Beta

Uusi suometar

Laura Eklund Nhaga on lukiolainen, joka haluaa jakaa roolitukset Suomessa uudelleen. Image valitsi hänet yhdeksi vuoden 2015 uudistajista, Sankariksi. 

Kun kuusitoistavuotias Laura Eklund Nhaga kirjoitti runon rasismista, hän ei arvannut, kuinka laajalle se leviäisi. Tai oikeastaan leviäminen alkoi, kun hän ehdotti sitä koulunsa kirjamessuohjelmaan. Kirjallisen ilmaisun opettaja piti runosta ja kannusti Eklund Nhagaa lausumaan sen videolle ja osallistumaan Rasisti on pahisti -kisaan. Videota levittivät monet järjestöt muun muassa Facebookissa. Ja toki se sai myös Hommaforumin rasistit liikkeelle.

Avoin kirje valkoiselle miehelle -runo kertoo henkilökohtaisella tasolla siitä, mitä valtavirrasta poikkeava suomalainen kokee.

”Keskustelu rasismista ja varsinkin sellainen, johon otetaan mukaan myös ihmisiä, jotka kohtaavat rasismia, värillisiä ihmisiä, on hyvin minimalistista Suomessa”, nyt kahdeksantoistavuotias Laura Eklund Nhaga sanoo.

Ylipäänsä kuva rasismista on suppea. Sanan merkitystä ei ymmärretä. Moni ajattelee rasismia jonkinlaisena kadulla huuteluna ja ehkä netin vihapalstojen räyhäämisenä, mutta arjen rasismi on laajempaa.

Rasismi kumpuaa myös historiasta ja se on monissa rakenteissa, vaikkapa siinä, kenet – tai minkä nimiset henkilöt – kutsutaan työhaastatteluihin, kenelle annetaan näytelmästä rooli tai keitä näkyy mediassa.

Rasismia on arkisissa tilanteissa. Sitä edustavat positiivisetkin stereotypiat.

”Olen suomalainen, Suomen kansalainen. Olen aina ollut suomalainen ja suomi on äidinkieleni. Ja tunnen monia kaltaisiani ihmisiä, jotka eivät ole kantasuomalaisia ja valkoisia, mutta ovat ihan yhtä lailla suomalaisia kuin muutkin. Olemme vielä toistaiseksi mediassa näkymättömiä. Meitä ei ole olemassa. Olemme suorastaan paradoksi. Lisäksi on maahanmuuttajia, jotka ovat osa Suomea, maamme kulttuuria ja katukuvaa”, Laura Eklund Nhaga sanoo.

”On turha leikkiä enää, että on vain me eli kantasuomalaiset ja ne eli mamut. Se ei tule toimimaan. Näitä kannanottoja tarvitaan. Ja tästä pitää puhua, ihmiset pitää saada näkyville. Ei värillistä Suomea voi piilottaa.”

Eklund Nhaga kävi peruskoulua Helsingissä Maunulan yhteiskoulussa, jossa on paljon maahanmuuttajia ja diplomaattien lapsia. Siksi Maunulassa on paljon eri taustaisia lapsia. Vasta siirryttyään Kallion lukioon hän tajusi ihonvärinsa merkityksen. Siis sen, että erottuu jollain tavalla joukosta. Hänen isänsä on Guinea-Bissausta, äitinsä Suomesta.

”Kallion lukiossa minulle alkoi muodostua omaa tummaa identiteettiä. Sellaista ei aiemmin ollut muodostunut. Olin ollut valkoisesti suomalainen.”

”Tuli paljon tilanteita, joissa ihmiset olivat tietämättömiä. He saattoivat viattomuuttaan ja ymmärtämättömyyttään sanoa todella loukkaavia asioita. Tämä kaikki alkoi pakkautua sisälläni”, hän sanoo.

Lopulta ajatukset purkautuivat runoksi, spoken word -henkiseksi teokseksi.

”Äidinkielen tunnilla keskusteltiin siitä, oliko lukemamme kirja rasistinen. Olin ainoa afrikkalaistaustainen luokassa, lisäksi oli meksikolaistaustainen poika. Kaikki muut olivat kantasuomalaisia”, Eklund Nhaga kertoo.

”Tilanne tuntui väärältä, kummastakaan meistä ei tuntunut hyvältä olla siinä luokassa, kumpikaan ei sanonut mitään. Kaikki muut ympärillä puhuivat siitä, mitä rasismi on ja opettaja määritteli sanakirjan mukaan rasismin. Siitä se lähti.”

Eklund Nhagan runossa on vastauksia tilanteisiin ja keskusteluihin, joissa hän on jäänyt sanattomaksi.

”Rasismia on. Ja tarvitsemme ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa sen ääneen”, Eklund Nhaga sanoo.

”Jotkut sanovat, että tasa-arvoa ei tule koskaan. Jotkut jopa käyttävät sitä tekosyynä sille, että tasa-arvon eteen ei tarvitse tehdä mitään. Riippumatta siitä, tuleeko tasa-arvoa, pitää jatkaa yrittämistä niin kauan, kunnes se tapahtuu.”

Eklund Nhaga ei pidä itseään rohkeana, enemmänkin itsepäisenä. Melko tavallinen lukiolainen hän sinänsä onkin: kirjoittaa, tekee musiikkia ja näyttelee. Viime vuosi meni vaihto-opiskelijana Uudessa-Seelannissa. Nyt hän miettii, voisiko ryhtyä opiskelemaan joko sosiologiaa, kehitysmaatiedettä tai naistutkimusta. Toisaalta tekisi mieli tehdä töitä ihmisoikeuksien parissa, toisaalta musiikki ja teatteri vetävät.

”En alistu siihen, että maailmassa on ihmisiä, joiden mielestä en ole samanarvoinen kuin he.”