Beta

Reissumiehet (eli orjalaiva)

Kommentoi 0
Teksti: Kuvat: Aapo Huhta

Suomea rakennetaan ja siivotaan virolaisvoimin. Valtaosa siirtotyöläisistä asuu Suomessa, mutta kymmenettuhannet kulkevat säännöllisesti lahden yli töihin. Image hyppäsi Tallinnan-laivaan.

 

Tämä risteilykansa on jakautunut kahtia. Hyvissä ajoin perjantai-illan lähtöselvitykseen ovat tulleet he, joille laivamatka Tallinnaan tarkoittaa viihdeparatiisin esikartanoa ja tavaroiden vapaa liikkuvuus täyttä olutkärryä. 

Puheensorina terminaalissa on sekoitus naurunpurskahduksia ja kirosanoja. Joukon kovaäänisin ryhmä on polttariseurue, joka on pukenut päivänsankarinsa hämähäkkimieheksi ja vyöttänyt tämän selkään puhallettavan barbaran. Keski-ikäinen mies sytyttää pikkusikarin ja tarjoaa kaverilleen taskumatistaan. Rohkaisun kanssa on oltava silti varovainen, liikaa ottaneena on kuulemma vaara päätyä Tallinnan vanhankaupungin Helsinki-baariin laulamaan karaokea. 

Kun satamasta lähtöön on enää hetki, terminaaliin valuu hiljaisten matkustajien joukko, joka lampsii lähtöselvityksen läpi laivaan kuin iltapäivän ruuhkabussiin. Siilitukkaisilla miehillä on olalla jääkiekkokassi, Virossa koti ja Suomessa työ.

Heitä on jo niin paljon, että ilman heitä kaksi maata pysähtyisi.

 

Viikko takaperin virolainen Taavi lähti kaverinsa kanssa kotoaan Tallinnan liepeiltä metsänharvennustöihin Viitasaarelle Keski-Suomeen. Tarkoitus oli tulla takaisin kuukauden päästä, mutta nyt Taavi maata retkottaa kahden kaverinsa kanssa portaikon kupeessa Tallink Starin aulassa. Kädessä on pussillinen leipätikkuja, vieressä viininpunaisella kokolattiamatolla pullo vodkaa ja purkki tuoremehua Prisman paperikassissa. Metsähommista vinkanneen kaverinkaverin mukaan työnantajan piti olla kunnon mies ja palkkojen tulla ajoissa, mutta toisin kävi.

”Olimme töissä kuusi päivää. Se oli ihan orjatyötä. Päätimme lähteä takaisin”, Taavi kertoo.

”Ensimmäisenä päivänä kaverini sai sydärin. Hänellä oli jo aiemmin ollut probleemeja, mutta hän ei ottanut vakavasti, kun lääkäri neuvoi ottamaan rauhallisemmin. Työnantaja vain sanoi, että enemmän, enemmän, enemmän. Hän vain... drop out. Onneksi meillä oli vakuutus ja hän pääsi Jyväskylään sairaalaan.”

Taavista koko työmaa alkoi tuntua epämääräiseltä. Hän päätti kavereineen pakata tavaransa ja palata Viroon. Se ainakin on helppoa: Helsingin ja Tallinnan väliä sahaa päivittäin kaksitoista edestakaista laivavuoroa. Kesäkautena päälle tulevat vielä Linda Linen seitsemän pikavuoroa päivässä. Viime vuonna Helsingin ja Tallinnan välillä tehtiin 7,5 miljoonaa matkaa. Se on yli 20 000 matkaa vuorokaudessa.

Kun Tarton yliopistossa tutkittiin virolaisten työmatkaliikennettä matkapuhelimien sijaintitietojen perusteella, selvisi, että Suomen ja Viron väliä kulkee säännöllisesti ainakin 35 600 henkeä. Luvussa eivät näy ne työläiset, jotka napauttavat puhelimiinsa laivalla suomalaisen SIM-kortin, ja muutenkin eri selvitykset antavat eri kuvan pendelöijien määrästä. Tilastokeskuksen rajahaastattelututkimuksen mukaan heitä on noin 30 000. 

Useimmiten Suomeen työn perässä lähtevä virolainen on korkeintaan ammattitutkinnon suorittanut mies. Nelikymppinen Taavi ei sovi tähän muottiin. Valmistuttuaan ensin insinööriksi Tallinnan teknillisestä yliopistosta ja sen jälkeen ohjelmoijaksi Viron IT Collegesta hän ehti työskennellä Tallinnan liikennepoliisissa, Swedbankissa ja osakkaana kodinkoneiden maahantuontiyhtiössä. Nyt hän olisi valmis tekemään mitä tahansa työtä, mutta koulutusta vastaavia töitä ei ole tarjolla. Helpompiin töihin häntä pidetään ylikoulutettuna. Ei ihme, että Suomi kiinnostaa. Taavi kauhaisee suuhunsa kourallisen leipätikkuja. Hän aikoo olla ainakin hetken aikaa poissa pendelöintitilastoista.

”Aion ryhtyä myymään polttopuita.” 

Taavin kaverilla, Pärnussa asuvalla parikymppisellä Fredyllä on lyhemmän aikajänteen suunnitelma: ”I’m going to get fucked up.”

Sadantuhannen Suomessa asuvan tai työskentelevän virolaisen haamuraja voi olla jo rikkoutunut. Kymmenientuhansien pendelöijien lisäksi Suomessa asui viime syyskuussa pysyvästi tai määräaikaisesti yli 63 000 Viron kansalaista. Viron Helsingin-lähetystön luvussa eivät näy ne Suomeen muuttaneet, jotka eivät ole vielä rekisteröineet uutta asuinpaikkaansa. Lisäksi vuoden 2012 loppuun mennessä viidelle tuhannelle virolaiselle on myönnetty Suomen kansalaisuus. Viron väkiluku onkin laskenut koko sen itsenäisyyden ajan. Nykyistä muuttoaaltoa pidetään jo suurempana kuin toisen maailmansodan aikaista.

 

Laivan peräbaarin tiskillä suomalaismiehet tilaavat juomia niin kuin vain perjantai-iltana Tallinnan-laivalla. Ei tilata vain olutta vaan kerralla iso tuoppi ja neljä senttilitraa viinaa.

Taiteilijanimeä Kaasi käyttävä dj liekittää matkustajia suomipop-hiteillään. Hämähäkkimies purjehtii pöytien välistä takakannelle. Hänen selässään roikkuvan barbaran raajat heiluvat niin, että se näyttää laukkaoria kirittävältä jockeylta.

Yökerho, ruokaravintola, kosmetiikkamyymälä ja laivan viinakauppa ovat suomalaisten reviiriä. Ylemmillä hyttikäytävillä juhla vaihtuu arkeen. Lattioilla makaa rankan työviikon uuvuttamia virolaisia miehiä kokolattiamatto patjanaan. Ellei halua haaskata lahden toisella puolella odottavaa perjantaista koti-iltaa nukkumiseen, laivalla voi ottaa torkut. Kun suomalaiset lapsiperheet harppovat duunarien yli hytteihinsä, he yrittävät olla laskematta katseitaan.

Takakannella tuuli iskee kasvoille. Helsingin valot näkyvät enää pieninä tuikkuina, eivät juuri suurempina kuin savukkeiden punaiset tulipäät, jotka täplittävät syysillan pimeyttä. Penkit ovat täynnä miehiä, joilla on jompikumpi Viron kansalliskampauksista: siilitukka tai lippamainen etutukka. Lähes kaikki heistä ovat käyneet Suomessa töissä viiden–kuuden vuoden ajan. 

Vuoteen 2007 asti Viron talouskäyrät sojottivat yläviistoon. Bruttokansantuote kasvoi parhaimmillaan yli kymmenen prosenttia vuodessa. Pankit myönsivät lainoja avokätisesti ja uusia taloja rakennettiin. Sitten kupla puhkesi ja bruttokansantuote tipahti pahimmillaan viidentoista prosentin syöksyyn. Rakennusalan työpaikkojen määrä putosi alle puoleen. Kun Viron taloutta alettiin valmistella eurokuntoon, vyötä vedettiin yhä tiukemmalle. Sisäisellä devalvaatiolla palkkoja laskettiin yhteisellä päätöksellä. Niidenkin rakennusmiesten, joilla yhä oli Virossa töitä, ansiot putosivat alle toimeentulorajan.

Samaan aikaan rakennusala kävi vielä Suomessa kuumana ja  Suomen asettama virolaisen työvoiman liikkuvuutta rajoittanut siirtymäaikakin oli päättynyt vuonna 2006. Suomessa julkiset urakat piti antaa parhaan tarjouksen tehneelle. Suuret pääurakoitsijat pilkkoivat työt pienten aliurakoiden lujasti kilpailutetuksi ketjuksi, jossa virolaisten aliurakoitsijoiden on notkeampi kilpailla kuin järjestäytyneiden suomalaistyöntekijöiden. Mitä pidempi urakoitsijaketju, sitä vaikeampi urakan tilaajan, viranomaisten ja verottajan on ylettää kontrollinsa lopulliseen työntekijään asti. 

Kansipenkillä istuva siilitukkainen mies vetäisee pitkät savut tupakastaan. Tallinnan Mustamäellä asuva nelikymppinen mies on juuri saanut päätökseen kuukauden urakan Suomessa. Kuuteen vuoteen ulkomailla mahtuvat myös työkeikat Puolassa ja Ukrainassa.

”Kun Virossa oli vielä töitä, ei minua silloinkaan näkynyt kotona. Työmaat olivat aina eri puolilla maata”, nyt 22-vuotiaan pojan isä sanoo.

Perheen pään tehtävä on tuoda perheelleen rahaa. Ellei sitä saa kotoa, se on haettava sekalaisista rakennus- ja sähkötöistä maailmalta. Virossa niistä maksetaan noin neljä euroa tunnissa, Suomessa takakannella istuvien miesten mukaan vähintään kolminkertaisesti. 

Keskipalkka Virossa oli vuoden 2013 heinä–syyskuussa 930 euroa kuukaudessa. Se on euroalueen pienin. Puolet virolaisista tienaa bruttona alle 700 euroa kuukaudessa, samaan aikaan kun ruokakassin hinta on euroon liittymisen jälkeen Virossa enää neljänneksen pienempi kuin Suomessa. Matalapalkka-aloilla työskentelevien toimeentuloa kiristää entisestään Viron 21 prosentin tasaverotus.

Pimeällä kannella istuvat miehet sanovat, että Virossa kyllä kannustetaan yrittäjyyteen, mutta samaan aikaan on ummistettu silmät työläisten ongelmilta. Sosialismista on menty toiseen äärilaitaan, vaikka kaikki eivät voi mitenkään olla yrittäjiä. 

Työttömille maksetaan Virossa peruspäivärahaa reilut 100 euroa kuussa korkeintaan yhdeksän kuukauden ajan. Sen jälkeen ollaan omillaan. Ay-liikkeellä ei ole juuri sananvaltaa, kun vain kahdeksan prosenttia työntekijöistä maksaa jonkin liiton jäsenmaksua. 

”Vallan vaihtumisesta on kulunut parikymmentä vuotta. Menee vielä toiset parikymmentä vuotta ennen kuin viimeiset neuvostoaikaiset ihmiset menettävät asemansa. Ehkä sitten asiat voivat muuttua. Tosin silloin olen itse jo eläkkeellä. Jos nyt mitään eläkettä ikinä saan.”

Kuulutus kertoo, että laiva saapuu satamaan ja maihinnousu tapahtuu kannelta seitsemän. Tallinnan sataman kelmeänoranssit natriumvalot valaisevat laivan kannen. Viimeiset tupakat tumpataan ja nostetaan laukut olalle. 

Aulassa kaksi risteilykansaa tiivistyvät samaan liemeen vellomaan uloskäynnin eteen. Suomalaiset tahtovat maihin taas uusille baaritiskeille ja käytäviltä nousseet virolaiset duunarit nopeasti perheidensä luo. Seisomaan noussut Taavi hoilottaa heille vironkielistä laulua. 

Kotimatkasta on viimeinen etappi jäljellä. 

 

 ’Tervetuloa Suomenmaahan kultaa vuolemaan!”

Virolaisessa Kalevipojad-sarjassa suomalainen työnantaja esittelee palkkaamillensa heimoveljille heidän työsuhdeasuntonsa.

Se on tehty kuudelle ihmiselle. Kuusi sänkyä, wc ja keittonurkkaus. Normaalit eurostandardit.

Majapaikka ei ole aivan sellainen kuin on luvattu. Se on asuntovaunu rakennustyömaan kupeessa.

Mitkä standardit – eihän me tänne mahduta, yksi kalevipojista sanoo.

Suomessa työskenteleviä virolaisia alettiin kutsua ”kalevipojiksi” toissa syksynä. Silloin virolainen tv-kanava Kanal 2 alkoi esittää sarjaa, joka sai nimensä Viron kansalliseepoksesta. Sen myyttinen päähahmo Kalevipoeg lähti hänkin lautapino olallaan Suomeen.

Sunnuntai-iltapäivänä tallinnalaisen Von Krahl -ravintolan pöytään istuu Kalevipojad-sarjan tuottaja Ken Saan. Hänen mukaansa virolaisten miesten kansanvaellus leveämmän leivän luo on ilmiö, joka koskettaa koko maata. Sanotaan, että jokainen virolainen tuntee jonkun, joka työskentelee Suomessa.

”Kun saimme idean, se oli pakko toteuttaa. Ajattelimme, että teemaan kiteytyy virolaisen miehen tarina tässä ajassa. Aiemmin olin tuottanut vain dokumentteja, mutta draaman kautta mukaan sai tuotua erilaisia tasoja: surua ja huumoria, iloa kyynelten läpi.”

Tragikoomisen sarjan käsikirjoitus perustui osittain tositarinoihin, joita tuotantoryhmälle lähetettiin sadoittain. Jaksoissa neljä eri-ikäistä rakennusmiestä paiskivat töitä, ikävöivät perheitään ja taistelevat palkoistaan. Kotona rehvastellaan Suomessa tienatuilla rahoilla. 

Heti ensimmäinen osa keräsi 224 000 katsojaa: enemmän kuin mikään virolainen sarja kahdeksaan vuoteen. 1,3 miljoonan asukkaan maassa se on valtavasti.

”Se oli mahtava jackpot. Kaikki miehet pystyivät samastumaan sarjaan ja naiset taas halusivat katsoa, millaista miesten elämä on. Eräs tuttu näyttelijä oli maalla ja kertoi, että koko kylä tyhjeni, kun sarja alkoi. Sellaista on nähty viimeksi neuvostoaikoina, kun telkkarista tuli jokin saippuaooppera.”

Saan kertoo, että hänen vaimonsa on ollut töissä Etelä-Virossa maatalouskoulussa. Neuvostoaikaisten kollektiivitilojen lopettamisen jälkeen kylästä katosivat vähitellen työpaikat. Kun hän kävi itse siellä, kylänraitilla näkyi vain lastenvaunuja työntäviä naisia. 

Saan kaivaa iPhonensa ja näyttää Järva Teateja -lehden artikkelin, joka kertoo samasta ilmiöstä Keski-Viron Kahalassa. Sen otsikko on ”elämää miehettömässä kylässä”. Nyt Saanilla on työn alla dokumentti maastamuuton aiheuttamasta sosiaalisesta ilmiöstä: lapsista, jotka kasvavat ilman vanhempia.

Yhä useammalle 2000-luvulla syntyneelle virolaislapselle isän malli on mies, joka käy kotona kenties kerran kuussa tuomassa rahaa. Joskus äitikin on lähtenyt ulkomaille töihin ja lapset viettävät arkensa isovanhempien tai muiden sukulaisten hoteissa.

Saan näyttää työnhakuilmoituksia Soov.ee-sivustolta. Laattamies etsii töitä Suomesta, LVI-asentaja etsii töitä Suomesta, auton omistava mies etsii mitä tahansa töitä Suomesta. Kuldne Börs -sivusto on täynnä työpaikkailmoituksia, joissa tarjotaan töitä Suomesta.

Pelkästään Tallinnan ympärillä on toistasataa työnvälitysyhtiötä, joka usein tarkoittaa käytännössä vain miestä ja kännykkää. Yhtiöt katoavat pöytälaatikoihin viimeistään siinä vaiheessa, kun palkanmaksusta tulee kiistaa. 2000-luku onkin tuonut virolaiseen kansanperinteeseen uuden sanonnan Viimeinen palkka kuuluu isännälle. 

 

Keväällä 2009 Rakennusliitto teki suomessa tehotarkastuksen noin 150 työmaalle pääkaupunkiseudulla. Yli puolet työntekijöistä oli aliurakoitsijoiden leivissä. Pitkän aliurakointiketjun loppupäästä löytyi useimmiten virolainen yritys. Yhdenkään ulkomaisen työntekijän työehdot eivät olleet Suomen lakien ja sopimusten mukaisia.

Suomi on maailman kolmanneksi kilpailukykyisin maa, mutta kahden euron tuntipalkalla puurtavia orjatyöläisiä on löytynyt niin Olkiluodon ydinvoimalan kuin Helsingin Musiikkitalon työmailta. HUS-yhtymän Uudenmaan sairaalapesulan aliurakoitsija jätti maksamatta virolaisille työntekijöilleen 24 000 euron saamiset. Hiljattain uutisoitiin, miten espoolaisia kouluja ja päiväkoteja siivoava virolaisnainen joutui tekemään yli 20-tuntisia työpäiviä. Poliisihallituksen raportin mukaan 600–700 miljoonaa euroa veroja jää vuosittain saamatta ulkomaiseen työvoimaan kohdistuvien väärinkäytösten vuoksi. Harmaan talouden arvoksi on laskettu jopa 14 miljardia. Jos kaikkia pimeitä töitä pyörittäisi yksi yhtiö, se olisi liikevaihdoltaan Suomen kolmanneksi suurin, heti Nokian ja Neste Oilin jälkeen.

Yksi tarina petetyksi tulemisesta kerrottiin Ylen Silminnäkijä-ohjelmassa tammikuussa 2012. Tarttolainen rakennusmies Jaanus oli pestattu kaksi vuotta sitten Vantaalle kuukauden hyväpalkkaiseen urakkaan. Kun hän saapui Helsinkiin, paljastui että työmaa sijaitsikin Lappeenrannassa. Työnantaja ei ollutkaan suomalainen rakennusyhtiö vaan virolainen aliurakoitsija. Kuukauden vaativan muurausurakan jälkeen Jaanukselle maksettiin palkkaa reilut 300 euroa. Hän otti Suomessa yhteyttä liittoon, jonka mukaan urakasta olisi pitänyt saada yli seitsemäntuhatta euroa. Jaanus tajusi tulleensa petetyksi. Kun hän vaati suomalaisen työehtosopimuksen mukaista palkkaa, aliurakoitsija uhkasi tappaa hänet.

”Huomenna on tärkeä päivä, vai mitä? Multaan vai veteen? Saat valita. Kohtalostasi on päättänyt 15 miestä.”

Dokumentti esitettiin myöhemmin myös Virossa. Tallinnassa toimivan ihmiskaupan vastaisen Living for Tomorrow -järjestön johtaja Sirle Blumberg kertoo, että dokumentin jälkeen heidän puhelimensa alkoi soida. Järjestö antaa huijatuille vierastyöläisille ilmaista oikeusapua.

”Dokumentti avasi Virossa paitsi kansalaisten myös poliitikkojen ja viranomaisten silmät. Päättäjät tunnustivat ensimmäistä kertaa ongelman ja sen suuruusluokan. Se voidaan ratkaista vain jos molemmat maat ottavat asian vakavasti”, Blumberg sanoo puhelimessa.

Living for Tomorrow’n auttava puhelin on ollut toiminnassa lokakuusta 2004 lähtien. Nykyisin suurin osa puheluista liittyy työperäiseen hyväksikäyttöön Suomessa.

”Hiljattain minulle soitti nainen, joka työskenteli miehensä kanssa Suomessa. Mies oli töissä rakentajana ja nainen rakennussiivoojana. Lopulta heiltä jäivät palkat saamatta, ja kun he yrittivät puhua työnantajalle, sävy muuttui aggressiiviseksi. He olivat peloissaan eivätkä tienneet, mitä voisivat tehdä”, Blumberg kertoo.

Viime vuoden kevääseen asti Viro oli ainoa EU-maa, jonka laissa ei ollut rangaistusta ihmiskaupasta. Laki säädettiin vasta sen jälkeen, kun Viro joutui Yhdysvaltojen mustalle ihmisoikeuslistalle muun muassa Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa. Laki kattaa prostituu-
tioon pakottamisen lisäksi pakkotyön ja muun orjuuttamisen. Vielä laista ei ole yhtään ennakkotapausta.

Vähemmistövaltuutetun raportin mukaan apua hakeneiden ihmiskaupan uhrien määrä on kaksinkertaistunut Suomessa vuodesta 2011 vuoteen 2012, jolloin heitä oli lähes sata. Suurin osa avunhakijoista on työperäisen hyväksikäytön uhreja, jotka tulevat pääasiassa Suomen lähialueilta ja Kaakkois-Aasiasta. Kaikki työperäinen hyväksikäyttö ei kuitenkaan ole ihmiskauppaa, vaan rikosnimikkeenä voi olla petos, veropetos, kiristys tai työturvallisuusrikos.

Sirle Blumberg huokaisee puhelimeen. 

”Irvokkainta tässä on se, että Suomessa virolaisia riistävät useimmiten toiset virolaiset.”

 

Sunnuntai-illan haju Tallinnan D-terminaalissa on sekoitus vanhaa ja uutta. Kun suomalaisturistit repäisevät auki viikonlopun viimeiset tölkit, tuoreen lonkeron tuoksu leikkaa vanhan viinan tylpän hajun. Baarit ja kioskit ovat kiinni, vain tyhjä Sadama Market odottelee asiakkaita käytävilleen. 

Sunnuntain viimeisen Helsingin-lautan autokansi avautuu ikkunaruutujen ulkopuolella. Vodkapulloa kädessään puristava mies ryömii punaisen Hiacen sikaosastolle rakennustarvikkeiden sekaan ja auto nytkähtää liikkeelle. Pohja maata viistäen se katoaa laivan uumeniin. 

Lopulta portit avataan ja myös ilman autoa tulleet matkustajat pääsevät valumaan laivaan. He ovat lähes kaikki virolaisia miehiä. ”Tere tulemast reisilaevale!” kajahtaa laivan kaiuttimista. Baarissa miehet kerääntyvät pöytiin: ”Tere tere! Kuidas läheb?”

Yhdelle baaripöydälle on avattu Kalev-suklaalevy. Harmaapäinen venäjää puhuva mies tarjoaa kierrosta Vana Tallinn -pullostaan. Hänen poikansa Robert on käpertynyt nukkumaan läheiselle nojatuolille. Suomessa isä ja poika jakavat Solifer-asuntovaunun betonimurskaamolla Helsingin Konalassa. Toisin kuin Kalevipojad-tv-sarjan sankareita, heitä ei ole huijattu Suomessa. Pöytään kokoontuneen seurueen pitkäaikaisin työsuhde on kestänyt seitsemän vuotta. 

Asuntovaunuelämä kuulostaa karulta, mutta miehet vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä. Parakista löytyvät suihkut ja sauna. Vaunuissa tarkenee talvellakin, kovilla pakkasilla kaasupullosta saa lisähönkää. Lautasantenni näyttää taivaskanavat, ja rahista ja kakkosnelosesta on kyhätty painonnostopenkki. Yhteiselo ei ole aina helppoa: Robert haluaisi nukkua puoli kuuteen, mutta isä herää viimeistään viideltä ja alkaa käveleskellä vaunussa edestakaisin. 

Betonimurskaamolla asuu myös tallinnalainen Margus, 45. Hän käy vaimonsa ja aikuisen poikansa luona parin viikon välein. Ensimmäiset kaksi vuotta hän asui Suomessa kerrostalokämpässä. Vuokrakulut nousivat korkeiksi, eikä firma tullut vastaan. Nyt hän on majaillut asuntovaunussa kolme vuotta.

”Ihminen kyllä tottuu kaikkeen”, hän sanoo. ”Joskus uusilla työmailla ei ole suihkua eikä saunaa. Silloin pääsee hotelliin asumaan. Ne ovat hyviä keikkoja.”

Pöydän neljäs mies on Raisiossa betonimurskaushommia tekevä Vladik. Viisi vuotta Suomessa työskennellyt mies käy joka viikonloppu kotona vaimonsa ja lastensa luona. Ikävä jää joka kerrasta.

”Mitä sä viikonloppuna ehdit tehdä? Tulet myöhään perjantai-iltana, lauantain voit viettää kotona ja sunnuntaina lähdet takaisin.” 

Robertin isä laittaa taas pullon kiertämään. Vladik kieltäytyy. Laiva on puoli yhdeltä Helsingissä, ja hänen täytyy ajaa vielä parisataa kilometriä Raisioon. Aamulla on oltava puoli kuudelta työmaalla.

”Virossa ei ole turvattuja työpaikkoja”, Vladik jatkaa.

”Pomo voi kahden viikon tai kahden kuukauden päästä tulla sanomaan, että anteeksi, ei ole enää töitä. Ja mitä sä teet, jos palkka on 600 euroa? Kaikki on kallistunut kaupassa niin paljon.”

Vladik pääsee vauhtiin. Hän sanoo olevansa kova paiskimaan töitä, mutta suomalaiset yleistävät helposti kaikki virolaiset ammattitaidottomiksi sähläreiksi, joiden jälkiä joudutaan paikkailemaan. Se vituttaa. Yhtä lailla hän voisi sanoa, että kaikki suomalaiset ovat juoppoja.

”En tietenkään sano niin, koska se ei ole totta. Mutta ymmärräthän, mitä tarkoitan?”

Margus sanoo miettivänsä koko ajan paluuta Viroon. Tilaisuutta ei vain ole tullut. Edellisiltana Margus on vienyt poikansa Tallinnan Rock Café -klubille katsomaan progemammutti Marillionin alkuperäisen laulajan Fishin keikkaa. Isän ja pojan keikkaliput maksoivat yhteensä 68 euroa. Jos Margus työskentelisi Virossa neljän euron tuntipalkalla, josta verottaja nappaisi viidenneksen, hänen pitäisi paiskia kolme täyttä työpäivää ennen kuin lippurahat olisivat koossa.

”On kaksi vaihtoehtoa: joko on Suomessa ja saa ihanaa palkkaa tai on Virossa, näkee joka ilta vaimon ja lapset, muttei saa palkkaa. Kumman niistä valitsee? Haluaako kukaan elää sellaista elämää, ettei perheellä ole mitään?”

Rahat eivät silti irtoa helpolla Suomestakaan. Margus ei edes usko, että suomalaiset suostuisivat samoihin töihin kuin he.

”Murskaus on hirvittävän raskasta. Pari kertaa työmaalle on tullut suomalaisia kaivinkonekuskeja, jotka vain istuvat kopissa ja hierovat muniaan. Heistä tietää heti, ettei heitä parin viikon päästä enää näy.”

Kello on puoli yksi, ja laiva tömähtää laituriin. Uusi työpäivä alkaa neljän tunnin päästä. Margus kiskoo takin niskaansa.

”Aamulla koneet ovat käynnissä ja kaikki menevät täysvauhdilla töihin. Tunteja tulee, tonneja tulee, rahaa tulee firmalle ja jos firma saa rahaa, me saamme meidän rahamme. Niin yksinkertaista se on.”

Tammikuussa Viron korkein oikeus antoi tuomion, jonka mukaan virolaisille rakentajille on maksettava Suomessa täkäläisen työehtosopimuksen mukaista palkkaa.

Living for Tomorrow -järjestön Sirle Blumberg pitää tuomiota tärkeänä ennakkotapauksena, mutta hänen uskoaan se ei palauttanut. Työnantaja voi esimerkiksi maksaa paperilla laillista palkkaa mutta marssittaa duunarin tilipäivisin pankkiautomaatille palauttamaan siitä siivun välistävetäjälle.

”Ymmärrän hyvin, miksi tämä saa jatkua” Blumberg sanoo.

”Omanarvontunto on elimellinen osa ihmisluontoa, on häpeällistä paljastaa tulleensa huijatuksi. Työnantajatkin tietävät tämän.”

Osaansa alistunut työläinen voi odottaa palkkaa kärsivällisesti kuukausitolkulla, kunnes jonakin päivänä hän luovuttaa ja lähtee kotiin. Siksi Living for Tomorrowkin saa usein kuulla epäinhimillisistä työoloista vasta jälkikäteen.

”Ei Suomeen lähdetä töihin leveän elämän takia. Sinne lähdetään, koska on pakko ostaa perheelleen ruokaa ja vaatteita sekä maksaa asunto- ja autolainat, joita otettiin hyvinä aikoina.”

Suomen Viron-suurlähetystö aloitti viime marraskuussa Kalevipojad-sarjan hahmojen tähdittämän kampanjan, jonka nimi on Mustalt oled mudas – pimeässä olet pinteessä. Kampanjan tarkoitus on levittää tietoa Suomeen lähtevien työntekijöiden oikeuksista sekä uudesta veronumerokäytännöstä. Työntekijöiden kuvallinen veronumerokortti tuli maaliskuussa pakolliseksi jokaisella suurella työmaalla. 

Viime syksynä verottaja arvioi, että Suomessa rakennuksilla työskentelisi 25 000 ulkomaista työntekijää. Se osui pahasti alakanttiin. Veronumeron on hakenut jo yli 53 000 vierastyöläistä. Nyt sitä on kaavailtu myös siivousalalle, jolla on paljastunut yhä räikeämpiä hyväksikäyttötapauksia.

Ensi heinäkuusta alkaen jokaisen työmaan hartiapankkirakentajia myöten tulee ilmoittaa kaikkien työntekijöiden ja työnantajien nimet. Lisäksi on raportoitava alihankintasopimuksiin kirjatut urakkahinnat ja laskutus. Samalla lanseerataan vapaaehtoinen älykortti, jolla voidaan seurata paremmin työntekijöiden liikkeitä. Verottaja on kuitenkin kilpajuoksussa aina rinnanmitan jäljessä. Pakollinen kulkukorttikaan ei estä väärinkäytöksiä. Verotarkastajat käräyttävät säännöllisesti työmaita siitä, että yhden kortin leimauksella portista on livahtanut useampia duunareita.

Blumberg sanoo, ettei hän haluaisi kritisoida omaa maataan, mutta todellisuudelta ei voi sulkea silmiään. Työperäinen hyväksikäyttö on vain osa ongelmaa, jonka pahin aikapommi tikittää sosiaalisissa seurauksissa. Maastamuutto rikkoo perheitä ja aiheuttaa avioeroja. 

”Meillä kasvaa sukupolvi, joka ei enää ymmärrä, mitä perhe tarkoittaa.”

 

Sunnuntaista on kulunut neljä päivää. Yli 40 edestakaista laivavuoroa on ylittänyt Suomenlahden. Taavi vastaa puhelimeen kotoaan. Hän on katsellut televisiota ja odottanut puhelua työnantajalta. Tämä lupasi maksaa mönkään menneen urakkareissun kulut. Vielä ei ole kuulunut mitään.

Metsänharvennustöissä sydänkohtauksen saanut kaveri huutelee taustalta terveisiä. Hän oli ollut Jyväskylässä neljä vuorokautta sairaalassa, kunnes hänet vietiin Tallinnan-laivalle ja Viroon leikattavaksi. Nyt hänellä on sydämentahdistin. Kohta hänen äitinsä pitäisi tulla hakemaan hänet Taavin luota kotiin Hiidenmaalle. Entä Taavi? Aikooko hän hakea uudestaan Suomesta töitä?

”Kyllä mä sinne vielä tulen. Mutta pitäisi olla varma, että saan myös rahat.” ■

Janne Flinkkilä on helsinkiläinen toimittaja, joka aloitti syksyllä viron alkeiskurssin ja yrittää olla puhumatta englantia 
Tallinn Music Week -festivaalilla maaliskuussa.  Aapo Huhta on 
valokuvaaja, joka asuu ja työskentelee Helsingissä.

 

206 | Tammikuu 2014