Beta

"Suomalaisessa 
televisiossa 
jäljitellään 
ulkomaisia sarjoja ja aliarvioidaan 
yleisöä"

Suomalaisessa televisiossa jäljitellään ulkomaisia sarjoja ja aliarvioidaan yleisöä, sanovat alalla pitkään työskennelleet. Koska ala on pieni, he puhuvat nimettöminä.

 

Onko tässä vihdoin ensimmäinen suomalainen nordic noir -sarja? Näin kysyy suomalainen media, kun uusi iso televisiodraama alkaa. Kysymys viittaa suosittuun genreen, jota kymmenet ruotsalaiset, tanskalaiset ja norjalaiset televisiosarjat edustavat, ja jolla niitä myydään maailmalle. Kysymyksellä on kaksi merkitystä. Ensinnäkin: onko tässä viimein suomalainen draama, jota voi katsoa ilman rahtuakaan myötähäpeää? Ja tärkeimpänä: onko tässä sarja, joka vie Suomen maailmankartalle?

Tappajan näköinen mies (2011) ei sitä ollut. Eikä Syke (2014–). Eikä Tellus (2014), tai Roba (2012–2016), tai Virta (2011). Mustat lesket (2014–2016) oli sen verran hitti, että siitä tehtiin yhteispohjoismainen versio nimeltä Black Widows, joka ei kiinnostanut enää ketään. Nymfejä (2014) on tuotantoyhtiön mukaan näytetty noin kymmenessä maassa, mutta ei sitä kukaan laatudraamaksi kutsu.

Maailmankartalle hamutaan nimenomaan käsikirjoitetulla draamalla, koska se on television uusi kuningaslaji, johon Netflixin ja Amazon Primen kaltaiset suoratoistopalvelut laittavat paukkunsa. Vanhanmallisessa lineaarisessa televisiossa on samaan aikaan otettu pihviksi Possen (2014) kaltainen viihde, jota katsotaan sivusilmällä kotisohvalla ja kommentoidaan reaaliajassa someen.

Perinteiset tv-kanavat Yle, MTv ja Nelonen satsaavat koko ajan myös suoratoistoon ja yrittävät kuroa Netflixin etumatkaa. Viimeksi tammikuussa Maikkari julkisti C More -palvelunsa, joka keskittyy ”kotimaiseen ja ulkomaiseen laatudraamaan”. Ajatus on, että tulevaisuudessa käsikirjoitettu draama katsotaan juuri näistä palveluista, kun taas suora tv-virta raivataan urheilulle, isoille yleisötapahtumille, kilpailuohjelmille ja posseille.

Tanskan yleisradio DR otti valtavan riskin tilatessaan Vallan linnakkeen (2010–2013) televisiokokki-käsikirjoittaja Adam Pricelta. Poliittisen draaman yksi jakso maksoi noin 700 000 euroa, ja DR keskitti siihen koko draaman vuosibudjettinsa.

Uhkapeli kannatti: Vallan linnake oli heti suunnaton hitti. Sarjan levitysoikeudet myytiin kymmeniin maihin, newyorkerit ja daily- beastit kirjoittivat sen edustamasta nordic/scandic noir -genrestä artikkeleita, ja päätähti Sidse Babett Knudsen imaistiin Hollywoodiin.

Vallan linnake ei olisi mitenkään voinut syntyä Suomessa. Siihen tarvittaisiin osaavaa tuotannon johtamista ja laadukkaita käsikirjoituksia. Ja ennen kaikkea ymmärrystä siitä, mitä on hyvä televisio. Ainakin tätä mieltä ovat tähän artikkeliin haastatellut ohjaaja, kaksi tuottajaa ja kaksi käsikirjoittajaa. He tuntevat alan: jokainen heistä on työskennellyt suomalaisessa televisiossa vuosien ajan. Koska ala on pieni, he eivät halua puhua omalla nimellään. Silti he kokevat, että alan sisäinen keskustelu on aloitettava jostain.

 

Suomalaisen television suurin ongelma on rohkeuden ja näkemyksen puute, sanovat haastatellut. Syyt varovaisuudelle taas ovat tutut mediasta laajemminkin: yleisö on karannut perinteisten välineiden äärestä verkkoon, jossa tarjonta on maailmanlaajuista, maailman parasta ja aina saatavilla. Ansaintalogiikka ja tekemisen tavat eivät ole ehtineet muutokseen mukaan, ja siksi kotimainen tv-draama näyttää siltä, että se kosiskelee massoja ja varoo ärsyttämästä ketään.

Televisio-ohjelmien tekemisessä ja ostamisessa on yksi muita keskeisempi suhde, jonka kautta tämä varovaisuus sitten valuu paitsi alaspäin myös eri ohjelmatyyppeihin: tilaajan ja tuottajan välinen suhde.

Kun tuotantoyhtiössä saadaan ohjelmaidea tai kun tekijäporukka saa ideansa läpi tuotantoyhtiölle, konseptia käydään myymässä kanaville. Tuotantoyhtiön tuottaja on televisiosarjan pomo, joka vastaa sarjan tekemisestä alusta loppuun, jopa vuosikausien ajan. Tilaajat ja kanavajohto taas päättävät, mikä etenee tuotantoon asti.

Tämä on ongelma, sillä tilaajilla on tulostavoitteet ja niiden värittämä käsitys siitä, millaista televisiota Suomessa pitäisi tehdä. Tähän artikkeliin haastateltu tuottaja huomauttaa, että Suomessa asiaan liittyy myös eräs pienen maan erityispiirre. Ohjelmiaan tarjoavat tuntevat jo ostajiensa maun – ja yleensä myös toisinpäin.

Valta alalla on väärillä ihmisillä, väittävät haastatellut.

Ohjaajan mielestä television fiktiotarjonnasta vastaavat henkilöt, joiden omasta CV:stä voi löytyä taustaa käsikirjoittamisesta, mutta ei niin hyvällä menestyksellä, että sitä olisi kannattanut jatkaa. Näillä henkilöillä on kaikki valta siihen, mitä televisiossa saa ja ei saa tehdä.

”Tämä valta on illuusio. Se on bluffi, jota ei ole aikoihin uskallettu haastaa.”

Hän muistaa toisenlaisen ajan. Ajan, jolloin tilaajan tehtävä ei ollut toimia käsikirjoituspomona, vaan kanavat havittelivat tekijöitä, joilla oli oma ääni.

Studio Julmahuvi (1998) ja Raid (2000) olivat vielä eri tavalla tekijöidensä hallussa ja televisio siksi runsaudensarvi.

”Joskus täällä oli helppoa tehdä uutta ja erilaista televisiota”, muistelee toinen tekijä. ”Kun tuotantoyhtiöissä oli luovia johtajia, jotka olivat lukeneet muitakin kuin omia tatuointejaan, ja kun tilaajina oli ihmisiä, jotka tekivät muutakin kuin halveksivat yleisön ymmärryskykyä. Enää näitä ihmisiä ei kovin montaa ole. Ja jos on, ne ovat sillä lailla realisteja, että eivät yritä ehdottaa dilleille tilaajille mitään niiden käsityskyvyn ohittavaa. Eli ongelma kattaa koko osto- ja myyntikentän.”

Hän arvioi, että murros tapahtui viimeistään Putouksen (2010–) kohdalla. Silloin huomattiin, ettei hittiohjelman tekemiseen tarvita suunnitelmaa, käsikirjoitusta tai konseptia. Riittää, kun on suuria suomalaisia tähtiä esittämässä taitavasti kliseitä.

Putous on toki hankala pala kaikkinensa. Se todella on ollut hittiohjelma, eikä se siksi ole voinut koskaan olla kulttiohjelma, jonka sketsejä katsottaisiin vuosia tai vuosikymmeniä. Yleisöt ovat olleet suuria, mutta kuolemattomia sketsejä ohjelma ei ole synnyttänyt samalla tavoin kuin vanhat kummelit ja julmahuvit.

Ohjelmakehittelyssä ei ole tavatonta, että ensimmäinen tavoite on saada miljoona katsojaa. Sitten mietitään, millainen ohjelma voisi olla, ja kenen sitä kannattaisi tehdä. Ohjaaja kertoo, että häntä esimerkiksi pyydettiin käsikirjoittajaksi uuteen viihdeohjelmaan, jonka ainoa idea ja pyrkimys oli synnyttää se viikon puheenaihe, josta kohistaisiin maanantaisin työpaikoilla.

Toinen esimerkki on suuren kanavan komediahankkeesta, jota hän oli tekemässä.

”Olin juuri voittanut omilla tekeleilläni Venla-palkintoja, joten oletin, että saisin vapaat kädet kehittää sarjaa haluamaani suuntaan. Seuraavassa hetkessä meiltä pyydettiin esimerkkikäsikirjoituksia. Ne saatuaan tilaaja kutsui meidät puheilleen, kävi tekstit läpi sivu sivulta ja selitti, mitkä kohdat olivat hauskaa ja mitkä ei. Sitä perkausta seuranneen pitkän hiljaisuuden aikana tajusin, että nämä eivät tainneet olla ehdotuksia. Kun kävelimme ulos huoneesta, kävelin samalla ulos hankkeesta”, ohjaaja kertoo.

”Siihen asti ajattelin, että tehty työ ja saavutukset puhuvat puo- lestaan, ja että menestyksen myötä asioiden aikaansaaminen hel- pottuisi. Tuona päivänä tajusin, että televisiokenttä etenee jostain syystä täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Päätin, että elämä on liian lyhyt tuollaisiin audiensseihin.”

Teatterin puolella on sanonta: Ilman näyttelijöitä ei voi olla näytelmää. Ilman ohjaajaa voi. Tähän artikkeliin haastateltu ohjaaja muokkaa sen lennosta muotoon: Ilman tilaajaa tekijöillä on ohjelma. Ilman tekijöitä tilaajalla on vain unelma ohjelmasta.

Hän toivoo, että valta uskallettaisiin ottaa, koska kukaan ei sitä vapaaehtoisesti anna.

”Tekijöiden pitäisi muistaa tämä: jos tilaaja ei ole se nero tuotosten takana, hän ei saa olla se, jonka kuuluisi määritellä sen sisältöä.”

Suomi kaipaisi kipeästi omaa Vallan linnaketta, sanovat monet. Se saisi sijoittajat innostumaan ja rahan virtaamaan. Raha toisi aikaa kirjoittamiseen ja kuvaamiseen, ja aika näkyisi suoraan sarjojen laadussa ja määrässä. Pelkillä kotimaisilla euroilla kotimaista draamaa ei kehitetä.

Ylen viime syksyn suursatsauksesta Sorjosesta toivottiin tällaista hittiä. Ruotsalais-tanskalaisen Sillan kaltaista nordic noir -pläjäystä, jatkoa Beckille, Wallanderille, Rikokselle ja muille pohjoismaisen hyvinvointivaltion nurjaa puolta kairanneille dekkareille.
Miikko Oikkosen, Matti Laineen, Atro Lahtelan ja Antti Pesosen käsikirjoittamaa 11-osaista, kolmen miljoonan euron budjetilla tehtyä sarjaa kaupattiin ulkomailla nimellä Bordertown, ja se on tuotantoyhtiö Fisher Kingin mukaan myyty neljäänkymmeneen maahan. Valtaosa diileistä on tilauspohjaisiin suoratoistopalveluihin, kuten Canalplayhyn.

Ylelle sarjan osti draamatilauksista vastannut Olli Tola, joka esitti omat toiveensa ja ehdotuksensa. Ne koskivat esimerkiksi sarjan tyyliä – mustan sävyihin haluttiin myös ”toivoa ja idylliä” – sekä tapaa, jolla käsikirjoitus esitti venäläiset. Yle ei halunnut heistä perinteisiä kaljuja nahkatakkisia kriminaaleja, koska se on klisee.

Tähän juttuun haastateltujen mukaan Sorjonen on hyvä esimerkki siitä, miten laskelmoivaa suomalainen tv-draama on. Halpa Silta-kopio, joka jää esikuvastaan jälkeen liki kaikilla mittareilla. Samat rosot, samat siltametaforat, sama kalsea apeus.

Helsingin Sanomien kriitikon mukaan Sorjosessa ei ole ”mitään poikkeuksellista, saati järin jännittävää”. Suomessa sarja tipahti katsojaluvuissa syksyn kuluessa kilpailijansa, MTv:n Roban alapuolelle. Viimeisellä viikollaan se oli television 47. katsotuin ohjelma.

Jos Sorjonen on parasta, mihin suomalainen televisio vuonna 2016 kykeni, se kertoo alasta paljon.

Turhautunut tuottaja kysyy, miksi meidän dekkarimiehemme ovat aina juntteja, yksiulotteisia urpoja? Miksi muualla on moni- ulotteista ja -virittynyttä kirjoittamista, ja jopa naisia?

”Miksi ei kirjoituteta parempaa? Missä ovat skarppia modernia näkemystään ajavat showrunnerit? Onko kenttä kokonaan ihan unessa?”

Showrunner on tv-sarjan pääkäsikirjoittaja, joka vastaa tarinasta ja sen isoista linjoista, sekä varmistaa viime kädessä, että kokonaisuus on yhtenäinen. Isojen sarjojen kohdalla showrunner liikkuu koko ajan kuvauspaikkojen välillä ja pitää lankoja käsissään. Kun Game of Thronesia (2011–) kuvataan viidessä maassa samaan aikaan, showrunnerit David Benioff ja D.B. Weiss lentävät lokaatioiden välillä ja tekevät yläilmoissa jatkuvaa mikro- ja makromanagerointia.

Monesti showrunner osallistuu myös ohjaamiseen. Sorjosen showrunner Miikko Oikkonen ohjasikin sarjaan kolme jaksoa.

Pääkäsikirjoittajan alla työskentelevät käsikirjoittajat, ohjaajat ja muu työryhmä. Showrunner seuraa heidän työskentelyään, katsoo päivittäin kuvatut materiaalit ja kirjoittaa tarvittaessa asioita uusiksi.

Mutta kannattaako nordic noiriin ylipäätään enää satsata? Haastatellut tekijät eivät usko, että Sillan apinoiminen on tie minkäänlaiseen ulkomaiseen huomioon.

”Tämä on ihan kansanluonnekysymys. Tässä on nyt mennyt sata vuotta siihen, että hoetaan suomalaisuutta seminationalisteina, mutta käsitys suomalaisuudesta ei ole kehittynyt Risto Jarvan Jäniksen vuoden luontokaipuusta mihinkään. Siksi täällä kopioidaan koko scandic noir ulkomailta, kun urbaanin maailman kuvaaminen on Suomessa sellaista, että sitä ei vain osata”, arvioi yksi tv-käsikirjoittaja.

Tulevaisuus näyttää hänen mukaansa kasalta kalliita toisintoja, joihin on väkisin työnnetty kansainvälisen yhteistyön leima, koska muuallakin on sellaisia.

”Eikä kukaan tekijä uskalla sanoa, että ’onpa paska idea’, koska sitten loppuvat työt, joita muutenkin on vähän.”

Miksi sitten onkin niin, että Suomen suurin vientitoivo on jotakin, mitä naapurimaat ovat jo vuosien ajan tarjonneet?

Ilmeinen syy on alan pienuus. Vielä muutama vuosi sitten draamaa tilasi käytännössä kolme tekijää: Yle, MTv ja Nelonen. Nyt Elisa Viihteen kaltaisia tilauspohjaisia svOD-suoratoistopalveluita – subscription video on demand – alkaa hiljalleen ilmaantua, mikä lisää työskentelymahdollisuuksia. Toisaalta samaan aikaan katsojien rajallisesta ajasta kilpailevat suoratoistopalveluissa kaikki maailman sarjat. Yksin Yhdysvalloissa tuotetaan tänä vuonna jopa 500 käsikirjoitettua televisiosarjaa. Suomalaiset sarjat kisaavat paitsi toistensa ja muiden pohjoismaisten, myös kaikkien näiden kanssa. Koska kilpailu katsojista on armotonta, sarjoja tilataan yhä enemmän tekijöiltä, joiden tiedetään vetoavan massoihin. Ja mitä kovempi kilpailu, sitä todennäköisempiä ovat hätäratkaisut.

Käsikirjoittaja moittii alan tapaa tehdä ratkaisuja pienimmän yhteisen nimittäjän pohjalta. Eräässä viihdeproduktiossa tämä tarkoitti sitä, että palaverissa läsnä olleen kampaajan nauru ja ymmärryskyky määrittelivät, tehdäänkö sketsi.

Ongelma ei ole siinä, että komiikkaa tehtäisiin kampaajille. Ongelma on, jos ei ole mahdollista tehdä erilaista ohjelmaa eri yleisöille.

Ohjaaja sanoo, että tuottajan ammatti muuttaa hiljalleen ihmistä. Idealismin osuus omissa toimissa ja ajattelussa kutistuu, kun saa takkiinsa tarpeeksi. Ketä kiinnostaa Venlat, jos itse ohjelma ei kiinnosta ketään.

Ja kun takkiin tulee, tekijöiltä alkaa helposti vaatia juttuja, jotka eivät välttämättä käsikirjoitukseen sovi. Tähtinäyttelijöitä, seksikohtauksia, onnellista loppua, nuorta kuumaa naisroolia, jota ei tekstissä vielä ole, mutta pitäisi ehkä olla, koska kampaajan mielestä se on hyvä idea. Tällaiset toiveet ovat arkipäivää, ja niitä usein höystää tuottajan tai tilaajan hyväntahtoinen ”sparraus”.

Pahimmillaan toiveet eivät ole missään selvässä suhteessa siihen, mitä yleisö kaipaa.

”Paljon on silmät kiinni toivomista, että tämä menisi läpi sen kampaajan kavereille, ja sitten joku ulkomaalainen näkisi, ja koko tämä hampaaton suihinotto olisi vihdoinkin oikeutettua. Kukaan ei jaksa sanoa mitään, vaan odotetaan katsojalukuja, ja kun paska alkaa valua alaspäin, kukaan ei oikein tiedä miksi, milloin ja mistä”, käsikirjoittaja sanoo.

Tekijät toivovat alalle mullistusta, mutta sellaista on vaikea käynnistää, jos omaa työtä ei pidetä arvossa. Tuottaja haaveilee rakenteiden rikkomisesta niin, että rahaa ja luottoa jaettaisiin rohkeammin juuri tekijöille.

”Draamaa pidetään vieläkin jonain pyhänä, joka tulee opiskella ja oppia hitaasti ja kunnioittaen. Ala kaipaa ravistelua koko tekemisessä, yhdessä erilaisten ryhmien kanssa. Pitää kuulla ja kuunnella tekijöitä. Ja asioiden pitää mennä myös alhaalta ylös, ei vain toisinpäin.”

 

Pieni maa, vähän osaajia ja pieni piiri. Näin tiivistää eräs tuottaja suomalaisen television. Nepotismin määrä on loputon, ja jos oikeita ihmisiä ei tunne, sisäänpäin lämpiävällä alalla on vaikea tehdä töitä. Hyväveliverkostoja on paljon. Haastateltujen mukaan se johtuu paitsi helppoudesta myös epävarmuudesta. On aina helpompi tukeutua liittolaisiin kuin ajaa omaa näkemystään.

Moni haastateltu nostaa esiin Olli Tolan, joka teki pitkän uran Ylellä ja vastasi muun muassa kanaville tilatusta kotimaisesta draamasta. Siitä iso osa tuli Olli Haikan johtamalta Yellow Film & Tv -tuotantoyhtiöltä.

Ylellä on nähty ainakin seuraavat Yellow Filmin sarjat: Itse valtiaat (2001–2008), Majakka (2006), Miitta-täti (2009), Ihmebantu (2009), Hilanter-tv (2010), Parasta aikaa (2010), Jopet-Show (2005–2011), Ihmisten puolue (2008–2010), YleLeaks (2011–), Kimmo (2012–), Siskon--
peti (2014–), Syke (2014–) ja Downshiftaajat (2015–). Jälkimmäinen sai ensiesityksensä Elisa Viihteessä.

”Vaikka uusia, teräviä, koulutettuja polvia tulee, Haikalta aina vain ostetaan. Ja aina niistä draamoista löytyy rooli Tolan vaimolle, Lena Meriläiselle”, käsikirjoittaja huomauttaa.

Meriläinen esiintyy suositussa Syke-sarjassa, joka on pyörinyt Ylellä neljän kauden verran. Olli Tolan tytär Tuulianna on nähty Ylellä juontajana sekä viimeksi Puoli seitsemän -aamuohjelman toimittajana. Veljentytär Pamela on näytellyt Yellow Filmin tuo- tannoista Hiphop Hamletissa (2011), Härmässä (2012), Napapiirin sankarit 2:ssa (2015) ja 3 (2017) sekä tv-sarja Kimmossa (2012–).

Huhtikuussa 2016 Olli Tola jäi eläkkeelle. Marraskuussa 2016 hänet palkattiin Yellow Filmin fiktiohankkeiden kehitysjohtajaksi.

”Tola on ollut Ylessä koko elämänsä ja tuntee kaikki, näin Haikka Tolan avulla varmistaa, että firman hankkeet menevät jatkossakin Ylessä läpi”, yksi käsikirjoittaja arvioi.

Yhden tekijän mukaan Ville Vilén nousi Ylen luovien sisältöjen johtajaksi ja kaiken draaman pomoksi juuri Tolan myötävaikutuksella.

”Miten todennäköistä on, että Vilén torppaa projekteja, jotka tulevat Tolan pöydältä Yellow Filmistä tarjolle? Tola torppasi monia projekteja Suomen huipputekijöiltä, ja jos Tolan vahvat Yle-suhteet luovat hänelle jonkinlaisen ohituskaistan Yleen, selvää on, että hän asettuu eläkkeeltäkin tulpaksi uusille tekijöille.”

Pahoja puheita puskista? Ehkä. Ei ole suoranainen ihme, että Yleen sellaisia kohdistuu. Kyseessä on suomalaisen television merkittävin yksittäinen toimija, ja siksi siltä odotetaan erityisen paljon.

Haastateltu tuottaja muistuttaa, että uutta, rajoja rikkovaa televisiota kyllä tehdään Ylelläkin. Ei Ihmebantua tai #lovemillaa (2013–2014) saa unohtaa – vaikka ensimmäisen Yle kovasti yrittikin unohtaa kätkemällä sen sunnuntain myöhäisiltaan.

Haasteita vaan on paljon: tarjonta siirtyy verkkoon, perinteiset televisiokanavat vähenevät tai muuttavat merkittävästi linjaansa, kerronta nopeutuu, laatutekeminen vaatii yhä enemmän rahaa, rahoitusmallit muuttuvat, ja Ylen rooli sivistystyön tekijänä poistuu.

Samalla muut maat nauttivat etumatkastaan kansainvälisillä markkinoilla ja tuottavat sellaisia nuortensarjasensaatioita kuin norjalainen Skam (2015–). Sarjan päähenkilöitä voi television lisäksi seurata sosiaalisessa mediassa, ja se on haastatellun tuottajan arvion mukaan kuin #lovemilla mutta astetta paremmalla käsikirjoituksella.

Kun Jarmo Lampela nimitettiin Ylen draamapäälliköksi keväällä 2015, häneen ladattiin paljon odotuksia. Julkisuudessa Lampela korosti kansainvälistä yhteistyötä ja prosessien läpinäkyvyyttä. Ylen haastattelussa pomo visioi:

”Seuraavan viiden vuoden aikana tv-draaman tekoon on ajettava sisään nuorempaa sukupolvea ja tuotava tekemiseen lisää kokeiluja ja uusia muotoja.”

Haastateltu käsikirjoittaja ei ainakaan vielä ole nähnyt tämän toteutuvan. Hän muistuttaa, millaisessa ympäristössä Ylessä työskennellään. Pressiklubin juontaja Ruben Stiller kertoi joulukuun ohjelmassaan Ylen päätoimittajan Atte Jääskeläisen ehdottaneen hänelle, ettei Susanna Kuparista ehkä pitäisi enää kutsua Pressiklubiin, sillä Kuparisen käsikirjoittama ja ohjaama Eduskunta III -näy- telmä saattaa ”joidenkin yleläisten” mukaan sisältää vihapuhetta.

Päätoimittaja Jääskeläisen ja tutkivien toimittajien näkemyserot pääministeri Juha Sipilän käsittelystä saivat joulukuussa aikaan näyttäviin irtisanoutumisiin johtaneen myrskyn Ylessä. Käsikirjoittajan mukaan samankaltainen varovaisuus näkyy myös tv-draamassa.

”Siellä on Syke ja siellä on maalaissarjat ja paras mihin ne yltä- vät on Sorjonen, juhlittu sarja, joka on laiha kopio pohjoismaisista esikuvistaan. Onko korkein päämäärämme mahdollisimman hyvä matkiminen? Tv-draamoja valitaan tekemään sellaiset, joiden jäljiltä tietää, ettei mitään vaarallista synny. Ylen tavoite on olla kädenlämpöinen, ja se on väärä tavoite.”

 

Elämme television kulta-aikaa. Sarjoja on enemmän kuin koskaan, ja huiput niin laadukkaita, ettei niistä olisi vielä 2000-luvun taitteessa, Sinkkuelämän ja NYPD Bluen aikaan, osannut unelmoida. Televisiota rakastetaan ja televisioon panostetaan. Televisiosta puhutaan taiteena! Steven Soderbergh, Sarah Polley, Martin Scorsese ja Jane Campion haluavat ohjata televisiota, koska sen kautta voi vielä tehdä jotain uutta – ja samalla myydä kokeilut kuin varkain miljoonayleisölle.

Ruotsissa Hans Rosenfeldt kirjoitti Saga Norénin (Silta), Tanskassa Søren Sveistrup Sarah Lundin (Rikos) ja Adam Price Birgitte Nyborgin (Vallan linnake). Isojen draamasarjojen päähenkilöt saivat olla monimutkaisia ja vaikeita, koska tv-sarjan formaatin tiedettiin sallivan sen ja koska formaatin mahdollisuuksista osattiin iloita.

Hyvä esimerkki on myös komedia. Maailmalla komediaa on käyty naittamaan hanakasti toisiin lajityyppeihin, ja nämä risteytykset keräävät nyt katsojia HBO:n ja Netflixin kaltaisissa palveluissa. Better Things (2016–), Master of None (2016–) ja Atlanta (2016–) kertovat, mitä komediassa tapahtuu globaalisti nyt ja lähitulevaisuudessa. Etenkin Donald Gloverin palkittu Atlanta on hyvä esimerkki puoli- tuntisen komedian mahdollisuuksista. Siinä on jatkuva juoni, mutta juonta ei seurata orjallisesti. Siinä on paljon viittauksia, joita ei alleviivata tai selitetä puhki. Se saattaa yhtäkkiä hypätä tyylilajista toiseen tai keskittyä kokonaisen jakson ajan yhteen sivuhenkilöön. Sarja sai parhaat ensi-illan katsojaluvut kaapelikanavilla kolmeen vuoteen.

Meillä on ollut laihempaa. Yhteen kauteen jäänyt Saturday Night Live (2016) oli taiteellinen ja taloudellinen floppi, Putous taantui nopeasti pienimmän yhteisen nimittäjän sketsikilpailuksi – suo- situksi sellaiseksi – eikä lama-Suomen manselaiselle majakalle, Kummelille (1991–2004), ole löytynyt kunnollista manttelinperijää.

Studio Julmahuvia ja Ranuan kummeja (2003) katsotaan YouTubesta haikaillen, ja alan suurin toivo on 15 vuotta vanhaan konseptiin perustuva uusintaversio, Konttori.

Hyvä huumori vaatii uskallusta ja älyä, eivätkä ne ole meillä muodissa.

”Toinen asia on tietyissä ohjelmissa oleva pakko ottaa yleisö katsomoon. Se yleisö, joka tulee Pasilaan illalla ohjelmaan nauhoituksiin, on taas aina vähän yksinkertaista, ja kun se ei heti naura, sitä aletaan seuraavassa nauhoituksessa juottaa humalaan, ja niin me teemme täällä komediaa kännisille dilleille”, eräs vastaajista tuskailee.

Pirteitä yrityksiä on silti siellä täällä. Haastatellut mainitsevat Downshiftaajat, Kimmon, Pelimiehen ja Siskonpedin. Kaikki Yellow Filmin sarjoja, tietenkin. Ja sitten on Solar Filmsin tuottama ja Tiina Lymin käsikirjoittama kiitelty Kohtuuttomuuksia (2016), jota Yle ei jostain syystä ole tilannut lisää.

”Ehkä Suomessa käännetään katsetta liian suoraan vinoon katsomisen sijaan”, yksi tuottaja arvioi.

Suomalainen käsikirjoittaja sanoo, että Suomessa televisiota ei rakasteta, eikä siihen suhtauduta vakavasti. Lehdet eivät halua tehdä kunnollisia, perehtyneitä tv-juttuja, eikä televisiota nähdä elävänä kulttuurimuotona tai mediana, jolla olisi oma painava äänensä.

Kun Kaarina Hazard kirjoitti syksyllä tähän lehteen esseen Konttorista ja Sami Hedbergistä, siitä seurasi kyllä keskustelua ja lehtijuttuja, mutta niissä ei oltu huolestuneita suomalaisesta televisiosta vaan Sami Hedbergistä.

Televisiokritiikki todella on olematonta. Vaikka Putouksen ja Kingin (2015) kaltaiset ohjelmat saavat yhä perinteisen telkkarin ääreen miljoona suomalaista, niistä kirjoitetaan vasta, kun ohjelma synnyttää ”kohun”. Krista Kososen romanihahmo ”Tsiisus Niemi- nen” rikkoi uutiskynnyksen vasta, kun yleisö ehti ”pahastua”. Ja mikseivät kaikki ole tuominneet 1001 Rikua -ohjelmaa, jossa Riku Nieminen esiintyy blackfacessa?

Nimetön käsikirjoittaja sanoo Olli Tolan asemasta näin: ”Joskus siitä olisi joku kirjoittanut esimerkiksi Hesarin kulttuurissa, nyt siellä on juttu, jossa arvioidaan Vain elämää -ohjelman esityksiä.”

Onko ongelma enemmän se, ettei ymmärretä, vai se, ettei välitetä?
Ylelle työskennellyt käsikirjoittaja sanoo, että näyttää siltä kuin Ylen organisaatio olisi rakentunut tehdas-Suomen idealle, jossa tsupparista edetään pikkuhiljaa ylemmäs. Tästä seuraa se, että sisällöstä päättävissä asemissa on ihmisiä, jotka eivät sisältöjä ymmärrä.

Käsikirjoittaja muistaa keskustelleensa vuosia sitten ohjelmahankinnoista vastaavan henkilön kanssa, joka totesi: ”Jollain paskalla ne ihmiset iltansa kuitenkin täyttävät. Me yritetään täällä pitää huolta siitä, ettei se paska olisi aivan luokatonta paskaa.”

”Tämä lausuma järkyttää minua edelleen, koska en kestä, että televisiosisällöistä päättävät ihmiset, jotka välittävät televisiosta niin vähän.”

Iso keskustelu siitä, mitä tv on tänä uusien jakelukanavien ja toimijoiden aikana, on ainakin julkisuudessa käymättä.

”Millä tavalla Yle käy julkista keskustelua alan kanssa? Siihen haluaisin heiltä vastauksen. Enkä mitään sellaista, että tapaamme alan ihmisiä säännöllisesti. Joo joo, mutta yleistä keskustelua lin- joista ja aikeista ja pyrkimyksistä – missä se käydään? Itse haluaisin Ylessä kommunikoida sellaisten ihmisten kanssa, jotka rakastavat televisiota ja ovat opetelleet siitä puhumaan. Tajuavat jotakin television historiasta ja merkityksestä ja mahdollisuuksista”, käsikirjoittaja sanoo. ”Suomalaisia draamoja eivät tee ketkään muut kuin suomalaiset; meidän tarinoitamme ei kerro kukaan toinen.”

 

Moni haastateltava sanoo, että kotimaista televisiota voi yhä tehdä kunnianhimoisesti ja sydämellä. Se on vain pirullisen vaikeaa. Uudet julkaisukanavat avaavat pieniä ovia. Yhdysvalloissa kaapelikanava HBO on ostanut ohjelmistoonsa YouTubesta startanneita nollabudjetin websarjoja kuten Insecure (2016–) ja High Maintenance (2016–). Suomessa Justimusfilms laajensi videoblogeista Tv5:lle vuonna 2012, ja Yle on testaillut vloggareiden kanssa vähän kaikenlaista.

Televisiosta jo lähtenyt ohjaaja toivoo, että tekijät haastaisivat valtaapitäviä. Että tuottajien ja kanavapomojen järjettömiin toiveisiin ei taivuttaisi.

Toimittajien tulisi puolestaan ymmärtää paremmin sekä television vastuu, että omansa. Jos ohjelma saa satatuhattakin katsojaa, sen sisällöillä on merkitystä. Monesti enemmän kuin sillä, mitä Sauli Niinistö sanoo uudenvuodenpuheessaan.

Televisiosta täytyy kirjoittaa ja puhua kriittisesti, ja siitä tämä artikkelikin on syntynyt. Televisioon tulisi suhtautua taiteellisena voimana eikä ajanvietteenä. Ajanviete ei voi koskaan olla niin rakasta kuin suomalainen televisio parhaimmillaan sen tekijöille ja katsojille. 

 

Olli Tola ja Jarmo Lampela vastaavat: ”Mission impossible”

Olli Tola ja Jarmo Lampela ovat suomalaisen television vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Heidän mukaansa syytteet kavereiden suosimisesta ja juonittelusta ovat perättömiä. Tolan mukaan alalla on paljon paskapuhetta siitä, että asiat tapahtuvat suhteiden kautta.
”Täällä pelataan vain laadulla. En ole suosinut mitään yhtiötä, enkä olisi voinutkaan. Olisihan siihen yhtiön johtokin puuttunut. Noin julkisella paikalla se olisi synnyttänyt kalabaliikkia”, Tola sanoo. 
Hän kiistää jyrkästi suosineensa vaikkapa vaimoaan Lena Meriläistä tai veljentytärtään Pamela Tolaa ja kutsuu syytöksiä kateellisten panetteluksi. Jos käsittelyssä on ollut sarja, jossa sukulaisia on mukana, Tola on jäävännyt itsensä. Näin kävi esimerkiksi Sykkeen kohdalla. 
Tola ei näe ongelmaa siinäkään, että hän lähti Yleltä Yellow Filmin palvelukseen. Ulkomailla vastaavaa tapahtuu paljonkin, Suomessa ala vain on pieni. Hän ei myös- kään usko, että Yle-taustalla on merkitystä nykyisessä työssä muuten kuin työkokemuksen osalta.
”Ainut myyntiartikkelini on ammattitaito. En voi puuttua linjanvetoihin, joita Yle nyt tekee. Enkä tiedä yhtään hyväveliverkostoa.”
Tola sanoo, ettei hänen Yle-vuosinaan ollut runsaudenpulaa lupaavista tv-sarjoista. Erityisesti laadukasta draamakomediaa toivottiin erikseen, mutta tarjouksia ei juuri tullut. Isoin linjanveto, jonka Ylen johto Tolan aikana teki, oli Tv2:n muuttaminen ”hipsterikanavaksi”. Tilaajan tehtävä oli vastata kanavajohdon linjauksiin.
”Se oli mission impossible. Siinä yhteydessä Yellow Filmin merkitys kasvoi, koska heiltä tuli eniten sopivia tarjouksia.” 
Jarmo Lampela pyrkii tiiminsä kanssa työskentelemään ”ilman hyväveliverkostoa”. Tärkeintä on kiinnostava ja monenlainen sisältö. Ylellä ollaan avoimia lähes kaikelle, ja haastatteluissa luvattu nuorempi sukupolvi alkaa hiljalleen näkyä. 
”Ylen kulttuurillinen tehtävä tarkoittaa myös haastavista aiheista kertovien draamojen tuottamista ja uusien kerrontamuotojen ja -tapojen etsimistä.”
Nuorten tekijöiden hankkeista Lampela mainitsee Areenassa syksyllä 2016 nähdyn Bitwisardsin, sekä norjalaista Skamia muistuttavan, Oskari Sipolan ja Johannes Brotherusin kehittelemän sarjan Has Been, jonka tuotanto starttaa kesällä 2017.
Lähitulevaisuuden scifi ja virtual reality ovat hänen mukaansa nousevia tv-trendejä.
”Draamasarjan kehitysprosessi on aikaa vievää ja trendien seu- raamisella on haasteena ehtiä ajoissa aallon mukaan.” Sisältöjen stilisointia ei Lampelan mukaan tapahdu. Linjaukset perustuvat monipuolisuuteen. Sekä haasta- vaa että viihteellistä televisiota tarvitaan.
Artikkeliin haastateltu käsikirjoittaja tivaa, missä Yle, julkisen palvelun toimija, käy keskustelua televisiosta ja sen tulevaisuudesta. Lampela sanoo tapaavansa alan edustajistoa sekä opiskelijoita ja kertovansa heille, mitä Yle draamassa on meneillään. Tekijöitä nähdään säännöllisesti kehittely- ja tuotantovaiheessa.
Julkiseen keskusteluun Yle draama osallistuu tilaamalla kolumneja ja artikkeleita valitsemistaan aiheista.
”Tarkoitus olisi saada kulta-- kin kirjoittajalta 2–3 artikkelia vuodessa, joten uskomme, että artikkelit tulevat olemaan keskustelun herättäjiä ja yllä- pitäjiä”, Lampela sanoo.