Beta

Pelon paluu

Suspiria muistuttaa, että elokuvan ei tarvitse olla älyllisempää kuin muunkaan taiteen, kirjoittaa Kalle Kinnunen.

 

Mikä erottaa kauhuelokuvan trilleristä? Ei sinänsä väkivaltaisuus, ei välttämättä yliluonnollisuus.

Kauhuelokuva saa ja sen sopii olla kohtuutonta, jopa irvokasta ja häiritsevää. Olen kuullut akateemisen, ei-arvottavan väitteen, että kauhuelokuva ei voi olla ”klassikko”, sillä klassinen tarkoittaa puhdaslinjaista, ja hyvä kauhu on estetiikaltaan kaikkea muuta. (En ole varma, onko väite vedenpitävä, mutta pidän siitä.)

Ei ole sattumaa, että kauhu yhdistyi intomielisimpiin esteettisiin kokeiluihin Italiassa. Siellä oli vielä 1970-luvulla kukoistava elokuvateollisuus, jossa jalostettiin vieraita lajityyppejä omiin resursseihin ja tyylitajuun – tunnetuimpana esimerkkinä hieman aiemmin syntynyt spagettiwestern. Toisaalta Italia tunnetaan myös Fellinin liioittelevista elokuvista sekä modernista designista, jossa kauneudella on lupa mennä ohi käytettävyyden.

Elegantin hysterian mestari oli Dario Argento. Kultakaudellaan 1970-luvulta 1980-luvulle hän teki sarjan kauhuelokuvia, joita moitittiin epäloogisiksi. Syyte on absurdimpi kuin nämä elokuvat – yhtä hyvin unia voisi arvostella niiden taloudellisesta kannattamattomuudesta. Sitä paitsi Argenton elokuvissa on voimakkaammat värit kuin ainakaan minun unissani.

Siihen, että tutustuin Argenton tuotantoon varhaisteini-iässä, oli osasyynä Suomen elokuvasensuuri. Se teki kielletystä houkuttelevaa. Suspiriaa tosin ei edes yritetty tuoda maahan. Jokainen potentiaalinen levittäjä ymmärsi, että se oli paitsi verinen myös liian hullu elokuvatarkastamolle, joka oli myös makupoliisi.

Suosikkini Argenton elokuvista on Suspiria, jonka näin suttuiselta vhs-kasetilta tasan 25 vuotta sitten. Se on liikaa, se on täydellinen kauhuelokuva. Mikä olisi ollut 15-vuotiaalle parempi johdatus abstraktiin elokuvaan? Rakastan sitä yhtä syvästi kuin toiset Fellinin klassikkoja.

 

Tämä elokuva on satu, mutta ei lapsille. Satumaisuutta korostaa kertojanääni. Alussa se kuvailee, että amerikkalaistyttö Suzy Bannion (Jessica Harper) saapuu Saksan Freiburgiin balettikouluun.

Heti on sopivasti synkkä ja myrskyinen yö. Bannionin opiskelutoveri murhataan. Murhajaksot ovat Argenton kipeitä bravuureja: esimerkiksi hahmo jahtaa tyttöä, joka yrittää kiivetä ikkunasta, mutta putoaa huoneeseen täynnä piikkilankaa – ja saa sitten viillon partaveitsestä.

Taustalla soi Goblin-yhtyeen levoton proge, mukaan lukien vinksahtanut lastenlaulusovitus. Värit ovat ylikorostunutta technicolor-houretta. Ei ole juonipaljastus kertoa, että balettikoulua pyörittää noita. Suspiria ei käy järkeen, se käy silmään, kehui amerikkalaiskriitikko J. Hoberman yhtenä harvoista teoksen ymmärtäjistä jo ensi-illan aikaan. Yliluonnollisen tapahtumaketjun spoilaaminen on muutenkin vaikeaa, kun en ota siitä tolkkua useiden katsomiskertojen jälkeenkään.

 

Suspiria ei ole campia, vaikka sen voi lukea campina. Goyan maalauksillekin voi nauraa, mutta se on vähän tyhmää.

Paremminkin Suspiria on puhtainta äänen, liikkeen ja valon elokuvaa, jota ei voi mitenkään tulkita muissa taidemuodoissa. Näytelmänä tai kuunnelmana tarina kestäisi ehkä vartin. Kuvat ilman ääntä taas eivät tee oikeutta visiolle. Teos on lähempänä psykoosia kuin Shakespearea.

Suspirialle tulee antautua siihen tapaan kuin Terrence Malickin tai Pedro Almodovarin elokuvien maailmaan upotaan. Se ei ole vaaratonta, sillä lopulta kyseessä on pimeän, tuntemattoman ja käsittämättömän pelosta ammentavaa primitiivikauhua. Noitapainajaisen sijoittuminen teollisuuskaupunkiin nykyaikaisessa Euroopassa vain korostaa tehoa. En ole ensimmäinen kirjoittaja, joka ihailee Argenton taitoa luoda lentokentän automaatti-ovistakin suunnaton epämukavuustila, mutta totta se on. Tutut esineet muuttuvat vieraiksi. Ohjaajan murhafetisismiä voi kritisoida, mutta en osaa pitää sitä sadistisena, koska tunnelma on niin epätosi.

Monet kulttielokuvat upooavat historian suohon, mutta Suspiria on rehabilitoitu. Se tulee 40-vuotiaana ensi-iltaan Suomessa. Siitä on kuvattu keväällä uusintaversio, joka saattaa olla onnistunut – ohjaaja on loistavat A Bigger Splashin ja Call Me By Your Namen tehnyt Luca Guadagnino ja noitaa esittää Tilda Swinton.

Toivon, että sekin uskaltaa olla mieletön. ■