Beta

Pommimies

Jaakko Yli-Juonikas räjäytti suomalaisen äärioikeiston romaaniksi. Veimme hänet Hommaforumille vastaamaan teoistaan.

 

Turku on lintukoto. Punaliiviset esiteinit kansoittavat kadut Nälkäpäivä-lippaat käsissään. Torikauppa käy ja kaupunkilaiset hyppivät keltaisiin busseihin ja niistä ulos kuin mitään ei tapahtuisi tai olisi koskaan tapahtunut.

Mutta nyt tapahtuu. Astelemme kirjailija Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa kauppakeskuksessa sijaitsevan baarin taaimmaiseen pöytään ja teemme jotain, mitä emme ole koskaan ennen.

Lähetämme rekisteröitymispyynnöt Hommaforumille.

Tarkoituksenamme on pitää ama. Ask me anything on reddit-keskustelupalstan ketjutyyppi, jossa tunnetut henkilöt vastaavat, no, ihan kaikenlaisiin kysymyksiin.

Kirjailija valitsee nimimerkkinsä: Vale-Dmitri II. Se on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtajan nimi Yli-Juonikkaan tuoreessa kirjassa – ja osasyy siihen, miksi menemme juuri Hommalle. Jatkosota-extra on 669-sivuinen romaani, joka on yhden määritelmän mukaan absurdi poliittinen satiiri. Kesällä Helsingin Sanomien haastattelussa Yli-Juonikas sanoi kirjan käsittelevän ”halla-aholaisia nettirasisteja”. Sen vuoksi hänellä on nyt oma ketju Hommalla. Ketjussa nimeltä Herra Yli-Juonikas kirjoittaa romaania halla-aholaisesta nettirasismista on kaksi sivua ja viestejä joitain kymmeniä.

Ennen tätä Yli-Juonikas ei ole juuri asioinut Hommalla. Suomalaisesta alt-rightista – jos sellaisen katsotaan olevan olemassa – hän on kerännyt materiaalia lähinnä siltä pohjalta, mitä Punk in Finland -foorumille on linkitetty tarpeeksi ”sakeana”.

”Se on mielenterveyttä suojeleva näkökulma kansallismieliseen skeneen.”

Joten nyt kerralla syvään päähän Hommalle. Sähköposti tulee vajaassa tunnissa: moderaattori on hyväksynyt rekisteröitymisesi Hommaforumille. Yli-Juonikas kirjoittaa ensimmäisen viestinsä.

Moi,

Olen kirjailija Jaakko Yli-Juonikas & valmiina vastaamaan kysymyksiin edellä ruoditusta & kuukauden kuluttua ilmestyvästä romaanistani. Olkaa hyvät eli shoot.

 

Hommaforumilta pääsee nopeasti Googleen, painetusta lehdestä ei. Vaikka täällä verkossa pääsee (https://www.google.fi/search?q=jaakko%20yli-juonikas&oq=jaakko%20yli-juonikas&aqs=chrome..69i57j69i61j35i39j0l3.3296j0j1&sourceid=chrome&ie=UTF-8), on silti paikallaan kertoa, kuka on tämä vakava, nauramaton mies, jolla on päällään ei-vakava, hymyilevä paita. Sen rintamuksessa on Marilyn Monroen kuva, ja mikä tärkeintä, paita on täsmälleen sama kuin perussuomalaisten työhenkilö Matti Putkosella oli silloin, kun hän katosi A-studiosta ”johonkin”.

”Ostin tämän syksyn edustusvaatteeksi”, Yli-Juonikas sanoo.

Hän on 41-vuotias, kotoisin Loimaalta, asuu Turussa. Sukunimi on vaihdettu 23-vuotiaana, mutta alkujaan äidinisän.

Yli-Juonikas on aina ollut lukija. Aloitti nelivuotiaana Asterixeilla, lukiossa maailman mullisti James Joycen Odysseus (”Tietyssä vaiheessa tyyli muuttuu Pahkasika-huumoriksi.”), sitten Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Jälkisanat – Sianhoito-opas. (”Mannermainen filosofia yhdistettynä törkeilyyn ja perseilyyn vetosi.”) Sen innoittamana hän haki Turun yliopistoon ja valmistui sieltä vuosituhannen vaihteessa yleisen kirjallisuustieteen maisterina.

Vuonna 2003 ilmestyi Yli-Juonikkaan esikoisteos, novellikokoelma Uudet uhkakuvat. Siinä oli uusnatseja, salaliittoteorioita ja henkilö nimeltä Jaakko Yli-Juonikas. Silloin Jaakko Yli-Juonikas fanitti vielä Painovoiman sateenkaari -klassikkojärkäleen kirjoittanutta yhdysvaltalaista erakkokirjailijaa Thomas Pynchonia, josta oli tehnyt gradunsa. Tietenkin: Pynchon on Joycen ja David Foster Wallacen ohella kolmas virallinen vastaus paksusti ja monimutkaisesti kirjoittavasta modernistimiehestä. Pynchonin hengessä Yli-Juonikas kieltäytyi haastatteluista eikä sen vuoksi päässyt Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokkaaksi.

Ensimmäinen romaani Valvoja ilmestyi vuonna 2009. Sitä edelsi tavanomainen kirjailijantie. Yli-Juonikas oli kirjoittanut Nuoreen Voimaan ja pärjännyt Gummeruksen ja J. H. Erkon kirjoituskilpailuissa. Silloin hän jo antoi haastattelujakin. Oli kasvanut.

”Voi tietty olla, että ei enää ollut niin syvällä Pynchon-sfääreissä silloin 2009. Että tuntui, että olisi typerää lähteä teinihenkisesti larppaamaan jotain suurta gurua ja tehdä asiat samalla tavalla.”

Valvoja oli tarkoituksella pienimuotoinen, parisataasivuinen romaani. Suurempaa, sen Pynchonin innoittamaa, oli ollut tulossa jo vuodesta 1999. Silloin kaksi suomalaista professoritason aivotutkijaa, isä ja poika Riekkinen, jäivät kiinni tutkimusrahoituksensa kavaltamisesta. Yli-Juonikas oli noihin aikoihin perehtynyt graduaan varten tieteenfilosofiaan ja -sosiologiaan, kiinnostui tapauksesta ja alkoi kerätä materiaalia ja kirjoittaa.

Neuromaanin ensimmäinen versio valmistui vuonna 2005, jumitteli sen jälkeen ”limbossa” wsoy:llä kuukausia ja vuosia.

”Se meni niin, että wsoy:ltä tuli puhelinsoitto, että tää Neuromaani on tosi hyvä, mutta ehkä pehmeä lasku ja jotain pienimuotoisempaa sitä ennen”, Yli-Juonikas sanoo.

Siihen tarkoitukseen Valvoja oli sopivasti valmis. Hän lähetti sen wsoy:lle ja sitten Otavalle, jonne kustannustoimittaja Antti Arnkil oli juuri siirtynyt. Meni viikko ja puhelin soi. Otava halusi kirjan.

Valvojan jälkeen tuli vielä romaani Uneksija ennen kuin Neuromaani lopulta vuonna 2012 ilmestyi.  Se on teos, josta Yli-Juonikas tunnetaan ja muistetaan ja jonka jälkeen suomalainen romaanikirjallisuus ei ole ollut entisensä. Hommaforumkin sen todistaa.

Pian kesällä julkaistun hs:n haastattelun jälkeen nimimerkki Alaric kirjoitti mokutussyytösten sekaan: Tuo mainittu kirja Neuromaani, josta Yli-Juonikas tosiaan on saanut palkintoja, on mielestäni ihan hemmetin nerokas :). Suosittelen tutustumaan, todella erikoinen teos sekä sisällöltään että rakenteeltaan. Kirjaa ei nimittäin lueta ihan tavalliseen tapaan, vaan siinä tehdään valintoja juonen kuljettamiseksi eri suuntiin.

 

Yli-Juonikas saa ensimmäisen vastauksen 11 minuuttia aloitusviestistä. Hyvä Jaakko! Teet upeaa työtä. Ja kirjasi voi olla loistava ja todennäköisesti tulee nousemaan tärkeäksi osaksi Suomalaista mediakenttää. Kannattaa valmistautua a-studioihin ja muihin asiantuntia rooleihin. Sanoisin että olet iskenyt siihen suoneen josta hillo tulee pulppuamaan. Tsemppiä!

Lisää viestejä tulee pian. Ihan asiallisia. Tervetulotoivotuksia. Pyydetään myyntipuhetta. Kysytään, mitä tämä ”halla-aholainen nettirasismi” tarkoittaa. Ja vähän kuittaillaan.

Kirjoittelija Yli-Juonikas on täällä vain hakemassa markkinointimateriaalia kirjaansa varten. Älkää ruokkiko trollia, kirjoittaa nimimerkki veturihenkilö.

Vähänpä tietävät.

Dialogin saavuttaminen on kuitenkin Hommalla varsin helppoa.

Jaa. Mikä on Jatkosota-extra? Me ei olla täällä niin kiinnostuneita kaikista iltapulujen liitteistä. Kuulostaa Korkeajännityksen numerolta.

Loukkaat Dmitrejä.

Toinen viesti:

Olenko minä kirjassasi?

En tältä istumalta tunnista nimimerkkiäsi enkä johtolankoja käyttämässäsi retoriikassa. Mahdollisesti olet, mahdollisesti et, Yli-Juonikas vastaa.

Kuten jo Helsingin Sanomien haastattelusta tehty ketju osoitti, Hommalla on aina oltu sairaalloisen kiinnostuneita siitä, jos nyt juuri heidät mainittaisiin jossain. Edes sivulauseessa. Tai edes Mestari Halla-aho.

Ketjussa on myös lukuisia viestejä Finlandia-palkinnosta, apuraha-automaatista, rasistien metsästyksestä ja islamista.

Mikään ei ole parempi aihe ”noupadikirjoittelijalle” kuin Jussi Halla-aho. Vielä kun esität saaneesi parit tappouhkaukset somessa, niin olet Ylen kysytyin tähti ruokavinkeistä Pohjois-Korean poliittiseen ratkaisuun.

Apurahoja Yli-Juonikas onkin saanut jo valtiolta niin, että kiittää Jatkosota-extran alussa pitkällisesti ja nimeltä tuntemiaan valtion kirjallisuustoimikunnassa istuvia henkilöitä. (Kolmivuotinen päättyi viime vuoteen, viisivuotinen alkoi tänä vuonna. Sen aikana Yli-Juonikas kirjoittaa romaanisarjaa, johon kuuluu neljä pienimuotoista teosta ja yksi Neuromaanin ja Jatkosota-extran kokoinen jätti. Aiheena ovat, tietenkin, ponikirjallisuus ja maailmanlopun ratsastajat. Yli-Juonikas sanoo vaalivansa aliarvostettuja tekstilajeja.)

”Kun ei ole joutunut kirjamyyntiä murehtimaan, tai toimeentuloa, ei lukijakunnan tietty suppeus ole myöskään niin haitannut”, kirjailija selventää.

Finlandiasta on turha kysyä. Jatkosota-extra on kirja, joka varmasti säikäyttäisi jopa tämän vuoden diktaattorin Elisabeth Rehnin pahanpäiväisesti – puhumattakaan niistä hyväntahtoisista kirjanostajista, jotka luulevat saavansa isänpäiväkirjallisuutta.

Laimeasti sanottu on sekin, että Herra Yli-Juonikkaan romaani käsittelee halla-aholaisia nettirasisteja. Se paremminkin räjäyttää koko maahanmuuttokeskustelun ja suomalaisen äärioikeiston sirpaleiksi ja luo niistä Frankensteinin hirviön lainaamalla, sekoittamalla ja sämpläämällä.

 

Postmodernismin perusoppien mukaan Jatkosota-extra vastaa kysymykseen mikä maailma on. Se on realistinen romaani internetin erikoisoikeistosta, läpisekopäisestä mediakulttuurista ja turvallisuuspoliittisesta foliohattuilusta. Koska tämä maailma on pirstoutunut, monimutkainen ja mahdoton, tekstinkin on oltava.

Yli-Juonikas sanoo mieltävänsä kirjan kokeena, jossa häntä on kiinnostanut, voisiko vaihtoehtoisista faktoista rakentaa palapelimäisesti romaanimaailman, ”filtteröityneen varjokuvan todellisuudesta”. Tässä kokeessa kirjan henkilöt ovat vain tekstin välineitä.

”Mulle tuli mieleen, että romaanihenkilöt on törmäystestinukkeja. Ne ei oo psykologisia hahmoja, vaan niitä voi väännellä asentoihin ja kokeilla, mitä niillä voi tehdä. Tai ne on valjastettu tiettyyn tarkoitukseen selvittämään jotain tiettyä teknistä ominaisuutta tai romaanin tai tarinankerronnan mekanismia”, Yli-Juonikas kuvaa.

Neuromaanin rakenne oli matkittu lasten ja nuorten tee-se-itse-seikkailukirjoista, joissa lukija pääsee itse ”ohjaamaan hahmoaan”. Tähän tapaan: Jos haluat aloittaa aamujumpan, siirry lukuun 146. Jos pidät enemmän passiivisuudesta, siirry lukuun 122. Jatkosota-extra on tehty luettavaksi järjestyksessä alusta loppuun, mutta lineaarista juonenkuljetusta siinä on Neuromaaniakin vähemmän.

”Tuossa musta oli se sellainen yksi aika tärkeä periaatteellinen lähtökohta, että rakenteita ei olisi vedetty omasta hatusta, vaan niitä ammennettaisiin mediakulttuurista. Painetun sanan historiasta. Ei pelkästään nykyisestä sosiaalisen median rakenteista.”

Käytännössä kaikki edellä mainittu tarkoittaa sitä, että Jatkosota-extrassa on muun muassa seuraavat asiat: viestintäneuvos Janitskin ja uutispäällikkö Ahde, ranskaa puhuva dandykansanedustaja Hakkarainen, kokoomusnuorten luoma kryptovaluuttahuijaus, itsetehtyjä konekäännösraportteja Suomen valtaapitävistä, blogeja, keskustelupalstoja, sarjakuvia, ristikko, Timo Haapala, jokainen pakolainen-sana muodossa pakoloinen ja valtio muodossa syvävaltio, partituuri eduskuntaan tehtävästä terrori-iskusta ja liki satasivuinen osuus, jossa kirjan päähenkilö, ”halla-aholainen nettirasisti” ja Neuromaanista tutun perussuomalaisen kansanedustajan avustaja Mika Kingelin soluttautuu Taloustutkimuksen gallupintekijäksi saadakseen haastatteluiden ohessa selville, mitä kansa ajattelee. Matkallaan hän tapaa Huhtasaari-nimisessä paikassa keskellä metsää asuvan iäkkään naisen, modernin kansatietäjän ja juuttuu viikkokausiksi kuuntelemaan tämän salaliittoteorioita.

On myös (((Ben Zyskowicz))) ja (((Simon Elo))), triplasulkeissa, joita yhdysvaltalainen alt-right käyttää internethihamerkkeinä merkitäkseen juutalaiset.

Noin niin kuin alkajaisiksi. Kaikkea on yksinkertaisesti liikaa – kuten internetajan mediassakin, mutta multimediarihmastot on onnistuttu pakottamaan kansien väliin tekstinkaltaiseksi.

Yli-Juonikkaan kirjat ovat ennenkin käsitelleet enemmän tai vähemmän kieltä. Kirjoitustyyliltään jokainen niistä on ollut erilainen. Neuromaanin jälkeen ilmestynyt Vanhan merimiehen tarina kertoi nuoresta tytöstä, joka joutui puhumaan avustetusti. Sitä seurannut Kyyhkysinetti taas loi huutolaistytön päähän aivan omanlaisensa, uusvanhan ja sanajärjestykset vispanneen sisäisen puheen. Neuromaani ja Jatkosota-extra lainaavat tekstejä ja tyylejä muualta, ensimmäinen tieteestä, toinen internetin syövereistä ja molemmat kotimaisesta klassikkokirjallisuudesta.

”Ehkä se lähtee siitä kielestä, tyylien jäljittelystä. Näen siinä koomisia mahdollisuuksia paljon. Ihan vain ajatuksen tasolla jo se, että on pieni armeijakunta tällaisia tyyppejä, jotka päivästä toiseen nakuttelee tätä samaa fraseologiaa monilla eri nimimerkeillä. Siinä on musta enemmän komedian mahdollisuuksia kuin oon nähnyt vielä missään käytettävän”, Yli-Juonikas sanoo.

Hän sanoo tekevänsä tätä usein riitasointujen kautta.

”Että tuleekin jotain vähän tavallisesta poikkeavaa. Tuossa kirjassa on itsestäänselvinä asioita, jotka tässä maailmassa ovat älyttömiä ja kreisejä. Että nuo tyypit boikotoi maahantunkeutujabussikuskeja ja joutuvat odottamaan seuraavaa bussivuoroa ja ovat tällä tapaa tiedostavia kuluttajia.”

Hommallakin osa on jo lukematta ymmärtänyt, mistä on kyse.

Älä nyt sano että teos on tällaista Family Guy -tason huumoria jossa ’vitsit’ koostuvat viittauksista milloin mihinkin ilmiöihin ja yleisö sitten nauraa että ’hahaa tunnistan tuon.’

Yhdellä tasolla napakymppi, Yli-Juonikas nakuttelee mustaa läppäriään. Hän on silminnähden innostunut. Lisää kysymyksiäkin satelee.

Yli-Juonikas kirjoittaa vastauksia. Lyhyitä. Absurdeja.

En alistu, enkä antaudu!

Vastaanottavaisille lukijoille kirja voi olla lukuilon (saks. Lebensborn) lähde. Ei kannata vaivautua jos kokee teoksen vaivalloisena.

Sitten moderaattori iskee.

Vale-Dmitri II vastailee sitten myös asiallisesti kysymyksiin eikä pelkillä typerillä onelinereilla/trollailulla tai muuten ura jää foorumilla melko lyhyeksi.

 

Suomalaisesta proosakeskustelusta, tai proosan tylsyyden voivottelusta, on tullut ikiliikkuja.

Neljä vuotta sitten Suomen Kuvalehti sai kirjamessut sekaisin laittamalla kanteensa kuvituspiirroksen kirjasta vessapaperitelineessä ja listaamalla yhdeksän syytä suomalaisen kirjallisuuden laimeudelle. Amerikkalaisuus, kaavamaisuus, historia-aiheet, näkökulmatekniikka, kirjallisuusjulkisuus. Yksioikoisesti kirjoitettua yksitotisille lukijoille, kuten kotimaisen proosan arkkikriitikko Tommi Melender muotoilee jutussa.

Vuosi sitten Markku Eskelinen haukkui ensin Raukoilla rajoilla -vastahistoriassaan Suomen kirjallisuuskaanonin ja sen luoneet tutkijat ja lopulta blogissaan kirjan väärin ja ”väärin” ymmärtäneet.Tänä keväänä Miki Liukkonen lainasi julkeahkosti David Foster Wallacen kirjoitustyyliä ja argumenttiapparaattia ja kirjoitti Parnassoon manifestin uudelle romaanille. Se oli tietenkin sellainen, jonka hän oli juuri julkaissut.

Lisäksi on Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, johon kuuluu Yli-Juonikkaan lisäksi Laura Lindstedtin, Harry Salmenniemen ja Katja Ketun kaltaisia korkean profiilin nimiä. Suomalaisen proosakeskustelun polttopiste on ollut kuitenkin jo vuosien ajan Melenderin Antiaikalainen-blogi. (Joka tätä nykyä sijaitsee Imagen sivuilla.) Se, että polttopiste on yksi blogi, kertoo tietenkin kahdesta asiasta. Siitä, kuinka pieni on se joukko, joka ei etsi jotain ”vetävää” ja ”mukavaa” luettavaa ja toiseksi kulttuurijournalismista sinänsä.

Tässä rajatussa, parempien lukijoiden kentässä suomalaisen proosan voi suunnilleen katsoa jakautuvan aikaan ennen ja jälkeen Neuromaanin. (Eskelinen jopa väitti vuonna 2010 Antiaikalaisen kommenteissa kirjoittaneensa Yli-Juonikkaan esikoisen salanimellä.)

Koko kansan proosaa tämä ei ole, ”postmodernia tekotaidetta” pikemminkin. Yli-Juonikkaan kirjajättien lähin nykysukulainen lienee Mikko Rimmisen keväällä ilmestynyt Maailman luonnollisin asia, jossa kertoja tuskailee aikavääristymien ja tekstiään sensuroivan valvojan kanssa. Neuromaanista on viidessä vuodessa tehty neljä gradua. Ensimmäinen väitöskirja ja ensimmäinen post doc -tutkimus ovat valmisteilla.

Väitöskirjaa tekevän Jyväskylän yliopiston tutkijan Laura Piipon mukaan romaani kiehtoo kirjallisuudentutkijoita siksi, että se on ahdettu täyteen kirjallisuutta: trooppeja, genrejä ja tekstilajeja. Toisaalta se kuitenkin härnää kirjallisuustieteen tyypillisiä haltuunottopyrkimyksiä. Helppo lukea, mahdoton hallita saati tyhjentää.

Laura Lindstedt sanoo arvostavansa Yli-Juonikasta kirjailijana ennen kaikkea siksi, että hänen kirjansa kommentoivat aina kirjallisuutta sinänsä. Markku Eskelisen mukaan Yli-Juonikas on ”erityinen ja huima” kirjailija, eikä Neuromaanilla ole edeltäjää suomalaisen kirjallisuuden perinteissä.

Yli-Juonikas voitti Kalevi Jäntin palkinnon jo Uneksija-romaanillaan vuonna 2011. Neuromaanista hän sai Jarkko Laine -palkinnon, Alfred Kordelinin kannustuspalkinnon ja hänen hovigraafikkonsa Markus Pyörälä Vuoden kauneimman kirjan palkinnon. Neuromaanista on otettu kolme painosta, yhteensä 2 200 kappaleen edestä, valtava määrä postmodernille tiiliskiviromaanille.

Kritiikitkin kehuivat, mutta osassa oli erilainen pohjavire. Turun Sanomien kriitikko Juhani Brander oli huolissaan, onko romaanissa jopa liikaa kaikkea. Vielä painavamman kysymyksen esitti blogissaan runoilija–kriitikko V. S. Luoma-aho: ”Onko Neuromaani metodinsa ylittävä ja elämään sulautuva mestariteos, vaiko lopulta vain vitsikirja kaltaisilleni elitisteille?”

Samaa voisi kysyä Jatkosota-extrasta, mutta Yli-Juonikas on eri mieltä.

”Koen sen asennekysymyksenä, en esimerkiksi sellaisena elitistisenä vaatimuksena, että lukijalta vaaditaan hirveästi pohjatietoja ja laajaa kirjallisuudentuntemusta ennen kuin siitä voi saada lukuiloa.”

Suomalaisen romaanin mittapuulla vähäisimmätkin näkökulmatekniikkaa pidemmälle viedyt muotokokeilut ovat tietenkin väärin. Jos Joycen Odysseus tai viimeistään Finnegans Wake tappoi romaanin, jäljellä on Yli-Juonikkaan mukaan zombi. Hänen kirjojensa kaltaiset nykyromaanit, jotka yrittävät esittää maailman sellaisena kuin se on, vaativat aikaa, ovat vaarallisia ja pelottavat lukijat elävien kuolleiden lailla.

”Jatkiksessa on kirjamessuille sijoittuva jakso kirjallisuuden tilasta. Siinä ei puhuta zombista, vaan verrataan dementikkovanhukseen. Nekin käyttäytyvät kuin elävät kuolleet. Kukaan ei halua kajota niihin. Väkisin jos nuorten koululaisten kouraan tökkää runokirjan tai romaanin, ne vain odottaa välituntia, että pääsevät pesemään kätensä vessaan.”

Laura Piippo esittää tutkimusartikkelissaan, että Neuromaani vastustaa määritelmällisesti kotimaista kirjallisuusmakua ja niitä periaatteita, joita keskiverto-ostaja lukukokemukseltaan haluaa.

Neuromaanin tuottama kokemus – jatkuva lukutavan ja -tilanteen häirintä, immersion ja tekstiin uppoutumisen estäminen, valinnanvapauden kääntyminen valinnan pakoksi – muodostuu itse asiassa parodiaksi siitä elämyksestä, jota elämystalous kirjallisuudelta odottaa”, Piippo kirjoittaa.

Myös julkisuudessa Yli-Juonikas puhuu kirjoista, eikä niistä asioista, joista kirjailijat tavallisemmin. Jos haastatteluissa yleensä jatketaan siitä, mihin kirjat jäävät, Yli-Juonikkaan kanssa on päinvastoin. Hänen suuret kirjansa saattavat pelottaa toimittajat tiehensä paksuudellaan ja ”vaikeudellaan” ja ovat sen lisäksi myös niin täysiä, että niiden syvyyttä on vaikea saavuttaa keskustelun keinoin. Haastateltavan olemuskin on vakava ja hymytön, ei sellainen jutusteleva, jolla pääsisi visailupaneeleihin hassuttelemaan tai naistenlehtikolumnistiksi. 

Ei Yli-Juonikas sitä haluakaan. Palkitsevinta Neuromaanin vastaanotossa on nimenomaan ollut kirjasta tehty tutkimus, hän sanoo. Nyt hän on silti saanut enemmän haastattelupyyntöjä kuin koskaan. Epäilemättä Jatkosota-extran aiheesta johtuen. Äärioikeistoasiantuntijaksi hän ei kuitenkaan kirjansa aiheen pohjalta halua.

”Oikeistopopulismi on makrotasolla, sellaisena yhtenä laajana ilmiönä on mekanismeiltaan aika selkeä ja yksinkertainen. Eikä mulla oo siihen paljon lisättävää, miten politiikantutkijat on sen jo käsitelleet. Se voi johtua myös kirjailijaluonteesta, että ei ole keksinyt omaa vakavaa sanottavaa aiheesta”, Yli-Juonikas sanoo.

Hän haluaa pitää fiktiokirjoittajan roolin.

”Korostaa romaanitaiteen kysymyksiä. Sitä puolta.”

Hommalla joku kysyy, onko Yli-Juonikas lukenut Günter Grassin Ravunkäyntiä. Muuten keskustelusta tulee pian internetin kuva: ristiinpuhumista, molemminpuolista trollailua ja pelkkää politiikkaa, jonka välissä joku aina muistaa pilkata suomalaisia suvaitsevaistotaiteilijoita.

Jos päädyt esittämään lähellekään todellisuutta vastaavan kuvan ”halla-aholaisesta nettirasistista,” teoksesi kuitataan fantasiana ja pimeiden voimien kanssa flirttailuna. Et pääse telkkariin.

Lienet lukenut Jari Tervon (pbuh) teoksen Layla ja siinä esiintyvän breivikiläis-halla-aholaisen rasistihahmon. Tervo onnistui mahdottomassa: yhdisti infantiilin ja seniilin näkemykseensä. Teoksen ainoa selvä tavoite oli herutella apurahaa ja kostuttaa suvaitsevaisten pöksyt. Enpä ole sen jälkeen paljoa odottanut kirjalliselta kentältä.

Kaiken tämän Yli-Juonikas on nähnyt ennalta. Jatkosota-extran avauslause kysyy: ”Kaikki on poliittista, kaiken voi politisoida. Kaikki pitää politisoida. Vai pitääkö?”

Kirjassa riittänee ihmeteltävää, sillä tuskin on koskaan Suomessa painettu romaaniin yhtä paljon vihapuhetta kuin Jatkosota-extraan. Tai tuskin on koskaan viitattu näin paljon äärioikeiston, alt-rightin, perussuomalaisten saati sinisen tulevaisuuden retoriikkaan. Puhumattakaan, että kaikki se on vain kirjallinen efekti, tekstin ryteikkö, joka hukuttaa sitä enemmän, mitä enemmän siitä luulee saavansa otteen.

”Toivoisin, että se olisi sillä tavalla epäselvä, että kukaan ei ymmärtäisi, millaisia ideologioita tässä kaupataan. Että sen ei luultaisi olevan keskustelunavaus tai vakava yhteiskunnallinen puheenvuoro tai sosiologinen analyysi perussuomalaisten luonteesta. Tai muusta.”

Niin voi silti käydä,vaikka kirja on yksi jättimäinen diskurssivitsi maailmasta, jossa kansallismielisyys on normaali ja vihervasemmisto ”änkyräpopulisteja, joiden joukossa on myös tavallisia ihmisiä”. Yhdessä kohtauksessa Punaisen Ristin johtaja on mokannut. Nälkäpäivän seksi- ja kokaiinibileistä kiertää video, jolla esiintyy vihreiden ja vasemmiston kansanedustajia. Lukijaa muistetaan myös varoittaa, kuten tässä ”kuplassa” kuuluu: TW: SUKUPUOLITTAVA KIELI, NAISVIHA, CISNORMATIIVISUUS, KIROILU.

”Tuntui välttämättömältä olla vähintään yksi näkymä rikolliseen eliittiin, joka viettää orgioita kulissien takana”, Yli-Juonikas sanoo.

Sitten hän naurahtaa. Se on harvinaista, vitsejä täpötäysi kirja ei ole jäyhän ja korkeintaan hymähtelevän kirjailijansa kuva.

”Se oli kohta, joka sai [kustannustoimittaja] Antin vähän kakistelemaan. Mutta siistin sitä, ja se oli oikea ratkaisu.”

Niin. Nämä ovat asioita, joille ei ehkä varsinaisesti saisi nauraa. Nyt niin kuitenkin voi tehdä, kunhan takaportti on olemassa.

”Se Hesarin haastis oli siinä mielessä tarpeellinen, aika naiivi ja yksinkertainen pohjustus tolle kirjalle. Siinä tuli aika yksitasoisesti ja selvästi esille mun tietty asenne tuota yleistä oikeistopopulismia kohtaan. Koska kyllähän tämä voisi ihmetyttää ja närkästyttää”, Yli-Juonikas sanoo.

Nytkin skrollailemme viestejä, jotka eivät naurata tai tunnu oikein miltään, koska niihin on turtunut. Halla-ahon ennustamat kauheudet ovat toteutuneet ja toteutumassa. Jaahas.

”En pitkään aikaan muista kunnolla ärsyyntyneeni netissä. Mistään näistä jutuista. Se oli omanlaisensa vitsikkyyden kuolema, kun yksi niistä turvapaikanhakijoista yritti hirttäytyä Rautatientorilla. Kun nää tyypit kerääntyi ilkkumaan sille, se vähensi huomattavasti mun innostusta seurata sitä sellaisena tosi-tv-huumorina. Se on tietynlainen niiden ihmisten todellisen luonteen välähdyksenomainen paljastuminen, jonka jälkeen niitä on vähän vaikea ajatella komediahahmoina.”

Silti Jatkosota-extra suhtautuu varmasti monien mielestä väärällä, suorastaan asiattomalla tavalla vakavaan asiaan. Puhumattakaan siitä, että se ei vain ”normalisoi rasismia” koko mitassaan. Yli-Juonikas on tehnyt kirjallisen ansan niille, joiden lukutaito ja kontekstintaju katoavat samalla hetkellä, kun joku sanoo natsi.

”Mulla on sillä tavalla positiivinen kuva tästä nuoresta uusvasemmistosta, että he eivät muodosta väkivallan uhkaa. Välttämättä. Kirjailijalle”, Yli-Juonikas sanoo.

Tutkija Laura Piippo kääntää asian toisinpäin: Yli-Juonikas tekee kirjaesineitä, jotka ovat aivan oma mediuminsa, joka taas on viesti jo sinänsä, kuten viestintäteoreetikko Marshall McLuhan taannoin lohkaisi. Vihapuhe ei tunnu vihapuheelta, jos se on kirjallinen efekti, painettuna paperille, kalliiksi ja hienoksi tuotteeksi. Tai jos siitä tehdään Neuromaanin tapaan tanssiteos, jossa katsoja haahuilee valkoisessa kaavussa kuulokkeet päässään pitkin Marian sairaalan käytäviä.

”Yli-Juonikkaan kirjoissa on maailma, johon ei haluaisi jäädä oleskelemaan pitkäksi aikaa. Aina voi laskea kirjan pois, mutta sitten muistaa, ettei se tarkoita poispääsyä maailmasta, koska siinä ei ole kauheasti keksittyä siinä mielessä, että tekstit ovat niin suurilta osin lainattuja”, Piippo sanoo.

Jatkosota-extrakin tuntuu kaikessa komediallisuudessaan paljon äärimmäisemmältä ja häiritsevämmältä kuin oikea maailma, kunnes ne alkavat limittyä toisiinsa aivan silmiemme edessä. Viereisestä pöydästä alkaa kantautua debattia, sivistyssanoja ja vasemmistoteoreetikoiden nimiä. Opintopiiri.

”Kun puhutaan jostain ääripäistä. Mua ärsyttää se. Se vihjaa, että epäoikeudenmukaisuus, vaikka tosiasiat olisi jossain siellä välissä”, humanistimies avautuu.

Aivan vieressä me selaamme avonaisten läppäreidemme takana Hommaa ilman, että yksikään osaa arvata aikeitamme. Naurattaa. Terveisiä ääripäästä! Tästä kahden metrin päästä!

 

Illan viimeinen bussi on lähdössä. Yli-Juonikas jää tuoppinsa ääreen istumaan ja vastailemaan kysymyksiin.

Matka linja-autoasemalle on kuin kulkisi lisätyssä todellisuudessa. On kuljettava Forum-korttelista torinlaitaan. Reitin siitä Kauppiaskatua pitkin kohti Puutoria tuntevat kaikki. Pelolle ei voi antaa valtaa.

Hommalla dialogi jatkuu myöhään yöhön: Maahanmuuttokriittiset olivat oikeassa. Itse kikkailet retoriikkoinesi. Pidä kirjasi.

Muutaman päivän jälkeen viestejä on kymmenettä sivua.

Yli-Juonikas on jakanut otteen kirjastaan, kun käsky kävi ottaa mainonnasta kaikki irti. Otteessa päähenkilö Mika on huolissaan siitä, onko Mestari vain yhden hitin ihme, joka jauhaa kahdenkymmenen vuoden kuluttua samaa ohjelmistoa stadionkeikoilla.

Hommalla yksi editoi katkelmasta luettavamman, toinen vertaa sitä kidutukseen, kolmas sanoo täydellinen fail. Mainitaan Orpo. Mainitaan Hitler. Apurahat, tietenkin. Joku kommentoi:

Luin katkelman ja en voi kyllä valitettavasti uskoa kyseessä olevan kirjallinen tuote lainkaan. […] Katkelmaakaan en pystynyt lukemaan loppuun. Tässä kettingissä kommentit kirjamuotoon sidottuna olisi tuota ”teosta” 100x kiinnostavampia. Olen lisäksi hyvinkin varma, että keskiverto kohdeyleisö ajattelee samoin. On paljon ärsyttävän suvakkiasenteisia kirjailijoita, joiden tekstejä ei ole sinänsä hankalaa lukea. Tuskin joku Jari Tervo on niin huono, että 10 sentin katkelman aikana silmät haluaa hakeutua foorumin kehyksiin kieltäytyen yhteistyöstä.

Kansa on puhunut. Pulinat pois. ■