Beta

Parempi kuin Dan Brown

Kommentoi 0
Teksti: Kuvat: Vänskap

Ihminen sulkeutui viikoksi harjavaltalaiseen hotellihuoneeseen ja luki Raamatun kannesta kanteen. Viikon aikana laulettiin Hectoria, puhdistettiin Juudas Iskariotin maine ja löydettiin totuus kuoleman jälkeisestä elämästä.

 

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Jokin 1970-luvun uljaimmista ranskalaisista rikoselokuvista sisältänee seuraavanlaisen kohtauksen: Poplaritakkinen Yves Montand saapuu uneliaaseen pikkukaupunkiin aamujunalla – vaivihkaa, kenenkään huomaamatta. Mukanaan hänellä on punahiuksinen rakastajatar, joka puhuu harvoin, ja silloinkin lyhyin päälausein, mutta osaa puhaltaa täydellisiä savukiehkuroita Gitanes-savukkeista. Kaksikko majoittuu nukkavieruun hotellihuoneeseen. Suljettuaan oven Yves Montand sytyttää savukkeen ja rojahtaa selälleen sängylle. Montandin pitää ajatella.

Makaan Harjavallassa hotelli Marilynin kapealla sängyllä ja puntaroin tilannetta. Olen saapunut tänne aamujunalla, kävellyt apean taajamamiljöön halki ja kirjautunut Marilyniin paljastamatta visiittini todellista syytä.

Syy on Raamattu. Aion viettää Harjavallassa viikon ja lukea siinä ajassa Raamatun alusta loppuun. Urakka tulee huipentumaan sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen.

En minä tätä ideaa keksinyt. Kaikkitietävä ja kaukaa viisas pomoni ilmoitti loppukesästä, että kahvitauoilla istumisen ja päämäärättömän googlailun sijaan voisin perehtyä kristinuskon ja (Vanhan testamentin osalta) juutalaisuuden pyhään kirjaan ja kirjoittaa siitä jutun.

Suostuin. Viikko elämästäni, se ei ollut liikaa vaadittu.

Harjavalta valittiin lukupaikaksi täysin sattumanvaraisesti. Oli päästävä irti arjesta. Tunnen itseäni sen verran, että ymmärsin olevani kykenemätön luku-urakkaan Helsingissä, etenkään työpaikkani hälyisessä avokonttorissa.

Hotelliin tulin siksi, että täällä voin keskustella uskonasioista muiden vieraiden kanssa. Hihittelen kohtaamisille jo etukäteen. Aamiaispöydässä on hyvä lyödä joltain väsyneeltä komennusmieheltä meetvurstisämpylä kurkkuun avausrepliikillä ”Mitäs ajattelet siitä, että Jesaja ennusti Jerusalemin pelastumisen? Aikamoinen sammakkoprofessori, vai mitä hä?”

Hypistelen viininpunaista rippiraamattuani. Sivujen määrä (1419) ja miniatyyrifontti askarruttavat, mutta olen päättänyt ahkeroida; tingin sitten vapaa-ajasta ja sosiaalisesta elämästä, tarvittaessa myös unesta.

Käytän lukemiseen kuusi päivää, seitsemäntenä aion levätä.

Asiaan.

 

Raamatun alussa Jumala on julma. Aabrahamia – jota muuten kristinusko, juutalaisuus ja islam pitävät kaikki kantaisänään – Jumala kiusaa oikein kunnolla. Hän asettaa ehtoja ja vaatimuksia, lupaa kaikenlaista, mutta ei pidä kertaakaan sanaansa. Aabraham yrittää Saara-vaimonsa kanssa vuosikausien ajan saada lasta, ja kun poika vihdoin syntyy, vaatii Jumala Aabrahamia teurastamaan tämän omakätisesti (ja pelastaa pojan viime tipassa Aabrahamin jo heiluttaessa veistä rovion päälle sidotun poikansa yllä... onnea vaan sille isä-poika-suhteelle jatkossa!).

Miesrukan ollessa jo 99-vuotias Jumala esittää ennenkuulumattoman vaatimuksen peniksen ympärileikkaamisesta. Aabraham tottelee, kun ei muutakaan voi.

Vain yläasteen kusipäisimmät pojat kykenisivät moiseen käytökseen.

Ihmiskuva ei ole sen lohdullisempi. Ajatellaan vaikka Jaakobia, Aabrahamin pojanpoikaa, joka on varsinainen mulkku mieheksi. Ensin hän huijaa yksinkertaista isoveljeään Eesauta vaihtamaan esikoisoikeuden papukeittoon ja sitten sokeaa ja kuolemansairasta isäänsä antamaan siunauksen itselleen – uskotellen olevansa Eesau.

Jaakob ajaa järjestelmällisesti vain omaa etuaan, ja Jumalalle se näyttää olevan ihan okei. Vanhan testamentin alkulukujen Jumala ei pyydä kääntämään toista poskea tai neuvo tekemään toiselle kuten toivoisi itselleen tehtävän. Ehei, riittää kunhan puskee eteenpäin, keinolla millä hyvänsä. Häikäilemättömyys palkitaan menestyksellä: Jaakobista tulee tarinan sankari.

Kuulostaako tutulta?

Mooseksen kirjat kuvaavat tuhansien vuosien takaisia tapahtumia, mutta niissä näyttäytyy se sama inhimillisten tragedioiden kirjo, josta nykyään voi lukea iltapäivälehdistä ja Alibista.

Kain tappaa veljensä Aabelin. Jaakobin tytär Diina raiskataan. Lootin tyttäret yhtyvät isäänsä luolassa, jossa perhe asuu.

Välillä teksti on täyttä Turkkaa: Nooa maistelee ensimmäistä viinisatoansa sillä seurauksella, että sammuu alastomana majaansa, jolloin hänen poikansa käyvät peittelemässä isän pippelin vaipalla. Herättyään Nooa jostain syystä raivostuu – ja jostain syystä raivo suuntautuu vain kuopukseen, vaikka vanhempi veli hääräsi yhtä lailla vaipan kanssa.

Esikoisia on näemmä suosittu aina. 

 

Illalla katselen televisiosta Voimala-ohjelmaa, jossa kristinuskosta keskustelevat kirjailija Erik Wahlström, laulaja Rainer Friman ja käsikirjoittaja Juha Jokela, jonka uskontoa käsitellyt näytelmä Fundamentalisti keräsi viime keväänä kehuja.

Wahlström on kirjoittanut romaanin nimeltä Jumala. Kirjassa ympärileikkaustraditio selitetään sillä, että Jumala kärsi itse ahtaasta esinahasta ja halusi kostoksi kuoria kaikkien miesten penikset. Ympärileikatut esinahat Jumala ripusti esinahkamuseoonsa.

Kaiken tämän Wahlström kertoo pokerinaamalla Yleisradion maanantai-illan prime timessa. Kauas on tultu Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnin ajoista.

Voimalan keskustelijat vaikuttavat kadehdittavan viisailta. He ovat perillä ismeistä ja dogmeista, tuntevat Raamattunsa. Ymmärrän jököttäväni yhä lähtötelineissä, enkä ole lainkaan varma, haluanko elää elämäni niin, että viisikymppisenä kykenen istumaan tunnin ajan Pasilan tv-studiolla puuterit naamalla vastaamassa Raisa Rauhalan totisiin kysymyksiin uskonnon asemasta nyky-yhteiskunnassa.

Ehkä haluan vain saunoa ja kuunnella Georg Otsia.

Ennen nukahtamista muistelen Helsingin Sanomissa julkaistua Erik Wahlströmin haastattelua. Wahlström sanoi, ettei suosittele kenellekään Raamatun lukemista alusta loppuun. Se on kuulemma ”elinkautisvankien hommaa”. Pirun rohkaisevaa. 

 

TOINEN PÄIVÄ

Raamatusta on helppo innostua, jos sitä lukee kuin satukirjaa, innostuen ja eläytyen. Hyviä tarinoita – joista osa etäisesti tuttuja – kyllä riittää: Jaakob painimassa Jumalan kanssa keskellä yötä jokirannassa, Joosefin myyminen orjaksi Egyptiin, Mooseksen syntymä ja piilottaminen kaislakoriin Niilin varteen, Jumalan Egyptiin lähettämät vitsaukset, israelilaisten pako ja Punaisenmeren halkaiseminen...

Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun tarinoita yrittää ymmärtää. Ja jos niiden avulla yrittää oppia tuntemaan Jumalan aivoituksia, ajautuu umpisolmuun.

Raamattu on ristiriitaisuuksien kirja (kirjaimellisesti: ristiriitaisuuksien). Ensin Jumala neuvoo israelilaisia suvaitsemaan muita kansoja, koska heitäkin on siedetty Egyptissä, mutta myöhemmin lupaa tuhota kaikki kansat israelilaisten tieltä – ja myös tekee niin.

Entäpä Mooses? Heti aikuiseksi kasvettuaan hän tappaa egyptiläisen miehen ja kätkee ruumiin hiekkaan. Myöhemmin Mooses on valmis tapattamaan säälittä yli kolmetuhatta oman heimonsa jäsentä, nämä kun olivat syyllistyneet autiomaassa kultaisen vasikan palvelemiseen. Ja silti juuri hänelle Jumala antaa kivitaulussa käskyn ”Älä tapa”.

Vähäisempiin epäloogisuuksiin törmää tämän tästä. Lohdutukseksi maailman kaikille oikolukijoille: Jopa Raamatusta löytyy kirjoitusvirheitä, vai pitäisikö sanoa painovirhepaholaisia. Esimerkiksi sivulla 85 (luen vanhaa, vuoden 1938 kirkolliskokouksen hyväksymää käännöstä) lukee isarelilaiset. Kukaan ei ole täydellinen.

Ehkä suurempi uutinen on kuitenkin se, että Jumalakin vaihtuu kesken kaiken.

Kyllä, Jumala vaihtuu.

Siinainvuorella Moosekselle jylissyt Jumala on aivan eri hahmo kuin Aabrahamin Jumala, joka oli siinä määrin inhimillinen hahmo, että kävi jopa kylässä juomassa maitoa ja moitiskeli lempeästi Aabrahamin vaimoa Saaraa, joka oli nauranut epäuskoisena Jumalan luvatessa vanhalle pariskunnalle lapsen.

Eri tyyppi, ihan varmasti.

Se, mikä nykyään käsitetään kristinuskon Jumalaksi, on todellisuudessa sekoitus erilaisia jumaluuksia. Jumalan erisnimiäkin Raamatussa mainitaan useita, muun muassa Jahve, El ja Sebaot. Selitys piilee tietysti siinä, että Vanha testamentti on kokoelma eri aikoina ja eri paikoissa kirjoitettuja tekstejä.

Kiinnostavaa, eikö?

Myönnetään: en päätellyt tuota kaikkea itse. Havainnot eri jumalahahmoista ovat ruotsalaisen kirjailija-koomikko-kulttuuripersoona Jonas Gardellin, jonka Vanhaa testamenttia älykkäästi ruotiva kirja Jumalasta on juuri käännetty suomeksi. Olen surutta varastanut Gardellilta monia muitakin huomioita tähän juttuun.

Vitsit ovat omiani. 

 

KOLMAS PÄIVÄ

En ole puhunut kenenkään kanssa yli 40 tuntiin. Edes aamiaisella en saa juttuseuraa, sillä hotelli Marilynissa aamupala haetaan käytävälle sijoitetusta jääkaapista ja syödään huoneissa.

Ronkin kertakäyttöveitsellä kertakäyttöistä margariinipakkausta ja luen tuoreiden uutisten sijaan Jokilaakso-lehden Seurakuntatietoja-palstaa. Lähetyspiiri kokoontuisi tänään Irma Rajalan kotona. Ikkunasta aukeaa näkymä Säästöhallin roskapöntöille ja K-Supermarket Tintin parkkipaikalle.

Miljöö on juuri sopiva projektilleni. On olemassa pätevät syyt sille, miksi Raamattua tankataan usein askeettisissa luostareissa ja 70-lukulaisuutta henkivissä punatiilisissä opistoissa, joissa pakkosyötetään marjakiisseliä.

Turha sitä on kierrellä: onhan tämä pääosin tylsää puuhaa. Sukuluetteloita sukuluetteloiden perään. Ohjeita pyhäkön rakentamisesta ja uhrieläinten paloittelusta. Erityisen pikkutarkasti on dokumentoitu israelilaisten vaellus pois Egyptistä: Efraimin leirin lippukunta leiriytyköön länteen päin osastoittain, ja Efraimin jälkeläisten päämiehenä olkoon Elisama, Ammihudin poika; hänen osastonsa katselmuksessa olleet, on neljäkymmentä tuhatta viisisataa miestä. Hänen viereensä leiriytykööt Manassen sukukunta, ja Manassen jälkeläisten päämiehenä olkoon Gamliel, Pedasurin poika; hänen osastonsa, katselmuksessa olleet, on kolmekymmentäkaksi tuhatta kaksisataa miestä. Sitten Benjaminin sukukunta....

Ja 44 sivua myöhemmin:

Ja he lähtivät lähtivät Haserotista ja leiriytyivät Ritmaan. Ja he lähtivät Ritmasta ja leiriytyivät Rimmon-Perekseen. Ja he lähtivät Rimmon-Pereksestä ja leiriytyivät Libnaan. Ja he lähtivät Libnasta ja leiriytyivät Rissaan. Ja he lähtivät Rissasta ja leiriytyivät Kehelataan...

Lasken jäljellä olevien sivujen määrän ja ymmärrän, että aikatauluni ei tule pitämään. En saa luettua Raamattua viikossa. Saati keksimään siitä mitään mullistavaa sanottavaa. Kaikki on jo sanottu. Vuosisatojen vieriessä Raamattua ovat tulkinneet muiden muassa Erasmus Rotterdamilainen, Isaac Newton, Sigmund Freud ja  Friedrich Nietzsche. Raamatunselitysoppia, eksegetiikkaa, opiskellaan yliopistollisena pääaineena ympäri maailman.

Miten yksi kolmeakymppiä lähestyvä toimittaja ja valtiotieteen drop out -opiskelija voisi tehdä Raamatusta selkoa viikossa?

Uskon puute iskee kello 14.18. Viskaan kirjan nurkkaan ja tuijotan Säästöhallin harmaata seinää. Oloani ei helpota valokuvaajaystäväni lähettämä tekstiviesti, jossa tämä kerskuu lukeneensa Raamatun jo teini-iässä. Viesti pistää miettimään nykyajan hektisyyttä sekä omaa keskittymiskyvyn puutetta.

Sekin ajatus katkeaa kännykän piipitykseen. Yliopistolta ilmoitetaan, että minut on siirretty liian pitkään kirjoilla olleena passiivirekisteriin.

Harkitsen pakenemista Poriin. 

 

Joku viisas on neuvonut, että epätoivon hetkellä kannattaa laatia lista. Kun ongelmat pukee kirjalliseen muotoon, ne ovat jo askeleen lähempänä ratkeamista. Kokeillaan:

1. Älä lähde Poriin. Porissa ei ole syksyisenä arki-iltana sen enempää mielekästä tekemistä kuin Harjavallassa.

2. Aseta itsellesi uusi tavoite: jos et kerran saa viikossa luettua koko Raamattua, lue edes Vanha testamentti.

3. Älä ajattele Fransiscus Assisilaista, Newtonia, Nietzscheä, Freudia äläkä edes Jonas Gardellia. Olet kirjoittamassa yhtä juttua pienilevikkiseen suomalaiseen aikakauslehteen, et laatimassa opinkappaleita keskiaikaiselle munkkiveljeskunnalle tai tekemässä maailmanhistoriaa.

4. Jatka lukemista. Säästöhallin lohkeilleesta seinäpinnasta et saa rakennuspalikoita sen enempää elämällesi kuin lehtijutullesi.

Johan helpotti. 

 

NELJÄS PÄIVÄ

1980-luvun ensivuosina minut ilmoitettiin seurakunnan ylläpitämään päiväkotiin, se kun oli kotiamme lähin. Päiväkodissa juotiin laihaa mehua muovisista retkipulloista ja laulettiin, että ”maan korvessa kulkevi lapsosen tie”. Keski-ikäinen hoitajatäti, joka pukeutumistyylillään olisi päihittänyt Kylli-tädin epäeroottisten asujen SM-loppukilpailussa, sanoi usein, että kuoleman jälkeen kiltit lapset pääsevät taivaaseen mutta pahat joutuvat helvettiin.

Se oli ahdistava ajatus viisivuotiaalle. 

Yhtenä iltapäivänä karkasin päiväkodista. Äidin kysellessä syytä tempulle olin osoittanut taivaalle ja kysynyt ymmyrkäisin silmin, että joudunko todella tuonne. Vuosia myöhemmin äitini kertoi, että tapaus laittoi vanhempani miettimään, onko seurakunnan päiväkoti sittenkään oikea paikka minulle.

Äiti kertoi toisenkin tarinan. Päiväkodin kevätjuhla huipentui aina jumalanpalvelukseen, johon myös vanhempien odotettiin osallistuvan. Lapsille oli painotettu etukäteen, kuinka toimia kohdassa, jossa seurakuntaa pyydetään nousemaan ylös kunnioittamaan Jumalaa.  Kun hetki koitti, hoitajatäti antoi sovitun merkin. En noussut penkistä. Äiti maanitteli vedoten muiden lasten esimerkkiin, mutta olin ryhtynyt yhden miehen istumalakkoon uhmaikäisen tenavan koko tarmokkuudella.

Silloin harras hoitajatäti mulkaisi äitiäni paheksuvasti. Katse viestitti yhtälöä: huono kotikasvatus + uppiniskainen poika + julkinen Jumalan kieltäminen = ikuinen kadotus.

Jo paria vuotta myöhemmin, koulun uskonnontunneilla, otin asiat paljon rennommin, vaikka tuputus oli vähintään yhtä kovaa. Sieltä ne kaikki Jeesuksen ihmeteot tulivat, moneen kertaan: Pietarin kalansaalis, Lasaruksen herättäminen kuolleista, vettenpäälläkävelyt ja haudasta nousemiset (Raamattua lukiessani olen tajunnut, että opettaja valikoi rusinat pullasta: ei hän puhunut mitään kostonhimoisesta ja sotaisasta Jahvesta, joka vaatii toistuvasti uhrieläinten verta vihmottavaksi ympäri alttaria).

Eikä siinä mitään, hyviä kertomuksiahan nuo kaikki ovat. Ja vertauskuvien takaa löytyy moraalisia opetuksia, vähän kuin eläinsaduissa. Mutta entä jos joku ottaa tarinat kirjaimellisesti? Missä on koululaitoksen vastuu, jos joku ylikiltti pikkupiltti ryhtyy isona höyrypäiseksi fundamentalistiksi siksi, että sama ope kertoo, että Jeesus ruokki viisituhatta nälkäistä miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla ja että viisi miinus kaksi on kolme?

On outoa, että uskontoa opetetaan heti ensimmäisestä luokasta lähtien, mutta esimerkiksi historiaa vasta viidenneltä alkaen. Jos lapsien edellytetään omaksuvan niinkin abstrakteja asioita kuin Jumalan olemassaolo ja kuolemanjälkeinen elämä, luulisi heidän ymmärtävän myös kertomukset Kolumbuksen purjehduksista tai siitä, kuinka höyrykoneen keksiminen aloitti teollistumisen.

(Tämä on oleellinen kysymys. Olen meuhkannut aiheesta jo aivan liian monta kertaa ystävilleni ja muille viattomille: odotan kouluhallitukselta kirjallista selvitystä vuoden loppuun mennessä.) 

Yläasteella ja lukiossa uskonnonopetus oli enää pelkkä vitsi. Opettajamme kertoi muun muassa, että Euroopan unioni on saatanan tekosia ja jos Suomi liittyy siihen, kaikkien kansalaisten ihon alle asennetaan mikrosirut. Sama opettaja selitti saaneensa uuden autonsa lahjaksi Jumalalta. Yhtenä aamuna Jumala oli käynyt tiputtamassa postiluukusta avaimet keltaiseen Opel Corsaan, joka odotti parkkipaikalla. 

 

Nyt löytyi tähänastinen suosikki Vanhan testamentin monitasoisten kirjojen joukosta! Esterin kirja on lyhyt, novellimainen jännityskertomus, joka sijoittuu Persian kuninkaan hoviin. Kaunis juutalaisneito, Ester, saapuu hoviin salaten syntyperänsä ja kruunataan kuningattareksi. Seuraa monenmoista juonittelua ja dramatiikkaa sekä sopivasti seksiä ja päihteitä, mutta ei paljasteta enempää. Lukekaa itse!

Sen sijaan tarina Daavidin ja Goljatin kohtaamisesta on pettymys. Olin odottanut eeppistä kertomusta pienen miehen pelottomuudesta massiivisen sotakoneiston edessä. Todellisuudessa Daavid oli jo valmiiksi menestyksekäs sotapäällikkö, joka oli tapellut nyrkein myös leijonia ja karhuja vastaan, eikä ollut hävinnyt koskaan kenellekään. Mitäpä yksi tuntematon filistealainen soturi hänelle kaksintaistelussa mahtaisi, vaikka kuinka olisi kuuden kyynärän ja vaaksan pituinen? Ja olisihan Daavidilla tarvittaessa ollut taustatukena vuoren takana Tammilaaksossa lymyillyt Saul ja koko israelilaisten armeija.

Kohtauksen tunnelma on lässähtänyt ja tulos ennalta-arvattava. Tuntuu siltä kuin lukisi Arnold Schwartzenegger -elokuvan käsikirjoitusta. Padam! Pum! Jiihaa! Rä-tä-tä-tää! I'll be back!

Illalla huomaan ylittäneeni 700 sivun rajan. Olen siis miltei puolivälissä Raamattua. Palkinto-oluen paikka!

Hotellin pubissa soi karaoke. Asiakkaita on kuusi, useimmat sen näköisiä, etteivät ole juoneet viikkoon vettä. Jukka tulkitsee silmät kiinni sitä Heikki ”Hector” Harman laulua, jossa veli oli kännissä ja pappikin sai kahvia juodakseen.

Kuunneltaisiinko Suomessa näitä synkkiä mollijollotuksia ilman uskonpuhdistusta? Jos Wittenbergin kirkon seinään olisi vuonna 1517 naulattu Martti Lutherin teesien sijaan itse Luther, ehkä elämä täällä pohjan perukoilla ei olisi tällaista ankeilua. Muillakin kuin mielenterveysongelmaisilla olisi lupa nauraa ja tanssia kadulla, eikä häpeä olisi kansallinen perustunne. Kenties olisimme säästyneet myös Yö-yhtyeen myöhäistuotannolta.

Kulautan tuopin nopeasti tyhjäksi ja hipsin takaisin huoneeseeni. Uni ei meinaa tulla. Päässä soi Jukan Hector-tulkinta.

Ja pappikin sai kahvia juodakseee-eeen!

Murheellisten laulujen maa, totta tosiaan. 

 

VIIDES PÄIVÄ

On tullut aika kehua Raamatun kirjoittajia. Pojilla on ollut lause hallussa. Toisinaan teksti imaisee mukaansa kuin kertosäe tutusta pop-kappaleesta, jota ei ole kuullut kymmeneen vuoteen. Tunne on sama kuin Väinö Linnan romaaneja lukiessa: ai tämäkin letkautus on täältä peräisin!

Esimerkkejä: ”turhuuksien turhuus”, ”hävityksen kauhistus”, ”kansa joka pimeydessä vaeltaa”, ”ei ole mitään uutta auringon alla”, ”joka tietoa lisää, se tuskaa lisää”, ”ylpeys käy lankeemuksen edellä”, ”kolkuttavalle avataan”, ”kuriton poika on äitinsä häpeä”, ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan”, ”työmies on palkkansa ansainnut”, ”kantapäästä kiireeseen” (ja nimenomaan näin päin!), ”itku ja hammasten kiristys”, ”sokea sokeaa taluttaa”, ”joka kuopan kaivaa, se itse siihen lankeaa” (luulin että tämä oli Aku Ankasta)...

Välillä Raamattu kuulostaa marxilaiselta agitaatiokirjaselta: ”Työmiehen nälkä tekee työtä hänen hyväkseen, sillä oma suu panee hälle pakon.” (Sananl. 16:26); toisinaan mainostoimisto Bob Helsingissä keksityltä kokoomuksen vaalisloganilta: ”Viisaan sydän vetää oikealle, tyhmän vasemmalle.” (Saarn. 10:2)

Ulosottomiesten kannattaisi ottaa tavaksi lainata Sananlaskujen 22. luvun 27. jaetta: ”Jollei sinulla ole, millä maksaa, mitäs muuta, kuin viedään vuode altasi!” Onnelliset vegetaristipariskunnat voivat taas ylemmyydentunnossaan tokaista näin: ”Parempi vihannesruoka rakkaudessa kuin syöttöhärkä vihassa.” (Sananl. 15:17)

Raamatusta löytyy sopiva kohta siteerattavaksi niille, jotka rakastavat palavereja: ”Hankkeet sortuvat, missä neuvonpito puuttuu; mutta ne toteutuvat, missä on runsaasti neuvonantajia.” (Sananl. 15:22)

Ja palaverien vihaajille: ”Kaikesta vaivannäöstä tulee hyötyä, mutta tyhjästä puheesta vain vahinkoa.” (Sananl. 14:23)

Matti Vanhaselle ja muille salarakasasioiden kanssa painiville julkisuuden henkilöille: ”Parempi julkinen nuhde kuin salattu rakkaus.” (Sananl. 27:5)

Perinteisen mieskuvan vaalijoille, jotka lähtevät parisuhteesta ovet paukkuen: ”Parempi asua autiossa maassa kuin toraisan vaimon vaivattavana.” (Sananl. 21:19)

Mummojen ja pappojen jaarituksiin kyllästyneille: ”Älä sano: 'Mikä siinä on, että entiset ajat olivat paremmat kuin nykyiset?' Sillä sitä et viisaudesta kysy.” (Saarn.7:11)

Sille, jonka kumppani flirttailee liiaksi vieraiden kanssa: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.” (Matt. 5:28)

Syvästi katuvaisille humoristeille: ”Silloin minä olin järjetön enkä mitään älynnyt, olin sinun edessäsi kuin nauta.” (Ps. 73:22)

Joskus jo pelkät otsikot vetävät suupielet vinoon kuten nyt vaikka Saarnaajan kirjan seitsemännen luvun otsikko: ”Saarnaajan toivottomat kokemukset naisista.” Tai Psalmi 128: ”Jumalaapelkääväisten kotionni”.

Raamatussa puhutaan yllättävän paljon viinasta.

Välillä voivotellaan: ”Voi niitä, jotka ovat urhoja viinin juonnissa ja aimomiehiä väkijuoman sekoittamisessa.” (Jes. 5:22)

Ja valistetaan: ”Älä oleskele viininjuomarien parissa äläkä lihansyömärien. Sillä juomari ja syömäri köyhtyy, ja unteluus puettaa ryysyihin.” (Sananl. 23:20-21)

Sekä kuvataan inhorealistisesti alkoholin vaikutuksia: ”Väkijuomasta horjuu pappi ja profeetta; he ovat sekaisin viinistä, hoipertelevat väkijuomasta. He horjuvat näyissä, huojuvat tuomioissa. Sillä täynnä oksennusta ja saastaa ovat kaikki pöydät – ei puhdasta paikkaa!” (Jes. 28:7-8)

Toisaalta Raamatusta löytyy myös suorasanaisia kehotuksia juominkeihin, jotka voisivat tyylilajinsa puolesta olla Seitsemästä veljeksestä: ”Tulkaa, minä hankin viiniä, ryypätkäämme väkevätä; olkoon huomispäivä niin kuin tämäkin ylenpalttisen ihana.” (Jes. 56:12)

Ehkä punnituin argumentti alkoholin käytöstä löytyy kuitenkin Saarnaajan kirjan 9. luvusta. Sitaatti on pitkähkö, mutta lainaamisen arvoinen, sillä se rikastuttaa ikuisuuskeskustelua kuoleman jälkeisestä elämästä (kunpa olisin tiennyt tämän silloin päiväkodissa):

”Sillä elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään, eikä heillä ole paikkaa, vaan heidän muistonsa on unhotettu. Myös heidän rakkautensa, vihansa ja intohimonsa on jo aikoja mennyt, eikä heillä ole milloinkaan enää osaa missään, mitä tapahtuu auringon alla. Tule siis, syö leipäsi ilolla ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo aikaa on Jumala hyväksynyt nuo tekosi.” 

 

Päätän piipahtaa hotellin baarissa. Naapuripöydän rusottavakasvoiset miehet vertailevat pillerihumalakokemuksiaan ja väittelevät siitä, onko parempi juoda yksin vai porukassa.

Jukkakin on paikalla. Kadun edellispäivän häijyjä ajatuksia Lutherin naulaamisesta. Jukalle tämä seurue (ja Hectorin kappale) merkitsee varmasti paljon. Ehkä keskiolutbaari toimittaa maallistuneessa Suomessa samaa tehtävää kuin rippituoli katolilaisissa maissa.

Puhuminen helpottaa, aina.

Juon iltapäiväkahviani ja luen Ilta-Sanomia. Päivän horoskooppi, kalat: ”Älä tartu tänään yhteenkään kunnianhimoiseen haasteeseen. Päiväsi on pelastettu, jos pitäydyt arkirutiineissa.”

Miten tämän tulkitsisi? Pitäisikö tänään lintsata Raamatun lukemisesta? Ei, vaan nimenomaan jatkaa sitä, sillä Harjavallassa juuri luku-urakasta on muodostunut se arkirutiini. Päivät kuluvat sisäisen minuuttiaikataulun mukaan: Herätys kahdeksalta, aamiainen työpöydän ääressä, puolitoista tuntia Raamattua sängyssä loikoillen. Sitten kirjastoon. Olen ominut ikkunapaikan lukusalista, jossa ei viikon aikana näy muita opinjanoisia.

Lounas puoli yhdeltä lounaskahvila Mailenassa (jälkiruuaksi marjakiisseliä!), ja loppupäivä lukemista hotellihuoneessa. Päivän ainoan kahvitauon pidän aina kahden ja puoli kolmen välillä. Kaksikymmentä yli kuusi juoksulenkille, seitsemältä saunaan. Ei iltarientoja.

Näin kurinalaisesti olen viimeksi elänyt kymmenen vuotta sitten lukiessani yliopiston pääsykokeisiin. Voin hyvin ja tunnen oppivani uusia asioita, jollen jopa viisastuvani.

Toisaalta: illat kuluvat katsellen televisiosta Mallikoulua ja Big Brotheria. Niin, ja luen tosiaan päivittäin Ilta-Sanomien horoskoopin.

 

KUUDES PÄIVÄ

Olen yhä tohkeissani Raamatun sananlaskuista. Kuunnelkaa, veljet ja siskot, kuunnelkaa:

”Kuin koira, joka palajaa oksennuksilleen, on tyhmä, joka yhä uusii hulluuksiansa.”

”Kuin syvät vedet ovat miehen sydämen aivoitukset, mutta ymmärtäväinen mies ne ammentaa esiin.”

”Halkojen loppuessa sammuu tuli, ja panettelijan poistuessa taukoaa tora.”

”Miehen mielestä on oikea monikin tie, joka lopulta on kuoleman tie.”

”Parempi on kuulla viisaan nuhdetta kuin olla kuulemassa tyhmien laulua.”

”Ilman taitoa ei ole intokaan hyväksi, ja kiirehtivän jalka astuu harhaan.”

”Joka vaimon löysi, se onnen löysi, sai Herralta mielisuosion.”

”Liika hunajan syönti ei ole hyväksi, ja raskaitten asiain tutkiminen on raskasta.”

”Jos puhun, ei tuskani helpota, ja jos lakkaan, lähteekö se sillä?”

”Joka vaimon kanssa avion rikkoo, on mieletön; itsensä menettää, joka niin tekee.” 

 

Virkistäytymiskävely Harjavallan hautausmaalla. Pidän hautausmaiden ja (hiljaisten) kirkkojen tunnelmasta, minulla on tapana bongailla niitä matkaillessani. Edellisen ihmissuhteeni kovaäänisin – ja mahdollisesti turhin – riita syttyi italialaisessa kirkossa, ja eroamaan ryhdyttiin kolme kuukautta myöhemmin Spede Pasasen haudalla.

Harjavallan hautausmaa on kaunis ja hyvin hoidettu. Melkein kaikille haudoille on tuotu tuoreita kukkia. Poikkeus on vuonna 1997 nelikymppisenä kuolleen miehen hauta, jota koristaa vain karu puuristi. Minkähänlainen elämä hänellä mahtoi olla?

Entäpä aviopari, jossa mies kuoli vuonna 1951 – ajalla ennen Coca-Colan maahantuloa, Kekkosen ensimmäistä presidenttikautta ja Porkkalan palauttamista -, mutta vaimo eli yksin leskenä aina 1990-luvun puoliväliin, ehti nähdä Suomen liittymisen Euroopan unioniin ja Ville Peltosen hattutempun Globenin MM-loppuottelussa. Juuri tästä – ajatusten lennosta – minä hautausmaissa ja kirkoissa pidän.

Takaisin huoneeseen 251.

Vanhassa testamentissa on jo edetty loppuratkaisuihin. Pikakertaus siitä, mitä tähän mennessä on tapahtunut: Alussa haukattiin omenaa. Sitten Mooses johdatti Israelin heimot Luvattuun maahan. Alkoi loputon sotiminen, ja välillä oltiin Persian vallan alla, mutta lopulta Daavid lahtasi kaikki pahikset. Jossain välissä alkoi ilmaantua kaikenlaisia profeettoja, jotka ennustivat Jeesuksen syntymistä.

Nyt luen kuningas Nebukadnessarista (ei pidä sekoittaa Nebukadressariin, joka oli Babylonian hallitsija ja rakennutti legendan mukaan riippuvat puutarhat, yhden maailman seitsemästä ihmeestä), joka eleli aluksi onnellisena palatsissaan, mutta sekosi sittemmin päästään. Lopulta hänet ajettiin pois ihmisten seasta, ja hän ”söi ruohoa niin kuin raavaat, ja hänen ruumiinsa kastui taivaan kasteesta, kunnes hänen hiuksensa kasvoivat pitkiksi kuin kotkan sulat ja hänen kyntensä kuin lintujen kynnet”.

Nebukadnessar-parka.

Kello on 16.13. Vanhan testamentti on luettu, välitavoite täytetty.  Uuden testamentin aloittamiseen ei ole voimia, tarvitsen lepopäivän. Sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen on 17 tuntia ja 43 minuuttia. Miten sen kuluttaisi? Pitäisikö illallistaa pizzeriassa vai vaihtelun vuoksi kebab-pizzeriassa? Menisikö illalla hotellin baariin vai siihen Harjavallan toiseen ravintolaan, jonka nimi on, uskokaa pois, Pelimies.

Pläräilen hotellikansiota ja äkkään, että kello 16.32 lähtisi juna Tampereelle. Pulssi kiihtyy. Pitäisikö? Ajattelen maksettua hotelliyötä ja lupausta käydä jumalanpalveluksessa. Käyn kymmenen sekunnin ajan journalistiseettistä jaakobinpainia, mutta päätös on jo sinetöity. Ryhdyn sekopäisenä sullomaan tavaroita kassiin ja pyydän samalla numeropalvelusta taksin numeron, saa yhdistää. 

Yves Montand pakenee paikalta.

Neljä tuntia myöhemmin tilaan oluen Helsingin Hakaniemessä. Pöytä on täynnä tuttuja. Tekisi mieli halata kaikkia. Yhtä riemukkaalla ja puheliaalla tuulella olen viimeksi ollut ajalla ennen Idols-ohjelmaformaatin rantautumista Suomeen. Siteeraan ulkomuistista suosikkisananlaskuani (”Kuin syvät vedet ovat miehen sydämen aivoitukset, mutta ymmärtäväinen mies ne ammentaa esiin.”) ja tivaan samaan pöytään tupsahtaneelta teologian maisterilta, mitä tarkoittaa psalmeissa tiuhaan viljelty sana ”sela”.

Vastaus saapuu seuraavalla viikolla sähköpostilla: ”Sela” on kehotus, jonka tarkka merkitys on tuntematon. Sela esiintyy Psalmeissa 71 kertaa ja Habakukin kirjassa 3 kertaa. Vuoden 1992 käännöksessä termi on kursiivilla suluissa (/sela/) ja vuoden 1938 käännöksessä muun tekstin joukossa (Sela.)

Sanan on arveltu olevan samantyyppinen ilmaus kuin aamen tai salom, sillä se esiintyy joko säkeistöjen lopussa, sitaattien jälkeen tai tilanteissa, joissa on saatettu valmistaa uutetta tai voidetta liturgisiin tarkoituksiin. Sela näyttäisi siis korostavan edellä sanotun tärkeyttä. 

 

SEITSEMÄS PÄIVÄ

Lepopäivä. Päätä särkee, mutta olen onnellinen. Sela. 

 

KYMMENES PÄIVÄ

Nyt on luettu myös Uusi testamentti. Se on huomattavasti Vanhaa testamenttia lyhyempi, tutumpi, ajatuksiltaan kannatettavampi ja – tylsempi.

Uudessa testamentissa ei tapaa enää profeettoja, jotka viettävät kolme päivää kalan vatsassa, eikä raskaana olevia naisia halkaista kahtia.

Estradille on astunut Jeesus. Kaikenlainen hippeily ja rakkauden ilosanoman levittäminen on vienyt voiton actionista. Aivan kuin joku olisi käynyt kesken bileiden luvatta levysoittimella ja vaihtanut Nick Caven Phil Collinsiin, tai Kauko Röyhkän Mikko Kuustoseen.

Mutta kun tarkkaan lukee, Jeesuksestakin löytyy särmiä. Jostain syystä uskonnontunneilla jätettiin käsittelemättä ne raamatunkohdat, joissa Jeesus nimittelee ihmisiä ”kyykäärmeiden sikiöiksi” tai antaa parannusta hakemaan tulleiden sairaiden kosketella vaippansa tupsua.

Oppikirjoissa Jeesuksen perheestä annettiin herttainen kuva: kätevä puuseppä-Joosef ja hänen kaunis Maria-vaimonsa saavat pojan, joka osoittautuu pian varhaiskypsäksi lapsineroksi. Joulukuvaelmassa Joosefin ja Marian roolit annettiin aina hymypoika- ja hymytyttöpatsailla palkituille lellikkioppilaille.

Joosef ja Maria, talli ja seimi – kuinka söpöä!

Mutta, mutta. Todellisuudessa Jeesuksen vanhemmat olivat pelkkiä statisteja, eikä heidän kohtalonsa ollut ruusuinen. Poikahan hylkää perheensä. Kun Jeesuksen äiti ja veljet saapuvat kansankokoukseen, missä Jeesus puhuu, tämä ei halua tavata heitä. Ilmoittaa vaan, että opetuslapset, nuo uskolliset hännystelijät, riittävät hänelle perheeksi.

Matteuksen evankeliumin kymmenennessä luvussa Jeesus sanoo näin: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” (Sanoma toistuu hiukan toisin sanoin Luukkaan evankeliumin 12. luvussa. Kyseessä ei siis liene kertalipsahdus.)

Voisiko tuon tulkita ristiretkiin yllyttämiseksi? Mitä sanoo piispa Henrik? Mitä sanoo Fredrik Barbarossa? Mitä sanoo George W. Bush?

Toisinaan Jeesus käy ärsyttämään. Miehellähän on egoa enemmän kuin Stefan Lindforsilla! Hän vaatii ihmisiä rakastamaan itseänsä enemmän kuin omaa isää, äitiä, poikaa ja tytärtä (Matt. 10: 37). Maine vähäosaisten ystävänä asettuu outoon valoon lukiessa siitä, mitä tapahtui Betaniassa: Jeesuksen aterioidessa muuan nainen voitelee hänen päätään kallisarvoisella voiteella, jota kuluu kokonainen alabasteripullo. Opetuslapset närkästyvät näkemästään ja kysyvät: ”Mitä varten tämä haaskaus? Olisihan sen voinut myydä kalliista hinnasta ja antaa rahat köyhille.”

Jeesus vastaa: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne, mutta minua teillä ei ole aina.”

Juuri tämän tapahtuman jälkeen Juudas Iskariot marssi ylipappien luo ja tarjoutui kavaltamaan Jeesuksen. Ilkeä temppu, mutta jollain tavalla ymmärrettävä. Ehkä Juudas vain sai tarpeekseen Jeesuksen käytöksestä, sanojen ja tekojen ristiriita alkoi näyttäytyä yhtä räikeänä kuin entisissä kommunistimaissa, jotka väittivät olevansa kansandemokratioita.

Valtavirran teologit näkevät asian tietysti toisin: Jeesus tiesi kohtalonsa olevan ennalta määrätty, ja kyseessä oli viimeinen voitelu. Mutta olisi nyt hemmetti soikoon ollut leuhottamatta!

Vaadin Juudas Iskarioitin maineen rehabilitointia. Miehen suku on saanut kärsiä yksioikoisesta raamatuntulkinnasta jo riittävän kauan. Kyllähän Pietarikin myöhemmin kieltää Jeesuksen, vieläpä kolmasti, mutta saa silti yhä työskennellä portsarina taivaassa.

Juudas Iskariotin kohtalo oli karumpi. Heti kavaltamisen jälkeen miesparka tuli katumapäälle, viskasi hopearahat temppeliin ja riisti itseltään hengen. Danten Jumalaisessa näytelmässä hänen paikkansa on helvetin alimmassa sektorissa, saatanan vieressä.

Tasapuolisuuden nimessä on todettava, että kyllä Jeesuksesta löytyy myös jaloja piirteitä, mutta niistä olettekin jo kuulleet. Jos ette, olette nukkuneet uskonnontunneilla, te käärmeet, te kyykäärmeiden sikiöt!

 

Kristinuskossa Raamatun keskeisimpänä sisältönä pidetään neljää evankeliumia. Tilanpuutteen vuoksi ajattelin käsitellä ne samaan kompaktiin ja lukijaystävälliseen tyyliin, jolla lehdet yhä enenevissä määrin arvostelevat uutuuskirjoja, -levyjä ja -elokuvia. Siis näin:

Matteuksen evankeliumi: Perusvarmaa Matteusta. Sisältää mm. kansainväliseksi hitiksi nousseen Vuorisaarnaan, jonka kaltaiseen jylhyyteen kotimaisessa proosassa on viime vuosina yltänyt vain Juha Seppälä. * * * *

Markuksen evankeliumi: Hienoinen pettymys. Teksti on töksähtelevää ja luettelomaista sekä monin paikoin Vanhan testamentin materiaalin uusiokierrätystä. Sinänsä mielenkiintoisen päähenkilön, ihmeitä tekevän Jeesus Nasaretilaisen, taustasta olisi mieluusti lukenut lisää. Nyt hahmo jää turhan irralliseksi. * *

Luukkaan evankeliumi: 46 sivun proosarunoelmallaan Luukas osoittaa olevansa kielellisesti lahjakkain evankelista. Täyteläisissä coverversioissaan Luukas on saanut monet Markuksen evankeliumista tutut kohtaukset elämään aivan uudella, tuoreella tavalla. * * * * ½

Johanneksen evankeliumi: On positiivista, kun nuori taiteilija ei tyydy vanhan kierrätykseen. Johannes kirjoitti evankeliuminsa Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan jälkeen ja keskittyi filosofisempaan isän ja pojan suhteen ruotimiseen. Valitettavasti Johannes ei kuitenkaan saa puserrettua tästä kirjallisuuden ikiteemasta irti parasta mahdollista lopputulosta. Ehkä seuraavalla kerralla. * * * ½

 

Koska taittaja huutaa, että tekstille on tilaa enää 6 264 merkkä, nostan esille vain kolme uutta teemaa. Ne ovat 1) uskoontulo yksilöllisenä kokemuksena, 2) uskonnollinen fundamentalismi ja Raamatun käyttö politiikanteon välineenä sekä 3) kristinuskon paikka uskontojen kirjossa.

Olen kerran nähnyt ihmisen tulevan uskoon. Se oli hyvin hämmentävää. Kyseessä oli kaksikymppinen mies, sanokaamme Ville, johon tutustuin aloittaessani opinnot yliopistolla. Ensimmäisen syksyn Ville kulki fuksibileissä, kittasi olutta poikaporukassa ja viisasteli muiden mukana Michel Foucault'n teorioiden tuntemuksellaan.

Täysin normaali kaveri, mitä nyt kiroili aivan perkeleesti.

Kiroilun ohella Villellä oli toinenkin erityispiirre, joka näkyi luennoilla: hän esitti suuria kysymyksiä, etsi tieteestä lopullisia totuuksia ja elämän tarkoitusta. Hänellä oli niin sanotusti haku päällä – enkä nyt tarkoita parinmuodostusta tai poliisin tietokantaa.

Yhtäkkiä Ville muuttui. Ensin loppui kiroilu, sen jälkeen juominen ja bileissä ravaaminen, ja lopulta Villeä ei näkynyt enää luennoillakaan. Oli kuulemma vaihtanut teologiseen. Kun törmäsin Villeen uskoontulon jälkeen yliopiston ruokalassa, hän vaikutti erittäin onnelliselta. Elämällä oli suunta, asiat olivat selkeitä ja varmoja.

Monille ihmisille uskoontulo on tervetullut ihme. Esimerkiksi rapajuopoille ja linnakundeille se on todistettavasti tehnyt pelkkää hyvää. Näköjään myös sosiologialta on mahdollista pelastua.

Ainoa ominaisuus, joka uudessa Villessä ärsytti (ja tässä vaiheessa liu'umme kohti teemaa numero kaksi), oli hänen taipumuksensa julistaa uskoaan. Kohtaaminen yliopiston ruokalassa päättyi kiusalliseen 45 minuutin käännytysyritykseen. Ville hoki puhelinmyyjän sinnikkyydellä, että minunkin ”pitäisi miettiä näitä asioita”.

En ymmärrä käännyttämisen ideaa. Miten kellään on pokkaa väittää tietävänsä, mikä on toiselle hyväksi?

Jos Jumala on olemassa, kai hän löytää kaitsettavansa ilman Asematunnelissa Herätkää-lehteä kaupittelevia mummeleita ja parikymppisiä flanellipaitaisia untamoita, jotka rokkifestareiden porteilla julistavat tuomiopäivän saapumista ääni väpättäen (mutta jos Jumala on todella päättänyt antaa suomalaisten käännyttämisen juuri näiden ihmisten kontolle, hän kaipaisi kyllä kipeästi neuvoja joltain pätevältä pr-toimistolta).

Yhtä vähän ymmärrän niitä tosikkoateisteja, jotka ovat muodostaneet uskonnon älyperäisestä kieltämisestä oman lahkonsa. Kun nämä kaksi ihmisryhmää istutetaan vierekkäin Tohlopin tv-studiolla Ajankohtaisen kakkosen uskonto-teemaillassa, syntyy rumaa jälkeä.

Eiköhän sovita, että kukin taaplaa tyylillään. Oma rata, oma juoksu.

 

Raamattu on hieno kirja. Ongelmalliseksi se muuttuu, kun siihen vedotaan ehdottomana moraalisena auktoriteettina ja sen avulla tehdään politiikkaa. Tarkoitan esimerkiksi ripustautumista tiettyihin raamatunkohtiin keskusteluissa homojen oikeuksista, hedelmöityshoidoista ja naispappeudesta.

Väännetään tämä nyt rautalangasta, toivottavasti Päivi Räsänen ja polvirukoilijat ovat kuulolla.

Raamatun tekstit ovat syntyneet hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin se, missä me elämme. Niissä yhteiskunnissa ei tunnettu ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta, tasa-arvoasiain neuvottelukuntaa eikä Geneven sopimusta sotavankien kohtelusta. Sen sijaan orjuus ja eläimien uhraaminen alttarilla oli yleisesti hyväksyttyä.

Tuomarien kirjan 19. luvussa selostetaan tapaus, jossa uhattu mies tarjoaa vaimonsa roskajoukon raiskattavaksi. Talon ulkopuolella tapahtuva joukkoraiskaus kestää koko yön, eikä mies tee mitään sitä estääkseen. Aamulla hän kävelee vaimonsa luo ja sanoo kylmästi: ”Nouse ja lähtekäämme!”

Mutta vaimo on kuollut. Mies paloittelee vaimonsa ruumiin kahteentoista kappaleeseen ja lähettää palaset Israelin kaikille heimoille, jotta nämä tyrmistyisivät aviomiestä kohtaan tehdystä rikoksesta.

Kuka hyväksyy nykyään tuollaisen arvomaailman? Käsiä ylös! No, niin arvelinkin. Vetoankin nyt teihin, arvon fundamentalistiset raamatuntulkitsijat. Älkää ummistako silmiänne Raamatun typeryyksiltä. Älkää olko valikoivia: miksi vetoatte jakeisiin, jossa tuomitaan homosuhteet tai vähätellään naissukupuolta, mutta ette itse noudata samoissa Vanhan testamentin kirjoissa annettuja ruokamääräyksiä (kiellettyjen aineiden listalle kuuluvat mm. kaikki äyriäiset sekä veriset pihvit)?  Lopettakaa sapattina työskentely ja uhratkaa muutama oinas alttarilla (muistakaa irrottaa maksanlisäke munuaisten luota, ks. 3Moos.7:4), niin jatketaan keskustelua sen jälkeen.

Hyvä on, rauhoitutaan. Mutta tehdäänkö diili: minä lopetan nälvimisen ja te lakkaatte tuomitsemasta lähimmäisiänne – luulisi myös uskovaisten homoparien ja naispappien arvostavan sitä.

Järjen käyttö on sallittu, myös uskonasioissa. Ei muuta.

Kohta kolme: kristinuskon paikka uskontojen kirjossa... Taisi tulla luvatuksi vähän liikaa. Ei, en rupea esitelmöimään ristiretkien taakasta enkä islamin yhteyksistä muihin lähi-idän monoteistisiin uskontoihin. En nimittäin osaa.

Joskus lukiovuosina oli kausi, jolloin kiinnostuin idän uskonnoista. Kiinnostusta riitti kahdeksi viikoksi. En ymmärtänyt mitään kirjastosta lainaamistani opuksista, ja jooga-asentoihin taipuminen oli mahdotonta kaltaiselleni jäykkäraajalle. Valitsin tapa-ateismin.

Joskus sitä leikittelee ajatuksella, että sattuisi jotain kauheaa. Tulisi kuolemansairaaksi tai joutuisi merihätään, ja viimeisenä keinona haluaisi turvautua johonkin yliluonnolliseen. Mutta mihin?

Ei, en hokisi mantroja lootusasunnossa, enkä toivoisi jälleensyntymää karjaeläimenä. Kyllä se olisi se vanha kunnon Jahve, päiväkodista tuttu partasuu, jota karjuisin apuun.

Niin syvässä kristinusko minussa on, halusin tahi en.

Ai niin, yksi asia vielä: Tekstistä saattoi välittyä halveksuva asenne Harjavaltaa kohtaan. Ei millään pahalla, se ei vain ollut minun paikkani, vaikka useimmista suomalaisista pikkukaupungeista pidänkin. Kiitos kuitenkin lounaskahvila Mailenan ystävälliselle henkilökunnalle, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Jukalle ja muille ravintola Holvin kanta-asiakkaille haluaisin lähettää sellaisia terveisiä, että mielestäni on ehdottomasti parempi juoda porukassa, mutta pitäkäähän tekin joskus taukoa, käykää vaikka yhdessä kävelyllä Hiitteenharjulla. Tai unohtakaa ainakin ne pillerit.

No niin. Eiköhän se ollut siinä. Sela.

 

Image 9/2006