Beta

Pakkoruotsin todellinen ongelma

Kolumni | On turhauttavaa, ettemme opi koulussa ruotsia, kirjoittaa Joanna Palmén.

 

Opiskelijajärjestön ryyppyreissulla yli vuosikymmen sitten löysimme vuokramökistä aarteen: ikivanhan ruotsinkielisen Trivial Pursuitin. Koskaan ei Trivialin peluu ole ollut yhtä hauskaa! Pylpyrän sai vain jos 1) ymmärsi kysymyksen, 2) tiesi, mikä oli ollut oikea vastaus kysymykseen 1980-luvulla, ja 3) osasi vielä vastata ruotsiksi, nousuhumalassa. Kovin monta pylpyrää ei sinä iltana jaettu.

Tämä oli parasta, mitä peruskoulun ja lukion ruotsinopiskelu on antanut: ruotsin puhuminen oli suomenkielisiä yhdistävää huumoria. Korkeakoulutetut nuoret tekivät pilaa vajavaisesta kielitaidostaan.

Piti myös suorittaa virkamiesruotsin kurssi. Piti keskustella yhteiskunnallisista aiheista. Englanniksi se olisi sujunut opiskelijoilta rutiinilla ja poikinut kiihkeitä väittelyitä. Ruotsiksi siitä tuli taas huumoria. Jag tycker att, ööö, hur man säger opintotuki på svenska? Jag tycker att studiipengorrna är föör, öö, low. Hihhihhih.

 

Minä tykkään ruotsista. Nykyisin myös osaan sitä asuttuani aikuisena pari vuotta Ruotsissa. Koulussa ruotsintunnit olivat loputtoman turhauttavia. Eivät siksi, että ne olivat pakollisia, vaan siksi, että niillä ei oppinut puhumaan ruotsia.

Olisi hienoa, jos Suomi todella olisi kaksikielinen maa, jossa ihmiset vaihtaisivat lennosta kieltä tilanteen mukaan. Mutta niin ei ole. Suomi on suomenkieliselle yksikielinen maa. Pääkaupunkiseudulla ruotsia ei ole välttämätöntä puhua koskaan. Ruotsinkieliset puhuvat yleensä hyvää suomea ja vaihtavat suomenkielisen seurassa kohteliaasti suomeen. Ruotsintaito jää kuullun ja luetun jonkintasoiseksi ymmärtämiseksi. Suurimmassa osassa Suomea ruotsia ei edes kuule.

Ruotsissa taas ei auta, vaikka olisi saanut ylioppilaskirjoitusten kuullunymmärtämisestä täydet pisteet, sillä ruotsalaiset eivät puhu Suomen kouluruotsia.

Heidän kieltään käsiteltiin koulussa sen verran, että lapset, semla tarkoittaa Ruotsissa laskiaispullaa eikä sämpylää, eikö olekin hassua! Kouluruotsilla on vaikea suoriutua edes lattekahvin tilaamisesta Tukholmassa. Viimeistään, kun kahvilan myyjä kysyy laulavalla riikinruotsilla, tehdäänkö latte soijamaitoon vai tavalliseen, ”kaksikielinen” suomenkielinen hätääntyy ja kysyy: excuse me?

 

Hallitus päätti joulukuussa, että Vaasan keskussairaalassa ei jatkossa järjestetä ympärivuorokautista laajaa päivystystä vaan pohjanmaalaisia palvellaan Seinäjoella, myös ruotsiksi. Rkp ja moni ruotsinkielinen raivostuivat. Heidän mielestään ruotsinkielisten perusoikeudet ovat vaarassa. Osmo Soininvaara tviittasi: Seinäjokisten pakkoruotsi ei kelpaa Vaasan ruotsinkielisille. Miksi sitä sitten opiskellaan?

Päivystyssairaala-asia on monimutkainen ja paitsi kieli- myös aluepoliittinen. Turhautunut ruotsinopiskelija ei kuitenkaan pysty sivuuttamaan tätä kiistan sivujuonnetta: nyt jopa ruotsinkieliset sanovat ääneen, että virkamiesruotsin suorittaminen ei tarkoita, että virkamies pystyisi työskentelemään ruotsiksi. Virkamiesruotsi on kielitasa-arvon tyhjä symboli, josta pidetään kiinni, vaikka se ei tarkoita mitään.

 

Pian saamme taas nauttia pakkoruotsin parhaita hedelmiä: tv-vaalitenttejä ruotsiksi! Yleensä niissä on vähintään pari puoluejohtajaa, joiden kielitaito ei oikeasti lainkaan riitä poliittiseen väittelyyn ruotsiksi. Parhaimmillaan tentit kuulostavat siltä kuin päiväkodissa leikittäisiin poliitikkoja. Hoitajat kannustavat lempeästi. Sitä lasta ei näy, joka sanoisi, että keisarilla ei ole vaatteita. Hei, eihän noi osaa ruotsia!

On ruotsinkielisissä tenteissä tosin muutakin hyvää kuin viihdearvo: kielipuolena puoluejohtajat tulevat usein vahingossa sanoneeksi, mitä tarkoittavat, kun eivät osaa sen sanomista kiertää. ■

Joanna Palmén on Imagen toimituspäällikkö, jota säännöllisesti luullaan suomenruotsalaiseksi. Tämä on Palménin viimeinen kolumni Image-lehden toimituspäällikkönä.