Beta

Päästä meidät pahasta | Juhana Vartiainen

Juhana Vartiainen haluaa pelastaa hyvinvointivaltion. Uskotko häneen?

 

Juhana Vartiainen osoittaa draaman tajua heti kättelyssä: hän kumartaa. Se on ihan pieni herrasmiesmäinen ele, pään nyökäytys. Leuka pyyhkäisee rintaa, katse lattiaa. Hiukset heilahtavat aavistuksen eteen ja palaavat sitten takaisin jakaukseensa.

”Juhana Vartiainen”, Vartiainen esittäytyy ja katsoo silmiin.

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT sijaitsee punatiilisessä rakennuksessa Arkadiankadulla, Helsingin luonnontieteellisen museon takana. Se on tylsä valtion virasto, jonka tehtävä on tuottaa tutkimustietoa ministeriöiden talouspoliittisen päätöksenteon tueksi. Silti viime aikoina kirjainyhdistelmä VATT on yhtäkkiä ollut kaikkialla, koko ajan. Mediakiima johtuu vuosi sitten valitusta ylijohtajasta Juhana Vartiaisesta. Hän on 54-vuotias pyöreäkasvoinen, keskimääräistä lyhyempi mies, jolla on sivujakaus, silmälasit ja suora suu.

Kymmenen Ruotsin-vuoden jälkeen Suomeen palannut taloustieteilijä on täällä kotimaassaan päästellyt menemään. Lehdissä on kerrottu, että Vartiainen on ehdottanut nuorille pienempää palkkaa, vanhoille pienempää palkkaa ja ylipäänsä, että Suomeen pitäisi saada työpaikkoja, joissa työntekijöille maksettaisiin pienempää palkkaa. Jossain vaiheessa hänen kerrottiin kutsuneen kotiäitejä velttoilijoiksi.

SAK:n varapuheenjohtaja Matti Huutola on kutsunut Vartiaista kyykytyskuninkaaksi, uudeksi Nalle Wahlroosiksi. Se on rumasti sanottu, koska ammattiyhdistysliikkeen piireissä pankkiiri-Nalle on lähes seuraava antikristuksesta.

Työhuoneensa suuren neuvottelupöydän päädyssä istuva Vartiainen katsoo vähän ohi, kohti ikkunaa. Hän on selittänyt tämän monta kertaa ennenkin.

”Mun pyrkimys on säilyttää tämä sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio.”

Se kuulostaa tietysti ensin vähän erikoiselta, ainakin kun miettii noita edellä mainittuja kannanottoja. Sitä paitsi näillä leveyspiireillä on viime aikoina pyörinyt kaikenlaisia profeettoja Suomen talout-ta pelastamassa. Sitä kun uhkaa vedenpaisumus: kestävyysvaje.

Miksi me uskoisimme juuri Vartiaista?

 

Se on hämmentävä hetki. On vuosi 1976, koivuihin vasta puhjenneet heleän vihreät lehdet kylpevät toukokuisen auringon valossa. Lukiolaispoika ylittää Helsingin Suomalaisen yhteiskoulun viereistä joutomaata. Hän on menossa liikuntatunnille Etelä-Haagan urheilukentälle. Maa on jo sula, 17-vuotiaan Juhana Vartiaisen jokainen askel pölläyttää maasta pienen tomupilven.

Niin kuin usein, Vartiainen pohtii politiikkaa. Hänen isänsä Henri Vartiainen on tunnettu ekonomisti ja kova oikeistolainen. Oikeistolaiseksi Juhanakin on itsensä mieltänyt. Eikä politiikasta oikein voi edes väitellä kotona. Isä ja äiti ovat Karjalan evakkoja, jättäneet kotinsa jo lapsina. Menneisyys on muokannut varsinkin Henrin isänmaallisuuden jyrkäksi, ehkä vähän ahdistuneeksikin. Koti, uskonto ja isänmaa ovat tärkeitä. Sosialismi on oikeistokristillisissä piireissä sekä kirosana että painajainen.

Silti se iskee aivan yhtäkkiä. Onko se sitten Väinö Linnan vai vasemmistolaisten luokkakaverien vaikutusta, sillä ei oikeastaan ole väliä. Joutomaata ylittävä Juhana Vartiainen ymmärtää olevansa vasemmistolainen. Sillä hetkellä hän tajuaa, että isän oikeisto-kristillinen maailmankuva on hänelle täysin vieras. Se on huimaavan vapauttava tunne. Ja vähän se myös hävettää.

Nuori mies on jo pitkään lukenut älykkäitä kirjoja ja yrittänyt ratkoa ideologista kantaansa loogisen päättelyn avulla. Mutta logiikan sijaan kaikki tapahtuukin nyt täysin tunteenomaisesti. Se on noloa. Mutta ei sitä enää takaisin saa. Seuraavana vuonna Vartiainen täyttää kahdeksantoista ja eroaa kirkosta. Sitten hän liittyy SDP:hen. Isän ja pojan välit eivät oikein koskaan palaa ennalleen.

Poika on päättänyt uskoa Jumalan sijasta tieteeseen.

 

VATT:n ylijohtaja Vartiainen kyyristelee työpöytänsä takana olevalla kaapilla. On muisteltu hänen elämäänsä. Nyt mennään 1990-luvussa, jolloin Vartiainen oli päälle kolmikymppinen.

”Mä en oo nyt varma onko mulla sitä kirjaa...”, Vartiainen epäilee.

Sitten se löytyy. Paksu, sinikantinen kirja. Takakannessa hymyilee nuori, kapeakasvoinen mies, jonka sivujakaus on tuttu. Vartiainenhan se siinä! Parikymmentä vuotta sitten, nuorena tutkijana. Silmälasit ovat pyöreät ja kauluspaidassa on isoja palloja. Aika ysäriä.

Vuonna 1993 julkaistu kirja on nimeltään Suomen talouspolitiikan pitkä linja. Sen Vartiainen kirjoitti yhdessä oppi-isänsä Jukka Pekkarisen kanssa. Valtiovarainministeriön ylijohtajana nykyään työskentelevä Pekkarinen oli 1990-luvulla Suomen kuuluisimpia keynesiläisiä. Viimeistään tämä kirja nosti Vartiaisen samaan porukkaan.

Kaksikymmentä vuotta vanhempi Juhana Vartiainen katsoo kuvassa hymyilevää nuorta Juhana Vartiaista. 

”Me koottiin Suomen talouspolitiikan teot ja ajattelutavat itsenäisyyden aikana. Siihen mä käytin 1980-luvun ja 1990-luvun alun, Pekkarisen oppilaana, tehtiin Suomen talouspolitiikan keynesiläistä kritiikkiä”, Vartiainen muistelee.

Keynesiläisyys on taloustieteen koulukunta, yksi tärkeimmistä. Se on muodostunut 1800-luvun lopussa syntyneen englantilaisen John Maynard Keynesin ajattelun ympärille. Laman logiikkaa analysoineen Keynesin idea oli, ettei markkinoiden voi antaa toimia vapaasti.

Kapitalismi on ällistyttävä uskomus, että pahimpien ihmisten pahimmat teot tuottavat eniten hyvää kaikille, Keynes kirjoitti.

Kun Suomen talouspolitiikan pitkä linja ilmestyi, Vartiainen oli juuri väitellyt kansantaloustieteestä tohtoriksi ja hänellä alkoi jo olla nimeä Esko Ahon hallituksen lamapolitiikan ankarana nuorena kriitikkona. Nuori kriitikko vannoi vahvasti Keynesin nimeen.

”Se oli perusteltua siihen aikaan. Meillä oli tavoiteltu kasvua hyvin nopeasti, eikä ollut paljon välitetty suhdannevaihteluista”, Vartiainen sanoo.

Keynesin mukaan talouden laskusuhdanteissa ja lamoissa ei ole aina kyse pelkästään siitä, että markkinatalous järjestelee itseään entistä ehommaksi. Joskus markkinatalouden synnyttämät kriisit ja kuopat ovat niin syviä, ettei julkinen valta voi vain katsoa sivusta niiden aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä.

Kun vapaiden markkinoiden puolustajat väittivät, että valtion puuttuminen markkinoiden toimintaan vain pahentaisi tilannetta pitkällä aikavälillä, Keynes vastasi kuuluisimmalla sitaatillaan.

Pitkällä aikavälillä me olemme kaikki kuolleita.

Estääkseen massatyöttömyyden synnyn valtion tulee Keynesin mukaan kriisiaikana elvyttää, ei leikata menojaan. Pitää ottaa vaikka lainaa, jotta voidaan luoda ihmisille investoinneilla työpaikkoja.

Ajatukset sopivat hyvin nuorelle Vartiaiselle. Keynes tarjosi tieteelliseen teoriaan pohjautuvan oikeutuksen sille, että valtio sai puuttua markkinoiden toimintaan. Ja Keynesiähän pidettiin jopa yhtenä hyvinvointivaltion aatteellisista isistä. 

”Keynes on aina ollut vasemmistolle mukava setä”, Vartiainen muistelee.

Vartiainen oli nuoruudessaan pohtinut suunnitelmataloudenkin mahdollisuuksia, mutta ei hänestä lopulta ollut uskomaan kommunistisiin pelastusutopioihin. Esimerkillisenä yhteiskuntamallina Vartiaiselle näyttäytyi ruotsalainen sosiaalidemokratia. Ruotsissa on perinteisesti oltu keynesiläisempiä kuin Suomessa.

Mutta se siitä, keskitytäänpä taas tähän hetkeen. Vartiainen on ehtinyt työskennellä VATT:n työhuoneessaan nyt vuoden.

”Tää on valtava huone. Mulla ei ole ikinä ollut näin isoa huonetta. Täällä tuntee välillä olevansa vähän eristyksissä. Sihteeri vaan tuo papereita allekirjoitettavaksi”, Vartiainen pohdiskelee.

Ikkunalaudalla on monta kuvaa hänen yläkouluikäisestä pojastaan Pyörnistä. Yhdessä kuvassa on Juhana itse, baskeri päässään, puolisonsa Johannan kanssa. Vastapäisellä seinällä vahtii isoisältä peritty Martti Lutherin muotokuva.

”Se on siinä vähän kieli poskessa. Kun puhutaan tästä protestanttisesta työmoraalista...”

Toiselle puolelle ovea Vartiainen on kiinnittänyt printin Työterveyslaitoksen verkkosivuilta. Päiväunet virkistävät, se julistaa. Sekin taitaa olla siinä vähän kieli poskessa. Lähes kellon ympäri työskentelevä Vartiainen päätyi syksyllä iltapäivälehden lööppiin kerrottuaan nukkuvansa silloin tällöin lyhyet päiväunet kesken työpäivän.

 

”Pelkään sosialismia enemmän kuin sairautta tai sotaa.” Niin joku kokoomuspoliitikko sanoi televisiossa, kun Juhana Vartiainen oli lapsi. Se on jäänyt hänelle mieleen.

Mutta vasemmistolainen Vartiaisesta silti tuli, ja se ohjasi hänen elämäänsä pitkään. Suurimman osan 1990-luvusta Vartiainen työskenteli tutkijana Palkansaajien tutkimuslaitoksessa, ”vasemmistolaisten taloustieteilijöiden akatemiassa”, niin kuin hän itse sanoo. Palkansaajien tutkimuslaitos on työntekijöiden edunvalvojien SAK:n, STTK:n ja Akavan rahoittama taloustieteellinen tutkimuslaitos.

Työtehtäviensä ohella Vartiainen oli mukana politiikassa. Hän oli jo opiskeluaikanaan ollut sosialidemokraattisen opiskelijaliiton varapuheenjohtaja ja Paavo Lipposen noustua pääministeriksi vuoden 1995 vaalien jälkeen Vartiaista pyydettiin avustamaan Lipposta talouskysymyksissä.

Hän oli ollut samaisissa vaaleissa itsekin ehdolla Sdp:n listoilta. 2 055 ääntä oli hyvä tulos, mutta ei aivan riittänyt läpimenoon.

”Olin mukana tosissani, mutta en hampaat irvessä. Mä ajattelen vähän, että kunnon ihminen osallistuu politiikkaan”, Vartiainen sanoo.

Se voi kuulostaa tänä päivänä omituiselta, mutta Vartiainen varttui aikuiseksi 1970-luvulla, hyperpolitisoituneella vuosikymmenellä. Oli Neuvostoliitto, kylmä sota ja kommunismin ja markkinatalouden ikuiselta tuntunut taistelu. Vietnamin sota oli vasta päättynyt. Pinochet oli noussut valtaan Chilessä ja vapautti markkinoita taloustieteilijä Milton Friedmanin oppien mukaan. Toisin kuin nykyään kaikilla piti olla politiikasta mielipide, mielellään vahva sellainen. Ja jokaisen vähänkin vasemmalle kallistuneen piti tietenkin lukea Marxia, Pääomaa ainakin. Niin oli Vartiainenkin tehnyt.

”Vaikka en mä siitä varmaan oikein kaikkea ymmärtänyt. Mulla oli suuri tarve osoittaa vanhemmille, että olen oikeassa”, Vartiainen sanoo ja hymyilee vähän.

Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, oli Vartiainen kaiken vasemmistolaisuutensa keskellä vilkuillut koko ajan myös hieman oikealle. Hän on pragmaatikko, eikä nuorena idealistinakaan halunnut uskoa ideologiaan ideologian itsensä vuoksi. Realisti halusi löytää parhaat argumentit, etsiä totuutta.

Oikealta laidalta varsinkin itävaltalais–brittiläisen tieteenfilosofin Karl Popperin ajatukset tuntuivat uskottavilta jo lukio-ikäisenä. Popper korosti avoimen yhteiskunnallisen keskustelun tärkeyttä ja historian avoimuutta. Valtiojohtoinen utopioiden tavoittelu näyttäytyi hänelle vaarallisena.

 

On vuoden 2012 helmikuu. Vähän yli viisissäkymmenissä oleva, siististi pukeutunut, silmälasipäinen mies kävelee Tukholman Östermalmilla. Hän on Ruotsin kansallisen taloustutkimuskeskuksen, Konjunkturinstitutetin, tutkimusosaston johtaja. Miehen ohi kulkevat tukholmalaiset sitä tuskin huomaavat, mutta itseasiassa miehen kävelyllä ei ole minkäänlaista määränpäätä.

Hän on täällä vain yhdestä syystä. Hän odottaa puhelua.

Se voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Sen takia mies on jättänyt lounaan väliin ja lähtenyt ennalta suunnittelemattomalle kävelylleen. Häntä jännittää. Puhelu voi muuttaa hänen elämänsä. Se voi tarkoittaa muuttoa Suomeen, jossa miehen puoliso ja poika asuvat.

Toisaalta se tarkoittaa myös Ruotsin hyvästelemistä. Kymmenen vuoden aikana hän on ehtinyt kiintyä maahan: sen kohteliaan vetäytyviin kansalaisiin, motivoituneihin työkavereihin ja listavaali-järjestelmän mahdollistamaan rohkeaan poliittiseen keskusteluun. Ja siihen, että poliittista aktiivisuutta pidetään hyvänä asiana, ei tahraavana leimana niin kuin Suomessa.

Sitten puhelin soi. Se on Suomesta, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tiedottaja. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen ehdotus on mennyt läpi. Mies, Juhana Vartiainen, on valittu VATT:n ylijohtajaksi. Se on hänen tähänastisen uransa kruunu. Työt alkavat 23. huhtikuuta vuonna 2012. On alettava pakata tavaroita.

 

Suomen talouden yllä roikkuu nyt raskaita pilviä. Siksi Vartiainenkin on niin kiinnostava hahmo. Kun talous ajautuu kriisiin, kaikkialla maailmassa käännetään katseet kohti taloustieteilijöitä. Mitä sanoo Ben Bernanke, Alan Greenspan, Paul Krugman, Amartya Sen tai Joseph Stiglitz? Suomalaiset haluavat vastauksia Sixten Korkmanilta, Raimo Sailakselta, Matti Pohjolalta, Seija Ilmakunnakselta ja Björn Wahlroosilta.

Kriisi tekee taloustieteilijöistä vallankäyttäjiä. Asiantuntija-vallasta tulee mielipidevaltaa, mielipidevalta alkaa ohjailla jopa poliittista päätöksentekoa.

Tänään Vartiainen on matkasaarnaaja. Hänet on kutsuttu Jyväskylään puhumaan demarien keskustelutilaisuuteen työllisyydestä ja työttömyydestä. Niin kuin aina, sihteeri Maarit Dahlstedt on varannut Vartiaiselle junasta työskentelyhytin.

”Juhana ei halua tuhlata aikaa. Hän työskentelee työmatkoilla mennen tullen”, Dahlstedt kertoi, kun sovimme haastattelusta.

Vartiaisella on mukanaan iso musta reppu, jonka hän asettaa työskentelyhytin työtason alle. Reppuun on sullottu pino VATT:n tutkijoiden tutkimuskäsikirjoituksia. Vartiainen on suunnitellut lukevansa niitä paluumatkalla. Hänen tehtävänsä on valvoa kaikkea VATT:ssa tehtävää tutkimusta. Hän myös hyväksyy kaikki päätökset: sopimukset, taloudelliset järjestelyt, palkankorotukset, aineiston ostot, irtisanomiset, rekrytoinnit ja niin edelleen.

”Ja tietenkin tutkimuslaitoksen johtaminen on myös ihmisten innostamista. Tehtäväni on sanoa, että se tutkimus, mitä te teette, on tärkeää. Että teidän kaltaisten ihmisten takia emme ole Kreikka tai Portugali”, Vartiainen listaa.

Se on ihan totta. VATT on tärkeä tutkimuslaitos, jonka tutkimuksia ministeriöt ja eduskunta hyödyntävät jatkuvasti päätöksenteossaan. Jos poliitikot ovat viisaita, niin VATT:n onnistuminen näkyy parempina talouspoliittisina päätöksinä.

Tutkimuskohteet ovat moninaisia: Miten energiaverot vaikuttavat yritysten investointeihin? Onko julkinen terveydenhuolto tuottavaa? Onko lukioiden välillä tuottavuuseroja? Ja niin edelleen.

Vartiainen on kuulemma johtajana älykäs ja huumorintajuinen, joskin myös särmikäs ja temperamenttinen. Ääni saattaa nousta.

Ja Ruotsin porvarihallituksen talouspolitiikasta hän on innoissaan. VATT:n käytäväpuheissa sitä on vähän kritisoitukin. Vartiainen tuntuu ylittävän roolinsa. Aiemmat johtajat eivät ole ottaneet näin suoria kantoja talouspolitiikan suuriin linjoihin. Vartiainen tunnistaa kritiikin, mutta korostaa, ettei ole mitenkään pyrkinyt julkisuuteen, eikä ”vaadi” minkäänlaisia poliittisia toimenpiteitä.

”Kun multa kysytään, niin olen vastannut”, Vartiainen sanoo.

Hän toivoo voivansa jatkaa taloustieteellisen keskustelun käymistä myös VATT:n tutkimuksen ulkopuolisista asioista.

”En tiedä mitä mieltä tästä ollaan valtiovarainministeriössä.”

Taloustieteilijät puhuvat suoraan. Ehkä siksi heihin suhtaudutaan kaikkialla maailmassa ennakkoluulottomammin kuin viekkaisiin poliitikkoihin. Intuitiivinen ajatus on, että taloustieteilijä nojaa faktoihin, poliitikko ideologiaan. Talouden ymmärtäminen on vaikeaa. Taloustieteilijät ovat meille tavallisille pulliaisille kuin pappeja, askeleen lähempänä pyhää. Heillä on hallussaan salattu tieto, he pystyvät näkemään tulevaan. Niin kuin New York Universityn taloustieteen professori Nouriel Roubini, joka kertoi jo vuonna 2006, että, totisesti, Yhdysvaltain asuntomarkkinat tulevat kohta romahtamaan.

Mutta taloustieteilijätkin ovat erehtyväisiä. Siitä saatiin muistutus huhtikuussa, kun maailmalle levisi tieto, että Harvardin yliopiston professorien Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhartin julkisen velan ja talouskasvun suhdetta tarkastelevaan tutkimukseen oli sujahtanut kiusallinen Excel-virhe, joka vääristi tuloksia. Eri maiden poliitikot, muiden muassa EU:n talouskomissaari Olli Rehn, olivat jo ehtineet perustella oikeistolaisena pidettyä leikkauspolitiikkaa Rogoffin ja Reinhartin tutkimustuloksilla.

”Missäs me ollaan?” Vartiainen havahtuu Hämeenlinnan kohdalla. Tampereella pitää muistaa vaihtaa junaa.

 

Katsotaanpa vielä, mitä Vartiainen todella on sanonut. Hän haluaa, että Suomessa toimittaisiin kuten Ruotsissa, jossa porvarihallitus toteuttaa uusklassiseen taloustieteeseen nojaavaa työlinjaa.

Siinä tuoksahtaa oikeistolaisuus. Ehkä hän kuulostaa jopa vähän isältään? Ainakaan nämä puheet eivät ole sitä keynesiläistä Vartiaista, joka täältä 2000-luvun alussa lähti. Nyt Vartiainen sanoo, että uusklassinen koulukunta, jota hän nuorempana vierasti, tuntuu nykyään omemmalta. Hänestä on tullut taloustieteilijöiden valtavirtaa. Keynesin rinnalle kiinnostuksen kohteisiin on noussut kaikenlaista valtiojohtoisuutta kammoksunut Friedrich Hayek, yksi kuuluisimmista vapaan markkinatalouden teoreetikoista.

Uusklassinen koulukunta uskoo, että talous löytää tasapainopisteensä, jos sen annetaan toimia vapaasti. Sekä ostaja että myyjä hyötyvät, jos heidän annetaan kohdata markkinoilla ilman esteitä, siis valtion tai muiden ulkopuolisten sääntelyä. Sitä Vartiainen siis tarkoittaa ehdottaessaan, että Suomeen pitäisi saada lisää matalapalkka-työtä. Tällä hetkellä valtio vääristää tukipolitiikallaan työn-antajien ja työntekijöiden välisiä neuvotteluja. Matalapalkkatyöpaikat jäävät syntymättä, koska työtön saa valtiolta paremman korvauksen sohvalla makaamisesta. Eivätkä työnantajat yksinkertaisesti ota häntä töihin isommalla palkalla, koska tämän kyseisen työttömän työ-panosta ei katsota kovin arvokkaaksi.

Vartiaisen mukaan poliitikkojenkin pitäisi nyt uskaltaa tunnustaa, ettei nykyjärjestelmään enää ole Suomessa varaa. Käytännössä on siis purettava osa hyvinvointivaltiosta, jotta voidaan säilyttää loput.

Kun suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle, hyvinvointivaltio romahtaa, jos kaikki kynnelle kykenevät eivät ala tuottaa valtiolle työnsä kautta verotuloja. Siksi valtion pitäisi vähän patistella, esimerkiksi indeksoida eläkeikä, sitoa se nousemaan elinajanodotteen nousun mukana. Niin kuin Tanskassa. Ja ennen kaikkea meidän pitäisi ottaa mallia Ruotsista. Meidän pitäisi saada kotiäidit nopeammin töihin, pystyä tarpeen tullen neuvottelemaan ikääntyneille pienempiä palkan-korotuksia, luoda matalapalkkatöitä, poistaa työttömyyseläkeputki, nostaa eläkeikää ja haalia lisää maahanmuuttajia työvoimaksi.

Ruotsissa poliitikot ovat uskaltaneet sanoa, että ihmisiä pitää joskus patistaa töihin.

”Jos ihminen voi elää hyvin pelkillä tulonsiirroilla, niin kyllä monet tekee niin”, Vartiainen sanoo. Toijalan asemalaituri vilahtaa junan ikkunassa.

Mutta ymmärtääkö VATT:n ylijohtaja, ettei työttömyys ole kaikille rationaalinen valinta? Vartiainen on itse saanut elämään hyvät lähtökohdat. Kirkkaan älyn ja rakastavan perheen. Voiko se muodostaa harhakuvia ihmisten todellisista mahdollisuuksista?

”Voi varmasti, tietenkin mun pitää olla nöyrä. Toisaalta tutkimukset sanovat, että nämä kannustimet toimivat. Eli kova linja toimii”, Vartiainen miettii.

Hänen mukaansa meillä suomalaisilla on edessämme myös ihmis-kuvan muutos. Emme kuulemma oikeasti ole se sotien solidarisoima, myyttinen, työhullu kansa, joksi itsemme miellämme.

Töitä olisi, mutta niitä ei haluta tehdä. Helsinkiin pääsisi ajamaan taksia, siivoojia tarvitaan kaikkialla. Suomessa on pohjoismaisittain heikko toimialojen välinen liikkuvuus. Työpaikkansa menettänyt paperimies ei suostu vanhustenhoitajaksi.

”Asennemuutos olisi paikallaan. Teollisuudesta voisi siirtyä vaikka hoivatöihin. Siinä ei ole mitään hävettävää”, Vartiainen sanoo.

Hänhän kuulostaa papilta, joka yrittää syyllistämisen kautta saada meidät uskomaan! Synnintuntoisen kansan pitäisi jaksaa uskoa, että vain nöyryyden kautta voimme saada armon.

Juna halkoo Hämeen lumisia lakeuksia. Juhana Vartiainen ottaa lasit pois päästään ja hieroo silmiään. Tyypillinen tapa ihmisille, jotka lukevat paljon.

Vartiainen haluaa, että häntä pidetään realistina, ei moralistina. Hän on taloustieteilijä, ei poliitikko. Hän ei ole puukepillään torkkujia kolautteleva unilukkari, hän vain nostaa peilin kasvojemme eteen.

”Tämä ei ole paheksunnan aihe. Mustakin olisi kivaa, jos mulla olisi enemmän vapaa-aikaa”, hän sanoo.

 

Kun Vartiainen puhuu, hän hengittää suun kautta. Se kuulostaa siltä kuin hän olisi koko ajan vähän innostunut. Todellisuudessa hengen haukkominen johtuu allergisesta nuhasta, mutta taitaa innostuneisuuden vaikutelmakin pitää monesti paikkansa. Varsinkin silloin, kun aiheena on talous tai taide.

Monet Vartiaisen tuntevat kutsuvat häntä renessanssimieheksi. Hän on kuulemma kovin hyvä kovin monessa asiassa. Vähän niin kuin monialaosaaja Leonardo Da Vinci aikanaan. Sivistysperheen lapsi, aavistuksen nörtti ja ylpeä siitä. Todella älykäs, karismaattinen ja hauska, niin hänestä sanotaan.

Yliopistossa kuuden ällän ylioppilas ei osannut päättää mitä ainetta opiskella, joten hän opiskeli vähän kaikkea. Vartiainen hankki opinto-oikeuden teoreettiseen filosofiaan, käytännölliseen filosofiaan, valtio-oppiin, matematiikkaan, kansantaloustieteeseen ja oikeustieteeseen. Hän luki kaikkea paljon, mutta valmistui silti vajaassa viidessä vuodessa. Tutkijana Vartiainen koodasi itselleen omia dataohjelmia ja hoiti siinä samalla Helsingin Juhlaviikkojen hallituksen puheenjohtajan tehtävää, harjoitellen välillä viulunsoittoa pianistiystävänsä kanssa.

Kun Vartiainen löysi Marcel Proustin kymmenosaisen Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan, hän luki sen kolme kertaa putkeen. Tietysti alkukielellä ranskaksi. Finlandia-talolla hän oli tuttu näky jo pikkupoikana. Sivistyneistöön kuuluvalla perheellä oli sinne kausikortti, ja poika oli hulluna klassiseen musiikkiin. Varsinkin Beethoveniin.

”Se sointumaailman hurjuus, elämänotteen intensiivisyys, moraalinen totisuus ja se miten Beethoven antoi musiikissaan itsestään niin paljon... Siinä kaikessa oli jotain, joka kouraisi syvältä – aina munaskuista asti”, Vartiainen kuvailee.

Mutta nyt ollaan Tampereella, on junan vaihdon aika. Ylijohtaja asettelee baskerin päähänsä ja muuttuu hetkessä virkamiehestä ranskalaiseksi filosofiksi.

Harrastuksiensa ja taustansa vuoksi Vartiainen vaikuttaa väkisinkin vähän elitistiltä. Se näkyy ehkä myös siinä, miten häntä on kohdeltu mediassa. Herroja on aina helppo haukkua. Näin kasvotusten elitistileima ei tunnu oikein istuvan. Vartiaisessa on jotain hyvin vilpitöntä. Hän on mies, joka jää junassa suustaan kiinni neulontamessuille matkalla olevien sosiaalityöntekijöiden kanssa, mies, joka harrastaa ranskalaisen kirjallisuuden ohella sauvakävelyä. Mieluisin oloasu on kotona – ”perheen kauhuksi” – vaatteettomuus.

Tarkemmin katsottuna Vartiainen todella on monesti myös haluttu ymmärtää väärin, häneen on tahdottu iskeä kyykyttäjän leima. Helmikuun lopulla useat tiedotusvälineet uutisoivat, että VATT:n ylijohtaja Vartiainen ja vihreiden kansanedustaja Osmo Soininvaara ehdottavat yhdessä tekemässään ”Lisää matalapalkkatyötä” -selvityksessä nuorille palkka-alea.

Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan nuorten työntekijöiden kannalta ole pienemmästä palkasta: selvittäjäkaksikko ehdotti, että työehtosopimusta pienemmät palkat korvattaisiin valtion pussista.

Vartiainen sanoo, ettei haittaa, vaikka ihmiset pitäisivät häntä oikeistolaisena. Taloustieteilijä ei kuitenkaan itse miellä luopuneensa sosiaalidemokratiasta, keynesiläisyydestä tai työn kysynnän painottamisesta. Sdp:n jäsenkin hän on edelleen. Toisin kuin helposti ajatellaan, keynesiläinen ja uusklassinen koulukunta voivat hänen mukaansa kulkea myös käsi kädessä. Hyvinvointivaltio ja markkinatalous mahtuvat samaan veneeseen, keynesiläisyyttä tarvitaan edelleen matalasuhdanteissa.

”Työn kysyntä vai tarjonta on mun näkökulmasta ihan absurdi vastakkainasettelu. Yhtä hyvin voitaisiin kysyä, että tarvitaanko autoon pyörät vai moottori”, Vartiainen sanoo. 

Hän muistuttaa, etteivät Suomen ongelmat johdu eurokriisistä. Ne eivät liity suhdanteisiin, joten siksi nyt täytyy korostaa työn tarjontaa.

Mutta onko Juhana Vartiainen oikeassa? Onko hän se kauan odottamamme hyvinvointivaltion pelastaja? Vai onko hänestä vain huomaamattaan tullut rikkaiden etuja ajavien poliitikkojen marionetti?

Taloustiedettä käytetään jatkuvasti poliittisten päätösten oikeuttamiseen, mutta taloustieteilijät ovat monesti erimielisiä siitä, miten tutkimuksia pitäisi tulkita. Esimerkiksi Tukholman yliopiston kansantaloustieteen professorin Markus Jäntin mukaan Vartiainen on työlinjansa kanssa väärässä, luottaa liikaa teoriaan. Ruotsalaiset tutkimustulokset eivät Jäntin mielestä vahvista Vartiaisen päätelmiä. Elinkeinoelämän keskusliiton johtajan Jussi Mustosen mukaan Vartiaisen kannattama linja on pitkällä aikavälillä oikea, EK on ajanut työlinjaa jo pitkään. Molemmat ovat arvostettuja taloustieteilijöitä, mutta aivan vastakkaisilla kannoilla.

Ongelmana on, että jos Vartiainen on väärässä, hänen ajamansa linja saattaa köyhyyden poistamisen sijaan lisätä sitä. Jos hän taas on oikeassa, hän voi olla pelastajamme.

Pakko kysyä Vartiaiselta itseltään. Mistä minä voin tietää, kuka on oikeassa?

”No, oikeestaan... itsehän sun pitää päättää mihin sä uskot”, Vartiainen sanoo.

Se on diplomaattinen vastaus. Juna sukeltaa tunneliin, korvat menevät lukkoon. Aletaan lähestyä Jyväskylää. Keskustelutilaisuutta järjestävät demariaktiivit varmaan jo testailevat mikrofoneja Aalto-salissa, odottavat illan tähteä saapuvaksi. Tähän on kai tyydyttävä. Varmuutta ei ole. Tutkimattomat ovat markkinoiden tiet.

Ei kai Jeesuksestakaan kannata kiistellä. Häneen joko uskoo tai sitten ei. 

 

Image 200 | kesäkuu 2013