Beta

Näissä hetkissä

Eräs näyttelijäystäväni kertoi minulle seuraavan anekdootin: Kun Astrid Lindgren ja hänen sisarensa puhuivat vanhoilla päivillään puhelimessa, he aloittivat keskustelun aina sanomalla ”döden döden”, kuolema kuolema. Sillä tavoin he olivat sopineet kattavansa kaikki omia sairauksiaan ja tuttavien kuolemia koskevat puheenaiheet, joihin olisivat muutoin tulleet tuhlanneeksi koko keskustelun, ja saattoivat ryhtyä puhumaan suoraan mukavammista asioista.
Döden döden muistui taas mieleeni nähdessäni ranskalaisen Martin Provostin uutuuselokuvan Rakkaudella, Béatrice.
Rakkaudella, Béatrice kertoo ryppyotsaisesta keski-ikäisestä yksinhuoltajasta Clairesta (Catherine Frot), joka työskentelee kätilönä lakkautusuhan alla olevalla synnytyslaitoksella, leipoo pojastaan lääkäriä ja hoitaa vapaa-aikanaan siirtolapuutarhaa. Tehokas, kuivakka arki heittää häränpyllyä, kun Clairen elämään tunkee valloittava ja vapaamielinen Béatrice (Catherine Deneuve), isän entinen rakastajatar, joka haavoitti aikoinaan häipyessään kuolettavasti sekä miestä että lasta.

Martin Provost on niin perinpohjaisesti naista ja naisen elämää tulkitseva miesohjaaja, että Pedro Almodóvarkin kalpenee hänen rinnallaan. Provostin merkittävin tuotanto keskittyy kuvaamaan naisia, ja sen hän tekee taitavasti, mytologisoimatta ja ilman lääppivää katsetta. Toisinaan näyttää siltä, että naiseus on hänestä pelkästään historiallisten rajoitusten luoma tila. Kun sen läpi katsotaan, kyse on yksinkertaisesti ihmisestä.
Provostin tunnustetuimmat elokuvat pohjautuvat tosielämän henkilöihin, osattomien ja syrjittyjen naistaiteilijoiden kohtaloihin. Moninkertaisesti palkittu, fantastisen tarkka ja hienovarainen Séraphine (2008) on kuvaus itseoppineesta maalarista Séraphine Louisista, joka työskenteli siivoojana ja pyykkärinä, kunnes saksalainen taidekeräilijä Wilhelm Uhde keksi hänet, ja jonka tie vei sittemmin maineeseen ja hullujenhuoneelle. Melodramaattinen, polveileva Violette (2013) kertoi kirjailija Violette Leducista, raivopäisestä hylkiöstä josta tuli Simone de Beauvoirin suojatti ja tunnustuksellisen naiskirjallisuuden pioneeri. Kun näiden taiteilijakuvien välissä on vielä Où va la nuit (2011), väkivaltaisen miehensä tappaneen Rosen tarina, Rakkaudella, Béatrice vaikuttaa varsin arkiselta, suruttomalta elokuvalta.
Mutta onko viehättävä, täysin pakoton Béatrice suruton? ”Sielu tekee ihmisistä niin surullisia”, sanoi taiteentuntija Uhde Séraphinessa. Kyllä Béatricessakin sielua on. Séraphinen kaltainen täydellisen tasapainoisten kohtausten ja tarkkojen havaintojen riemukulkue se ei ole, eikä se kerro Violetten tavoin poikkeushenkilön kautta laajaa universaalia tarinaa.
Luokkayhteiskunta ja sen määräämät identiteetit ovat tämänkin pikku tarinan taustalla, kuten Provostilla aina. Béatricessa rakastetaan Serge Reggianin vasemmistolaisia lauluja, ja surraan vanhan synnytyslaitoksen lakkauttamista. Upouudessa tehoyksikössä ei enää työskentele kätilöitä vaan synnytysteknikkoja, ja vuositavoitteena on neljätuhatta synnytystä. Kuolemakin kulkee vaiteliaana varjona puoliavointen ovien ohi ja saattaa pistäytyä sisään kuten se on ennenkin tehnyt. On sairautta, katkeruutta, sietämätöntä pettymystä, köyhää taustaa, elämänhalun ehtymistä.
Mutta Béatrice ei ole niiden valtakunta. Sen sijaan siinä annetaan tilaa muille asioille, arkisille jutuille, joiden myötä jokapäiväinen elämä jatkuu, ja joista osa on mukavia, osa ei. Autetaan lapsia syntymään ja hoidetaan puutarhaa. Naapurin mies tuntuu ensin ärsyttävältä ja tunkeilevalta, mutta sitten ei enää tunnukaan. Ex-äitipuoli on vulgaari valepukki, mutta silti harmillisesti yhtä ihana kuin ennenkin.

Ei elämän eläminen tarkoita, etteikö kuolemaa ja sairautta olisi olemassa, tai etteivät kaikki tietäisi, että ne odottavat meistä jokaikistä, kukaties piankin. Mutta kun kerran vielä ollaan tässä, voidaan tehdä yhdessä kaikkea mukavaa. Voidaan patikoida katsomaan maisemia ja purkaa sydäntä tai soittaa siskolle ja rupatella pitkästi puhelimessa. Voidaan viettää ystävän tai rakastetun kanssa mukava ilta ja lähteä vaikka leffaan. Voidaan valita elokuva, joka on päättänyt sanoa döden döden, ja keskittyy sitten muihin asioihin. ■