävellessämme Stockmannille, jossa Tervo nostaa alakerrasta käteistä, sillä hän ei ole alkanut vieläkään käyttää debit-kortteja. Toinen tupakka syttyy kellon alla keskipäivän vilinässä, kolmas Kosmoksen ovella.

”Lupasin Katille, että olisin kirjamessuihin mennessä lopettanut.”

Tervo on mukava mies. Ja hauska. Mitä muutakaan suomalainen voisi ajatella kirjailijasta, jonka on nähnyt 19 viime vuoden ajan televisiossa katselemassa yläviistoon ja laittamassa pohdiskelevaan sävyyn niin monta sanaa peräkkäin, että lopputulos on yllättäen naseva oneliner.

Viime vuosina Jari Tervo tosin on ollut julkisuudessa myös vakava. Hän on puhunut hyvien asioiden puolesta; ihmisoikeuksien, perustuslain noudattamisen ja seksuaalisen tasa-arvon.

Hän laukoo menemään niin, että kaikki varmasti huomaavat ja reagoivat. Helsingin Kirjamessujen avajaispuheessa hän jyrähti, että EU tekee Turkin kanssa ”historian suurinta ihmiskauppaa” ja että ”törkeä natsiväkivalta” on muuttunut asioiden todelliseksi tilaksi Suomessa. Jos emme kunnioita ihmisoikeuksia, olemme Tervon mukaan ”matkalla helvettiin”.

Tervo on hyvien asioiden Donald Trump.

Kosmoksen ovet eivät ole vielä auenneet, kun Tervo jo harmittelee, kuinka vääräntyyppiset ihmiset eivät enää saa puolustaa oikeita asioita.

Ei ole epäselvää, kehen hän viittaa, mutta ojennetaan takit ovimiehelle ensin.

Juuri täällä Kosmoksessa kansakunnan omatunnot tapasivat ryypätä. Suuret suomalaiset miesnerot, haavikot ja donnerit, jupisivat tupakansavussa, miten maa makaa.

Ajat ovat toiset nyt. Ravintolasalin vastareunalle pitkään pöytään ryhmittyy eläkeläisseurue, joka ryhtyy pitämään puheita ja laulamaan juomalauluja. Toisissa pöydissä istuu valkokauluksisia bisnesseurueita kokouslounailla.

Kosmoksessa perinteen rippeet ovat ruokalistassa ja valkoisissa pöytäliinoissa. Juomaa sentään saa.

Tilaamme 24 senttilitraa chardonnaytä. Tervo vitsailee tarjoilijalle, että onkohan viini sellaista, josta voisi sanoa, että ”meillä kotona pestään autoja tällä”.

Kalakeitot alkuun, pääruuaksi kuhaa.

Sitten on Tervon vuoro kertoa, mitä Suomessa tapahtuu. Panna tämä sijaltaan horjahtanut maa järjestykseen.

 

Alun perin tunsimme Jari Tervon kirjailijana. Tai jotkut tunsivat hänet jo 1980- ja 1990-luvuilla Ilta-Sanomien toimittajana. Hän julkaisi ensin runokirjoja, sitten esikoisromaaninsa Pohjan hovin vuonna 1993 ja ryhtyi vuonna 1995 kokopäiväiseksi kirjailijaksi.

Vuonna 1997 alkanut Uutisvuoto on tehnyt Tervosta yhden Suomen tunnetuimmista puhuvista päistä. Hän on luultavasti jopa tunnistetumpi kuin uutisankkuri Matti Rönkä.

Tervo on yksi harvoista suomalaiskirjailijoista, joiden teoksista otetaan yhä viisinumeroisia ensipainoksia.

”Uutisvuodosta on ollut kiistatonta hyötyä. Ei ilman sitä varmasti myytäisi kirjoja edes puolia tuosta”, Tervo sanoo. ”Naiset ostavat kirjoista varmaan 80 prosenttia. Mitenkään väheksymättä heidän kirjamakuaan, valtaosa on niitä, jotka käyvät kerran vuodessa kirjakaupassa ja huomaavat, että tämäkö iloinen lihava poika televisiosta kirjoittaa kirjoja.”

Kirjat eivät ole ollenkaan samanlaisia kuin televisio-Tervon saunanjälkeisviihde.

Erityisesti Pohjan hovi nostetaan usein esimerkiksi siitä, että kirjailijana Tervo on aliarvioitu.

Hän ei ole mikään Arto Paasilinnan kaltainen humoristi tai Miika Nousiaisen kaltainen mukahumoristi. Hän ei kirjoita ”lukuromaaneja” vaan aikuisten kirjallisuutta. Sellaista, jota ei ahmita, päinvastoin. Tervo kuvaa romaanejaan koneistoksi, jossa palat menevät kohti toisiaan ja joko loksahtavat lopussa tai sitten eivät ihan.

”Minä kirjoitan kuten EU:n huippukokouksia käydään. Niissä mitään ei ole sovittu ennen kuin kaikki on sovittu.”

Vuoden 2004 vakoojaromaani Myyrässä on enemmän aikatasoja ja liikkuvia osia kuin nipussa perinteisiä Finlandia-ehdokkaita.

Se myi ilmestymisvuonnaan yli 90 000 kappaletta. Eräs kriitikko kuvasi sitä Suomen keskenjätetyimmäksi isänpäivälahjaksi.

”Minä olen itse sanonut, että se on Suomen keskenjätetyin joululahja”, Tervo korjaa.

Myyrä oli Finlandia-ehdokkaana, kuten Tervon romaaneista myös Pyhiesi yhteyteen (1995) ja Minun sukuni tarina (1999). Kertaakaan hän ei ole voittanut.

Uran toista suurtyötä, tänä syksynä ilmestynyttä Matriarkkaa, kehuttiin Helsingin Sanomissa Tervon parhaaksi.

Se on Sadan vuoden yksinäisyyden sukuinen romaani kummien ihmisten inkeriläiskylästä ja nyky-Suomen kiristyneestä ilmapiiristä. Ja myös se hyppii ajassa ja paikassa ja on kieleltään hukuttavan runsas. (Kirjoitustyyliä ilkeillään kustannuspiireissä ”taidehölskytykseksi”.)

Matriarkka ei päässyt edes ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi.

Tervo mukaan hänen on turha edes aloittaa asiasta, koska mitä ikinä hän siitä sanookin, tulkitaan väärin. Mutta hän aloittaa silti.

”Olen vähän tyhmä, jos alan arvailla, että suomalaiset kulttuuri- ja kirjalliset piirit eivät voi sietää hyvin myyvää kirjailijaa. Sittenhän alan taistella mieleni varjoja vastaan, otan itseeni, mitä he ovat mieltä ja hyökkään näitä olkiukkoja vastaan raivokkaasti.”

”Tämä on asia, mihin minä en voi mitenkään vaikuttaa, en näemmä edes kirjojen laadulla. Joten se kannattaa unohtaa. Kaikki muut kyllä muistuttavat minua asiasta.”

 

Vuonna 2011 Tervo yllätti. Hänen syksyn romaaninsa ei käsitellytkään Suomen lähihistoriaa ja miehiä. Layla kertoi naisista, ihmiskaupasta ja kurdien heikosta asemasta. Helsingin Sanomien kritiikissä sanottiin: Käsissä on toistaiseksi suurin yllätys Tervon jo mittavalla uralla. Hänen kirjailijanprofiiliaan Layla laventaa hienosti. Tästä eteenpäin Tervo pitää mainita myös kansainvälisen tason naisasiamieheksi.

Tervo kertoo huomanneensa joskus viime vuosikymmenen taitteessa, että ihmisethän kirjoittavat internetiin aivan mitä sattuu. Sitä ennen hän oli ajatellut, että kaikki ”järjissään kulkevat” ihmiset olisivat sitä mieltä, että ”ihmisoikeuksia ja seksuaalisia vähemmistöjä pitää puolustaa”.

Toukokuussa 2012 Tervo alkoi kirjoittaa Ylen nettisivuille kolumneja, joissa hän on aina hyvän puolella.

Tervo on puolustanut tasa-arvoista avioliittolakia, turvapaikanhakijoita, Punavuoren punaviinin juojia, Pertti Kurikan nimipäiviä, humalaa ja hetkittäistä täysraittiutta, Malala Yousafzaita, juopottelevia joulupukkeja, Conchita Wurstia, lastensairaalakeräystä.

Hän on vastustanut kepua, Björn Wahlroosia, Mika Niikkoa, Pekka Himasta, rasisteja, Vladimir Putinia, Donald Trumpia, Kataisen, Stubbin ja Sipilän hallituksia, Talvivaaraa, anarkisteja, vappumarsseja, rattijuoppoja, NSA:ta.

Otsikot kertovat täsmälleen, mitä on tarjolla: Valkoinen roskaväki. Trolliarmeija. Vatulaattori. Lötky.

Valkoista roskaväkeä käsittelevässä kolumnissa Tervo haukkui turvapaikanhakijoita vastustavia suomalaisia muun muassa huonosti koulutetuiksi, epäterveellisesti syöviksi, homoja ja muukalaisia vihaaviksi, kulttuuria inhoaviksi ja niin edelleen. Ilta-Sanomien kolumnisti Jyrki Lehtola kirjoitti Tervon kolumnista, että se on itsessään esimerkki rasismista. ”Kohua” ruodittiin Helsingin Sanomissa asti.

Toinen hittikolumni samasta aiheesta, Seitsemänsataatuhatta rasistia, keräsi verkkoon ainakin seitsemänsataa kommenttia, puolesta ja vastaan, joista Yle sitten teki erillisen koosteen.

”Kirjoitin, että 700 000 suomalaista on rasisteja. Se on ihan Suomen Kuvalehden Taloustutkimuksella teettämä tutkimus, mutta tuolla luku edelleen liikkuu kuin olisin vetänyt sen hatusta”, Tervo sanoo.

Hän puhuu liki kirjakielisesti, kädet yhtä rauhallisesti pöydälle laskettuina kuin joka lauantai.

”Se on hyvin taitavasti ja demagogisesti käännetty, että minä haukun Suomen kansaa, suomalaisia, miten kehtaan tällaisia tehdä.”

Viime syyskuussa Tervo kutsui suomalaisia autisteiksi ja tuli loukanneeksi sekä suomalaisia että autisteja. Hän sanoi Helsingin Sanomissa, etteivät suomalaiset osaa autisminsa vuoksi ottaa muualta tulleita ihmisiä huomioon. Tervo sanoo saman asian Matriarkassa: ”Suomalaiset ovat autistinen kansa.”

Useat muutkin Tervon julkisuudessa esittämät mielipiteet löytyvät sanatarkasti hänen kirjoistaan. Paheksunnan myrskyt vain nousevat yleensä niistä julkisuudessa esitetyistä.

Myrsky seurasi tästäkin lausunnosta. Se harmittaa Tervoa, sillä tarkoitus ei ollut puhua ”autisteista”, vaan ”autismin kirjosta”, josta merkkejä voi tunnistaa myös niistä, joilla ei ole diagnoosia.

”Se on ominaisuus eikä sairaus. Kyllä minä tiedän sen”, hän sanoo.

”Tiedän myös sen, että kun keilapallo lähtee kovaa vauhtia vyörymään kohti posliinikauppaa, sitä on mahdotonta pysäyttää. Se on herkullinen asia, että Tervo, joka varmasti laskee itsensä hyviin ihmisiin ja puolustaa hyviä asioita, on haukkumassa autisteja rasisteiksi. Sairaita ihmisiä haukuit. Turha minun on siinä väitellä koko internetiä vastaan.”

Eikö tarkoitus ollut alun pitäen provosoida? Puhua kuin Halla-
aho, leimata kansakunta mutupohjalta ja katsoa, vallitseeko yhteiskunnassa kaksoisstandardi?

”Eieieiei!” Tervo vastaa.

”Jos kertoisin, että tällainen on suomalainen kansanluonne, sehän olisi tuubaa ja moneen kertaan kuultua. On tietysti olemassa kulttuurisia erityispiirteitä. Niin. Aivan, se on sama asia sanottuna sosiologisesti pätevällä kielellä.”

Niin tai näin, Tervon sanamuodot ovat kovin samanlaiset kuin eräässä Kalevan pääkirjoituksessa vuonna 2008: Päissään surmaaminen on [suomalaisten] kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Tätä pääkirjoitusta Jussi Halla-aho parodioi kirjoittaessaan blogiinsa, että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Halla-aho sai tekstistään tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

 

Jari Tervo kertoo, kuinka eräs häntä vastikään haastatellut toimittaja oli kehunut, kuinka hän on niin rohkea ottaessaan voimakkaasti kantaa näissä herkissä asioissa.

”Olin aivan ällistynyt. En ole rohkea. Se on hyvin yksinkertaista, tavallista arkipäivän humanismia. Ei missään ylevässä merkityksessä.”

Mutta tällaista se on modernissa yhteiskunnassa, jossa julkinen keskustelu on muuttunut populistien pingikseksi.

Kansallisen puheenaiheen yllättäessä eetteriin raahataan joku kristakosonen lausumaan irtolauseita perussuomalaisista tai leikkauspolitiikasta. Sitten vain toivotaan, että kommentti on niin raflaava, oikea kohu, jonka perään voidaan tykitellä yhtä raflaavia reaktioita loukkaantuneilta.

Huomiotaloudessa asia ei ole enää aikoihin ollut tärkeintä, vaan reaktiot. Niiden saaminen ei ole vaikeaa.

Suomen mediassa julkaistaan noin joka viikko lukiolaisenkin kirjoittamaksi lattean oikeamielinen kolumni siitä, että rasismi on paha asia tai että perussuomalaiset ovat populisteja, mikä sekin on paha asia.

Lopputulos: lehdelle klikkeinä mitattava positiivinen signaali hyvästä sisällöstä ja kirjoittajalle pään sekaisin panevaa palautetta siitä, kuinka viisas ja rohkea hän onkaan.

Jos tarkoitus on hyvä, esimerkiksi rasismin vastustaminen, se pyhittää keinot.

Vaikka tosiasiassa mikään ei ole niin vaarallista hyville asioille kuin niiden puolustaminen huonosti.

Juuri sellaisesta populismista media ruoskii itseään nyt Trumpin-
ajan Yhdysvalloissa. Ruotsissa hallitukset ovat keskittyneet jo monta vuotta huutamaan rasistia, ja ruotsidemokraattien suosio vain nousee gallup gallupilta.

Tervo pitää selvänä, että Suomen henkinen tila on se, että Ilja Janitskin pääsee omalta listaltaan eduskuntaan seuraavissa vaaleissa 2019. Tony Halmekaan ei olisi tarvinnut perussuomalaisia 16 000 äänensä avuksi.

Tervo ehdottaa vedonlyöntiä.

”Pullollinen hyvää viinaa? Mikä on susta hyvää viinaa? Magnum-
pullo Koskenkorvaa? Se joka on lähempänä, se voittaa.”

Käy. Veikkaus: 2 180 ääntä.

”Mä sanon, että 20 000. Paitsi saako vankilassa olevat olla ehdolla?”

Tervo vastaa ja ojentaa kätensä pöydän yli.

Tupakkatauko.

”Käväsen”, hän sanoo ja nousee.

 

Nopeat sauhut, Kalevankadulla vihmoo.

Harvahampainen romaninainen saapuu käsi ojossa.

”Money.”

Tervo antaa kasan kolikoita taskustaan. Nainen osoittaa hänen punaista Marlboro-askiaan.

”Two?”

”Take two, take four.”

”Food. Money. Mother.”

Tervo ärtyy ja kaivaa taskustaan kympin. Nainen alkaa nostaa violetin takkinsa helmaa kuin näyttääkseen ylimääräisen kiitoksen.

”Please leave!” Tervo jyrähtää.

Marssimme sisään.

 

Tervo tilaa uuden kierroksen autonpesuviiniä.

Hänelle asiat ovat yksinkertaisia: tärkeintä on se, mitä puolustetaan ja että sitä puolustetaan. Sellainen ei ole muodikasta.

”Valkoisille keski-ikäisille hyvinvoiville miehille on roolitettu osa tässä anglosaksiseen korrektiusajatteluun pohjautuvassa näytelmässä. Kun et toimi sen mukaan, et ole uskottava. Se on aivan merkillistä. Aivan yhtä tyhmää ajattelua kuin 120 vuotta sitten olisi sanottu, että sinä olet nainen, älä tule kannattamaan tätä hyvää demokratian ajatusta. Sä munaat hyvät jutut nyt. Ole hiljaa, koska sun kannatuksella ei tehdä tässä mitään.”

Yksi julkisen keskustelun ongelmista on, että keskitytään siihen kuka sanoo, ei siihen, mitä sanotaan.

Sen kuva on Jari Tervo. Keski-ikäinen valkoinen heteromies, joka yrittää puhua sorrettujen puolesta.

”Yhtenä päivänä pohdin, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on hyvä esimerkki. Se alkaa: Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Ehdin elää nuorena miehenä sitäkin, kun kaikessa oikeassa oleva marxilaisuus oli kirjallisuudentutkimuksessakin suuri sana. Silloin se oli ’suo, kuokka ja sorrettu’. Nyt muotia on se, että ’alussa oli suo, kuokka ja miesoletettu’. Ehkä seuraavaksi ’suo, kuokka ja lihansyöjä’.”

Tuo on väärin puhuttu ihmiseltä, joka puolustaa hyviä asioita.

Esimerkiksi esikoiskirjailija Johannes Ekholm puhuu oikein. Hän näkee patriarkaalisia ja rasistisia rakenteita jokaisessa ovennupissa, toivoo haastatteluissa tosissaan tuhoa ”kuolonkoristuksissaan kituvalle kapitalismille” ja yrittää epätoivoisesti vastustaa omia etuoikeuksiaan.

Vastustaa siksi, että ne ovat aina pois muilta, niiltä yksilöitä, jotka ovat monin eri tavoin sorrettuja.

Mutta se, että aina löytyy joku, joka on yksilönä vielä sorretumpi, talloo alleen keskustelun äänet ja lopulta keskustelun itsensä. Dialogi muuttuu joukoksi monologeja äärimarginaalien henkilökohtaisista kokemuksista.

Se risoo Jari Tervoa. Yhteisellä asiallahan tässä ollaan.

”Ihmisten kutsuminen valkoisiksi, keski-ikäisiksi, hyvinvoiviksi ihmisiksi estää näkemästä yksilöitä. Se on rodullistamista! Meillä on valtava syyllisyyden taakka kaikkeen siihen pahaan, mikä on tapahtunut, mutta eivät kansallisuudet tai ryhmät tai eriväriset ihmiset syyllisty rikoksiin, vaan yksilöt yleensä syyllistyvät.”

Kansainvälinen kirjallisuusagentti esimerkiksi oli harmitellut Tervon kustannustoimittajalle Harri Haanpäälle, että Layla-
romaani olisi voinut mieluummin olla kolmekymppisen kurdinaisen kirjoittama ja mielellään omakohtainen.

Matriarkasta on käyty samaa keskustelua. Että miksei Tervo kysynyt sen kirjoittamiseen lupaa inkeriläisiltä. Tai antanut inkeriläisten itse kirjoittaa tarinaansa.

Tervo pitää koko keskustelua täysin turhana, koska kaunokirjallisuus on alusta loppuun fiktiota.

Samoilla linjoilla ovat olleet monet muutkin kirjailijat. Britti Lionel Shriver sanoi syksyllä, että jos emme saa kirjoittaa kokemuksista, jotka eivät kuulu meille, jäljelle jää vain muistelmia.

Toinen brittikirjailija Zadie Smith taas sanoi omimiskeskustelun olevan täynnä valkoisten ihmisten jeesustelua. Hän sanoi tuoreessa haastattelussa Slatessa: ”Minua ei ole juuri koskaan syytetty kulttuurisesta omimisesta, vaikka kirjoitan bengalilaisista. Kun minä olen ruskea ja he ovat ruskeita, eroa ei nähdä.”

Tervo asettelee sanansa painokkaasti.

”Kulttuurisesta omimisesta huolestuminen on poliittisen korrektiuden työntämistä perseen suuntaan. Se on ihan väärä suunta. Kyse on siitä, kuinka hyvin sen tekee. Se, että joku tekee sen huonosti, ei ole syy, että näin ei saisi tehdä. Se on vain huonoa kirjallisuutta.”

Siksi Tervo varmasti kestää lyönnitkin.

Nuoressa Voimassa kirjoitettiin kesällä Tervon Laylasta. Lehden mukaan Laylan päähenkilö on ”kuriositeetti”, jonka kirjailija sitten pelastaa ”talosta, jonka on itse sytyttänyt palamaan”.

Mutta saa kirjailija niinkin tehdä.

 

Valkoisessa keski-ikäisessä heteromieheydessään Tervolla on ihmisoikeustaistelussa yksi valtti: hänellä voisi olla vaikutusvaltaa juuri niihin, jotka eivät Punavuoren punavihreitä punaviininjuojia kuuntele. Hän on tunnettu, mukava ja viinaanmenevä kansanmies, joka jaksaa seurustella kaikkien kanssa junan ravintolavaunussa.

”Kiistatta minä en ole hyvä ihminen. Minähän olen juoppo, poltan tupakkaa, kiroilen ja loukkaan ihmisiä, mutta myös tältä pohjalta voi kannattaa ihmisoikeuksia. Tervetuloa vaan!”

Kuitenkin hän haukkuu roskasakiksi juuri ne ihmiset, joihin hän voisi vaikuttaa.

Samalla hän tuntuu ylevöittävän asemansa sillä, kun tämä ”roskasakki” haukkuu hänet takaisin. Hän muistaa jokaisessa yhteydessä mainita, kuinka paljon anonyymeissä kommenteissa lentää paska ja kuinka MV-lehti kuvailee häntä pienimunaiseksi pultsariksi ja kulttuurimarxistiksi. Itsensä positioiminen rasistien viholliseksi on tärkeää.

”Ehkä mä olin ennen näiden ihmisoikeusasioiden puolustamista leuhka ja ylimielinen. Nyt mä olen vielä leuhka, ylimielinen ja väärässä”, hän sanoo.

”Jos kirjoitat valkoisesta roskaväestä, joka on kulttuuri- ja homovihamielistä, joka on lihavaa ja syö lehmän halpa-arvoisia osia, niin mulle vastataan, että ite olet lihava ja juoppo mutta syöt sisäfilettä. Se vastustuskuvastokin on jostain 30-luvun tai ehkä vuoden 1917 työväenlehdestä. Vastapuoli juo vuosikertaviinejä ja syö sisäfilettä. Don’t boo, vote!”

Sitten vain huudetaan puolin ja toisin. Tervo ei usko, että hän tai juuri kukaan kykenisi pitämään jotain suurta käännytyspuhetta.Kun ei arkkipiispaakaan kukaan kuunnellut.

”Suomi on auktoriteettiuskovainen maa. Jos presidentti Niinistö pitäisi suuren puheen, jossa hän kannattaa ihmisoikeuksia ja vastustaa pahoja virtauksia suomalaisessa yhteiskunnassa ja Euroopassa, niin sillä saattaisi olla vaikutusta”, hän sanoo.

Sitten hän puhuu itse kuin presidentti: jäyhästi, jämäkästi ja artikuloiden niin kuin yrittäisi puristaa jokaisesta tavusta kaiken mahdollisen voiman.

”Ainoa valta, mikä minulla on, on aavistuksen verran sananvaltaa. Silloin kannattaa kirjoittaa minun mielestäni täsmällisesti ja voimakkaasti. Se ei ole minun tehtäväni etsiä tässä dialogia, koska juuri sen vuoksi, että dialogia on yritetty etsiä, ei ole saavutettu dialogia vaan kakofonia, jossa rasistinen ja muukalaisvastainen heittely on normaalitila.”

Mutta voisi kuvitella, ettei siinä ole mitään uutta. Ainakaan niissä pöydissä, joissa Tervo istui 1990-luvun alun Rovaniemellä, tehdessään taustatöitä esikoisromaaniinsa Pohjan hoviin.

 

Vartiainen kertoi asuneensa kolmekymmentä vuotta Kuopiossa. Hän ei ollut koskaan anellut huoltoapua eikä voittanut lotossa eikä bingossa. Hän huolehti omista asioistaan ja piti kansallisena häpeänä, että mutanokat saavat ilmaisen asunnon ja ruuan, kun hänen poikansa, yrittäjä, saa mätkyjä ja vettyneestä pahvista rakennetun pömpelin kaatopaikan alisesta metsästä.

Näin Tervo kuvasi romaanissaan Pohjan hovi yhtä päähenkilöistä.

Tuollaistahan se on, valkoisen roskaväen ja kotoperäisen paskasakin muukalaisvastainen heittely, Tervo tuntui sanovan. Mutta romaanin sävy oli kuitenkin ymmärtävä, sellainen, että alkoholisoituneissa ongelmakimpuissakin oli inhimillinen puolensa.

Viime syksynä Tervo kirjoitti kaiketi samasta porukasta näin:

Tätä mieltä ovat suomalaisen hengenviljelyn viemärin, Suomi24-
sivuston, nimimerkit. Nämä luku- ja kirjoitustaidottomat vatipäät.

Pyydän anteeksi. Ei ihmisiä, edes nimimerkkejä, saa noin nimitellä. Oikea muoto kuuluu näin: luku ja kirjotus taidottomat vati päät.

”Minä en katso miljoonalukaalistani Katajanokalta, että hyi. Minä tiedän mistä kirjoitan. Minä haukun rasisteja ja teen sen mielelläni, eikä tarvitse asiaa miedonnella yhtään.”

Kun Tervo koki rasismiherätyksen vuosikymmenen taitteessa, muuttuiko hänen suhtautumisensa samaan sakkiin, josta hän ennen kirjoitti lämpimän ymmärtäväisesti? Eikö hän muka ollut ennen huomannut, että Pohjan hovin juopporemmi puhui sitä samaa lidlinparkkipaikkaa, jota pidetään nyt niin kovin vaarallisena?

”Se ei varmaan välittynyt sillä tavalla. Asia ei ollut ajankohtainen, kun  sitä ei ollut tarvinnut kohdata. Hämmästyttävästi netillä on nyt sama vaikutus kuin painetulla tekstillä. Kun sen näkee hämärästi teeveen omaisesta laitteesta, niin vaikka siellä olisi joku kuusitoistavuotias poika tai tyttö sanomassa ’mokkakepit kotio’, niin silloin se on enemmän totta ja harkinnanarvoinen mielipide.”

Tervon herätys tuntuu olleen todella vahva.

”Suomessa ei ollut rasismiakaan ennen kuin tämä meidän suvaitsevaisuus joutui testiin, kun tänne yhtäkkiä tuli 30 000 ihmistä, jotka on eri värisiä ja puhuu eri kieltä.”

Tosiasiassa, niin kauan kuin internet on ollut ”sosiaalinen”, sinne on muodostunut likakaivonsa. Irc-Galleriasta löytyi karstulalaisia pilottitakkiamiksia huutamassa somaleille karkotusta jo puoli vuosikymmentä ennen kuin aikuiset keksivät sanan ”some”.

”Aivan varmasti rasismi on lisääntynyt 2000-luvulta. Tai 1990-luvulta. Tai se on ainakin tullut näkyväksi”, Tervo sanoo.

Turun yliopistossa on tutkittu, että suomalaisten suhtautuminen tänne muuttaviin ulkomaalaisiin on muuttunut lämpimämmäksi koko 2000-luvun ajan – ainakin pakolaiskriisiin asti. 85 prosenttia suomalaisista pitää maahanmuuttoa hyvänä asiana, ja liki kaksi kolmasosaa sanoo puuttuvansa rasismiin sitä kohdatessaan.

Mutta julkisuuteen välittyy vain populistien sota. Päivittäinen ja loppumattomalta vaikuttava.

Tässä sodassa Tervo haluaisi olla hyvien marsalkka. Mutta hän ei kelpaa, kummallekaan osapuolelle.

”Tapa suvakkihuora itsesi’ on yksi ääripää. Toinen on, ettei saa kirjoittaa lehteen, että joku tykkäsi puurosta kuin hullu, koska se on mielenterveyskuntoutujien väheksymistä ja sortamista. Kaikki muuttuu mahdottomaksi. Keskustelemme jälleen keskustelun mahdottomuudesta, koska keskustelu muuttuu mahdottomaksi”, hän sanoo. Ja sitten:

”Otetaan vielä”, hän sanoo.

Perässä on piste. Ei kysymysmerkkiä.

 

Kello on noin kolme iltapäivällä, kun Tervon puhelin soi. Vaimo soittaa.

”No tämä Oskari Onninen on niin hirveän perusteellinen”, hän selittää puhelimeen.

Puhelu päättyy.

”Kyllä sinun pitää voida tehdä työsi kunnolla”, hän sanoo ja ehdottaa Kosmoksesta lähtiessä naapuribaaria.

Otetaan yhdet ja kohta neljännet.

Baarinpöydässä Tervon kasvoille liimautuu mairea hymy, kuin äänetön myhäily.

Sitä leikkaavat vain tiukat sormenosoitukset ja epämääräiset, avoimet ”ö”-vokaalit. Ne tarkoittavat: ”anna minä sanon nyt”.

Hän pyytää saada kuunnella puhelimeni kaiuttimesta ensin Beatlesin For No Onen ja sen jälkeen Bob Dylanin Hurricanen. Tervo laulaa tai paremminkin resitoi päälle.
Nuorena Beatles oli parempi, keski-ikäisenä Dylan.

”Mutta neroista Shakespeare on täällä, Johann Sebastian Bach täällä, sitten on ainakin viisi metriä multaa ja kolmantena tulee Orson Welles.”

Otetaan Orson Wellesille!

Tervon puhelin soi, mutta sitä hän ei enää vaivaudu katsomaan. Sitten skoolataan taas.

Tervon isävainaalle Alpolle!

Kati-puolisolle!

”Onhan kaikki hyvin?” Tervo kyselee. ”Is everything okay?”

On, on! Mutta olisi vielä yksi haastattelukysymys.

Joskus vuosikymmenen taitteessa Tervo hankki sarvisankaiset, suorastaan massiiviset mustat silmälasit, joista sittemmin on tullut keskeinen osa hänen habitustaan. Mutta onko niissä vahvuuksia?

Tervo näyttää häkeltyneeltä.

”Että nämä olisivat ikkunalasia? Totta kai ne on vahvuuksilla”, hän sanoo ja ojentaa lasit käteeni.

Nostan niitä kohti kasvojani. Maailma sumenee, eikä se johdu ainoastaan koko päivän jatkuneesta juopottelusta.

Ikänäkö.

”Onko tämä ollut epäselvää? Että voisko se kusipää?”

Annan lasit takaisin, Tervo laittaa ne päähänsä, nostaa oikeaa kättään takaviistoon ja ottaa vauhtia riemukkaaseen yläfemmaan.

Hymy leviää kasvoille.

Läiskähdys.

”Otetaan vielä yhdet!” ■

 

Artikkelia varten Jari Tervon kanssa ryypättiin kahdesti.