Beta

Oppija saa paikan

Olen täällä oppimassa. Näin on otsikoitu tämän numeron kansijuttu ja henkilökuva vihreiden ensimmäisen kauden kansanedustajasta Antero Vartiasta. Artikkeli näyttää 37-vuotiaasta poliitikosta puolia, joista moni on julkisuudessa jäänyt vähälle huomiolle. Kyllä, Vartia on perustanut näyttäytymisravintoloita Etelä-Helsingin rannoille. Hän on silti myös idealisti, joka on huolestunut yhtä lailla demokratiamme tilasta ja hauraudesta kuin tavasta, jolla politiikassa keskustellaan. Siitä, miten kiertely ja kannatuslukujen varmistelu on tavallisempaa kuin rohkea ja tietoon perustuva väittely keinoista, joilla päästä yhteiseen päämäärään.

Tähän Vartiaa on koulinut oman puolueen päätöksentekokulttuuri, parhaan argumentin periaate. Se on perustelukilpailu, johon Vartia uskoo ja jossa kantansa saa se, kenellä on parhaat tiedot muodostaa paras argumentti.

Politiikka on tietenkin oppimista ja opettelua jokaiselle ensimmäistä kauttaan istuvalle kansanedustajalle, varsinkin heille, jotka tulevat puoluekoneistojen ulkopuolelta. Vartia ei ole tyytynyt lukemaan kirjoja, vaan verkostoitunut tiedon lähteille ja hankkinut oppinsa kuuntelemalla ja keskustelemalla. Ja miksei talouseliitti häntä opettaisi: markkinaliberaalia yrittäjää ja uudenlaista vihreää poliitikkoa. Ja miksei Vartia oppisi: koulutettu kaupunkilainen, joka lähti politiikkaankin siksi, että oli ylimääräistä aikaa.

Tämän parempaa lähtökohtaa oppimiselle tuskin on.

 

Tammikuussa OP-ryhmän pääjohtajan paikalta väistyvä Reijo Karhinen antoi lokakuussa haastattelun Helsingin Sanomille. Karhinen on jäämässä eläkkeelle, mutta haastattelu ei ollut taaksepäin katsova summaus pitkästä urasta, vaan Karhinen puhui finanssikonsernin tulevaisuudesta. Sitä on vaikea pitää helppona: Karhisen arvion mukaan automatisoituminen vie ryhmästä tuhansia työpaikkoja jo lähitulevaisuudessa. Tämän sanottuaan hän jatkoi siitä, millaisilla taidoilla työntekijät voivat työn rakennemuutoksessa selvitä.

”Meillä on jo kiire saada toimihenkilömme ymmärtämään, että taito oppia uutta tulee olemaan aivan keskeistä. Ihmisten pitää herätä siihen, että tätä työtä, jota hän tekee, ei ehkä tulevaisuudessa ole”, Karhinen sanoi.

Karhisen huoli ja hänen seuraajansa Timo Ritakallion tehtävä ei ole aivan pieni. He eivät myöskään ole ainoita saman asian edessä: talouslehtiä ja -uutisia lukemalla huomaa nopeasti, että muuallakin työelämässä tulisi puhua kuin Antero Vartia – olla oppimassa.

Kyky ja halu oppia jatkuvasti uutta ovat tämän päivän tärkeimpinä pidetyt työelämätaidot.  Ne ovat taitoja epävarmaan aikaan, ja siksi olennaista on juuri puhe valmiudesta oppia uutta. Se ei niinkään ole oman asiantuntijuuden syventämistä, vaan notkeutta taipua sinnekin, minkä ei tiedä vielä edes olevan olemassa.

Tämä on silti puhetta vain tietynlaiselle yleisölle. Itsensä jatkuva kehittäminen töissä ja elämän merkityksen hakeminen juuri työstä ei ole kaikkien, vaan ennen muuta ylemmän keskiluokan pyrintö ja mahdollisuus. Tämä on myös ryhmä, joka on työmarkkinoilla suojaisimmassa asemassa. sak:n reilun vuoden takainen muistio Aikuiskoulutus on rikki osoittaa esimerkiksi sen, että henkilöstökoulutusta saa eniten jo valmiiksi turvatuimmassa työmarkkina-asemassa oleva henkilöstö – työntekijöiden koulutuksen jäädessä usein minimitasolle.

Merkityksellisyys voi nousta muualtakin kuin kehittymisestä perinteisissä työelämän rakenteissa. Sen osoittaa syksyn kohahduttavin työelämäpuheenvuoro, Ossi Nymanin autofiktiivinen esikoiskirja Röyhkeys, johon hän kirjoitti kohtaamansa byrokratian ja näennäiset työllistämistoimet.

Se oli anarkistinen ja anakronistinen teko. Nyman valitsi kehittymisen ja osaamisensa syventämisen kirjailijantyössään sen sijaan, että olisi lähtenyt vähäisellä koulutuksella taipuilemaan työtehtäviin, joissa oppimista kirittäisi vain yksilönvastuuseen nojaava oppimispuhe ja pelko työpaikan menettämisestä.

Miina Supisen kolumni Nymanin romaanista on joulukuun Imagessa. ■