Beta

Naisten mies | Kerkko Koskinen

Juro säveltäjänero, joka johtaa yhtyeitään diktaattorin ottein. Kerkko Koskisen taiteilijamyytti on tuttu, mutta kuulostaa vieraalta heistä, jotka Koskisen todella tuntevat. Ja he ovat naisia.

 

Kamera räpsyy. Paula Vesala nauraa teatterimaista naurua, Vuokko Hovatta soittaa ilmabanjoa ja Manna hihittää niin, että kyykistyy. Tämä on kaikki ammattiesiintyjien show'ta linssille. Yhdessä Kerkko Koskisen kanssa he ovat Kerkko Koskinen Kollektiivi, syksyn kotimainen musiikkitapaus.

Koskinen suunnitteli aluksi soololevyä, muttei olisi kestänyt tuskaista tunnetta, jonka hän saa ollessaan yksinään huomion keskipisteenä. Valokuvausstudiolla Helsingin Hernesaaressa tämä käy silmänräpäyksessä selväksi. Kun Vesala yrittää houkutella Koskista rentoutumaan nauramalla, tämä jäykistyy jo parin tekohekotuksen jälkeen. Hänestä ei ole näyttelijäksi. Pelkkä virnistys on jo paljon. Nokkanaiset vaihtavat joka ruudun jälkeen katseen suuntaa. Hovatan mukaan hyviä kuvia saa, jos on ”salaa kiihottunut”. Naisten takana seisova Koskinen on parhaimmillaan, kun hän ei tee mitään vaan tuijottaa sibeliusmaisesti kameraa.

Koskinen kutsuu kollektiiviaan usein hellitellen muijiksi. Kovin moni suomalaismies ei saisi nimitystä anteeksi, mutta Koskinen on aina ollut vähän erikoistapaus. Nerona jo kolmella vuosikymmenellä pidetty 39-vuotias, joka ei ole koskaan nähnyt vaivaa välttääkseen tätä vaikutelmaa. Mies, joka ei muista ketään, joka olisi kieltäytynyt yhteistyöstä hänen kanssaan. Koskisen teot tiedetään: Ultra Brata, jazzia, elokuvamusiikkia, ja niin edelleen.

Koskinen on aina työskennellyt vahvojen naiskulttuurivaikuttajien kanssa ja ystävystynyt juuri naisten kanssa. Siksi nyt on heidän vuoronsa puhua Koskisesta. 

 

Anna Tulusto (kulttuuriministerin erityisavustaja, ex-ultrabralainen):

”Järjestin lukioaikoina 1990-luvun alussa paljon bileitä kotonani. Rinnakkaisluokalla Kallion ilmaisutaidon lukiossa ollut Kerkko oli luokkatoverini ystävä Espoosta ja tuli kuokkimaan. Hän tuli muistaakseni paikalle taksilla, mikä ei olisi tullut meille kuuloonkaan. Me pidettiin sitä tavattoman törkeänä, mutta samalla salaa hyväksyttävänä. Siitä tuli sanonta, että ei kutsuta Kerkkoa, koska hän tulee kuitenkin. Ehkä hän halusi provosoida meitä sillä, että tulee Espoosta ja eri piireistä kuin muut.

Meille tuli kaveripiiri – josta Ultra Bra lähti liikkeelle – kotibileissä laulamisesta. Bändin alkuaikoina puhuimme tuntikausia puhelimessa. Me muutenkin lähennyttiin lukion jälkeen.

Sain esikoiseni nuorena, 24-vuotiaana. Ultra Bra oli voimissaan, ja jouduin olemaan pienen lapsen äitinä paljon poissa. Tulimme siihen tulokseen, että se meni minun osaltani siinä. Lähtööni bändistä liittyy kaikkea tyhmää ja kurjaa, ja meillä oli Kerkon kanssa vähän vaikeat välit. Me ollaan silti sen tyyppisiä, ettei me pelätä välien selvittämistä. Jälkeenpäin ajateltuna ristiriidat ovat tehneet meistä hyviä ystäviä. Voimme olla rauhassa eri mieltä ja puhua myös tästäkin asiasta, se ei ole tabu.

Keväinen Ultra Bran paluukeikka tuntui ihmeelliseltä. Se oli kivaa ja vapauttavaa. Kerkko sanoi, että huuda niin kovaa kuin pystyt.

Ystävyydessämme ei ole juuri jännitteitä. Se on aika tasapainoista. Meitä yhdistää itseironinen tapa tarkastella itseämme – se on yleensä tyypillisempää naisille. Kun me mennään Vuokon (Hovatta) ja Kerkon kanssa Coronaan, sanotaan, että nyt on hyvä tyttöjen ilta.

Kerkko on tehnyt minulle musiikkia kahteen kulttuuriohjelmaan. Olen aika helppo ja laitan aina palautetta, että tämä on niin hyvää, että kuolen. On syntynyt vitsi, että hän kutsuu itse itseään säveltäjäneroksi. Tai pilkallisella lisä­kommentilla kaljuksi säveltäjäneroksi. Kerkko on haastava persoona, mutta on hienoa olla niin lahjakkaan taiteilijan ystävä.”

 

Milla Käkelä (opettaja, Koskisen lukioystävä):

”Ystävystyimme Kerkon kanssa vähitellen Kallion lukiossa, ja ystävyys on syventynyt sen jälkeen. Kouluaikoina naiset olivat Kerkolle enemmän halun kohteita ja miehet kavereita. Olin silloin sitoutunut poikaystävään, enkä ollut kiinnostunut muista pojista, mutta Kerkko oli valloittaja. Meille oli selkeää, ettei ole kyse seurustelusta. Minulla on ollut sisarellinen suhde Kerkon kanssa. Olemme jakaneet tunneasioita – tai hän on jakanut. Kerkko on aina puhunut tunteistaan ja tuntenut voimakkaasti, esimerkiksi rakkautta. Hän on hyvin intohimoinen ihminen.

Kerkko on muuttunut hyvin paljon. Vaikka hän on edelleen määrätietoinen ja dynaaminen, hän on  pehmentynyt suhteessa muihin ihmisiin. Ainahan Kerkko on ollut humanisti, eikä hän ole tuominnut asioita, mutta hänessä on ollut säälimättömyyttä keskinkertaisuutta kohtaan. Se on vähentynyt. En sanoisi enää häntä säälimättömäksi.

Hän on myös matemaattisesti älykäs ja pitää korttipeleistä. Pelaamme usein Canastaa. Nykyisin hän jopa saattaa kestää häviön, mutta haluaa käydä tarkkaan läpi, mikä meni pelitaktiikassa vikaan.

Kerkko ihailee naisia, pitää naisten äänestä ja siitä, miltä naiset näyttävät. En näkisi Kerkon panevan laulusolistiksi ketään, joka ei ole ulkoisesti näyttävä.”

 

Tuire Lukkarinen (Koskisen äidinkielenopettaja Kallion lukiosta):

”Kerkossa oli kaksi puolta: hän oli hirveän yritteliäs ja silti ärripurri. Hän saattoi olla hirveän macho, mutta toisaalta saattoi kysyä, että mitä sinä tällaisen muusikkorentun mielipiteistä välität.

Kun Kerkon laudatur-aine oli lähtenyt tarkistukseen, sanoin varovasti koulun kirjastossa, että se saattaisi laskea, koska se ei ollut täydellinen kielellisesti. Hän raivostui, että minä en ole huolehtinut, että hän osaisi kieliopin. Minä huusin, että sinun korvien väliin ei ole koskaan mitään pantu pakolla. Hän ryntäsi ulos ja juoksi hirveää vauhtia Porthaninkatua alas. Pienet tytöt kirjastossa katsoivat silmät pyöreinä. Kiukkuni laannuttua sanoin, että sori, tietysti toivotaan, että arvosana pysyy. Ja se pysyi. Se oli tyypillinen episodi meille kahdelle.

Kun he lähtivät penkkaripäivänä vuonna 1992, Kerkko oli kirjoittanut minulle herkän serenadin, jonka Arto Talme lauloi. Kun kysyin, olisiko sitä missään kirjoitettuna, kun se oli niin ihana, Kerkko vain huitaisi: ’Se on mennyt nyt. Toivottavasti kuuntelit riittävän hyvin.’”

 

Terhi Kokkonen (laulaja-sanoittaja, ex-ultrabralainen):

”Lukiossa Kerkko yritti hulluna petsata minua. Hän oli sellainen hahmo, aamunavauksissa esiintyjä. Hän käytti jääkiekkopaitaa, jossa luki Koskinen. Numero oli 10 tai 1. Hän on paljon nöyrempi nykyään. Olemme olleet aina ystäviä, meillä ei ole ollut mitään romanttista vaihdetta.

Emme olleet lukiossa hirveän paljon tekemisissä. Anna Tulustolla, Kerkolla, Anni Sinnemäellä ja Maija Vilkkumaalla oli tiivis ystäväpiiri, johon en kuulunut, koska olin vuoden nuorempi.

En ollut koulussa aktiivinen, kun Kerkko taas oli superaktiivi, joka oli aina soittamassa pianoa jossain naisten taustalla tai Arto Talmeen kanssa. Kerkko oli kuullut – tämä kuulostaa kuvottavalta – kun minä laulan välitunnilla. Annettakoon se minulle anteeksi. Ultra Bran esiasteesta oli lähtenyt laulaja, ja Kerkko soitti minulle vuonna 1995, vaikka emme olleet hirveästi tekemisissä.

En ollut täysin vakuuttunut, onko tämä hauskaa. Olin irtaantunut Kallion lukion kuvioista. Se tuntui vähän ahdistavalta. Kaduin, että lupauduin puhelimessa ja tekeydyin pitkäksi aikaa kipeäksi. Se oli kyllä hauskaa sitten, kun menin lopulta mukaan.

Miten sen sanoisi nätisti? Ennen vanhaan Kerkon oli vaikea asettua muiden ihmisten asemaan. Onhan se hienoa, että ihmisellä on visioita, mutta joskus taiteellinen tinkimättömyys on kuitenkin mahdollistunut vain sosiaalisten suhteiden kustannuksella.

Ystävyytemme on parantunut, kun me ei työskennellä yhdessä. Me ollaan oltu mielettömän läheisiä, ihan päivittäin tekemisissä, käyty kävelyllä, juoruiltu puhelimessa kuin 12-vuotiaat bestistytöt. Parasta Kerkossa on, ettei hänellä ole mitään ysistä viiteen työtä, sekä hänen energisyytensä ja leikkisyytensä. Kerkko on melkein aina iloinen, jos hänelle soittaa.”

 

Anni Sinnemäki (kansanedustaja, sanoittaja, Koskisen ex-vaimo):

”Kerkko on luonnollisesti jossain määrin outo, mutta toimintakykyisen rajoissa. Eksentrisyys on enemmän valinta kuin luonne. Hän tekee rutiinin melkein mistä vaan, oli se sitten kahvin keittämistä, Agatha Christien lukemista tai tv-sarjan koko boksin katselemista.

Kerkko antaa minulle yhteiskunnallisia neuvoja. Sitä kiinnostaa yhteiskunnallinen debatti, että miten asioista taistellaan, miten aatteet vetoavat. Sitä kiinnostaa se retorinen taso.

Se on rentouttanut Kerkkoa, kun hän saavuttanut perusmenestyksen. Palkintoja ja kunnianosoituksia hän vieläkin kaipaa. Hän on perso niille.”

 

Johanna Vuoksenmaa (elokuvaohjaaja):

”Kun tein Taivas tiellä -lyhytelokuvaa vuonna 2000, pakotin itseni rohkaistumaan ja kysymään Kerkkoa tekemään musiikkia. Jännitti hirveästi tehdä töitä sellaisen neron kanssa. Nykyisin meidän yhteistyö on hirveän rentoa (Koskinen on säveltänyt musiikit Vuoksenmaan pitkiin elokuviin vuoden 2003 Nousukaudesta lähtien). Ei tarvitse etsiä kielikuvia. Kerkko on normaali, miellyttävä ja avoin ystäväni.

Demojen saatekirjeessä lukee poikkeuksetta, että ’tämä on hirveää paskaa, että ei tarvitse kuunnella loppuun, jos ei kestä’. Kyllä hän myös arvostaa itseään. Kun häntä sanoo neroksi, ei hän sitä kielläkään. Kerkko pyrkii koskettamaan tunteita musiikillaan. Se on tavoite, joka on usein naisilla.”

 

Anna Viitala (dramaturgi-sanoittaja):

”Kerkko on ollut siskoni (Pihla Viitalan) kanssa naimisissa, joten minun on vaikea ajatella suhdettamme yhteistyökumppanuutena, se on ennemminkin ystävyyssuhde. Ensimmäistä kertaa me on alettu tehdä lauluja yhdessä merkkipäiviä varten vuonna 2003. Me olemme kaikin puolin läheisiä ja brutaalin rehellisiä molempiin suuntiin. Koskaan ei tarvitse tulkita toisen ajatuksia.

Tapasimme ensimmäisen kerran jo 1997, kun lapsuudenystäväni Ilmari Pohjola soitti pasuunaa Ultra Brassa, ja olin joskus mukana keikoilla. Oikeasti tutustuimme, kun Kerkko ja Pihla alkoivat seurustella vuonna 2000. Vuoden ajan kyräilimme toisiamme, mutta sitten suhde muuttui intensiiviseksi ystävyydeksi.

Sitä ei kauhean moni tiedä, että Kerkko on tosi hyvä kirjoittamaan. Olen monta kertaa kysynyt, miksei hän tee sanoja itselleen, mutten ole saanut kunnon vastausta. Luulen, että se haluaa pitää yhden osa-alueen, jonka noukkii muualta. Kerkko on todella hyvä käsittelemään tekstejä. Minun kanssani se harvoin nielee kokonaisena mitään.”

(Kerkko Koskisen pyynnöstä Pihla Viitalaa ei haastateltu.)

 

Saara Saarela (elokuvaohjaaja, Koskisen sisarpuoli): 

”Kerkon isä ja minun äitini menivät naimisiin vuonna 1998. Se on outo tilanne, kun lapset ovat jo aikuisia, eikä ole yhteistä perhetaustaa. Mutta kyllä siitä tietty side tulee. Kerkko ei ole missään mielessä helppo ihminen. Hän vaatii paljon itseltään ja muilta, mutta hän on myös sydämellinen. Olemme oikeastaan tutustuneet enemmän yhteisten tuttavien kuin perheen kautta.

Kerkon perheessä kaikki ovat individualisteja, he eivät kommunikoi ja jaa. Heillä ei ole tiivistä perheyhteyttä, mikä on ihmetyttänyt. Olisi voinut olla enemmänkin yhteistä kanssakäymistä. Meillä ei ole ollut mitään perhejouluja.

Kerkko ei päässyt opiskelemaan ohjausta elokuvataiteen laitokselle. Olen aina sanonut hänelle, että se on parempi niin. Ei sillä, etteikö hänestä olisi tullut hyvää ohjaajaa, mutta sitten hänestä ei olisi tullut säveltäjää.”

 

Susanna Kuparinen (teatteriohjaaja):

”Olemme tavanneet ensimmäisen kerran kotibileissä, joissa saatiin kunnon väittely aikaiseksi Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:stä. Kerkon mielestä se oli ihan paska elokuva. Avaruudessa ei ollut hänestä riittävästi realismia.

Kun Anna Politkovskaja (venäläinen journalisti) murhattiin vuonna 2006, tuli olo, että tehdään hänelle biisi. Minua pelotti hirveästi soittaa Kerkolle, olin toisen vuoden teatteri­opiskelija ja hän tuntui joltain Olympoksen jumalalta.

Yritin vääntää kaverin kanssa sanoitukset, mutta Kerkon mielestä ne olivat paskaa. Hän hankki Terhi Kokkoselta paremmat sanat biisiin Uuden ajan kynnyksellä. Kerkko näki hirveän vaivan, soitti kaikille muusikoille ja sai aikaan spektaakkelin tosi nopeasti.

Kerkko on monella tavalla yhteiskunnallisempi kuin minä. Sillä on tiukemmat kannat moneen asiaan. Se soitti minulle kerran, että ’Hei Susanna, haluan tehdä vallankumouksen’. Kerkko yllättää minut sillä aidolla idealismilla, mitä sillä on jäljellä. Hän hakkaa nyrkillä pöytään ja vaatii muutosta.”

 

Paula Koivuniemi (laulaja):

”En tuntenut Kerkkoa ollenkaan ennen Yhteinen sävel -levyä. Jännitti, kun aloitimme, mutta pärjäsimme yhdessä todella hyvin. Arvostan häntä suuresti, koska hän on tinkimätön. Kuuntelin aina hänen omaa tuotantoaan Ultra Bran aikaan suu ja korvat auki, että miten voi näin hienoa musiikkia tehdä. Kävin hänen himassaan treenaamassa. Käytiin biisejä läpi ja laulettiin vähän myös jotain jazzahtavaa flyygelin ääressä ja tutustuttiin paremmin.

Kun lauloin Mustat silmät studiossa, lasin takana Kerkko ja vastaava tuottaja Pete Eklund eivät sanoneet mitään. Olin, että ei helvetti, sanokaa jotain, että oliko tämä niin huono. He sanoivat, että me ollaan täällä ihan mykistyneitä. Hän vaati laulamaan muutaman kerran ja käsitteli minua hienostuneesti. Kerkko on ujo, mutta ei päästänyt studiossa ketään helpolla.

En panisi pahakseni, jos tekisimme jotain Kerkon kanssa myöhemminkin.”

 

Anna Laine (toimittaja): 

”Olin pari vuotta sitten soittamassa Kuudennella linjalla levyjä. Kerkko tuli sanomaan, että näytän ihan Taisteluplaneetta Galactican Starbuck-hahmolta. Hän tuli siihen dj-pöydän taakse seurustelemaan ja keskustelemaan ja valitsemaan haluamaansa musiikkia. Se tuntui aluksi oudolta ja hämmentävältä, kun hän siihen tunkeutui. Olin soittamassa Pauliina Siniauerin kanssa, ja hän oli, että mitä täällä tapahtuu. Me alettiin vaan höpötellä elämämme asioita, ja sitten se tuntui ihan luonnolliselta. Se oli ihan hyvä aloitus, sillä meistä tuli ystävät. Meillä ei ole ollut mitään deittailuvaihetta, olemme olleet vain ystäviä.

Kun minulla on mieli maassa, Kerkko osaa sanoa juuri oikeat asiat. Kerkko on lyhyt­sanaisen reilu.  Kun valitan, etten osaa mitään, Kerkolla on kuolematon one-liner tyyliin: ’Vittu että sä oot tyhmä, älä viitsi olla tuollainen. Olet oikeasti kiva ja ihana.’

Kerkko on välillä liian rajoittunut ja outo. Hän ei suostu esimerkiksi lähtemään baariin, kun hänen mielestään on liian myöhä, iltayhdeksältä. Meillä on ollut hyviä tappeluita. Olemme huutaneet toisillemme naama punaisena leffateatterin aulassa presidentin vaalien alla, että saan äänestää, ketä haluan. Hän on välillä todella, todella rasittava. Jos Kerkolla on mielipide, jonka hän päättänyt, ja vaikka minulla olisi väittelyssä paras perustelu mieli­piteelleni, se ei tepsi Kerkkoon. Me olemme joskus taistelevat virtaset, nahistelijat. Me ruvetaan aina sovittelemaan, jos on pahempi riita. Kerkko on hyvä sovittelija. Jossain vaiheessa se on että ’eiköhän tämä ole jo liioittelua, että eikö me voitaisi ystävällisesti sopia tämä asia. Nyt en jaksa enää sovitella.’”

 

Aulikki Oksanen (runoilija, kirjailija):

”Ensimmäistä kertaa tutustuin Kerkkoon 2008, kun kirj­oitin sanat Kerkon sävel­tämään kappaleeseen Mustaa jäätä. Se on Vuokko Hovatan levyllä Lempieläimiä. On kolme elementtiä, jotka meitä yhdistävät: kipu, uskallus ja vaisto.

Koen, että Kerkon työssä on hirveästi taustalla kipua. Kipua, jota tunnistan myös itsessäni. Kerkon työ lähtee tummasta ja syvästä lähteestä, josta saa juotavakseen kylmänkirkasta vettä. Se on puhdasta vettä, ei mitään kosiskelevaa linnunmaitoa.

Toinen on uskallus. Kerkolla on uskallusta, jota on vaikea verbaalisin keinoin selittää.

Kolmas on vaisto, joka liittyy lyriikan sisäistämiseen. Kerkko ei sävellä ulkokohtaisesti vaan sisäistää ja avaa kappaleen. Uudella levyllä on Korintin ruusut, jonka tekstin olen kirjoittanut Peloponnesoksella Kreikassa edessäni valtavat kuihtuvat ruusut. Olen lähtenyt tavoittelemaan Kreikan kaikua, ja taustalla on kansakunnan ylpeys. Kerkko on omalla tavallaan tavoittanut sen.”

 

Imagen kuvausten jälkeen Kerkko Koskinen Kollektiivi syö lounasta ravintola Kosmoksessa. Yhteinen lounas on harvinaisuus, sillä kaikki paitsi Koskinen ovat kiireisiä tahoillaan. Kollektiivin levyn lauluosuudetkin äänitettiin erikseen niin, että Koskinen oli vuorollaan studiossa kunkin solistin kanssa. Yhteisharjoituksia on takana vain kourallinen.

Koskinen ei alakaan esittää, että heillä olisi suuri sielujen yhteys. Tämä on projekti, johon Koskinen on hakenut hyviä naisääniä, ei pitkäaikaisia bändikavereita. Hän on Kollektiivin levyn painoon menemisen jälkeen kuukaudessa säveltänyt musiikit kahteen fiktioelokuvaan – Juoppohullun päiväkirja ja 21 tapaa pilata avioliitto – sekä Kaj Franckista kertovaan Pöytä-televisiodokumenttiin ja Susanna Kuparisen Eduskunta II -näytelmään.

Tahti kertoo Koskisesta ja hänen ystäväpiirinsä synnystä. Hän kolistelee eteenpäin kuin raitiovaunu: ehkä hieman kulmikkaasti, mutta ei koskaan niin, että ovet pysyisivät kiinni.

Kerkko Koskinen Kollektiivi esiintyy 60:n hengen kiertuekokoonpanossaan kolme, ehkä neljä kertaa. Se on tarpeeksi Koskiselle. Hän ei voi kestää, kuinka keikkamatkoille hukkuu aikaa. Paljon mieluummin hän säveltää uusia teoksia kuin soittaa vanhoja.

”Luomisesta tulee niin vitun hyvä olo.”

 

Image 8/2012