Beta

Perintätekijät

Kommentoi 1
Teksti: Kuvat: Aki Roukala

Suomessa laskut maksetaan nopeammin kuin missään muussa Euroopan maassa. Silti yhä useampi suomalainen ajautuu perintätoimistojen asiakkaaksi. Miksi?

Suu on Isa-Tuuli Tuomisen tärkein työkalu. 31-vuotias Tuominen työskentelee perintätoimisto Lindorffissa jälkiperinnän ratkaisuryhmässä, mikä tarkoittaa suomeksi sitä, että Tuominen soittaa ihmisille ja yrittää saada nämä maksamaan velkansa.

Tuominen keskustelee päivittäin kymmenien velallisten kanssa. Puhelut voivat koskea kirjastosakkoja, vuokrarästejä, puhelinlaskua, päivähoitomaksua tai vaikkapa aikakauslehden tilausmaksua.

Työpaikka, tavallisen persoonaton avokonttori, sijaitsee keskeneräisessä tornitalossa Kupittaan aseman kyljessä, muutaman kilometrin päässä Turun keskustasta.

Lindorff on - mittarista riippuen - joko Suomen suurin tai toiseksi suurin perintätoimisto. Yhtiö vastaanotti viime vuonna lähes miljoonaa perintätoimeksiantoa, ja sen rekistereissä on tälläkin hetkellä noin 400 000, kenties puoli miljoonaa velallista. Tarkkaa lukua ei paljasteta. Rekisterissä ovat vain ne ihmiset, joilla on parhaillaan maksamattomia laskuja.

Lindorff (entinen Contant) ja sen pahin kilpailija, Intrum Justitia, ovat Suomen perintäbisneksen kaksi jättiä. Niillä on yhteensä noin 80 prosentin markkinaosuus. Pienempiä toimistoja on yli 150, suurin osa niistä muutaman työntekijän yhtiöitä.

Perintäalan kokonaisliikevaihto pyörii sadassa miljoonassa eurossa. Vuonna 1999 luku oli noin 30 miljoonaa euroa. Bisnes on siis yli kolminkertaistunut tämän vuosikymmenen aikana. Miten ihmeessä?

Syitä on monia.

Luotolla, osamaksulla ja laskutuksella maksaminen on lisääntynyt jatkuvasti. Pankit myöntävät kulutusluottoja lähes kaikille halukkaille, ja vippilainaa saa tekstiviestillä kymmenessä minuutissa, ilman takaajia.

Maksuongelmiahan sellaisesta seuraa, etenkin nuorille - kuten lehdistä saa jatkuvasti lukea.

Taustalla on kuitenkin muitakin tekijöitä kuin huoleton taloudenpito. Perintä on myös tehostunut, ja perintätoimistojen toimivalta on kasvanut. 1990-luvun puolivälistä lähtien kunnat ovat ulkoistaneet saataviensa perintää yksityisille firmoille. Esimerkiksi Helsingin ja Tampereen kaupungit siirsivät viime vuonna kaikki saatavansa Lindorffin perittäviksi. Espoo teki saman jo aiemmin.

Suomen 432 kunnasta enää alle sata hoitaa saataviensa (päivähoitomaksujen, terveyskeskusmaksujen, vuokrarästien jne.) perinnän itse.

Myös yritykset ulkoistavat. Esimerkiksi TeliaSonera siirsi vuonna 2004 koko perintätoimensa perintäyhtiö Aktiv Kapitalille; mukana siirtyi osa vanhoista työntekijöistä. Lisäksi perintätoimistot ostavat yhä useammin velkojayrityksen saatavat omiin nimiinsä könttäsummalla. Tämän jälkeen he voivat kuitata kaikki velallisen maksusuoritukset omille tileilleen.

Kasvun odotetaan yhä jatkuvan. Kun Lindorff helmikuussa muutti uusin toimitiloihinsa, kuudenteen kerrokseen jätettiin varmuuden vuoksi tyhjää tilaa yhden maisemakonttorin verran.

Nyt kerros on tietohallintaväen käytössä. Täällä, puolityhjiksi juotujen Pepsi Max -pullojen keskellä, tehdään työtä, jota ei heti yhdistä mielikuvaan perintäalasta.

Täällä koodataan.

Perinnän tehostuminen ei tarkoita kovempia sanamuotoja, vaan entistä monimutkaisempia ja tehokkaampia tietojärjestelmiä. Lindorffilla kaikki asiakkaat pisteytetään. Tietokone analysoi tiedot velallisen maksuhistoriasta, iästä, asuinpaikasta ja koulutuksesta ja laatii niiden perusteella maksuennusteen. Jos maksaminen näyttää hyvin epätodennäköiseltä (henkilö on todettu ulosotossa varattomaksi), velallinen siirretään passiivirekisteriin odottamaan taloustilanteen mahdollista parantumista.

Tiedot velallisten maksusuorituksista liikkuvat reaaliajassa perintätoimistojen ja toimeksiantajien välillä. Toinen turkulainen perintätoimisto, Eräpäivä, mainostaa nettisivuillaan jopa mahdollisuutta seurata reaaliajassa muistioita, jotka laaditaan velallisen kanssa käytävistä keskusteluista.

Se kuulostaa jo aika hurjalta, suorastaan orwellmaiselta.

Lindorff lähettää päivittäin yli kuusituhatta perintäkirjettä. Ne tulostuvat tietojärjestelmistä automaattisesti. Jos velallinen ei reagoi kolmeen muistutukseen, tietokone siirtää hänet soittorekisteriin. Vasta tässä vaiheessa perintää ryhtyy hoitamaan elävä ihminen, esimerkiksi Isa-Tuuli Tuominen.

"Kyllä tässä työssä saa välillä puhua kuin ruuneperi. Toisaalta on hirveän tärkeä kuunnella. Paljon tulee oltua vaan hiljaa. Ihmisillä on tapana ryhtyä täyttämään puhelimessa sitä hiljaisuutta, ja kun ne kertovat enemmän yksityiskohtia itsestään, mun on helpompi löytää keinoja, millä motivoida ne siihen maksamiseen", Tuominen kertoo. Hän työskentelee jälkiperinnässä eli karhuaa vanhoja, usein vuosien takaisia saatavia.

"On hankalaa saada ihminen motivoitua maksamaan vaikkapa joku osamaksulla ostettu televisio, jota sillä ei ole edes ollut vuosiin. Myös takaussaatavien perintä on ongelmallista. On ymmärrettävää, että ihmisellä ei ole hirveästi haluja maksaa takaisin velkaa, josta ei ole itse koskaan päässyt nauttimaan."

Tuominen kuulee työssään sännöllisesti huorittelua ja haistattelua - tosin vähemmän kuin yleensä luullaan -, mutta yrittää olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Ikävämpää on Tuomisen mukaan täydellinen välinpitämättömyys veloista, hällä väliä -ajattelu, joka saattaa olla jo lapsuuskodissa opittu. Myös lapsiperheiden ahdinko ja muut karut elämänkohtalot käyvät sydämelle.

"Voin sanoa rehellisesti pitäväni työstäni, mutta onhan tämä rankkaa ja kuluttavaa. Ei kellään varmaan ole haaveena, että kasvan isoksi ja menen perintätoimistoon töihin!"

Niinpä. Kunniallisetkin perintätoimistot kärsivät alan epämääräisestä maineesta. Moni yhdistää perinnän mielessään moottoripyöräjengeihin, virolaismafiaan ja uhkailuun.

Ehkä siksi presidentti Tarja Halonen ei mainitse lakimiesmatrikkelissa, että hänen ensimmäinen työpaikkansa oikeustieteellisestä tiedekunnasta valmistumisen jälkeen oli perintätoimisto Luotonvalvonta Oy.

Isa-Tuuli Tuomisen työpöydällä on lista velallisista, joita hän soittaa läpi numerojärjestyksessä. Tyypillisenä työpäivänä Tuominen yrittää tavoitella noin 80 ihmistä.

Vielä hurjempi tahti on yksikössä, jossa peritään puhelimitse tuoreita saatavia. Siellä tietokone määrä soittotahdin: työntekijän ruudulle ilmestyy tiedosto, josta selviää velallisen maksuhistoria. Työntekijällä on 12-15 sekuntia aikaa perehtyä aineistoon, sen jälkeen kone yhdistää puhelun automaattisesti.

Rumba jatkuu koko päivän: 12-15 sekunnin perehtyminen aineistoon, puhelu, 12-15 sekunnin perehtyminen aineistoon, puhelu, 12-15 sekunnin...

Kuulostaa rankalta. Ei ihme, että puhelinperintää tekevät pääasiassa opiskelijat ja muut nuoret, usein osa-aikaisina.

Mutta vielä vaikeampaa on langan toisessa päässä.

"Mä pelkäsin perintätoimistoja. Mielessäni pyöri kuvia jostain vanhoista Suomi-filmeistä, joissa kannetaan telkkareita ulos asunnoista. Ihmisillä on perintäfirmoista usein turhia kuvitelmia ja pelkoja, ja ne pelot lamauttavat enemmän kuin itse velka", omakustannekirjailija Marko From, 39, sanoo Lindorffin keskeneräisen toimistokolossin pihamaalla ja lähtee talsimaan Turun keskustaan päin.

From tietää mistä puhuu. Hän ajautui 1990-luvun puolivälissä pahoihin maksuvaikeuksiin. Taustalla oli takuuvarma ongelmayhdistelmä: avioero, alkoholismi, työttömyys ja mielenterveyspulmat. Yksin jäätyään hän hankki uusia kalusteita ja kodinkoneita osamaksulla Hobby Hallista. Asunnon vuokrat jäivät maksamatta, samoin kuin kirjojen painokulut - niistä hän tosin yritti huolehtia viimeisen asti, se oli kunniakysymys.

Karhukirjeitä tipahteli tasaisesti neljältä eri perintätoimistolta. From ei avannut niitä.

"Heitin ne vaan laatikkoon. En tiennyt eräpäivistäkään mitään. Loppuvaiheessa mulla ei ollut edes puhelinta enkä avannut ovea kenellekään. Se on hirveä se lamaantuminen, mikä tulee siinä vaiheessa, kun pato murtuu. Sitä istuu kapakassa tai kotona ja ryyppää ja toivoo, että kaikki olisi toisin kun herää", From sanoo istahdettuaan kahvilan pöytään Hämeenkadun varrella.

Kun hän lopulta sopi maksuohjelmasta voudin kanssa - asia oli siinä vaiheessa siirtynyt perintätoimistoilta ulosottovirastolle -, alkuperäinen velkasumma, 7 000-8 000 markkaa, oli kaksinkertaistunut.

Vielä tuolloin perintäalaa ei säädelty. Perintälaki astui voimaan vuonna 1999, ja vasta viime toukokuussa perintäkuluille asetettiin ylärajat. Sitä ennen perintäfirmat laskuttivat mitä halusivat. Hurjimmillaan sadan markan terveyskeskusmaksun perimisestä saatettiin pyytää jo ensimmäisessä perintäkirjeessä jopa 600 markkaa, kertoo kuluttaja-asiamiehen vuonna 2000 tekemä selvitys.

From ei tiedä, paljonko hän kaikkinensa maksoi perintäfirmoille.

"Ikävintä oli se, että velkasummat kasvoivat koko ajan, jokaisen perintäkirjeen jälkeen. Ja kun en pystynyt maksamaan niitä päällimmäisiä, niin en maksanut sitten mitään. Mulle perintätoimistot olivat vain välivaihe matkalla kohti ulosottoa, mutta aika kallis välivaihe."

From ei kertonut kenellekään raha-asioidensa oikeaa tolaa.

"En edes sukulaisilleni. Mulla on keskiluokkainen perhetausta, jossa kunnia-asiana on pidetty sitä, että pärjää omillaan. Se häpeä oli vaan niin valtava. Sosiaalitoimistossa asioidessanikin kaunistelin asioiden tilaa, mikä oli tietysti ihan älytöntä."

Nyt From on raitis ja velaton mies. Hän on onnellisesti uusissa naimisissa, eikä ole käynyt sosiaali- tai työvoimatoimistossa vuosiin. Pienet tulonsa hän saa apurahoista ja omakustannekirjojen myynnistä (uusin kirja, Hiljaisten polkujen varrella, sai hyvät arvostelut, From kertoo ylpeänä).

Parempaan suuntaan asiat kääntyivät, kun From pääsi mielenterveyskuntoutukseen, sai työpaikan päiväkodista ja tapasi nykyisen vaimonsa. Hän alkoi maksaa velkaa pois.

"Muistan kesän, jolloin maksoin viimeisen erän velastani. Olo oli todella vapautunut."

From toteutti lupauksen, jonka oli antanut itselleen pahimmassa rahapulassaan, silloin kun oli myynyt pois kaikki levynsä ja kirjansa. Hän hankki ne takaisin. Ensimmäisinä kaikkein rakkaimmat: 80-luvun alun Pelle Miljoonat, Eppu Normaalit, Motörheadit ja AC/DC:t, ja kirjoista Pentti Saarikosken Nuoruuden päiväkirjat ja Kootut runot.

"Yhtä iso hetki kuin viimeisen velkaerän maksaminen oli se, kun mulle alkoi tulla postissa jälleen Hobby Hallin lehtiä", From naurahtaa. "Ymmärsin saaneeni luottotiedot takaisin."

Nyt From osaa jo hymyillä omille peloilleen perintätoimistoista. Ensimmäisen perintäkirjeen tiputtua postiluukusta hän tunsi menettäneensä kansalaisluottamuksensa. Hän ajatteli, että pian hänen perässään on poliisikin.

Todellisuudessa kirje oli yksi niistä tuhansista, joita perintätoimistojen tietojärjestelmät olivat edellispäivänä tulostaneet. Tilanne on hassu: perintä on pitkälle automatisoitua, rutiinimaista toimistotyötä, mutta velalliselle jokainen perintäkirje voi tuntua äärimmäisen henkilökohtaiselta.

On varmasti paljon velallisia, jotka Marko Fromin tavoin lamaantuvat ja menettävät toimintakykynsä jouduttuaan perinnän kohteeksi.

Perintätoimistoja syytetäänkin usein välistä vetämisestä, jopa veren imemisestä; monen mielestä ongelmavelalliset pääsisivät vähemmällä, jos heidän velkansa menisivät suoraan, tai ainakin nykyistä nopeammin, ulosottoon.

"Usein saa kuulla, että paitsi että olemme kammottavia, myös riistämme vähäosaisia. Kuitenkin viime vuonna perimme saatavia yhteensä sellaiset 140 miljoonaa euroa, ja on päivänselvää, ettei sellaisia rahoja soppajonosta saa", Lindorffin Suomen liiketoiminnan johtaja Tapio Vuojärvi sanoo astuessaan ulos keinovalaistusta neuvottelutilasta avaraan käytävään. Ollaan jälleen Lindorffin tiloissa Turun Kupittaalla, ikkunasta näkyy Tuomiokirkko.

Vuojärvi kertoo velallistutkimuksesta, jonka Lindorff teki muutama vuosi sitten yhdessä Tilastokeskuksen ja Turun yliopiston tilastotieteen laitoksen kanssa. Tulos oli yllättävä: perintätoimistojen asiakkaat olivat poikkileikkaus suomalaisista.

"Hieman aliedustettuina olivat kaikkein suurituloisimmat ja kaikkein pienituloisimmat. Muuten jakauma noudatti suomalaisten normaalijakaumaa. Ei se ole enää tänä päivänä mitenkään poikkeuksellista joutua perintätoimiston asiakkaaksi. Siellä on ihan tavallisia ihmisiä."

Mutta miksi? Eivät kai kaikki suomalaiset ole yhtäkkiä ryhtyneet leväperäisiksi laskujen maksajiksi. Ainakin Intrum Justitian viime kesänä julkaisema kansainvälinen tutkimus väittää muuta: sen mukaan Suomessa laskut maksetaan kaikista Euroopan maista nopeimmin. Keskimääräinen maksuaika on 26 päivää, kun se esimerkiksi Portugalissa on 87 päivää, Italiassa 97 päivää ja Kreikassa peräti 105 päivää.

Ehkä syy löytyykin toisesta päästä. Laskut siirtyvät perintään aina vain nopeammin.

"Aiemmin velkojayritys saattoi lähettää jopa neljä muistutuslaskua ennen kuin siirsi asian perintätoimiston hoidettavaksi, nyt perintätoimisto lähestyy kuluttajaa jo yhden muistutuksen jälkeen", Tapio Vuojärvi sanoo.

Muutos on ollut nopea. Vielä 1980-luvulla kirjastojen myöhästymismaksuista (jotka olivat erittäin pienet) saattoi neuvotella tutun kirjastotädin kanssa; sattui jopa tapauksia, että kuukausia myöhässä ollut Pekka Töpöhäntä -kirja annettiin lainaajalle omaksi, kun siihen oli kerran niin kiinnytty.

Nykyisin kirjastosakot siirretään pikavauhtia perintätoimistolle, ja huolimaton lainaaja saa postiluukkunsa tiukkasanaisia kirjeitä, joissa uhataan oikeustoimilla ja luottotietojen menetyksellä - vaikka kyse olisi siitä Pekka Töpöhännästä.

YYA-Suomessa perintätoimiston pyörittäminen oli vielä pikkubisnestä, vähän kuin kirkonkylien tilitoimistot. Rikastumaan ei päässyt, mutta leipä oli tasaisen varma.

Kukaan ei puhunut puhelinperinnästä, pikaperinnästä, saatavakantojen ostamisesta, tietojärjestelmien räätälöinnistä asiakkaan tarpeiden mukaan ja kaikesta muusta, jolla perintäfirmat nykyisin palvelujaan markkinoivat.

Velallisenkin osa oli helpompi. Vasta 1990-luvun alkupuolella siirryttiin järjestelmään, jossa kaikki perinnän kulut laskutetaan velalliselta. Samoihin vuosiin iski lama, mikä merkitsi tuhansia ja tuhansia uusia asiakkaita.

Alkoi perintätoimistojen kulta-aika, jolle ei näy loppua.

"Eihän me ajettu Suomeen perintälakia. Ala oli siihen asti valvonut itse itseään, ja homma oli toiminut hienosti", Suomen perimistoimistojen liiton puheenjohtaja Timo Mäki sanoo avarassa työhuoneessaan Lindorffin toimitiloissa - liiton puheenjohtajuus on pelkkä luottamustoimi, varsinaisen palkkansa hän nostaa Lindorffin varatoimitusjohtajana.

Laki kuitenkin tuli, vuonna 1999. Ja viime keväänä sitä täydennettiin asettamalla katot perintäkuluille.

Jos Mäeltä kysytään, perintätoimistojen toimivalta ei ole kasvanut liian suureksi. Päinvastoin: Viranomaiset ovat rajoittaneet perintäfirmojen liiketoimintaa kaikin mahdollisin tavoin. Velallisen suojelu on mennyt liiallisuuksiin.

Esimerkkejä Mäellä riittäisi vaikka kahden tunnin luennoksi.

Viime lokakuussa kuluttaja-asiamies antoi suosituksensa hyvästä perintätavasta. Perintätoimistoissa ohjeissa nähtiin paljon mätää, jopa lainvastaista: Miten niin ei saisi periä lauantaisin? Miksi alaikäisiä velallisia suojellaan? Ei maksusuunnitelman mahdollisuutta ole pakko mainita perintäkirjeessä! Velkojan tarkat yhteystiedot, kuten puhelinnumero, on mainittava vain perittäessä julkisyhteisön saatavaa!

Kina ei koskenut pelkästään asiakysymyksiä: perintäyhtiöt ihmettelivät myös sitä, että kuluttaja-asiamies antoi suosituksensa yksipuolisesti, alan yhtiöitä kuulematta.

Vielä pahempi vihollinen on oikeusministeriö. Tällä hetkellä Timo Mäkeä - ja muita tätä artikkelia varten haastateltuja perintäyhtiöiden edustajia - kismittää erityisesti se, että ulosottomiesten perimiin taulukkomaksuihin ei ole puututtu. Mäki havainnollistaa asiaa fläppitaululla: jos velallisella on ulosotossa vaikkapa seitsemän eri maksua, ja hänen palkastaan ulosmitataan sata euroa, ulosottomies vie seitsemän euron taulukkomaksun jokaiselta seitsemältä asialta. 49 euroa menee siis pelkkiin ulosottomaksuihin, ja vain 51 euroa varsinaisten velkojen lyhennyksiin.

"Tästä oikeusministeriö ei hiisku yhtikäs mitään. Se on niille hyvä rahasampo", Mäki sanoo.

Eikä siinä vielä kaikki. Ennen perintälain voimaantuloa yksityiset perintäyhtiöt hoitivat vuosittain noin puolen miljoonan pysäköintivirhemaksun ja julkisen liikenteen tarkastusmaksun perinnän.

Eivät hoida enää. Eduskunta sääti ulosotolle monopoliaseman pysäköintivirhemaksujen ja tarkastusmaksujen perinnässä.

Timo Mäen mielestä päätös on käsittämätön. Hän syyttää oikeusministeriötä, ja erityisesti erästä ministeriön virkamiestä, virheellisestä toiminnasta: Suomessahan kunnilla on itsehallinto, ei valtio voi päättää niiden puolesta, kuka saatavia saa periä ja kuka ei.

"Virkavirhe on tehty joo. Mutta ei tässä auta oikeuskanslerillekaan kannella, kun tietää mitä Nikula vastaa", Mäki sanoo.

Monimutkaisia asioita, mutta kiistojen perusasetelma on yksinkertainen: Perintäyhtiöt ja ulosottovirastot kilpailevat samoista asiakkaista. Toisen tulot ovat pois toiselta. Kritiikkiä esitetään molemmin puolin. Eräät ulosottomiehet ja kihlakunnanvoudit ovat julkisuudessa syyttäneet perintätoimistoja siitä, että nämä "kuorivat kerman päältä": toimistot saavat nopeasti rahat "helpoilta tapauksilta", kun taas "vaikeat tapaukset" ajautuvat joka tapauksessa ulosottoon. Kumpikin ryhmä selviäisi halvemmalla, jos perintätoimistovaihe jäisi pois.

Perintätoimistoissa taas ollaan sitä mieltä, että kuluttajalle on turvallisempaa asioida perintätoimiston kuin ulosottoviraston kanssa. Jos velallinen todetaan ulosotossa varattomaksi, hän saa maksuhäiriömerkinnän, mikä on vakava asia.

Kumpi osapuoli on enemmän oikeassa?

Kysytään velalliselta.

"Mulle olisi tullut huomattavasti halvemmaksi, jos velat olisivat menneet suoraan ulosottoon", Olli Kuoppamäki sanoo Sokoksen kahvilan ikkunapöydässä Joensuun kauppatorin laidalla. Lapsenkasvoinen Kuoppamäki on vasta 21-vuotias, mutta hänellä on pitkä kokemus perintätoimistoista. Hänen yrityksensä, mainostoimisto Kuoppamäki, meni nurin vuonna 2002. Kuoppamäki perusti firman ollessaan 15-vuotias, suurin odotuksin ja suurella riskillä. Ideana oli laatia kouluille markkinointistrategioita oppilashankintaa varten ja suunnitella messuosastoja.

Alku näyttikin hyvältä: liikevaihto nousi 300 000 markkaan ja Kuoppamäki kutsuttiin pariinkin otteeseen aamu-tv:hen kertomaan nuoren yrittäjän elämästä. Mutta sitten nousi seinä vastaan. Jäi satojentuhansien markkojen velat. Perintätoimistoja oli kimpussa parisenkymmentä.

"Toimistoissa on hirveästi eroja. Intrum Justitia oli ylivoimaisesti tylyin yhtiö. Kaikki oli äärimmäisen epäselvää. Puhelut olivat töykeitä, ja lopulta en viitsinyt enää vastata niihin. OK Perinnästä jäi taas hirveän hyvät mielikuvat, niiltä pystyi kysymään asioista ja neuvottelemaan."

Perintäkirjeitä tuli päivittäin. Kuoppamäeltä karhuttiin yhtä aikaa 30-40:tä saatavaa, eikä hän pysynyt aina mukana, mitä oli jo maksanut ja mitä ei. Perintäkulut nousivat käsittämättömiksi - elettiin aikaa ennen nykyisiä taulukkomaksuja.

"Mulla oli esimerkiksi maksamatta yksi tulostinlasku, joka oli 400 markkaa. Ekassa yhteydenotossa perintätoimisto karhusi jo toistatuhatta markkaa. Vaikka ne eivät tee sen eteen yhtään enempää työtä kuin satasen laskun eteen. En muutenkaan ymmärrä, miten voidaan laskuttaa 60 euroa yhdestä paperilappusesta. Miten se voi maksaa niin paljon?"

Lopulta nuori yrittäjä nosti kätensä pystyyn ja päätti odottaa, kunnes kaikki velat siirtyisivät ulosottoon. Oli helpompi asioida yhdellä luukulla.

"Ulosottomiehelle saattoi soittaa kuin vanhalle tutulle, että 'mitäs Jussi', kun taas Intrum Justitialla sä asioit jonkin salaperäisen ja kasvottoman Perintäryhmä A:n kanssa."

Yksityiset perintätoimistot tekevät laillista, jopa tarpeellista työtä. Välillä se näyttäytyy kuitenkin irvokkaana. Esimerkiksi silloin, kun lukee Eräpäivä Oy:n nettisivuilta firman kohokohtia vuosien varrelta: yhtenä huippuhetkenä mainitaan lamavuodet 1992 ja 1993, jolloin "konkurssiin haettiin ennätysmäärä velallisia".

No, onhan sekin eräänlainen saavutus.

Olli Kuoppamäki ei kuitenkaan halua valittaa tai syyttää perintätoimistoja. Ne pelaavat laillisilla säännöillä. Itse hän sössi asiansa. Mutta...

"On se kylmää se meininki. Siinä on itse helvetin heikoilla, ihan polvillaan, kun niillä on kaikki data susta. Joko sitä ottaa paskan niskaan nöyrästi, tai huutaa helvetisti, eikä silläkään mitään saavuta."

Tekstiviesti saapunut.

"Sovittu maksuerä erääntyy maksettavaksi tänään. Maksakaa 200,00 e tilille 123456-654321 viitteellä 12 34567 76543 21123. OK Perintä oy, p. 030 603 5620."

Viesti on tekaistu, mutta satoja samanlaisia lähetetään joka päivä OK Perinnän Vaasassa sijaitsevasta call centeristä.

OK Perintä on Suomen neljänneksi suurin perintätoimisto, ja ainoa, joka käyttää automaattista tekstiviestimuistutusta. Sellainen lähetetään kaikille velallisille (joiden puhelinnumero on tiedossa ja jotka ovat antaneet siihen luvan) eräpäivänä. Yhtiö oli puhelinperinnän pioneereja Suomessa. Nyt se on kiinnostunut ottamaan valikoimiinsa sähköpostimuistutukset.

"Mitä enemmän vaihtoehtoja tarjoamme velalliselle, sitä todennäköisempää on, että hän maksaa velkaansa. Koemme että tärkein tuote, mitä voimme tarjota on, että se velka saadaan perittyä", OK Perinnän varatoimitusjohtaja Juhani Ollila sanoo yhtiön toimitiloissa Helsingin Töölössä.

Mainoksissaan OK Perintä korostaa "terrierimäistä sitkeyttään": Onnistunut perintätyö vaatii paitsi neuvottelutaitoa, ennen kaikkea sitkeyttä ja määrätietoisuutta, joskus jopa lahkeessa roikkumista. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

"Joskus pitää olla kova. Esimerkiksi yritysperinnän puolella täytyy olla todella nopea, siinä ei voi odottaa yhtään ylimääräistä päivää. Yritysperinnässä pitää olla kovempi kuin yksityishenkilöiden kanssa."

Yrityksiä kovistellaan esimerkiksi tratalla (uhka maksuhäiriön saattamisesta julkiseksi) tai konkurssihakemuksella. Jos yrityksen johto lupaa hoitaa velat, OK Perintä saattaa pyytää heiltä vakuudeksi henkilökohtaisia takauksia koko velkasummalta.

"Voimme käyttää yritysten kohdalla erilaisia keinoja. On jopa mahdollista lopettaa yrityksen toiminta konkurssihakemuksen kautta. Yleensä viimeistään se herättää yrityksen johdon", Ollila sanoo.

Kuulostaa kovalta puheelta. Toisaalta kyseessä on sama firma, jonka joensuulainen ex-yrittäjä Olli Kuoppamäki mainitsi esimerkkinä joustavasta ja ystävällisestä palvelusta.

Juhani Ollila korostaa, että OK Perintä on saanut velallisilta pääosin positiivista palautetta puhelin- ja tekstiviestiperinnästä. On toki niitäkin, jotka kokevat keinot tungetteleviksi ja yksityisyyttä loukkaaviksi.

Jo nyt velkoja voi seurata reaaliajassa velallisen ja perintätoimiston välisiä keskusteluja. Mihin raja vedetään tulevaisuudessa, kun informaatioteknologia kehittyy entisestään?

Juhani Ollila sanoo, että OK Perintä haluaa olla tulevaisuudessakin edelläkävijä ja keksiä uusia, innovatiivisia tapoja hoitaa perintää.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

"Se riippuu siitä, minkälaista tietotekniikkaa on tarjolla. Siinähän on vaan mielikuvitus rajana."

Niin, ja tietenkin myös Suomen laki.

Image 4/2006