Beta

Someraivon uhrit

Kolumni | Somen kouhkaajat hyökkäävät laumana uhriensa kimppuun, kirjoittaa Ruben Stiller.

 

Välilasku oli Heathrow’ssa. Justine Sacolla ei ollut tekemistä, joten hän päätti twiittailla. Hän kirjoitti: Going to Africa. Hope I don’t get AIDS. Just kidding. I’m white!

Vitsi, joka oli suunnattu hänen 170 seuraajalleen joulukuun 20. päivänä 2013.

Sacco nousi koneeseen ja matkasi kohti Etelä-Afrikkaa. Kapkaupungin lentokentällä odotti yllätys: puhelin piipitti hulluna ja helvetti oli irti. 170 seuraajan taviksesta oli tullut Twitterin virallinen rasisti. Pr-alalla työskennellyt Sacco sai potkut työstään ja leiman, joka ei katoa Googlesta minnekään.

Tasapuolisuuden vuoksi on kerrottava myös Facebook-tarina.

Lokakuussa 2012 Lindsey Stone ja hänen ystävänsä Jamie olivat valvomassa oppimisvaikeuksista kärsivien aikuisten matkaa Washington DC:ssä. Ryhmä kierteli nähtävyyksiä ja vieraili Arlingtonin sotilashautausmaalla. Arlingtonissa Lindsey ja Jamie saivat idean. Lindsey poseerasi hautausmaan Silence and respect -kyltin vieressä ja Jamie otti kuvan. Lindsey näytti kuvassa keskisormea. Jamie lähetti kuvan Facebook-sivulleen.

Neljä viikkoa Washingtonin-matkan jälkeen Lindsey ja Jamie istuivat ravintolassa, kun heidän puhelimensa alkoivat väristä kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen syykin selvisi: Jamien yksityisyysasetukset olivat alkeellisia, kuva oli kaikkien nähtävillä.

Lindsey sai potkut. Median edustajat piirittivät hänen kotinsa ovea. Masentunut Lindsey ei uskaltanut lähteä kodistaan.

Hänestä oli tullut Facebookissa isänmaanvihollinen, alhaisista alhaisin.

 

Esimerkit ovat Jon Ronsonin kirjasta So You’ve Been Publicly Shamed. Suosittelen sitä niin punavihreässä kuin perussuomalaisessakin kuplassa eläville.

Kuplassa on kivaa: siellä voi odotella sitä kiihottavaa hetkeä, jolloin ajatusrikollinen jää somessa kiinni. Välillä tuota hetkeä joutuu odottamaan viikonkin, mutta lopulta odotus palkitaan ja oikeamielinen someheimo haistaa saaliinsa, ällöttävän ja halveksittavan ajatusrikollisen, jota voi solvata ja häpäistä, kauhistella ja pilkata.

Heimoille kelpaavat kaikki uhrit: humalainen Hakkarainen, suorapuheinen feministi, Toimi Kankaanniemi tai maahanmuuttajia puolustava nainen. Tärkeintä on löytää kohde, joka kiihottaa moraalia. Kun kohde on löydetty, alkaa joukkomasturbaatio, jonka aikana heimo kiihottaa itseään oikeamielisyydellään. Heimo voi olla punavihreä, perussuomalainen tai jotain siltä väliltä, mutta kaikkia heimoja yhdistää halu pikapanoon oman moraalin kanssa.

Varsin moni on kyennyt naimaan aivonsa pellolle moraalisella ristiretkellään. Se on hienoa, varsinkin kun tämä tapahtuu yksilöllisyyden nimissä. Jos kysytte somen kouhkaajalta, miksi hän laulaa laumassa ja heiluttaa puolihysteerisenä oikeamielisyyden lippua, vastaus on todennäköisesti suunnilleen seuraava: Tää on mun henkilökohtainen näkemys. Mulla on oikeus ilmaista mun mielipiteeni.

 

Toisinaan ajattelen, ettei vika olekaan somen kouhkaajissa vaan itsessäni. Olen 53-vuotias ylipainoinen valkoinen mies, enkä enää jaksa kiihtyä viikottain. Johtuu varmaankin hormoneista.

Nuorena kouhkasin ihan miten sattui, hysteerisemmin kuin yksikään somekouhkaaja. Häpeän noita aikoja.

Olen myös skeptinen niitä kielipoliiseja kohtaan, mainostavat omaa kevytsolidaarisuuttaan: he metsästävät rasistista puhetta, mutta eivät ole erityisen kiinnostuneita maahanmuuttajien kohtaamista rakenteellisista ongelmista. Puhe on helppo tuomita, se ei vaadi järjestäytymistä, eikä tutustumista maahanmuuttajien arkeen.

Ehkä some keksittiin, jotta voisimme olla solidaarisia ja suvaitsevaisia maksamatta mitään hintaa. ■

Ruben Stiller on valkoinen ylipainoinen mies, joka ei kiihdy mistään. Seuraavassa numerossa Reetta Räty.