Beta

Naisten mies | James Ellroy

James Ellroy tunnetaan outona ja machona rikoskirjailijana, joka puhuu pakkomielteisesti äitinsä murhasta.  Todellisuudessa paholaiskoirallakin on vain yksi oikea pakkomielle: rakkaus.

 

Uusvanha kahviluola. Ylihinnoiteltua javaa ja liian koristeltuja leivonnaisia. Ylivalaistuja mukaprovencelaisia värejä. Ei kovin osuva lavastus kohtalokkaalle film noirille. Mutta se kelpasi hyvin.

Kelpasi silloin, ja kelpaa nyt, kun James Ellroy, 63, tervehtii kohteliaasti ja istuutuu vaalean puupöydän ääreen. Edeltävä kuvaus tästä belgialaisesta, luomuun erikoistuneesta Le Pain Quotidien -ketjun ravintolasta Los Angelesin Larchmont Villagessa on Ellroyn oma. Hän kertoo uusimmassa kirjassaan ensitreffeistään siellä nykyisen rakastettunsa, kirjailija Erika Schickelin kanssa.

Ravintolan valoisa maalaistunnelma tuntuu kieltämättä hieman oudolta kantapaikalta James Ellroylle.

Ellroyhan on esiintynyt jo vuosia pimeässä viihtyvänä friikkinä, joka tirkistelee naisia ikkunoista, haistelee salaa heidän alushousujaan, inhoaa normaalia jutustelua ja kirjoittaa loputtomia versioita äitinsä murhasta.

Ellroy on myös kirjoittanut 13 romaania Los Angelesin alamaailmasta 1940-, 50- ja 60-luvuilla. Kirjojen hahmot ovat aina kovaksikeitettyjä kyttiä, kyynisiä poliitikkoja ja valtapeleihin osallistuvia daameja, ja lahjonta, väkivalta ja petos maalaavat ellroylaisen maiseman sateiseksi ja synkeäksi. Kirjat ovat myyneet miljoonia, mutta ihan luomuquinoa­salaattien maailmaa ne eivät ole.

”Asun tässä lähellä, ja ravintolaa vastapäätä on raha-automaatti”, Ellroy selittää paikan valintaa.

Käytännön mies. Nykyisin hän ymmärtää, että kohtalon pyörät eivät heilahtele ainoastaan dramaattisissa oloissa: elämät voivat muuttua myös kokojyvävehnäskonssien äärellä. Aina hän ei ole siihen uskonut.

 

Hyvää iltaa tirkistelijät, hiiviskelijät, pederastit, pikku­housujen haistelijat, nulikat ja parittajat. Minä olen James Ellroy, ­paholaiskoira, julma pöllö kuolonkorinalla, äärioikeiston valkoinen ritari ja sutki jätkä jättiparrulla...

Vapaa käännös ei tee oikeutta lorulle, jolla James Ellroy on aloittanut lukuisat esiintymisensä, mutta olennainen selvinnee siitä silti: Ellroy on suvereeni showmies, ja hänen show’nsa on aina pyörinyt miehisen kerskunnan ympärillä.

Ellroy on pitkä ja kalju, ja hänellä on yleensä nenällään pyöreät lasit. Hän pukeutuu usein dandyn tapaan pukuihin ja solmukkeisiin, mutta tänään hänellä on yllään löysä havaijilaispaita, valkoiset vakosamettihousut ja lenkkitossut.

Halutessaan Ellroy näyttää tylyltä, mutta kun hän hymyilee, isot hampaat saavat hänet näyttämään pikkupojalta. Julkinen hymyily on hänelle tosin uusi harrastus: hän on vihdoin korjauttanut ennen häpeämänsä huonot hampaat.

”Pidän hammaslääkäreistä. Lääkärit sanovat, että sinulla on vain puoli vuotta elinaikaa, mutta hammaslääkärit eivät”, Ellroy tokaisee.

Hän puhuu selkeästi ja painokkaasti kuin omalaatuinen professori mutta käyttää kirosanoja luontevasti, ilman suurta painokkuutta.

Ellroylla on päällekäyvän miehen maine. Hän on usein julistanut olevansa rikoskirjallisuuden Tolstoi ja Beethoven ja haukkunut antaumuksella pidettyjä hahmoja kuten John F. Kennedyä ja Bill Clintonia. Kerran Ellroy oli Time-lehden haastateltavana, ja viereisen pöydän nainen näytti hänen juttujaan kuunnellessaan paheksuvalta. Ellroy alkoi haukkua (siis haukkua kuin koira) naiselle, ravintolan tarjoilijalle ja narikkatytölle.

Ellroy rakastaa shokeeraamista.

Ellroy on kertonut aina myös avoimesti ja antaumuksella rankasta menneisyydestään.

Ellroyn äiti kuoli Jamesin ollessa kymmenvuotias. James muutti asumaan isänsä luokse ihan lähelle tätä ravintolaa. Nuoruudessaan Ellroy joi, käytti huumeita ja varasteli. Koulu jäi kesken, ja isän kuoltua Ellroy eli ajoittain puistoissa.

29-vuotiaana Ellroy ryhdistäytyi. Hän kävi ensimmäisessä AA-kokouk­sessaan vuonna 1977 ja julkaisi ensimmäisen kirjansa Brownin sielunmessu vuonna 1981.

Sittemmin hänen kirjoistaan on tullut bestsellereitä ja modernin rikoskirjallisuuden esikuvia. Niin sanottuun L.A.-kvartettiin kuuluvat Ellroyn 80- ja 90-luvulla kirjoittamat Musta Dahlia, Suuri tyhjyys, L.A. – Langennut kaupunki sekä Musiikkia pimeästä. Sen jälkeen, 1990- ja 2000-luvulla, Ellroy kirjoitti niin sanotun Alamaailma-trilogian, joka keskittyi katujen korruption sijaan politiikan likaisuuteen.

Hänen teoksistaan tehdyistä elokuvista menestynein on L.A. Confi­dential, jossa Russell Crowe, Kevin Spacey, Kim Basinger ja Danny DeVito mittailevat toisiaan 50-luvun Los Angelesissa.

Kirjoittaessaan Ellroy rakastaa lyhyitä virkkeitä, slangisanoja ja jopa koomista film noir -kovistelua. Usein hänen tyylinsä tuntuu jonkinlaiselta vitsikkäältä Raymond Chandler -pastissilta.

Kaiken kaikkiaan lienee siis kohtuullista sanoa, että vaikka Ellroyn murhatun äidin henki liikkuu kaikkien hänestä kirjoitettujen lehtijuttujen ja monien hänen kirjoittamiensa romaanien yllä, James Ellroy on aina ollut miesten mies.

Loppujen lopuksi Ellroyn kirjojen teema on kuitenkin yksinkertainen. 

Draama on mies tapaa naisen, Ellroy kirjoittaa tuoreimmassa, omaelämäkerrallisessa teoksessaan Hillikerin kirous.

Väkivaltaiset tapahtumat sotkevat kuvion. Katastrofaalinen korruptio pyyhkäisee miehen ja naisen mukanaan. He kohtaavat joukon moraalittomia ihmisiä, jotka täytyy pysäyttää ja tuhota. Mies ja nainen eivät voi paeta tätä vääryyttä.

Ellroy jos joku tietää, millaista draamaa naisen ja miehen kohtaamisesta voi syntyä.

 

Ellroyn äiti Geneva ”Jean” Hilliker löytyi ­surmattuna El Montessa Kali­for­niassa Los Angelesin itäpuolella ­kesäkuussa 1958. James Ellroyn vanhemmat olivat eronneet muutamaa vuotta aikaisemmin, ja äiti oli ottanut tyttönimensä takaisin. James oli viettämässä viikonloppua isänsä luona.

Geneva oli lähtenyt murhaa edeltävänä iltana baarista miehen kanssa, ja hänen ruumiinsa oli heitetty tien laitaan joskus aamuyöllä. Kuka kuristaja oli, se ei selvinnyt koskaan.

Koska äidin murhan käsitteleminen oli vaikeaa, James alkoi ahmia rikoskirjallisuutta.

Eräässä Ellroyn isältään saamassa kirjassa kerrottiin Elizabeth Shor­tista. Filmitähteydestä haaveillut, 21-vuotias Short murhattiin vuonna 1947, vuosi ennen Ellroyn syntymää, eikä hänenkään tappajaansa löydetty koskaan. Aikuisena Ellroy kirjoitti Shortin surmasta rikosromaanin Musta Dahlia. Siitä tuli Ellroyn läpimurto.

”Kirja käsittelee väkivaltaa naisia kohtaan ja tutkii kauhua, jonka ­äitinikin kohtasi”, Ellroy kertoo ja napostelee Le Pain Quotidienissa tilaamansa juusto- ja leikkelelautasen antia.

”Shortin surma oli kuin liekki, johon minun oli laitettava käteni. Jean Hilliker ja Betty Short muuttuivat yhdeksi.”

Myöhemmin Ellroy palasi myös äitinsä tapaukseen ja yritti ratkoa sitä yksityisetsivän avulla. Selvittäminen ei onnistunut, mutta Ellroy kirjoitti tutkimuksesta omaelämäkerrallisen teoksen Muistoja pimeästä.

Ellroy on puhunut äitinsä surmasta vuosikymmenten ajan niin paljon, että siitä keskusteleminen käy häneltä jo sujuvasti myös lounas­pöydässä.

Äidistä ammentaminen on kuitenkin tuonut kirjailijalle mukanaan omat ristiriitansa. Ellroy on monta kertaa sanonut käyttävänsä äitinsä surullista kohtaloa kylmästi hyväkseen, koska se myy kirjoja, mutta samalla hän on julistanut yhtä usein olevansa jo kyllästynyt puhumaan julkisuudessa äidistään. Hillikerin kirous -muistelma kantaa kuitenkin jälleen äidin nimeä ja puhuu hänestä. Miksi?

”Olin ymmärtänyt, että minun täytyy lopettaa äidistäni kirjoittaminen tai että minun pitäisi päästää naisraukka lepoon. Mutta sitten oivalsin, että meidän tarinamme ei ole oikeasti rikostarina vaan rakkaus­tarina”, Ellroy selittää.

”Samalla oivalsin, ettei elämäni tärkein matka ole ollut suhteeni rikollisuuteen vaan suhteeni naisiin.”

James Ellroy, paholaiskoira ja miesten mies, astuu nyt eteemme naisten miehenä.

 

Donna, Cathy, Kay, Marcia; Marge, Joanne, Penny, Mary; Joan, Helen, Karen, Erika. Hillikerin kirous on saanut alaotsikon Elämäni naiset. Heitä onkin ollut paljon. Se ei tarkoita, ­että Ellroy olisi ollut suuri naisten valloittaja. Lähinnä hän on ollut suuri naisten tarkkailija.

Ellroy listaa kirjassa hämmästyttävän määrän naisia ja heidän hiustenvärejään vuosikymmenien ajalta, tunsipa hän heitä tai ei. Naiset ovat naapureita, kaupantätejä ja koulutovereita; vilahduksia kaduilla, itsepalvelupesuloissa ja junissa; tyttöystäviä, vaimoja ja uskottuja.

Nuoruudessaan Ellroy oman kuvauksensa mukaan tirkisteli naisia ikkunoista ja murtautui tyhjiin koteihin koskettelemaan heidän vaatteitaan ja tyynyjään. Hän uteli prostituoiduilta heidän tarinoitaan (seksin lomassa) ja päivysti konserttisalin takaovella saadakseen kantaa naismuusikoiden soittimia.

Eräs seksityöläinen yritti auttaa Ellroyta saamaan tyttöystävän: ”Olet kultainen mies, mutta korjauta hampaasi äläkä tuijota niin paljon.”

Myöhemmin Ellroy meni naimisiin kahdesti. Hänen teksteissään naiset ovat silti aina jossakin kaukana. He ovat kauniimpia, parempia ja oikeamielisempiä kuin miehet. He ovat aina toisia.

”Olin aina vakuuttunut, että tunnistaisin oikean naisen hänet nähdessäni. Uskon omaavani ennustajan kykyjä. Se on liki uskonnollinen ajatus”, Ellroy sanoo.

Mistäköhän tällainen uskonnollisuus kumpuaa?

”Kaiketi se on seurausta siitä, että olen istunut vuosikausia pitkiä aikoja yksin pimeässä. Se on yhä pääharrastukseni. Ajattelen silloin naisia enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin rikollisuutta, Los Angelesia 1940–1960-luvuilla, Yhdysvaltain sosiaalista historiaa tai toista maailmansotaa.”

Ellroy yhdistetään yleensä hänen kirjojensa takia Los Angelesiin, mutta tosiasiassa hän on muuttanut rakastettujensa kanssa ja näiden perässä vuosikymmeniksi muualle: New Yorkiin, Connecticutiin, Kan­sasiin ja San Franciscoon. Los Angelesiin hän palasi viitisen vuotta sitten, kun jälleen yksi romanssi päättyi.

”Palaan tänne, kun naiset eroavat minusta. En tiedä, minne muualle mennä.” 

Kun Ellroy aloitti suhteen nykyisen kumppaninsa Erika Schickelin kanssa, hän yritti erotella Erikalle julkisen ja yksityisen persoonansa. Mikä niiden ero on?

”Olen erinomainen esiintyjä”, Ellroy sanoo. ”Teen rutiinitemppuni paholaiskoirasta. Rakastan ihmisten naurattamista. Sanon provosoivia asioita. Tiedän, miten pöyristyttää ihmisiä. Mutta en ole sellainen sisimmässäni, ja Erika ymmärsi sen jo kauan ennen kuin rupesimme yksiin.”

Jokin aika sitten feministikriitikko Elaine Showalter kirjoitti arvion Hillikerin kirouksesta ja keskittyi ihailemaan Ellroyn kykyä rakentaa itsestään myyvä persoona. Erika Schickel vastasi arvioon julkisesti.

Vaikka suuri osa hänen julkista persoonaansa on todellakin ”itsevarman ja aggressiivisen” esittämistä, se suojaa todellisinta osaa hänestä: hänen haavoittuvaa, kultaista ja urheaa sydäntään, Schickel kirjoitti.

Onko se totta?

”Kyllä. Kyllä se on”, Ellroy sanoo lauhkeasti.

Maski on siis pudonnut ainakin hetkeksi, ja paholaiskoirakin paljastuu – joogiksi.

 

James Ellroy joogaa. Ellroy käy terapiassa jo neljättä vuotta.  Ellroy syö terveellisesti, vaikkei hän kokkaa vieläkään. Yleensä Ellroy ahmii kaurapuuroa keittiön lavuaarin ääressä seisten. Ellroy käy kirkossa silloin tällöin. Tällainen on Ellroyn elämä nyt, eikä hän itse tunnu pitävän sitä kovinkaan kummallisena.

Hän kertoo käyvänsä parin viikon välein Erikan isän luona katsomassa vanhoja elokuvia. Appiukko kun on entinen elokuvakriitikko.

”Hän pakottaa välillä meidät katsomaan natsien vastaisia propaganda­elokuvia sotien ajalta”, Ellroy sanoo hyväntuulisesti.

”Ne ovat todella korneja. Me tiedämme, että natsismi on väärin. Me tiedämme, että se oli huono diili. Ne ovat lavastettuja ja osoittelevia. Ne ovat rasittavia. Kysyn häneltä, että Jeesus, Richard, miksi helvetissä me katsomme tällaista sontaa. Mutta hei, se on appiukkoni. Onko sinulla appiukkoa? Olet hänelle ystävällinen, eikö niin.”

Ellroyn nykyrutiiniin kuuluvilla punnerruksilla, joogalla ja hengitysharjoituksilla on myös syynsä. Kun Ellroy kirjoitti 2000-luvun alussa Verirahat-kirjaa, hän teki niin paljon töitä, että sai hermoromahduksen. Hän lukittautui kirjan markkinointikiertueella vähän väliä vessaan etsimään käsistään, silmistään ja suustaan kasvaimia ja joutui lopulta jättämään kiertueen kesken.

Tasainen elämä pyrkii välttämään uusinnan. AA-kokouksissa hän ei enää käy, koska pysyy omien sanojensa mukaan raittiina ilmankin.

Erika yrittää houkutella Ellroyta myös muiden ihmisten seuraan, mutta se on yhä vaikeaa.

”Sosiaalisuus on minulle taistelua. Rakastan Erikan teini-ikäisiä tyttäriä ja rakastan hänen isäänsä ja siskopuoltaan. Jos he ovat kuvioissa, kaikki on hyvin. Pidän muutamista Erikan ystävistä. Mutta en ole tyyppi, jonka haluaisit illalliskutsuille. Olen eläin häkissä.”

Erikan tyttärien elämää Ellroy seuraa kiinnostuneena.

”Heidän kanssaan puhuminen on hämmentävää, koska heillä on aktiivinen sosiaalinen elämä ja ällistyttävä määrä ystäviä. He ovat internetissä. Heillä on kännykät. Minun ei tarvinne kertoa enempää.” 

Ellroy on kuuluisa siitä, ettei hän ole ainakaan oman väittämänsä mukaan koskaan käyttänyt tietokonetta tai omistanut kännykkää. Kun hän alkoi tutustua Erikaan, hänen avustajansa auttoi pariskuntaa käymään keskustelua Facebookissa. Sitten Ellroy alkoi faksata kirjeitä Erikan sähköpostiin.

Kesken haastattelun eräs kirjailijan tuttu, kirjallisuudenprofessori Tom Lutz, astuu ravintolaan. Lutz kysyy Ellroylta, onko tämä lukenut erään toisen kirjailijan arvion Hillikerin kirouksesta.

”Ei, en ole”, Ellroy vastaa. ”En tiennyt, että hän on kirjoittanut sen. Pyydän Erikaa lukemaan sen minulle internetistä. Onhan se internetissä?”

Lutz: ”On, joo. Tiedäthän mikä internet on?”

Ellroy: ”Olen kuullut siitä.”

Erika-puoliso siis etsii Ellroylle tietoja verkosta?

”Joo”, Ellroy naurahtaa istuttuaan takaisin pöytään.

”Google Alert. Se on kaikki yksi iso kasa paskaa… En minä tiedä, mikä helvetti se on.”

Ellroy vaikuttaa kuitenkin pystyvän halutessaan olemaan varsin ­leppoisa seuramies. Miksi ihmisten kanssa seurustelu on hänelle niin tuskallista?

”Se vie minut pois työstäni. Minulla on aina olo, että minun täytyy tehdä jotain hyödyllistä. Lisäksi minulla on nykyisin täysipäiväinen assistentti, kaksi ex-vaimoa ja elatusmaksuja. Minun täytyy ansaita järkyttävät määrät rahaa ihan vain pysyäkseni hengissä.”

Poliittinen small talk tai keskustelu kirjallisuudesta, elokuvista tai ihmisistä ei yksinkertaisesti kiinnosta häntä.

”Olen kiinnostunut hyvin harvoista asioista. Pidän ainoastaan tutuista paikoista, joissa tunnen oloni mukavaksi ja turvalliseksi. Minulla on lyhyt pinna ja saatan raivostua ihmisille noin vain”, Ellroy selittää.

”Kaikki ovat liberaalimpia kuin minä, ja olen aina vähemmistössä”, hän pohtii.

”Olen väsynyt kiistelemään ihmisten kanssa ja saan paniikkikohtauksia. Tiedäthän sen vangitun tunteen, kun olisi mieluummin jossain muualla? Sydän hakkaa, selkä ehkä hikoilee ja sitä miettii, miksi on näissäkin juhlissa. Minun ei tarvitse olla täällä. Kunpa tämä ihminen lopettaisi puhumisen. Minua ei kiinnosta. Mene pois. Sinulla on oma elämäsi, minulla omani, mutta haluaisin vain tappaa sinut. Päästäkää minut edes ulos tästä huoneesta. Tiedätkö sen tunteen? Sitten astut ulos ja ajattelet: aaaaahhhhhhhh.”

 

Parhaillaan Ellroy työstää uutta kirjaa. Se on ensimmäinen romaani toisessa L.A.-kvartetissa. Ensimmäinen L.A.-kvartetti sijoittui Los Angelesiin vuosina 1946–1959. Sitä seurannut Alamaailma-trilogia, Amerikan tabloidi, Verirahat sekä Levoton veri, liikkui Yhdysvaltain lisäksi Viet­namissa, Kuubassa ja Dominikaanisessa tasavallassa vuosina 1958–1972.

Uusi kvartetti sijoittaa edellisten kirjojen henkilöitä Los Angelesiin joulukuussa 1941, kun japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin. Tarkoitus on nivoa koko 11 kirjan paketti yhtenäiseksi kertomukseksi Los Angelesin ja Yhdysvaltain historiasta 31 vuoden ajalta.

Ellroy ei itse pidä itseään ensisijaisesti rikoskirjailijana. Hän kutsuu kirjojaan historiallisiksi romaaneiksi, joissa on myös rikoksia, tai jopa romantiikaksi.

”Kirjani ovat romantiikkaa sanan aidoimmassa merkityksessä. Niissä on suurta rakkautta, suuria ajatuksia, suuria ideoita, suuria sosiologisia taustoja. Romanttista rakkautta keskellä elämää mullistavia väkivaltaisia tapahtumia.”

Kirjojen miljöön aitous on Ellroylle tärkeää, joten hän palkkaa avukseen tutkijoita selvittämään kirjojen aikakausiin liittyviä faktoja mahdollisimman tarkasti. Nykyaika ei häntä kiinnosta.

”En saa otetta nykyajasta. Olin jo nuorena kiinnostunut menneestä. Poikana 50-luvulla minulla oli pakkomielle 40-luvusta. Kun kasvoin, aloin keskittyä myös menneisiin aikoihin, jotka olen itsekin elänyt.”

Ellroy kertoo äänestäneensä Obamaa, mutta muuten hän tyrmää kysymykset nykykirjallisuudesta, politiikasta tai muista ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Hän ei seuraa nykyaikaa. Piste.

Yllättäen Ellroy toteaa, että häntä ei juuri kiinnosta edes Los Angelesissa asuminen. Hän pitää sateesta, kylmästä ja pimeästä ja toivoo voivansa muuttaa muualle, kun Erikan tyttäret jatkavat yliopistoon. Paikkakin on valittu: Cold Springin kylä New Yorkin pohjoispuolella Hudson-joen varressa.

”Siellä on kaunista. Pidän lumitöistä.”

Joten hän haluaisi todella muuttaa sinne?

”Kyllä. Päästä helvettiin täältä”, Ellroy sanoo, mutta hänen pokerinsa ei aivan pidä ja häntä naurattaa. 

 

Ellroy nousee, maksaa laskun ja jättää tarjoilijalle ison ­tipin. Ulkopuolella hän ojentaa kodittomalle kaksikymmentä dollaria: ”Ole hyvä, veliseni. Pidä huolta itsestäsi.”

Valokuvaaja alkaa tähtäillä Ellroyn suuntaan.

”Sinä olet tirkistelijä aivan kuten minäkin”, Ellroy virnuilee. ”Minä tirkistelin aikaisemmin pitkin tätä naapurustoa.”

Ellroy asuu nyt samalla alueella kuin lapsuudessaan, mutta maalaismainen kylä on muuttunut vauraiden omakotitalojen ja design-kauppojen kokoelmaksi. Täällä hänkin on joutunut kohtaamaan itseään vahvemman vihollisen: amerikkalaisen taloyhtiön kokouksen.

”Haluaisin pitbullin, mutta asuntoyhtiöni sallii vain pienet koirat”, hän sanoo katsellessaan omistajansa kanssa ohi kulkevaa kiiltävän harmaata pitbullia.

”Tuo on hyvännäköinen koira. Se näyttää ilkeältä, eikö näytäkin?”

Ehkä se vain näyttää pahalta. Ehkä sen sisällä sykkii oikeasti haavoittuva, kultainen sydän.

”Just joo”, Ellroy virnistää.

”Menen nyt kotiin nokosille ja unelmoin, että nukun tuon koiran kanssa. Rakastan koirien kanssa nukkumista.”

Ellroy hymyilee leveästi ja poistuu tien yli kohti kotiaan ja, arvatenkin, pimeää. Juuri nyt aurinko paistaa kuitenkin kirkkaalta taivaalta myös James Ellroyn ylle.

 

Image 2/2012 

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
Oheisen kysymyksen on tarkoitus estää roskaposti.