Beta

Terapiassa

Siri Hustvedt haluaa 
pohtia, mitä on olla ihminen. Siihen hän käyttää kirjallisuuden lisäksi psykoanalyysin keinoja. Image tapasi amerikannorjalaisen kirjailijan syksyllä Helsingissä.

Miten kiinnostuit psykoanalyysista?

Aloin lukea Freudia 15-vuotiaana. Luin silloin kaikkea, mitä siinä iässä kuului lukea sivistyäkseen. Olin lukenut Freudista kirjoitettua feminististä kritiikkiä, mutta tulin 
Freudia lukiessani kuitenkin siihen tulokseen, etteivät hänen tekstinsä nyt niin kauheita olleetkaan. Hypin kiinnostavasta kirjasta toiseen. Yliopistoaikana pidin varsinkin Unien tulkinnasta. Silloin aloin nähdä itsekin freudilaisia unia. Ideat jäivät elämään minussa.

En kuitenkaan palvo Freudia, psykoanalyysi ei ole minulle uskonto. Joillekin se näyttää olevan.

Freudin ideat kehittyivät jatkuvasti. Psykoanalyysi ei ole pysähtynyt teoria. On väärin pitää sitä jonkinlaisena linnoituksena, jossa ei olisi aukkoja. Freud itse halusi pitää teoriaansa avoimena tulevalle. Hän totesi, että biologia saattaa jatkossa selittää asiat paremmin. Tämä avoimuus on joskus puuttunut myöhemmistä freudilaisista teorioista.

Millaisia kokemuksia itselläsi on psykoanalyysistä tai psykoterapiasta?

Aloitin psykoanalyyttisen terapian vasta viisi vuotta sitten, yli 50-vuotiaana. Opiskeluaikana olin käynyt psykologin lyhyessä neuvonnassa, kun minulla oli erokriisi poikaystävästä. Siitä oli paljon apua. Kului vuosia, ja ajattelin, että ongelmani eivät ole tarpeeksi suuria, jotta aloittaisin terapian. Tämä on ehkä hyvin pohjoismainen tai norjalainen tapa ajatella. Ei ollut suurta draamaa, olin vain tavallinen neurootikko. Vasta vapinakohtausten alkaminen sai minut aloittamaan analyyttisen terapian. Analyytikkoni lähetti minut neurologille, mutta jatkoin silti terapiaa.

Kuvaat kirjassasi Vapiseva nainen, kuinka vapinakohtaukset alkoivat pitäessäsi muistopuhetta isällesi, ja kuinka yritit selvittää, oliko kyse hermosairaudesta vai psyykkisistä oireista. Käytit kirjassa tavallaan itseäsi tutkimuskohteena.

Tavallaan olin yhtä aikaa potilas ja lääkäri. Minun piti ottaa välimatkaa itseeni kirjoittaessani. Alussa minulla ei ollut valmista ideaa, vaan muoto kehittyi kirjoittamisen aikana. Se oli kuin tornado, jonka pyörteet kasvoivat ja pienenivät vähitellen.

Kirja on henkilökohtainen ja paljastava.Onko elämässäsi asioita tai alueita, joista et halua kirjoittaa?

On toki! Itse asiassa vain 10 prosenttia kirjasta kertoo minusta, 90 prosenttia on muuta.

Eikö juuri henkilökohtainen kiinnosta ihmisiä?

Kyllä. Mutta minä myös suojaan itseäni, omaa haavoittuvuuttani. On asioita, joita en halua jakaa vaan pitää yksityisinä. En kerro kirjassa esimerkiksi suhteestani isääni. Olen käsitellyt sitä psykoanalyysissa, mikä on lisännyt suhteen ymmärtämistä. Emotionaaliset totuudet, joita olen esittänyt romaaneissani, pohjautuvat omiin kokemuksiini, mutta kirja ei sisällä yksi yhteen -kuvauksia elämästäni. Omakohtaisuus tuottaa emotionaalista totuutta, ja se resonoi ja koskettaa lukijaa. Hyvää fiktiota ei voi luoda ilman tunnetasoa.

On kiehtovaa pohtia, miksi itsestä kehkeytyy juuri tietynlainen tarina, eikä toisenlainen. Yleensä romaanieni kirjoittamisen lähtökohtana ei ole tietty omaelämäkerrallinen tapahtuma, vaan koko sisäinen maailmani. Tunteet ovat osa sitä. Kun kysytään, voiko fiktio valehdella, vastaan kyllä. Näin tapahtuu, mikäli on jotain, mitä ei uskalla tuntea, mihin ei uskalla vastata.

Pidit Suomen Psykoanalyyttisen yhdistyksen tilaisuudessa esityksen nimeltä Huoneessa, jossa kuvaat terapiakokemustasi. Miksi?

Halusin kertoa, miten vapauttava kokemus psykoanalyysi on ollut. Hoitoni jatkuu vielä. Se on ollut minulle äärimmäisen tärkeää sekä ihmisenä että taiteilijana. Psykoanalyysi on tehnyt minusta vapaamman. Minun kohdallani ei siis päde ainakaan se klisee, että psykoanalyyttinen hoito vähentäisi taiteellista luovuutta, päinvastoin. On vaikea tarkalleen kuvata, miksi terapia toimii. Vapautuminen liittyy siihen, että alkaa vähitellen tunnistaa toistamiaan neuroottisia ajatuksia ja toimintamalleja. Tällöin on myös mahdollista pyrkiä muuttamaan niitä. Ehkä sanomisillani on nyt painoa.

Psykoanalyysi on ajautunut viime vuosikymmeninä psykiatriassa marginaaliin, kun psykiatria on biologisoituessaan tyhjennetty inhimillisistä merkityksistä pelkäksi aivotieteeksi ja farmakologiaksi. Historia opettaa, että usein seuraa vastareaktio. Uskotko että psykoanalyysin arvostus voi taas nousta?

Olen optimistinen. Uskon, että näyttöön perustuvan lääketieteen menetelmin voidaan osoittaa myös psykoanalyysin vaikuttavuutta. Neurotieteessä pystytään yhä useammin osoittamaan neurologisia vastineita psyykkisille muutoksille. Neurofysiologia voi siten antaa tukea psykoanalyysin tuloksille. Aivokuva voi olla hyväksi terapian uskottavuudelle, vaikka itse en pidä tällaista todistamista välttämättömänä. Ihmisten kokemus puhuu puolestaan, ja sitäkin voidaan tutkia.

Arvioitko teorioita suhteessa itseesi?

Kritisoin Vapisevassa naisessa niitä teorioita ja tutkijoita (esim. Steven Pinker), jotka sivuuttavat kokonaan yksilön kehityksen eivätkä kiinnitä mitään huomiota siihen, mitä ihmiselle tapahtui lapsena, ja mikä on ympäristön tai kulttuurin vaikutus. Näkemys, jonka mukaan kaikki olisi geeneissä, biologiassa, on primitiivistä, jopa naurettavaa. Jotkut kuitenkin ottavat sen vakavasti eivätkä huomioi, kuinka monimutkaista on kasvaa ihmiseksi maailmassa.

Teetkö muistiinpanoja, kun luet?

En enää. Aiemmin tein niitä lähes pakonomaisesti. Jos kirjassa on tärkeä oivallus, laitan siihen pienen merkin. Löydän tärkeän kohdan tarvittaessa helposti uudelleen. Rennossa lukemisessa tavallaan sulattelee tiedostamattomasti ja voi ymmärtää enemmän kuin odotti. Kulkee ensin pimeässä metsässä ja näkeekin yhtäkkiä valon, saa oivalluksen. Ne ovat luovia hallelujan hetkiä.

Onko kirjoitustyylin vaihtaminen romaanin ja esseen välillä vaikeaa?

Romaanin kirjoittamisen sisältämä vapaus on ihan mieletöntä. Romaani on ehkä paras tapa esittää filosofisia pohdintoja mutta ei argumentoiden vaan dialogin kautta. Säihkyvässä maailmassa tein juuri niin. Se haastaa lukijan pohtimaan hyvin kierkegaardilaisittain eli omakohtaisesti ja eri puolilta. Yritän aina teoksissani avata ajatuksia, en sulkea niitä.

Millaista palautetta saat lukijoiltasi?

Joskus saan lukijoilta kirjeitä, mutta tapaan heitä myös tilaisuuksissa, joissa luen tekstejäni. Näen keitä lukijani ovat ja saan myös tietää, että kirjani ovat herättäneet lukijoissa vahvoja tunnereaktioita. Se tuottaa tyydytystä. Vaikka Säihkyvä maailma -romaanissa on paljon alaviitteitä ja filosofiaa, ovat sen kuvaamat tunteet, ihmiset ja perheen dynamiikka koskettaneet lukijoita.

Miten työskentelet, ja miten aikasi riittää kaikkeen?

En tee juuri muuta kuin luen ja kirjoitan. Olen utelias ihminen, ja se vie minua eteenpäin. Lukemisessa seuraan nenääni, jolloin yksi kirja vie toisen luo. Menen yleensä ajoissa nukkumaan, noin iltakymmeneltä ja herään kuudelta aamulla. Syön aamiaisen ja selaan New York Timesia. Työpöydän ääressä olen jo ennen seitsemää. Aamu on minulle parasta aikaa kirjoittaa, koska ajatus on silloin kirkas. Jatkan noin yhteen, jolloin tunnen väsyväni ja ajatukseni alkavat sumentua. Sen jälkeen luen kolmesta neljään tuntia. Jos herään vasta kahdeksalta, olen pettynyt. En kirjoita enkä lue iltaisin. Illalla syömme yhdessä Paulin [Auster, Siri Hustvedtin aviomies ja kirjailija] kanssa, katsomme elokuvia, juon ehkä lasin viiniä ja rauhoitun nukkumaan. ■