Beta

Näkymätön hyvä

Kun uuvun ihmisten sekoiluun, hakeudun puiden seuraan.

Heinäkuisena sunnuntaina pyöräilin pakoon internetiä. Olin parin päivän ajan seurannut erään rikostuomiouutisen herättämää verkkokeskustelua. Tunsin syvää kyllästystä ihmisten tekoihin ja sanoihin.

Saavuin kaupunginrajan metsiin ja nousin portaita Vaarniemenkalliolle. Jyrkässä rinteessä vastaan laskeutui keski-ikäinen mies urheiluvaatteissa. Tervehdimme niin kuin suomalaiset tervehtivät kuusikon hämärässä, tungettelematta urahtaen, ujoja silmiä muljauttaen.

Katselin kallion laelta meren välkettä. Katastrofialus Suomi kynti yhä laineiden yllä.

Kun laskeuduin, sama mies tuli vastaan kynä kädessä.

Hän sanoi huomanneensa, että parista portaasta olivat kiinnitysruuvit irronneet. Hän oli hakenut kynän ja aikoi merkitä vialliset askelmat ja ilmoittaa Kaarinan kaupungin liikuntapalveluihin, että polkuja ylläpitävien partiolaisten tulisi korjata portaat onnettomuuksien välttämiseksi.

Toivuin nopeasti tyrmistyksestä, ettei hän pyytänytkään nimikirjoitusta. Totesimme, miten ikävää syrjäisessä rinteessä olisi rikkoa jalkansa. Kehuin miehen toimintaa ja hyvästelin hänet.

Poljin tammikujaa ja heinäpeltojen halki miellyttävän tunnelman vallassa. Olin todistanut kääpiökokoisen luottamuskehän syntyä. Mietin, miten se muodostui.

En ollut huomannut portaissa vikaa. Mies oli ollut tarkkasilmäisempi ja oli päättänyt nähdä vähän vaivaa. Mitkä olivat hänen motiivinsa? Hän saattoi kokemustensa perusteella itse luottaa tuntemattomiin ja ajatella, että kuka tahansa tekisi samoin. Toisaalta hän saattoi yhtä hyvin pitää enemmistöä piittaamattomina sikoina ja uskoa, että ellei hän tee mitään, kukaan ei tee. Jos olisin taipuvainen epäilemään kanssaihmisteni altruismia, olisin voinut ajatella hänen kirjoittavan illalla toiminnastaan hurskaan Facebook-päivityksen.

Näin miehen hyväntahtoisen teon tuntematta sen taustaa. Ainakin hän luotti julkiseen tahoon, kaupungin ja partion yhteistyöhön. Muuten toiminnassa ei olisi ollut mieltä. Vaikka kyse oli ruohonjuuritason teosta, siihen kytkeytyi vertikaalinen instituutioiden ulottuvuus.

Hänen toimintansa näkeminen oli lisännyt omaa luottamustani tuntemattomiin. Maailmaan oli ilmestynyt yksi mikroyksikkö luottamusta lisää, hauras kullankeltainen hiukkanen kieppumaan sisäsaaristosta puhaltavaan tuuleen.

 

Yhteiskuntatutkijat puhuvat yleistyneestä luottamuksesta analysoidessaan luottamusta, joka ei kohdistu läheisiin tai ennalta tuttuihin. Muukalaisiin luottamista on tutkittu paljon, ja kansalaisyhteiskunnan ja instituutioiden osuudesta sen synnyssä on kiistelty loputtomiin. Pohjoismaiden on toistuvasti todettu olevan yleistyneen luottamuksen huippuvaltioita. Koulutus, terveys ja hyvä sosioekonominen asema lisäävät yksilön luottamusta. Heikoimmassa asemassa olevat ovat luottamuksenkin suhteen heikoilla. Toisaalta korruptoituneessa yhteiskunnassa koulutus saattaa vähentää yksilön yleistynyttä luottamusta. Fiksu näkee ympärillä rehottavan kusetuksen koko kirjon.

Miehen huolenpito kohdistui kaikkiin polkuja käyttäviin. Jos näen jonkun korjaavan oman talonsa portaita, ajattelen, että ihmiset ovat ahkeria suojatessaan omaisuuttaan ja lähimpiään. Se ei silti juuri vaikuta yleistyneeseen luottamukseen. Mies samastui ajassa etäiseen vieraaseen jalkaan, kenen tahansa jalkaan, ja näki tuon jalan hyvinvoinnin vaivan arvoiseksi.

Intressiryhmien ja identiteettikoplien meluisalla ajalla pienikin universaali lähimmäisen huomiointi voi äkkiä tuntua radikaalilta eleeltä.

 

Miehen teko herätti myös toisenlaisen ajatuskulun. Vuosittain yli parituhatta suomalaista kuolee tapaturmaisesti, ja kaatumiset ja putoamiset ovat turmista yleisimpiä. Mietin, monestiko olen tietämättäni välttynyt onnettomuudelta siksi, että joku tuntematon on nähnyt vaivaa. Hiekoittanut jäisen portaan. Siirtänyt pyörätieltä karahkan syrjään. Ilmoittanut talonmiehelle irronneesta porraslaatasta.

Meillä kaikilla saattaa olla useita anonyymejä pelastajia. He ovat elämämme näkymättömiä hyväntekijöitä, joiden nimiä emme opi tietämään, ja me olemme kenties toisten. ■