Beta

Suomalainen kaunokirjallisuus elää ekologisten kriisien kuvaamisen 
aikaa, joka tuntuu vain voimistuvan, kirjoittaa Hanna Nikkanen.

Fiktion lämpötila nousee

Suomalainen kaunokirjallisuus elää ekologisten kriisien kuvaamisen 
aikaa, joka tuntuu vain voimistuvan, kirjoittaa Hanna Nikkanen.

 

"Jos niitä ihmisiä on uskominen, ei meillä ole enää mitään toivoa.”

”Joskus”, Julia sanoi. ”Joskus ajattelen sitä.”

”On oikeastaan aika kauhea ajatella, että katastrofi on koko ajan kulman takana. Mitähän se tekee meille ihmisille, jos meidän täytyy olla jatkuvassa sotavalmiudessa?”

Julia ei vastannut, kellui vain vedessä.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu. Suom. Jaana Nikula.

 

Philip Teirin päähenkilöt Erik ja Julia tietävät ilmastonmuutoksen tapahtuvan, mutta eivät halua ajatella sitä, saati tehdä siitä toimintaansa ohjaavia johtopäätöksiä. Se on vertauskuva avioliitolle, joka on hitaasti hajoamassa puhumattomuuteen.

Ihmiskunta on kuilun partaalla, samoin pariskunta.

Erikin ja Julian passiivisuus on mahdollista niin kauan kuin muut ympärillä toimivat samoin. Kun outoon ekolahkoon kuuluvat kesänaapurit sitten altistavat pariskunnan keskusteluille ympäristökatastrofista, taika murtuu. Parin on aloitettava menetettyyn tulevaisuuteen liittyvä surutyö.

Hallitsemattoman ympäristönmuutoksen pitäisi olla nykykirjoittajien tärkein päähänpinttymä, intialaiskirjailija Amitav Ghosh väittää viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Great Derangement. Ilmiön vakavuuden huomioon ottaen vähäisempi huomio olisi hänen mukaansa järjetöntä. Silti ilmastonmuutos esiintyy englanninkielisessä kaunokirjallisuudessa vain satunnaisesti. (Ghosh rajaa tieteiskirjallisuuden tarkastelunsa ulkopuolelle.)

Moni kirjailija on toki yksityiselämässään ollut huolissaan ympäristötuhosta, osallistunut mielenosoituksiin ja perustanut säätiöitä. Arundhati Royn tapaan he kirjoittavat nonfiktiota ilmastonmuutoksesta, mutta valitsevat fiktionsa aiheet muualta. Ghosh esittää seuraavan ennustuksen: Tulevaisuuden ihminen lukee nykykaunokirjallisuutta ensisijaisesti löytääkseen merkkejä ekologisista mullistuksista, joiden muovaamassa maailmassa hän itse elää. Kun hän ei niitä löydä, hän tulkitsee kulttuurimme kärsineen häiriintyneestä todellisuuspaosta.

 

Suomalainen kaunokirjallisuus sen sijaan elää ekologisten kriisien kuvaamisen aikaa, joka tuntuu vain voimistuvan. Kontrasti Ghoshin kuvaamaan englanninkieliseen maailmaan on suuri, enkä uskalla arvailla syitä. Tällä vuosikymmenellä suomalaiset kirjailijat ovat asettaneet ympäristönmuutoksen taustaksi aviokriisille (Teir) sekä vanhemman ja lapsen yhteyden katkeamiselle (Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Elina Hirvonen: Kun aika loppuu, Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät).

He ovat käyttäneet sitä kertoakseen vieraantumisesta ja ahdistuksesta (Matias Riikonen: Suuri fuuga) sekä ihmisen kyvystä sopeutua outoon (Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta). He ovat kirjoittaneet rajusti muuttuneista tuhomaailmoista (Antti Tuomainen: Parantaja, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Laura Gustafsson: Korpisoturi, Alexandra Salmela: Antisankari), ja he ovat kirjoittaneet nuortenkirjoja (Annika Luther: De hemlösas stad, Laura Lähteenmäki: North End -sarja).

 

Ilmastonmuutos ei ole vain luonnontieteellinen ilmiö. Se on kulttuurin ja mielikuvituksen kriisi, joka rikkoo illuusion siitä, että tulevaisuus on eheä ja ennakoitavissa oleva tarina, jossa esimerkiksi tavaran runsaus alati kasvaa. Lentomatkustamisen ja avokadon kaltaisia aiemmin mutkattomia nautintoja varjostavat nyt vaaran ja syyllisyyden tunteet.

Nykymuotoinen kustannustoimintakin on öljytalouden lapsi: kasvanut sellaisten jakeluinfrastruktuurien, ansaintalogiikoiden ja unelmien päälle, jotka eivät ehkä kestä tarkastelua kovien päästövähennystavoitteiden maailmassa. Samaan katraaseen kuuluvat myös esimerkiksi internet ja journalismi.

Teirin kirjassa mökkinaapuriin asettuneet ekolahkolaiset jankuttavat Erikille ja Julialle ilmastonmuutoksesta kunnes pariskunta suostuu suremaan planeetan jamaa. Kotimaisen kaunokirjallisuuden ilmastonmuutoskuvaukset vaikuttaisivat pyrkivän samaan rooliin: herättämään ja säikäyttämään, välillä myös terapoimaan lukijaa. Tällainen fiktion itselleen ottama tehtävä on jännitteinen ja outo.

Mutta ei meillä tähän hätään ehkä parempiakaan kesänaapureita ole. ■