Beta

Tytöt on paras teini-iän kuvaus aikoihin, kirjoittaa Miina Supinen.

Kolumni | Tytöt on paras teini-iän kuvaus aikoihin, kirjoittaa Miina Supinen.

Olipa onni, että luin Emma Clinen esikoisromaanin neitseellisessä tilassa, ennen kuin olin lukenut arvosteluja tai bloggauksia. Tytöt on tosi hyvä kirja, mutta se kannattaa lukea puhtaalta pöydältä.

Se sijoittuu 1960-luvun lopun Kaliforniaan, new agen ja vapaan rakkauden aikaan. 14-vuotias Evie on yksinäinen kuin vain teinityttö voi olla. Elämä on kalsea odotushuone, jossa Evie odottaa, että joku huomaisi hänet, pitäisi kauniina ja rakkauden arvoisena. Tytön koko arvo tuntuu olevan ajattelemattomien teinipoikien kömpelöissä käsissä. Evie viettää pitkät päivät tälläytymällä, ikävöimällä ja suremalla mitättömyyttään.

Lähistöllä majailee ylimaallisen kauniita tyttöjä, jotka tuntuvat säteilevän outoa vapautta ja onnea. Evie tuntee heihin vetoa ja kulkeutuu ihanan Suzannen perässä ränsistyneelle farmille. Siellä majailee lahkojohtaja Russell ja hänen seuraajansa. Lahko koostuu joukosta likaisia ja sekavia seksuaalisen, henkisen ja taloudellisen hyväksikäytön uhreja, mutta Evie näkee kaiken kauniina ja tärkeänä. Pelkkä katse Suzannelta tai Russellilta täyttää hänet kaivatulla lohdulla ja rakkaudella.

Tarinassa on synkkä vire alusta pitäen. Lukija saa tietää heti, että tarina päättyy Charles Manson -tyyppiseen verilöylyyn.

 

Tutustuin vasta kirjan luettuani siitä käytyyn keskusteluun, jota totisesti riittää, sillä Clinen teos on kansainvälinen hitti ja kohuteos.

Tytöt vaikuttaa olleen monelle lukijalle vähän pettymys. Luulen, että se johtuu siitä, että Clinen esikoisromaania on hehkutettu liikaa ja vääristä syistä. Sitä on markkinoitu jännittävä aihe edellä, kannen mainoslauseessakin Lena Dunham lupaa, että romaani ”särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi”. Sellaisen hehkutuksen jälkeen mikä hyvänsä kirja, Tytöt mukaan lukien, onkin omiaan aiheuttamaan pettymyksen.

Tytöt on viisas, oivaltava ja todella kauniisti kirjoitettu, mutta väkivallasta, murhista ja Charles Mansonista se ei sano oikein mitään. Romaani ei nähdäkseni edes yritä kertoa prosessista, jossa tavallinen ihminen muuttuu tappajaksi. Murhat ovat pelkkä jälkikirjoitus. Lahkon seksi- ja huumetouhutkin on kuvattu alakuloiseen sävyyn. Kun veri vihdoin vuotaa, Cline on lyönyt ajat sitten pöytään kaikki kiinnostavimmat ajatuksensa. Romaani väsähtää loppua kohti.

Siitä huolimatta Tytöt on ehdottomasti tämän syksyn lemppareitani. Se tuntuu koskettavalta ja ainutlaatuiselta kirjalta. Clinen taito ei ole poikkeusyksilöiden vaan tavallisen yksilön kuvaamisessa. Evie on normaaliakin normaalimpi tyttö, kiltti, arka, kokematon ja kunnollinen, juuri sellainen kuin monet 14-vuotiaana ovat. Ulkoisesti hyvä elämä kätkee sisäänsä lohdutonta ikävää. Kuka vain voi joutua huonoon seuraan rakkauden kaipuussa.

Tytöt on minusta paras teini-iän kuvaus pitkään aikaan. Se palauttaa tehokkaasti aikuisen lukijan mieleen kummallisen ikäjakson, jolloin päivät kuluvat hermoillen siitä, miltä näyttää toisten silmiin.

Cline kertoo Paris Review’n haastattelussa, että hän halusi analysoida Tytöissä miehen katseen vaikutusta, sitä, kuinka miesten todelliset ja kuvitellut vaatimukset ohjaavat tyttöjen elämää. Clinen mielestä indoktrinaatio käy melkein huomaamatta. Hän nukkui itsekin lapsena joka yö Pieni merenneito -lakanoissa vasten seksikästä, puolialastonta naista. Tytöt koulutetaan pienestä pitäen rakkauden kieleen, ihmissuhdepuheeseen ja romanttisiin päiväuniin, mutta rakkauden kohteet eivät välttämättä ymmärrä kieltä kovin hyvin. Kaikki se valmentautuminen ja tsemppaaminen menee oikeastaan ihan hukkaan miehille tarjoiltuna. Vain tyttö tuntee tytön.

Siksi romaanin oivaltavin kohta liittyykin murhan sijasta hajuveteen ja kampaukseen:

Vain tytöt osaavat antaa toisilleen oikeanlaista huomiota, sellaista josta meille tulee rakastettu olo. Toiset tytöt huomaavat sen, mikä meidän mielestämme on huomaamisen arvoista. Ja niin minä Tamarille tein – reagoin hänen merkkikieleensä, kampauksen ja vaatteiden tyyliin ja L’ Air du Temps -hajuveden tuoksuun niin kuin ne olisivat merkityksellistä tietoa, heijastaneet hänen sisäistä olemustaan. Otin hänen kauneutensa henkilökohtaisesti. ■