Beta

Tulevaisuudessa kaupunkilaisten ääni kuuluu entistä paremmin

Kaupunkilaiset järjestävät nykyään mieluummin tapahtumi kuin valittavat kaavoituksesta. Tulevaisuudessa heidän äänensä voi kuulua myös kaupunkisuunnittelussa nykyistä paremmin.

 

Maankäyttö- ja rakennuslaissa on 220 pykälää. Kaikkein tärkein asia on tietysti ensimmäisen luvun ensimmäisessä kohdassa. Sen mukaan lain tavoitteena on ”turvata jokaisen osallistumismahdollisuus asioiden valmisteluun, suunnittelun laatu ja vuorovaikutteisuus, asiantuntemuksen monipuolisuus sekä avoin tiedottaminen käsiteltävinä olevissa asioissa”.

Toteutuuko tavoite? Kaupunkisuunnittelu on niin monimutkaista ja byrokraattista, että kaupunkilaisilla on hyvin vähän keinoja puuttua siihen. Jos kaavoittaja haluaa muuttaa kaupunkilähiön metsän tonteiksi, sillä on keinot tehdä niin, vaikka paikalliset asukkaat sitä kärjekkäästi lain puitteissa vastustaisivatkin.

Näin ei ehkä ole enää kauan. Tutkimusten mukaan tavallisten ihmisten ja epämuodollisten ihmisryhmien valta on kasvanut samaan tahtiin, kun instituutioiden valta on murentunut. Kyse on megatrendistä. Kaikki isot instituutiot vuotavat: niin avioliitto, kirkko kuin ay-liikekin.

Pienemmät ja ketterämmät ryhmät ovat ottamassa ennen instituutioille kuulunutta valtaa. Se näkyy myös kaupunkisuunnittelussa.

 

 

Käpylä-Seuran hallitus kokoontui 10. joulukuuta Tintti Karppisen luona puutalossa Helsingin Käpylässä. Kaupunginosayhdistykset edustavat perinteistä asukasaktivismia, josta Käpylä-Seuran kokous on malliesimerkki. Kokous alkoi kello 18.20. Se todettiin lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Läsnä oli seitsemän hallituksen jäsentä.

Joulukuisessa kokouksessa päätettiin muun muassa toimittaa uusi lausunto Taivaskallion alueen puolesta. Helsingin uudessa yleiskaavaluonnoksessa suosittu luontoalue on nimittäin kaavoitettu.

Kaavaluonnoksen lähtökohtana on, että vuonna 2050 Helsingissä on 860 000 asukasta – yli 200 000 enemmän kuin nyt. Jostain pitäisi siis löytää huimasti lisää tilaa asunnoille, ja se tapahtuu esimerkiksi tiivistämällä vanhoja alueita. Samalla uudistetaan joukkoliikennettä: moottoriteistä muokataan kaupunkibulevardeja.

Helsingin kaupunginvaltuuston on päätettävä kaavaehdotuksesta tämän vuoden aikana. Suunnitelma ravistelee myös puutaloistaan tunnettua Käpylää. Ei siis ihme, että asemakaavasta keskusteltiin tässäkin kokouksessa.

Oli kokouksessa toki muitakin aiheita. Hukassa ollut seuran sähköpostin salasana oli vihdoin selvinnyt. Lisäksi kahdesta seuran jäsenestä pitäisi kirjoittaa Käpylä-lehteen muistokirjoitukset.

Puheenjohtaja päätti kokouksen kello 20.35.

Suomen vanhin kaupunginosayhdistys Käpylä-Seura perustettiin vuonna 1940 aivan toisennäköiseen Suomeen. Kaupunginosayhdistykset syntyivät vastavoimaksi kaupungistumiselle, jossa kaupunkia ei suunniteltu ensisijaisesti asukkaita varten.

Suomen hallinto on jo 1800-luvulta alkaen rakennettu erittäin byrokraattiseksi. Kaupunkisuunnittelun historiaa tutkinut tekniikan tohtori Sari Puustinen on keksinyt suomalaiselle maankäytön suunnitteluprosessille nimenkin: normiseula. Prosessi on edelleen niin raskas, että Suomen kaupungeista tulee tasalaatuisia.

”Jos seulot jauhoja, möykyt jää seulaan. Vain sileät hippuset pääsee läpi”, Puustinen kuvaa.

Normikaupungeista puuttuvat omaperäiset, asukkaidensa näköiset kaupunginosat. Esimerkiksi julkisivumateriaalit sekä ikkunoiden ja ovien mitat on tarkkaan määritelty. Arkkitehdit voivat vaikuttaa julkisivussa lähinnä betonipinnan väriin – jos siihenkään.

Maankäytössä ja rakentamisessa valta on kolmella taholla: poliitikoilla, virkamiehillä ja rakennuttajilla. Kuntapoliitikot ja virkamiehet muodostavat kaavoitusmonopolin, joka käytännössä päättää maankäytön suunnittelusta. Kaupunkisuunnittelulautakuntaan onkin joka kunnassa tunkua. Rakennuttajat joutuvat toteuttamaan kuntapäättäjien suunnitelmia, mutta he käyttävät valtaa määrittelemällä rakentamiselle hinnan.

Tämä pyhä kolminaisuus on unohtanut yhden tärkeän ryhmän: kaupunkilaiset.

”Kansalaiset kokevat, että prosessit ovat niin monimutkaisia, että niitä on vaikea ymmärtää. Aina on oikeus valittaa, ja sitä kautta voi hidastaa kaavojen läpimenoa, mutta kansalaisten kokemus on, että kaupungin näkemys lopulta voittaa”, Puustinen sanoo.

Kaavoitusprosessi on tarkkaan määritelty. Asukkaat voivat kommentoida alussa viranomaisen laatimaa osallistumis- ja arviointisuunnitelmaa ja myöhemmässä vaiheessa kaavaluonnosta. Kaavaehdotuksesta kuntalainen voi tehdä kirjallisen muistutuksen 14 tai 30 päivän kuluessa. Jos kuntalainen on tyytymätön valtuuston hyväksymään kaavaan, hän voi valittaa siitä hallinto-oikeuteen ja edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Jos valitukset hylätään, kaava tulee voimaan. Prosessi kestää kuukausista vuosiin.

Ympäristöministeriössä valmistellaan parhaillaan lakimuutosta, joka kaventaisi valitusoikeutta. Muutoksessa asemakaavoista saisi vastaisuudessa valittaa nykyistä harvempi henkilö tai yhteisö. Se joukko, jonka elämään kaavan ajatellaan vaikuttavan, määriteltäisiin tiukemmin.

Kaupunginosayhdistykset ovat yrittäneet tuoda alueen asukkaiden äänen esiin mutta ovat olleet melko voimattomia. Ne aktivoituivat 1960-luvulla, kun eri puolilla havahduttiin siihen, että vanhoja alueita ja rakennuksia oltiin repimässä alas. Syntyi Helsingin kaupunginosayhdistysten keskusjärjestö Helka.

”Liittouduttiin vastavoimaksi”, sanoo Helkan toiminnanjohtaja Pirjo Tulikukka.

Kaupunginosayhdistykset ovat vuosikausia laatineet lausuntoja ja pyytäneet audiensseja kaupunkisuunnitteluvirastoon. Kokemus on silti, että kaupunki harvoin muuttaa mieltään. Tulikukan mukaan hallinnon pitäisi paikallistua voimakkaasti.

”Esimerkiksi paikallisbudjetointi olisi hyvä alku.”

Sitä on kokeiltu muun muassa Tampereella.

 

 

Ei tää Tanja tuu onnistumaan. Sitä on Tanja Koivumäki usein saanut kuulla. Hän aloitti kaksi vuotta sitten projektijohtajana Tampereella Oma Tesoma -hankkeessa, johon tesomalaiset itsekään eivät oikein uskoneet.

Tesoma on kahdeksan kilometrin päässä Tampereen keskustasta sijaitseva harmaa betonilähiö, jonne rakennettiin 1960-luvulla 800 matalaa kerrostaloa ja ostari. Siitä oli tarkoitus tulla lapsiperheille houkutteleva kaupunkilähiö. Alue on kuitenkin houkutellut viime vuosikymmeninä lähinnä ongelmia. Viime aikoina Tesomalta on etsitty mystistä murhaajaa. Nykyään Tesomalla asuu poikkeuksellisen paljon yli 60-vuotiaita.

Jotain tarttis tehdä, ajateltiin. Niinpä kaupunki käynnisti Oma Tesoma -pilottihankkeen. Siinä huonossa maineessa olevaa kaupunginosaa yritetään tiivistää ja miettiä, miten rakennusfirmat ja perheet saataisiin palaamaan.

Lähiön ikääntyneet asukkaat olivat epäileväisiä. Aiemmat lähiöhankkeet olivat epäonnistuneet. Esimerkiksi vuonna 2002 toteutettiin tutkimus, jolla on hengästyttävä nimi: Kuntalaisten osallistuminen kestävän kehityksen tietoyhteiskunnassa. Sitä varten perustettiin Tesoman asukasraati, jolla piti olla vaikuttamismahdollisuuksia. Tesomalaiset kuitenkin kokivat, että raatia ei ollut valittu demokraattisesti eikä kaupungin hallinto ottanut heidän mielipiteitään vakavasti.

Niin voi käydä osallistamisprojekteissa. Osallistavasta kaupunkisuunnittelusta on tullut paljon toistettu käsite. Kaupunkilaisia halutaan kannustaa osallistumaan kaupunkisuunnitteluun jo varhaisessa vaiheessa, ja jos asukkaat ovat passiivisia, heitä pitää aktivoida ylhäältäpäin.

Helkan toiminnanjohtajan Pirjo Tulikukan mukaan osallistamisprojektit sopivat erityisesti lähiöihin, joissa asuu matalasti koulutettua väkeä.

”Projekteilla pyritään voimauttamaan heitä.”

Osallistamisprojekteissa ei tosin aina ole tarkoituskaan aidosti kuunnella asukkaita. Piiloagendana on valitusten määrän vähentäminen, sillä valituskierrokset ovat todellinen riesa rakentajille ja suunnittelijoille. Esimerkiksi Tampereella Lahdesjärven kaupunginosan osayleiskaavan valmistelu aloitettiin maaliskuussa 2006, mutta se vahvistettiin vasta vuoden 2013 lokakuussa, kun valituskierrokset päättyivät.

Tampereella Tanja Koivumäen vetämän ryhmän piti miettiä, miten vastahakoiset tesomalaiset saataisiin tällä kertaa mukaan alueen suunnitteluun. Tanja Koivumäki seisoi kollegoineen Tesoman S-kaupan aulassa joka viikko vuoden ajan.

Yhtenä kokeiluna oli osallistuva budjetointi. Tampere päätti kohdentaa Tesomajärven ympäristön suunnitteluun 650 000 euroa, joiden käyttöön tesomalaiset saisivat vaikuttaa.

Samanlaista rahankäytön joukkoistamista on tehty muuallakin. Esimerkiksi Lontoossa pormestari Boris Johnson aloitti vuonna 2014 Mayor’s High Street Fund -nimisen kampanjan. Yhteisöt ovat saaneet esittää erilaisia kaupunkisuunnitteluprojekteja. Kaupunki antaa projektiin maksimissaan 22 000 puntaa, mutta yhteisön on pitänyt itse hankkia loput rahat. Viime vuonna kaupunki jakoi yli 600 000 puntaa 37 projektiin, muun muassa katukirjastoon, ruokatoriin ja standup-klubiin.

Waterloossa kerättiin joulukuussa yhteensä 37 100 puntaa WeKnitWaterloo-nimiseen hankkeeseen, jossa kaikkiin alueen talojen ikkunoihin kudottaisiin omaperäiset opasteet.

Tesomalla projektit olivat proosallisempia. Puolet rahoista upposi valaistuksen ja polkujen kunnostukseen.

Ihmeitä siellä ei ole saatu aikaan. Viime syksynä Tesomalla järjestettyyn hyvän asumisen iltaan kyllä saapui paljon ihmisiä mutta ei yhtään tesomalaista. Kuulemisiltoja on järjestetty, vaikka toisinaan niihin on tullut ainoastaan kolme eläkeläistä. Oma Tesoma -Facebook-ryhmään kuuluu alle sata ihmistä, vaikka Tesoma-seurassa on 800 jäsentä.

Yksi selvä voitto byrokratiasta Tesomalla saatiin: asukkaat pelastivat epävirallisen mutta rakkaan uimarannan. Tampereen säännöissä sanotaan, että kaupunginosalla saa olla enintään kaksi uimarantaa – Tesomalla yksi Tohloppijärven ja toinen Tesomajärven rannalla. Asukkaat kuitenkin päättivät, että he tarvitsevat kolmannen, muita rauhallisemman rannan toiselle puolelle Tesomajärveä, niin sanotun ”metsäisen olohuoneen”. Kaupungin oli pakko suostua laituriin ja uuteen santaan, vaikka kaikki ei mennyt ihan ohjesääntöjen mukaan.

 

 

aaha.. Nyt se sitten alkaa Herttoniemenkin pilaaminen, kirjoitti nimimerkki Hertsikalainen Kaupunginosat.netiin eli Helsingin kaupunginosien keskustelupalstalle 21.12. 2013 kello 15.47. Vain kolme tuntia aiemmin kaupungin edustaja oli aloittanut keskusteluketjun Länsi-Herttoniemen täydennysrakentamisesta. Hertsikalainen oli ensimmäinen kommentoija.

Tällaisena vanha kaupunginosa-aktivismi juuri näyttäytyy: muutosvastarintana.

”Länsi-Herttoniemessä ollaan hyvin nimbyjä tiivistämisrakentamisen suhteen”, sanoo kaupunkisosiologian dosentti Pasi Mäenpää Helsingin yliopistosta.

Nimby tulee sanoista not in my backyard, ja se kuvaa asennetta, jossa vastustetaan kaikkea lähiympäristön kehittämistä.

Mäenpää on tutkinut uudenlaista kaupunkiaktivismia. Sitä on Herttoniemessäkin: uudet hertsikalaiset ovat sanoutuneet irti kaupunginosayhdistysten agendasta ja toimintatavoista.

Uusilla aktiiveilla on uudet keinot.

”Ruvetaan hommailemaan eikä kysellä mitään. Ei odoteta, mitä kaupunki julistaa, vaan tehdään aloitteita itse”, Mäenpää tiivistää.

Hän kutsuu kaupunkiaktivismia neljänneksi sektoriksi, mikä tarkoittaa, että siitä on syntynyt uusi kansalaisyhteiskunnan kerrostuma.

Kolmannen sektorin toiminnassa, esimerkiksi perinteisissä kaupunginosayhdistyksissä, tavoitellaan edustavuutta ja pyritään vaikuttamaan päättäjiin. Toiminta on yleensä reaktiivista eli yritetään vaikuttaa valmiisiin kaavailuihin ja suunnitelmiin. Kaupunkiaktivismi sen sijaan on proaktiivista, suoraa ruohonjuuritason toimintaa. Kaavat nyt ovat mitä ovat, mutta tehdään niiden rajoissa omasta kaupungista ja kaupunginosasta kivempi paikka, kuuluu ajatus.

Jos perinteiset toimijat ovat tee-se-itse-arkkitehtejä, kaupunkiaktivistit ovat itseoppineita sisustusarkkitehtejä. Päättäjiin vaikuttaminen on toissijaista.

”Heihin halutaan vaikuttaa, jos se on tarpeen oman tavoitteen saavuttamiseksi.”

Poliitikkojen onkin vaikea kerätä itseohjautuvilta kaupunkilaisilta irtopisteitä.

Kaupunkiaktivismi ei ole lähtökohtaisesti pitkäjänteistä. Silti aktivismilla on selkeä poliittinen tehtävä. Esimerkiksi Ravintolapäivä-tapahtuma kasvoi nopeasti elintarvikelainsäädäntöä kritisoivaksi kansanliikkeeksi.

”Uskon, että ollaan menossa siihen suuntaan, että kaupunkiaktivismin toimintatapa vaikuttaa järjestelmään itseensä”, Mäenpää sanoo.

Kaupunginosien keskustelupalstalla Herttoniemen täydennysrakentamista käsittelevä viestiketju hiljeni keväällä 2014. Elokuussa nimimerkki Hertsikalainen on kommentoinut viimeisen kerran: ”Olisiko jutut FB:ssä?”

 

 

Ainakin seitsemän helsinkiläismiestä oli innoissaan, kun ehdotus Helsingin uudeksi yleiskaavaksi viime syksynä julkistettiin. Urban Helsinki -niminen kollektiivi koki, että se oli saanut ison voiton.

Muun muassa arkkitehtiopiskelijoista, tutkijoista ja kaupunkiaktivisteista koostuva porukka oli valmistellut vaihtoehtokaavan nimeltä Pro Helsinki 2.0 ja saanut sille paljon näkyvyyttä. Heidän mielestään varjokaava oli selvästi vaikuttanut yleiskaavaluonnokseen, erityisesti Koskelan sairaalan alueella.

Kaupungin virkamiehet olivat eri mieltä: he kertoivat Helsingin Sanomissa, että olivat itse kiinnittäneet samoihin asioihin huomiota.

”Ellei se sitten ole tapahtunut alitajuisesti. Kyllä me olemme ihan puhtaalta pohjalta lähteneet”, sanoi kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti Paula Kinnunen Helsingin Sanomissa.

Tutkimusten mukaan kaupunkisuunnittelijoilla ja asukkailla onkin yleisesti ottaen samansuuntainen käsitys siitä, millainen on viihtyisä kaupunki. Helsingissä kaavoitusstrategiassa on samoja tavoitteita kuin aktivisteilla.

Sitä paitsi on ehkä väärin puhua täysin uudesta vaikuttamistavasta, sillä Urban Helsinkikin on käyttänyt perinteisiä lobbaamisen keinoja. He muun muassa kävivät esittelemässä ideoitaan kaavasuunnittelijoille.

Tutkija Pasi Mäenpää näkee ongelmia siinä, että kaupungin näkökulmasta kaikki vaihtoehtosuunnitelmat ja mielipiteet ovat samanarvoisia.

”Jos puoli tusinaa ammattimaista arkkitehtiä tekee vapaa-aikana kaavasuunnitelman, se ei voi mitenkään olla samanarvoinen mielipidekirjoituksen kanssa. Vapaana liikkuva ammattitaitoinen porukka on valtava resurssi. Olisi järjetöntä jättää se käyttämättä.”

Toisaalta muutos on jo tapahtunut, mutta se on yllättäen lähtenyt viranomaisten puolelta. On käänteentekevää, että liikennesuunnittelussa etusijalla ovat pyöräily ja jalankulku. Yksi syy siihen on sukupolvenvaihdos.

”Ennen tyypillinen liikenneinsinööri oli keski-ikäinen äijä – nyt esillä ovat nuoret naiset”, Mäenpää sanoo.

Moniin kaupunkeihin on palkattu vuorovaikutussuunnittelijoita, joiden tehtävä on olla tulkkeja kaupunkilaisten ja virkamiesten välillä. He tapaavat kaupunkilaisia ja sammuttavat tulipaloja etukäteen. Myös poliitikot ovat havahtuneet uuteen tilanteeseen. Monet haastateltavat nostavat rakennus- ja ympäristötoimesta vastaavan apulaiskaupunginjohtajan Pekka Saurin esimerkiksi poliitikosta, joka hallitsee vuorovaikutuksen hyvin; hän vastaa kaupunkilaisten kysymyksiin ja toiveisiin parhaimmillaan parissa tunnissa Twitterissä.

Sama ei välttämättä toimisi kaupunkisuunnittelusta vastaavan apulaiskaupunginjohtajan Anni Sinnemäen kohdalla, Helkan toiminnanjohtaja Pirjo Tulikukka muistuttaa.

”Katukivet ovat kevyitä asioita. Rakennus- ja kaavahankkeet ovat astetta raskaampia projekteja. Niissä on hyvin suuret taloudelliset intressit, eikä silloin ininöitä kuunnella.”

On valitettavan kaukaista utopiaa, että kaupunkisuunnittelussa valta olisi siirtymässä kansalaisille.

 

 

Vieläköhän vuonna 2050 järjestetään ravintolapäiviä? Sitä ei tarvitse päättää vielä pitkään aikaan. Helsingin yleiskaava taas tähtää juuri sinne, 34 vuoden päähän. Kaupunkiaktivismi on näyttävää, mutta iso kysymys on, voiko se vaikuttaa rakenteisiin.

”Se ei saa lainsäädäntöä muuttumaan nopeasti, mutta pitkällä tähtäimellä kaupunkisuunnittelun kokonaistapa voi muuttua. Monia normeja on jo tarkasteltu”, tutkija Sari Puustinen sanoo.

Ja onhan historia näyttänyt, että uudet ideat tulevat yleensä järjestelmän ulkopuolelta. Ympäristön- ja vanhojen rakennusten suojelua ei aiemmin pidetty missään arvossa kaupunkisuunnittelussa. Aktivistit toivat ne agendalle.

Kaupunkiaktivismi on kyseenalaistanut byrokraattisen kaupunkisuunnittelun. Urban Helsinki -ryhmän kaltaisia ammattimaisia kaupunkisuunnitteluryhmiä on syntynyt muitakin.

Ne eivät ole salaisia kabinettiporukoita vaan avoimia sosiaalisen median ryhmiä, joiden ideologia sisältyy yleensä jo nimeen. Lisää kaupunkia Helsinkiin on yksi aktiivisimmista Facebookissa. Sen tarkoitus on – no, saada lisää kaupunkia Helsinkiin. Ryhmän keskustelusäännöissä sanotaan, että tarkoitus ”ei siis ole keskustella siitä, pitäisikö kaupunkia rakentaa lisää”. Ryhmän tavoitteiden vastustajat poistetaan ryhmästä surutta.

Vaikka yli 8 600 jäsenen joukkoon mahtuu kaikenlaisia ihmisiä, moni ryhmän perustajista on mukana puoluepolitiikassa, erityisesti vihreissä. Ryhmä on klassinen yhden asian liike.

”Poliittiset puolueet ovat syntyneet juuri tältä pohjalta”, tutkija Pasi Mäenpää sanoo. ”Pitää olla ymmärrys, että ne edustavat kansalaisyhteiskuntaa uudella raikkaalla tavalla, mutta sellaiseen virheeseen ei pidä sortua, että niissä olisi koko totuus siitä, mitä kansa haluaa.”

Uudessa kaupunkiaktivismissa pätevät näet samat lainalaisuudet kuin kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Esiin pääsevät äänekkäimmät ja aktiivisimmat. ■