Beta

Palkkasoturi Matti Putkonen

Matti Putkonen on perussuomalaisten takapiru, joka on ollut 40 vuotta duunarimiesten asialla. Nyt hän antaa viimeiset työvuotensa hallituspuolueelle, jota syytetään ay-liikkeen alasajosta. Mitä Putkonen oikeasti ajattelee?

 

Väkivaltainen rasismi roihuaa – Soini syyttelee vihervasemmistoa. Hallituksen työ on pelottavan poukkoilevaa. Kokoomus ihmeissään: Mitä perussuomalaiset touhuaa? Päivän otsikot perjantaina 25. syyskuuta eivät imartele perussuomalaisia. Puolueen puheenjohtaja ja ulkoministeri Timo Soini puhuu puoluetoimistonsa matalassa salissa televisiokameroille hiljaisella äänellä.

Kello lähestyy kuutta, ja puoluejohtajan väsynyt olemus kertoo, että työviikko voisi olla jo ohikin.

”Terrori tai väkivalta ei ole hyväksyttävää missään tilanteessa. Pidän tärkeänä, että kaikki viha väriin katsomatta juuritaan ja pistetään ruotuun”, Soini toistelee toimittajille.

Tälle perussuomalaisten järjestämälle ”Työmiehen tuumaustunnille” on ilmoitettu aivan toinen aihe, mutta toimittajat tenttaavat Soinia perussuomalaisten suhteesta rasismiin. Samalla viikolla monella paikkakunnalla on osoitettu mieltä turvapaikanhakijoita vastaan, Lahdessa heitä on heitelty ilotulitteilla ja esiinnytty valkoiseen lakanaan ja tötteröhattuun sonnustautuneena.

Kun Soinin vastaukset eivät kyselijöitä tyydytä, varjo hänen vasemmalla puolellaan puuttuu puheeseen.

”Sitten on aina kuullun ymmärtämisestäkin kysymys”, sanoo tilaisuuden isäntä Matti Putkonen, puolueen lobbari.

Tässä ovat Suomen politiikan Majakka ja Perävaunu, Asterix ja Obelix – tai Don Quijote ja Sancho Panza. Ehkä viimeinen vertaus on osuvin, sillä Soinin ja Putkosenkin toi aikoinaan yhteen juuri taistelu tuulimyllyjä vastaan.

Mutta tämä Putkonen. Hän on mies, johon sopii harvinaisen hyvin kulunut kielikuva ”monessa liemessä keitetty”. Lähes viiden vuosikymmenen tuulinen ura duunariliitoissa ja kahden mahtipuolueen takapiruna on huipentunut perussuomalaisten puoluetoimistoon arvokiinteistöön Helsingin Diana-puiston laidalla.

Vuodesta 2010 Putkonen, 65, on toiminut Timo Soinin luottomiehenä, ja pesti kestää vielä pari vuotta. Sitten, 28. joulukuuta 2017, Putkonen jää eläkkeelle, taas.

 Tuumaustunnin virallisen ohjelman päätyttyä osa toimittajista järjestäytyy jonottamaan lisäkommentteja Soinilta. Putkonen jää kuulolle Soinin läheisyyteen, muka tavaroita järjestellen.

Mitä jo kertaalleen eläkkeelle Metalliliitosta jäänyt Putkonen täällä oikeasti tekee – mikä on hänen todellinen agendansa?

”Saiksä jo nakkeja? Mee ottaan nakkeja!” hän sanoo.

 

 

Matti Putkosen työhuone on kuin mikä tahansa virkamiehen tai tutkijan kammio. Tietokoneen vieressä seisoo puinen helmitaulu. Hyllyt ovat täyttyneet paperipinoista ja mapeista, pitkällä työpöydällä on paperipinoja, joista erottuu kansalaisten kirjeitä, vastaanottajana ”perussuomalaisten työmies”. Se on Soinin keksimä, perussuomalaisista kuvaa työväenpuolueena luova ammattinimike, jota Putkosesta käytetään mediassa jatkuvasti. Viereisessä, puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon työhuoneessa, radiossa laulaa Johnny Liebkind: Voiko ihanammin päivä enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää... Täältä käsin Putkonen ajaa perussuomalaisten agendaa, ehkä myös omaansa.

”Kun mä pääsen mieliaiheeseeni, niin pölötän niin perkeleesti”, Putkonen varoittaa.

Tänään hänen yllään on maltillinen vaalea kauluspaita ja ruudullinen neule, vaikka usein hänen paitatyylinsä on, no ei niin perussuomalainen. Putkonen käyttää mielellään värikkäitä printtiauluspaitoja, joista tunnetuin lienee se, jossa Marilyn Monroen pää lepää hänen vatsansa päällä.

Putkonen tuntuu olevan hieman varuillaan, mutta vain hetken.

”Mun vaimo aina sanoo, että eksää vois välillä pitää sitä suutas kiinni. Mä sanon sille, että kuule rakas, se on sellainen tilanne, että mun suuni tukkii vain multa silloin, kun on kyse teollisuusduunareiden ja suomalaisen teollisuuden tulevaisuudesta”, Putkonen sanoo värisevällä äänellä.

Muita Putkos-saarnan toistuvia aiheita ovat ympäristöjärjestöjen, erityisesti vihreiden ja Greenpeacen, ”syöttämät valheet”, joilla suomalaisilta teollisuusduunareilta ”viedään työpaikat”, ja viimeisimpänä ”hallitsemattoman maahanmuuton” ongelmat. Tämäkin teema on seurannut Putkosta Metalliliitosta asti.

”Metallin nuorilta ammattimiehiltä alkoi silloin tulla viestiä, että maahanmuutto alkoi varsinkin telakoilla näkyä. Että tänne tulee paljon porukkaa, jotka makoilevat meidän sosiaaliturvan päällä.”

Millaista maahanmuuttolinjaa Putkonen edustaa perussuomalaisten sisällä? Rajat kiinni vai ei?

”No rajat kiinni on sillä tavalla väärä termi, eihän Unkarikaan ole laittanut rajoja kiinni. Mutta rajatarkastukset on varmasti yksi asia, jolla voitaisiin suitsia nimenomaan tätä maasta toiseen vaellusta”, Putkonen muotoilee.

Tässä hän on taitava. Putkonen hienosäätää puheensa seuran mukaiseksi. Kun vastassa on suvakkitoimittaja, sanamuodot ovat harkittuja ja sivistyneitä. Toisessa seurassa Putkoselta putoilee ronskimpi kieli.

Hän nimitteli 2000-luvun alussa keskustan silloista puheenjohtajaa Anneli Jäätteenmäkeä ”pahansuovaksi, ilkeäksi akaksi”. Kun vihreiden Heidi Hautala joutui eroamaan ministerin paikalta oletetun Greenpeace-kytköksensä takia, Putkosen juoruttiin olleen kulisseissa hankkeen puuhamiehenä. Hänen kerrotaan sanoneen naisista koostuvalle yleisölle, että puhun nyt vähän hitaammin, koska olette naisia.

Putkonen tykkää provosoida.

Poliittisissa piireissä Putkosta kehutaan keskisuurta viestintätoimistoa vastaavaksi politiikan spin doctoriksi, joka kuitenkin rymistelee kuin norsu posliiniosastolla. Häntä pidetään älykkäänä mutta helposti kaikkien kanssa riitautuvana. ”Hän osaa olla hyvin päällekäyvä. Naiset ei usein tykkää siitä, eikä kaikki miehetkään”, kuvailee eräs pitkän linjan poliitikko.

Joidenkin mielestä Putkonen on sovinisti.

”Putkonen on Putkonen”, sanoo puoluesihteeri Slunga-Poutsalo. ”Onhan sillä aina välillä joku ketunhäntä kainalossa. Kyllä siinä täytyy aina välillä katsoa, missä mennään, että mikä on se fokuspiste. Pitää pikkusen silmällä.”

Ihan kuin Putkonen olisi perussuomalaisissa kuriton poika, joka saa kuitenkin tehdä, mitä huvittaa.

 

 

Suomalaisen politiikan outolinnun ja häirikön ura vaikuttajana alkoi jakoavain kädessä. Duunari-identiteetti syntyi jo 17-vuotiaana, kun opinnot pysähtyivät keskikouluun.

”Reaaliaineet mulla meni helvetin hyvin, mutta saksa ja ruotsi olivat vitosia.”

Putkonen valitsi lukion sijaan rakennusmiehen hommat. Mäntän yhteiskoulun rehtori kävi jouluun asti turhaan maanittelemassa, että poika palaisi kouluun. Armeijan jälkeen Putkonen päätyi asentajaksi Mäntän suurtyönantajan Serlachiuksen tehtaalle. Eräällä kahvitauolla asentamo-osaston työkavereilla oli 20-vuotiaalle Matille tiedotusluontoista asiaa: porukan päätöksellä hänet oli valittu seuraavaksi luottamusmieheksi.

”Kauheeta rimpuiluahan se oli. Pysäyttelin tehtaan monta kertaa semmoisista asioista, joista nykyisin ajattelen, että voi hyvänen aika. Etelärannassa mua nimitettiin kuulemma Mäntän Karl Marxiksi, kun mulla oli tuuhea parta ja kihara tukka.”

Putkonen pantiin merkille myös ammattiyhdistysliikkeen päämajassa Helsingin Hakaniemessä. Asentajan hommat saivat jäädä lopullisesti, kun Putkosesta tehtiin 1980-luvun alussa Teknisten ja erityisalojen liiton järjestöpäällikkö.

Ammattiyhdistyksessä Putkonen oppi lobbaamaan, erityisesti tukiessaan Per-Erik Lundhia Metallityöväen liiton puheenjohtajavaalissa 1980-luvun lopulla.

”Pärre pelasti mut pariin kertaan pahasta pinteestä, kun olin ajanut oikein juntturaan asiat. Se tuli avaamaan ne solmut.”

Kun Lundh yritettiin syrjäyttää suuren ja mahtavan Metalliliiton puheenjohtajan paikalta, tuli Putkosen aika pelastaa pelastajansa.  Hän päätteli, että Lundhin ajatukset pitää saada paremmin esiin.

”Pärre otti riskin ja palkkas minut siihen. Kutsuin lehdistöä paikalle, tein hirveästi taustamuistioita. Levitin niitä fakseilla.”

Kun Putkonen jäi eläkkeelle, eräs työmarkkinatoimittaja antoi hänelle lahjaksi kaikki Putkosen toimistosta vuosien varrella tulleet faksit yhdeksi nipuksi sidottuna. Pino oli kymmensenttinen.

Vuonna 1986 kävi kutsu SDP:n puoluetoimiston toisen kerroksen ikkunattomaan neuvotteluhuoneeseen, jossa puoluejohtaja Kalevi Sorsalla oli tarjolla aamiainen ja Maaseututyöväenliiton puheenjohtajuus.

”Mä vastasin, että en mä ymmärrä Kalevi siitä asiasta yhtään mitään. Sorsa sanoi, että kyllä sua opetetaan, me ollaan täällä pohdittu jo pidempään, että sä oot ainoa semmonen pökköpää, joka pärjää niille korpikommunisteille.”

Muisto saa Putkosen hymyilemään. Hän toistaa sanan pari kertaa. Pökköpää, pökköpää.

Näkyvää ay-pomoa Putkosta kosiskeltiin myös eduskuntavaaliehdokkaaksi pitkin 1980-lukua.

”Kieltäydyin sanomalla, että en halua menettää valtaani. Sanoin, että taustatekijällä on paljon isompi valta.”

Toinen syy saattoi olla se, että Putkoselta oli mennyt maine. Hänet tuomittiin pitkän oikeudenkäynnin jälkeen raiskauksesta vuonna 1990. Tuomio tuli lopulta korkeimmasta oikeudesta. Putkonen nimitti sitä tuoreeltaan ”oikeusmurhaksi”. Helsingin Sanomissa hän sanoi toivovansa, ettei tapauksesta jäisi ”vääränlaista katkeruutta oikeuslaitosta ja naisasialiikettä kohtaan”.

Tuomion jälkeen Putkonen ”jätti” tehtävänsä. Myöhemmin hän on kertonut kärsineensä 1980- ja 90-luvuilla alkoholi-, seksi-, porno- ja peliriippuvuudesta.

Ymmärtäjiäkin riitti. Putkonen jatkoi erinäisten ay-liittojen projektitehtävissä koko 1990-luvun ja puuhasteli SDP:n kabineteissa.

 Uudeksi majakakseen hän löysi SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1993 nousseen Paavo Lipposen. Putkonen piti tuolloin toimistoa Käpylän työväentalolla, jonka saunalla hän istui Lipposen kanssa monet illat sotasuunnitelmia punomassa. Fläppitaululle piirrettiin kuulemma suunnitelma Lipposen EU-politiikasta – joka kai oli pyrkiä ”kaikkiin ytimiin” – siis aivan päinvastoin kuin nyt perussuomalainen, EU-skeptinen Putkonen opettaa.

Kun Lipponen nousi vuonna 1995 pääministeriksi, istunnot siirtyivät pääministerin virka-asuntoon Kesärantaan. Viimeistään läheinen suhde Lipposeen vei Putkosen SDP:n sisäpiiriin.

Faksiajan jälkeen Putkonen jatkoi kaverillisen tai kitkerän propagandan levittämistä sähköpostilla. Saatesanoilla ”taustaksi ja ehkä uutiseksikin” Putkonen syötti työmarkkinatoimittajille edustamansa ammattiliiton tavoitteita työehtosopimusneuvotteluissa tai vihreitä kampittavia vuotoja taistelussaan ydinvoiman puolesta ja yleistä ”viherhumppaa” vastaan.

2000-luvun alkuun mennessä Putkonen alkoi olla taas parrasvalokelpoinen, ja hänet palkattiin Metalliliiton viestintäpäälliköksi.

Kun Putkonen kymmenen vuoden kuluttua jäi eläkkeelle, jätti hän samalla SDP:n 40 yhteisen vuoden jälkeen ja loikkasi näyttävästi perussuomalaisten taustavaikuttajaksi. Timo Soinilla oli kävelevälle viestintäkoneistolle yksi tehtävä: tehdä perussuomalaisista kymmenen prosentin puolue.

 

 

Nyt Matti Putkosen työhuoneessa alkaa oppitunti. Hän on luvannut kertoa, miten perussuomalaisten (tai hänen) viestinsä menee läpi julkisuudessa – sillä meneehän se. Työmiehen tuumaustunnit tuottavat aina otsikoita, usein myös Putkosen toivomasta näkökulmasta. ”Lobbaaminen on päänvaltaamista”, Putkonen aloittaa luentonsa.

1. Valtaa tilaa ihmisen päästä. Putkonen kuiskailee luottamuksellisesti ja paasaa kovaäänisesti niin kauan, että vastaanottaja väsyy – ja viesti lipsahtaa läpi.

2. Rakenna luottamusta. Maanisimpina vuosinaan Putkonen kestitsi toimittajia ylitsevuotavasti. Illallisella edessä oli viisi lasia ja kaikkia täytettiin koko ajan. Tästä ovat jäljellä tuumaustuntien nakit ja perunasalaatti – ja kaverillinen suhde toimittajiin. ”Matissa on myös hyvin sydämellinen puoli. Siinä saa olla hiukan tarkkana”, konkaritoimittaja kuvaa. ”Miehen kunniaksi on sanottava, etten ole saanut koskaan häneltä vääriä tietoja tai joutunut harhaan johdetuksi, kun häneltä jotain kyselin.”

2. Tiedä tarkkaan, minkä asian vierestä puhut.  Putkosen mielestä täytyy ymmärtää kokonaisuus, asioiden syy- ja seuraussuhteet. Vasta, kun hallitsee kaiken tiedon, voi valita, minkä osan siitä käyttää oman viestinsä edistämiseen.

”Se on niin politiikasta yksityiseen elämään, että valinnoilla on aina vaikutusta muihinkin asioihin. Pitää kyetä näkemään vaatimansa asian vaikutukset ympäristöön.”

Putkosen omassa sanastossa tätä kutsutaan ”läpinäkyvyydeksi”.

5. Vie huomio muualle. Samana aamuna, kun perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen oli määrä ”harjata” eduskuntaryhmän kokouksessa Facebook-kirjoituksestaan, Putkonen julkisti tuumaustunnillaan listan henkilöistä, jotka hänen mukaansa ”jatkoivat perussuomalaisten panettelua ja solvaamista sekä kiihottivat kansalaisia ja mediaa uhkaaviin vihapuheisiin”. Listalle joutuivat muun muassa Eero Heinäluoma, Antti Rinne, Erkki Tuomioja, Pekka Vennamo ja Ville Niinistö. Manööverin tarkoitus oli huomion kääntäminen pois Immosesta.

”Eräältä osin otin hyökkäysaallon itseäni kohtaan, ettei se jäänyt Ollin niskaan niin paljon. Mulla on tämä maalin edustan putsaajan ja miinanpolkijan rooli.”

 Siltä osin mediatemppu onnistui. Listalle joutuneet saivat sen sijaan osakseen vihapostimyrskyn. Esimerkiksi SDP:n kansanedustaja Tytti Tuppurainen kertoi Iltalehdessä saaneensa viestejä, joissa toivottiin, että hänet raiskattaisiin.

”Mä pidän sitä valitettavana, jos näin on käynyt, tai varmaan on käynytkin”, Putkonen sanoo.

Kannatko siitä vastuun tämän listan julkaisijana?

”Totta kai.  Se on päivänselvä asia. En mä voi sitä vastuuta kieltää.”

Vaikka Soini sanoutui julkisesti irti Putkosen musta lista -sooloilusta, oli koko kuvio Putkosen työhuoneessa tarkkaan harkittu.

6. Hermostuta vastustaja. Lobbarin täytyy Putkosen mielestä härnätä. Kun vastapuoli suuttuu, pääsee vielä itse vastaamaan. Näin kävi myös mustan listan kanssa. Putkonen pääsi sen siivellä Pressiklubi-ohjelmaan jatkamaan asiaansa.

”Lobbarin pitää käyttää yhtä aikaa kaasua, jarrua ja kytkintä. Se on perkeleen vaikea laji.  Voi käydä niin, että löytää itsensä sieltä ojanpenkalta, eikä pääsekään takaisin tielle. On niin käynyt monta kertaa mullekin.”

Putkonen kiteyttää tekniikkansa kahteen sanaan: ”Tuu kehään.”

Selvä. Mitä mieltä olit Olli Immosen tapauksesta oikeasti?

”Onko pakko?”

Tarkoitatko, että onko pakko vastata vai että ajattelit onko pakko Immosen Facebook-postausta lukiessasi?

”Kirjoita se niin, että lukija saa itse miettiä, kumpaa se tarkoittaa.”

Mitä mieltä olet Immosen tekstistä?

”Sanoisin, että Immonen oli harkitsematon sanakäänteissään. Ei hän voi olettaa, että lukijat ymmärtävät hänen tarkoittaneen demokraattista tietä näiden tavoitteidensa hakemisessa.”

Kun perussuomalaisia syytetään rasismista, Putkonen kääntää aiheen ympäri. Hänen katsannossaan rasisteja ovatkin perussuomalaisia samasta syyttävät. Mutta esimerkiksi Jussi Halla-Aho, jota Putkonen kiivaasti puolustaa, on saanut tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

”Tää on silleen aika vaikee kysymys, että mun mielestä ei täyttäny niitä kansankiihotushommia”, Putkonen sanoo.

 Putkosella ei tunnu olevan moraalisia ongelmia puolustaa perussuomalaisten laajastikin tuomittuja tai paheksuttuja ulostuloja.

”Mun roolini on ainoastaan, että tuon näkyväksi pomoni tai toimeksiantajani viestin. En kuitenkaan suostuisi pistämään itseäni peliin sellaisen asian puolesta, josta en ole varma.”

 

 

On kiinnostavaa, että Matti Putkonen selvisi sikailuvuosistaan niin hyvin. Nyt, 25 vuotta raiskaustuomion ja sitä seuranneiden potkujen jälkeen, hän on vaikutusvaltaisemmassa paikassa kuin koskaan urallaan. Miksei Putkosesta tullutkaan persona non grata?

Melkein tulikin. Putkonen sairastui ammattiyhdistyshommissa julkisuushuumaan, kuvailee eräs demarivaikuttaja.

”Hänelle tuli pätemisen tarve, tarve olla tärkeä ja näkyä julkisuudessa. Hän ajautui tilanteeseen, jossa kaikki ovet menivät pikkuhiljaa kiinni.”

Ammattiliittojen keskusjärjestössä SAK:ssa vuosituhannen vaihteessa vaikuttanut SDP:n kansanedustaja ja puolueen entinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma (mies mustalta listalta!) kuvaa, kuinka ensin hiipuivat Putkosen yhteydet SAK:hon.

”Kun mä lähdin pois SAK:sta, kukaan ei oikeastaan enää pitänyt häneen yhteyttä. Puolueessa tapahtui sama kehitys. Häntä ei enää oikein noteerattu”, Heinäluoma sanoo.

Heinäluoma onkin Putkosen tarinassa kiinnostava vastapari, yksi miehen ihailemista majakoista, jonka hän kuitenkin nimeää yhdeksi syyksi puolueloikkaansa. Toinen syy oli Jutta Urpilainen, jonka SDP oli valinnut Heinäluoman jälkeen puheenjohtajakseen vuonna 2008. Urpilaisen ”unelmahöttö” ei Putkosen kaltaiseen teollisuusäijään vedonnut. Häntä huolestutti erityisesti SDP:n heltyminen vihreän ilmastopolitiikan edessä.

”Tein erittäin paljon muistioita. Loppujen lopuksi Urpilainen ei enää vastannut viesteihini. Totta kai se kyllästyi siihen, kun olin koko ajan kimpussa.”

Kun Salossa oltiin sulkemassa sokeritehdasta kannattamattomana, Putkonen jaksoi taas rähistä.

”Heinäluoma soitti mulle, että voisiksä nyt lopettaa. Se sanoi, että ymmärräthän sä, että siellä ei ole kuin 36 ihmistä töissä. Mulla sydän muljahti. Sanoin, että kuule Eero, vaikka siellä olis yksi ihminen, niin mä tappelisin sen puolesta.”

Heinäluoma ei muistikuvaa allekirjoita.

”Ihan höpötystä. Kyllä me siitä jutusta puhuttiin, mutta en ole sanonut noin. En ajattele tolla tavalla.”

Putkonen taas ei allekirjoita demaripiirien tulkintaa siitä, että ovet Hakaniemessä sulkeutuivat hänen edestään.

”Aika erikoinen väite, kun vielä muutama kuukausi ennen perussuomalaisiin loikkaamistani minua kosittiin SDP:n ehdokkaaksi kevään 2011 vaaleihin. Minun piti olla SDP:n vastaveto Soinille.”

Tuolloin SDP:n puoluesihteerinä toiminut Mikael Jungner myöntää, että ehdokkuudesta keskusteltiin.

”Sekin on kyllä totta, että minä taisin olla viimeisiä, jotka olivat demareissa Putkosen kanssa väleissä”, Jungner sanoo.

Eripura ajoi Putkosen katselemaan toisaalle. Hän alkoi lähetellä muistioitaan myös muiden puolueiden puheenjohtajille. Kahdelta tuli vastaus: Päivi Räsäseltä ja Timo Soinilta, joka istui tuolloin Brysselissä perussuomalaisten europarlamentaarikkona.

Räsäsen vastaus oli kohtelias, Soinin kiinnostuneempi.  Mikään ei yhdistä niin kuin yhteinen vihollinen, ja se löytyi Putkosella ja Soinilla helposti: EU:n ilmastopolitiikka ja päästökauppajärjestelmä. Putkosen mielestä demarit olivat lähteneet liiaksi mukaan ”ilmastohömpötykseen”, ja hän oli huolissaan sen seurauksista teollisuudelle, niille duunarimiehelle.

 Ilmassa alkoi olla molemminpuolista flirttiä. Putkonen yritti saada ensin Soinia loikkaamaan demareihin, Soini taas kutsui Putkosta ”kaappipersuksi”.

Käänteentekeväksi osoittautui pitkä ja kostea ilta Porissa kesällä 2005. Molemmat miehet olivat saaneet kutsun tulla puhumaan Suomi-Areenalle. Paneelien jälkeen parivaljakko vaihtoi vapaalle.

”Siihen aikaan vielä tuli jonkun verran käytettyä alkoholia”, Putkonen sanoo.

Porin yössä syntyi ensimmäinen vakava ajatus puolueloikasta.  

”Sinä iltana Timo sai myöskin kutsun meidän häihin.”

Kun loikka vuonna 2010 toteutui, Soini tunsi tarvetta selitellä uutta partneriaan. Hän kirjoitti blogissaan näin: Olen tuntenut Matin kauan; nähnyt murroksen, muutoksen ja mahdollisuuden. Moni suomalainen mies on kokenut saman.

Voi olla, että Soini osui siinä Putkosen hahmon ytimeen. Kun on avoin omista synneistään, tulee samalla asettaneeksi saman vaatimuksen vastapuolelle. Suomalaiset ovat perinteisesti antaneet anteeksi katuvaisille antisankareilleen: Kauko Juhantalo, Tony Halme, Ilkka Kanerva, Antti Kaikkonen. Matti Putkonen.

Perussuomalaisten kannatus romahti. Soini selittää puolueensa kannatuksen romahdusta pakko-
laeilla. Marttyyrius liimaa perussuomalaiset yhteen. Soinin juhlat ohi. Nyt iskee jytkyn takapotku. Perussuomalaisten puoluetoimiston ovella tarkastetaan 8. lokakuuta sisääntulijoiden henkilöllisyystodistukset. Ilmeisesti Työmiehen tuumaustunnin tämänkertaiseen aiheen, joka on turvapaikanhakijoiden määrä, katsotaan aiheuttavan turvallisuusriskin. Tai niin kuin Putkonen hetken kuluttua värikkäämmin esittää: ”Siirtolaistulva, pakolaistulva, laittomien maahanmuuttajien tulva. Millä nimellä tilannetta halutaankaan kuvata.”

Lämmin nakki haisee taas.

Perussuomalaisella sosiaali- ja terveysministeri Hanna Mäntylällä on uutinen: hän esittelee ministeriönsä suunnitelmat karsia Suomeen tulevien pakolaisten sosiaalietuuksia Tanskan mallin mukaisesti. Paikalle tulleet toimittajat vain eivät meinaa pysyä esityslistassa. Heitä kiinnostaa enemmän perussuomalaisten kannatuksen romahtaminen alle vihreiden kannatuksen.

”Mä ymmärrän, että teitä kauheasti kiinnostavat nämä gallupit, mutta tässä olisi nyt aika paljon painavaa asiaa annettu, että siitäkin voitaisiin kysyä”, Putkonen yrittää ohjata hermostuneen oloisena.

Ehkä perussuomalaisten kannatuksen lasku on niin suuri uutinen, ettei sitä pysty spinnaamaan edes Matti Putkonen.

Silti hän on jaksanut pysyä päivänpoliittisessa pelissä vuodesta toiseen. Tai ehkä juuri pelin takia.

Arvailut Putkosen motiiveista vaihtelevat: julkisuus, kokemus vallasta, halu vaikuttaa henkilökohtaisesti asioiden kulkuun.

Duunari-identiteetti ja tämän nuoruudessa omaksi laumaksi iskostuneen porukan puolustaminen, sanoo Putkonen itse. Teollisuustyöpaikkojen pelastaminen!

Hallituspuolueena perussuomalaisia kuitenkin syytetään ay-liikkeen alasajosta. Putkosen mielestä sellaisesta ei ”missään nimessä” ole kysymys. 

”Mutta tietenkin on toivottavaa, että ay-liikkeen sisällä tapahtuu kehitystä myös siihen suuntaan, että yhteistyö maistuu myös sellaisen hallituksen kanssa, jossa sosiaalidemokraatit eivät ole mukana.”

Putkonen väittää, että duunarin asiaa voi ajaa silloinkin, kun puolueen välit ay-liikkeeseen eivät ole yhtä hyvät kuin demareilla.

”Eihän ammattiyhdistysliike voi toimia niin, että se tarkastelee asioita puoluepoliittisesti. Se ei saa toimia niin.”

Puoluekytkös ei Putkosta omina ay-vuosina häirinnyt.

”Se oli toimiva kuvio niin kauan kuin SDP teki hallituksessakin sellaista politiikkaa, jolla voitiin suomalaista teollisuutta edistää. Lipposen hallitusten jälkeen ei ole ollut näin”, Putkonen sanoo.

Ehkä totuus Putkosen missiosta on monen asian yhdistelmä.

Ja juuri sen näki Timo Soini, mies, josta tuli jälleen kerran sivuraiteelle ajautuneen Putkosen uusin pelastaja. Soini pystyi tarjoamaan hiipuvalle tähdelle työn, jossa yhdistyivät kaikki Putkosta ajavat motiivit: jaossa oli enemmän vaikutusvaltaa kuin SDP:stä koskaan vapautuisi. Tärkeimpänä Soini pystyi antamaan hänelle paikan valokeilassa.  

Putkonen vaikuttaa kiitolliselta. Hän on perussuomalaisten palveluksessa varovaisempi kuin oli ay-liikkeessä eikä tähtää enää omaan maaliin.  Ehkä Putkonen oppi jotain siitä, kun kaverit ympärillä pikkuhiljaa vähenivät. 

Sitä, kuinka paljon Putkonen on todella onnistunut ajamaan duunarin asiaa ja vaientamaan viherhumppaa, on vaikea arvioida. Hän on ajanut etujärjestöjen palkkasoturina asioita, joihin on uskonut.

Perussuomalaisten tarjoamassa määräaikaisessa revanssipestissä on se hyvä puoli, että vaikka puolueen kannatus romahtaisi  vuoden 2019 vaaleissa, Putkonen  ei ole enää ottamassa siitä vastuuta. 

Uhkapelaajan unelma: peli, jota ei voi hävitä. ■