Beta

Terapiakirjoja, jotka eivät auttaneet

Kolumni | David Foster Wallace kirjoitti sieltä, mistä ei nousta, sanoo Miina Supinen.


Kirjailija on kuollut. Tekstit ovat vain tekstejä. Kirjailijan persoonaa tai fiiliksiä ei ole hedelmällistä miettiä. Häntä ei ikään kuin ole olemassa. Tämä Roland Barthesin toteamus on nykyaikaisen kirjallisuusanalyysin lähtökohta.

Olen totta kai samaa mieltä, mutta nyt on niin, että en pysty lukeamaan David Foster Wallacen kirjoja ajattelematta tekijää. Kirjailija todellakin on kuollut. Se on minusta ahdistavaa.

Tiesin David Foster Wallacesta kaksi asiaa ennen kuin luin hänen kirjojaan: sen, että eräät älykkäimmistä ja herkimmistä tuntemistani ihmisistä pitävät Wallacea nerona, ja sen, että hän hirtti itsensä 46-vuotiaana.

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja -kokoelman tekstit ovat karmivan hienoja. Juhani Lindholmin suomentamat novellit seuraavat pikkutarkasti puheen rytmiä ja ajatuksen pää- ja sivupolkuja. Lukeminen tuntuu melkein siltä kuin ajattelisi kirjailijan aivoilla, koukeroisesti, armottomasti ja helvetin hauskasti. Virkkeet ovat polveilevia ja pitkiä. Wallacen tavaramerkki on alaviitteet, joissa juttu lähtee vielä kerran uuteen suuntaan. Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on kiemuraista mutta ei mitenkään vaikeaa luettavaa. Edellinen suomennos, esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää on vielä helppolukuisempi.

Suurin osa Wallacen jutuista on tosi brutaaleja. Hänen hahmonsa voivat olla vaikkapa sitä mieltä, että väkivaltainen raiskaus on uhrille hienosti tajuntaa laajentava kokemus tai että oma poika on niin ällöttävä ja hilseilevä, että hänet kannattaisi tappaa jo pikkuisena. Novellit eivät kuitenkaan jätä lukijan mieltä tuhruiseksi vaan selkeäksi ja tyyneksikin. Karmeudet ovat vapauttavia: sellaisiahan me välillä ajattelemme, vaikkei siitä pahemmin huudella. Vääriä, pahoja, kieroutuneita ajatuksia. Masentuneita, käpertyneitä, sairaalloisia juttuja. 

 

Jos Wallace vain eläisi, hänen kirjansa olisivat minusta maailman mahtavinta tsemppilukemistoa. Ei niin huonoa päivää, etteivät ne auttaisi. Näin syvällä voi käydä ja silti elää. Näin tarkasti voi katsella kaikenlaista ankeaa, rumaa ja tuskallista ja silti haluta jatkaa. 

Mutta ei hän sitten halunnutkaan.

Kirjailijoiden mielenterveysongelmista puhutaan paljon, mutta enimmäkseen asian ohi. Nykykirjailijat haluavat näyttäytyä asiallisina, keskiluokkaisina menestyjinä, vaikka ovat todellisuudessa yleensä kaikkea muuta. Kirjoittamisesta puhutaan usein Hannu Raittilan tyyliin: tässä sitä vaan istutaan tuolille ja aletaan luoda ja eipä siinä sen kummempaa, samaa hommaa tämä on kuin puusepällä tai kaivinkoneenkuljettajalla. Toisaalta hullun neron myytti elää edelleen. Kirjailijoiden päihdeongelmissa, mielisairaalakeikoissa ja itsemurhissa on romanttista väreilyä. 

Monet kirjailijat ovat tietysti aivan sekaisin päästään. Kaksisuuntaiset mielialahäiriöt ja masennus ovat tutkitusti taiteilijoilla keskimäärin yleisempiä kuin muulla väestöllä. On vaikea tietää, kuinka päin kausaliteetti kulkee – tekeekö kirjoittaminen ihmisistä epävakaita vai onko se päinvastoin yritys pitää päätä kasassa?

Wallace väitti, että järkälemäinen, ylistetty romaani Infinite Jest syntyi kahden vuoden aikana, kun hän ei noussut sängystä ollenkaan paitsi syömään ja vessaan. Luulen, että suurin osa kirjailijoista pystyy kuvittelemaan tilanteen omalle kohdalleen epämiellyttävän helposti, tosin heitä huolestuttaisi, että sängyssä kyyhöttämisestä seuraisi vaatimattomampi kirja. 

Osa kirjoista kirjoitetaan pahasta paikasta. Monet lohduttavista, viisaista ja jopa lämminhenkisistä kirjoista ovat sairaan mielen tuotoksia. Normaali ihminen ei ylipäänsä halua oleskella yksin ajatustensa kanssa niin pitkään kuin mitä kirjan tekeminen vaatii. Kirjoittaminen on kommunikaatiota, yritys selittää oman pään sisältöä toisille ihmisille, mutta se on äärettömän kiemurainen ja työläs tapa hakea kontaktia lähimmäiseen.

David Foster Wallacen teksti näyttää minusta terapiakirjallisuudelta, joka ei toiminut. Jos käy niin syvällä kuin Wallace, ei ehkä pääsekään takaisin. Jos ajattelee sillä tavalla, saattaa kuolla. Aina edes kirjoittaminen ei auta. Se on pelottava ajatus. ■

209 | Huhtikuu 2014