Beta

Millainen olisi suomalainen supersankari? Image selvitti

Supersankarit syntyivät 1930-luvun Yhdysvalloissa, eivätkä ne kuole koskaan. Image lähti selvittämään, millainen olisi suomalainen naamiosankari. Samalla loimme neljä uutta kotimaista supersankaria.

 

Onko se lintu?
Onko se lentokone?
Se on Teräsmies!

Tästä se alkaa. Siitä hetkestä, kun on lapsi ja ikävystyneenä vieraassa paikassa, kylässä, kuten lapset niin usein, ja sattumalta ottaa käsiinsä sarjakuvalehden. Siinä on mies, joskus nainen, sinisissä trikoissa, kirkkaanpunaisessa verkkoasussa, mustassa panssarissa, iho myrkynvihreäksi muuttuneena. Se osaa lentää, kiipeillä pilvenpiirtäjien kylkiä pitkin kuin torakka, kiitää lepakkoautolla yön lakritsinmustia katuja pitkin, viskoa rekkoja kuin neppisautoja. Hahmo ei tahdo pysyä ruutujen vankina, sen energia puskee sitä ulos niistä, lukijan syliin.

Suurien voimien mukana tulee suuri vastuu. Painovoima on kumottu, inhimilliset rajat ylitetty, kuolevaisuus kumottu. Normaaliin ei ole enää paluuta. Lehteä selaillessa limsa lasissa ei enää maistu samalta, miltään. Aikuiset alakerrassa tuntuvat kovin pieniltä ja mitättömiltä.

Dä-dä-dä-dä-dä-dä-dä-dä-dä-bätmäääääään!

Tämä pätee tietenkin vain meihin 1970- ja 80-luvulla kasvaneisiin. Mutta meidän ikäluokkamme on vastuussa supersankarien vyörystä valkokankaalle, siitä että läheisen multipleksin mainosvitriinissä jököttävät vierekkäin kuin luokkakuvassa Thor, Kapteeni Amerikka, Hulk ja Iron Man. Meidän joukkoomme kuuluu Sam Raimi, jonka kymmenen vuoden takainen Spider-Man-elokuvatrilogia päivitti uskottavasti Hämiksen seittiset liaanileikit Manhattanin horisonttia vasten. Christopher Nolan, jonka kiitetty Batman-trilogia toi synkeän realismin karnevalisoituun ja campin nakertamaan naamiosankariin. Tai Joss Whedon, jonka juuri ensi-iltansa saavan Avengers: Age of Ultron -elokuvan haaveillaan saavuttavan yli puolentoista miljardin dollarin kassatulot.

Kaikki edellä on tietenkin hyvin amerikkalaista. Voisiko supersankareita olla myös täällä, suomalaisessa todellisuudessa? Ensiksi lienee kuitenkin tarpeen pikakelata läpi naamiosankarien lyhyt historia.

Kultainen aika: idealistiset supersankarit

Mitäpä pystyi ostamaan vuoden 1938 Yhdysvalloissa 130 dollarilla? Yli 500 elokuvalippua, viisi kuukautta keskivertoa vuokraa, noin 150 kiloa jauhettua kahvia. Ai niin, ja oikeudet Teräsmies-sarjakuvaan.

Koko supersankariteollisuuden synnyttivät kaksi miestä: kirjoittaja Jerry Siegel ja piirtäjä Jerry Shuster. Teräsmiehen hahmon takana siinsivät Tarzan, Mars-kirjojen John Carter ja kreikkalaisen mytologian hahmot, kuten Herkules ja Akilles, mutta koska Siegel ja Shuster olivat juutalaisia, taustalla voi nähdä myös Mooseksen ja Jeesuksen kaltaisia Raamatun suurmiehiä.

Yhdysvallat oli täydellinen paikka uuden ajan sankarin syntyä, kuten kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen määrittelee: ”Supersankarit syntyivät amerikkalaisen populaarikulttuurin lapsellisuudesta ja tekosiveydestä, jotka ovat olleet myös sen voimavaroja. Kun aikoinaan seksiä ei sopinut näyttää ja tietynlainen konservatiivinen amerikkalainen unelma ja sen suojeleminen olivat kova juttu, esipuberteetti-ikäisen pikkupojan fantasiat olivat loistava aihe sarjakuvalle ja elokuvalle.”

Teräsmiehen taustalla vaani myös 1930-luvun suuri amerikkalainen lama, joka teki alkuaikoina hänestä idealistisen ja sosialistisen sankarin. Vihan kohteita olivat työläisen viholliset, korruptoituneet pomot, järjestäytynyt rikollisuus, vaimonhakkaajat – vielä ei tarvittu superrikollisia.

Osin vahingossa Teräsmiehestä oli tulossa läntinen vastavoima myös Euroopasta nousevalle äärimmäiselle historialliselle pahuudelle. Hitleriä vastaan taistellessa tavalliset valtionpäämiehet tuntuivat kovin pehmeiltä vastuksilta, siksi vapaa maailma tarvitsi avukseen Teräsmiehen ja vuonna 1940 painomustedebyyttinsä nähneen Kapteeni Amerikan kaltaisia pyyteettömiä poikkeusihmisiä. Rintaan painettu S-logo oli vastaisku hakaristille.

Tällaisia hahmoja olisi ehkä kaivattu suomalaisiinkin sotaponnistuksiin. Suomalaisessa sotaviihteessä sankarit eivät olleet yli-ihmisiä vaan Ryhmyn ja Romppaisen kaltaisia velmuja jermuja, jotka joustavalla oveluudellaan lannistivat sekä venäläisten hyökkäykset että oman puolen päällystön yritykset suitsia heidät. Pophistorioitsija Juri Nummelin kuitenkin muistaa L. Vala­kiven luoman Tarsa-hahmon, otsojen kasvattaman karhumiehen, joka sotasankarina eteni everstiksi saakka.

Omissa teoksissaan luovasti fantasiaa ja historiaa yhdistellyt kirjailija Juha-Pekka Koskinen pitää sota-aikaa hedelmällisenä maaperänä historiaan sijoitetulle suomalaiselle supersankarille. Hän pitää hyvänä lähtökohtana oikeasti eläneen Aarne ”Marokon kauhu” Juutilaisen elämää. Juutilainen soti sisällissodassa valkoisten puolella, selvisi viisi vuotta Ranskan muukalaislegioonassa, läpäisi talvi- ja jatkosodan ja erotettiin lopuksi salaperäisesti Suomen armeijasta.

”Juutilainenhan selvisi käytännössä ehjänä aivan mahdottomista paikoista”, Koskinen pohtii. ”Jokin haavoittumattomuus olisi ilmeistä, pitäisi miettiä pidemmälle. Peitehahmoksi sopisi pelokas sotakirjeenvaihtaja, Teräsmiehen perinnettä ja miksei samalla myös Hemingwaytä kunnioittaen.”

Hopeinen kausi: supersankarit luhistuvat sisäänpäin

Trauma, kohtalo, sattuma. Näiden kolmen kategorian alle summaa supersankareiden psykologiaan erikoistunut Robin S. Rosenberg (mistäpä muualta kuin Yhdysvalloista moisen ammattinimikkeen löytäisi?) syntytarinoiden perusluokat. Kultakauden sankarit edustivat kohtaloa – Teräsmies oli klassinen siirtolaistarina, hänen kohtalonaan oli haaksirikkoutua uuteen maailmaan muualta ja yrittää muuttaa se kodikseen.

”Teräsmiehen perimmäinen ongelma piilee jo hänen perusideassaan, omnipotenssissa”, kirjailija ja käsikirjoittaja Johanna Sinisalo sanoo. ”Koska Teräsmies on toiselta planeetalta ja täällä haavoittumaton, uhkatekijätkin täytyy väkisin tuoda ulkoa ja käsikirjoittaa mukaan. Seinä tulee nopeasti vastaan. Yksi huonoimpia dramaturgisia ratkaisuja ikinä on Richard Donnerin Teräsmies II -elokuvan (1980) kohta, jossa Teräsmies menee ajassa taaksepäin lentämällä tarpeeksi monta kertaa maapallon ympäri väärään suuntaan.”

Kohtalon ja idealismin ajamien DC-kustantamon sankarien rinnalle syntyi 1950- ja 60-luvuilla joukko kilpailevan Marvel-kustantamon sankareita. He taistelivat yhtä lailla sisällään kuin syrjäkujilla väijyviä varjoja vastaan. Samalla jo vuonna 1939 syntynyt DC-hahmo Batman kasvaa merkittävyydessään Teräsmiehen rinnalle ja ohikin, sillä häntä ajaa paljon hyveellisyyttä inhimillisempi tunne: halu kostaa vanhempien kuolema rikollisten käsissä. Yli-inhimillisten voimien sijasta Batmanilla on miesluola täynnä vempeleitä ja kova kunto.

1960-luvun alussa päivänvalon näkivät sattuman synnyttämät vastentahtoiset supersankarit. Peter Parker on ihan tavallinen nörttiteini, joka joutuu radioaktiivisen hämähäkin puraisemaksi. Bruce Banner, sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut ja syrjäänvetäytyvä fyysikko, taas altistuttuaan gammasäteilylle muuttuu vihreäksi ihmisjärkäle Hulkiksi, joka kylvää hallitsematonta tuhoa ympärilleen. Parker ja Banner ovat metaforia murros­iästä ja psyyken sairauksista, Bannerin kohtalossa lukijaa pelottaa muutoksen hallitsemattomuus.

”Hulk oli minulle tärkeä 8–10-vuotiaana, koska se oli niin hullu ja arvaamaton”, Saunan ja Jadesoturin ohjannut elokuvaohjaaja AJ Annila kertoo. ”Vähän kiellettykin, portti isompien poikien ja miesten maailmaan. Hulk oli pienelle pojallekin mielenkiintoinen hahmo – nörtti ja hirviö. On helvetin hyvä, että nuorilla on luettavanaan jotain, jossa kattila kiehuu yli kerta toisensa jälkeen.”

Klassinen vastentahtoinen supersankari on tietenkin myös Juhani Peltosen vuonna 1977 luoma poikkeusurheilija Elmo. Renessanssilahjakkuudeksi luokiteltava kainalniemeläinen juoksee muun muassa 100 metrin maailmanennätyksen vaikka kaatuu välillä ja voittaa jalkapallo-ottelussa yksin muun maailman valioista kootun joukkueen. Hänellä on myös supersankarille sopiva luonteenlaatu, sillä hän on vaitelias ja synkkämielinen mies, joka rakastaa ainoastaan ortodoksisia kirkkoja ja haluaa puhua vain omenanviljelystä.

Pimeä kausi: antisankareita, väkivaltaa ja estetisoitua pimeyttä

Siinä missä 1950- ja 60-luvuilla piirtäjien ilmaisuvapautta rajoittavan Comics Coden ahdistamina ja toisaalta psykedeelisten huumeiden inspiroimina supersankariseikkailut usein sijoittuivat avaruuteen, toisille planeetoille ja rinnakkaisiin todellisuuksiin, 1970- ja 80-luvuilla oli aikuiseksi kasvamisen paikka. Olivathan useat sarjojen lukijatkin jo liki keski-iässä, joten oikeuttaakseen leipätyönsä monet piirtäjät alkoivat ujuttaa tarinoihinsa yhteiskunnallisia teemoja rasismista juppiaikakauden moraalittomuuteen. Lehdissä saivat tilaa myös naissankarit ja rodullisten vähemmistöjen edustajat, aluksi osina supersankaritiimejä.

Piirtäjä-käsikirjoittaja Frank Miller ja kirjoittaja Alan Moore elvyttivät 1980-luvulla Batmanin maineen psykoottisen rajamailla olevana mustana kostajana ja saivat unohtamaan tv-Batmanin Adam Westin kaljamahan, kun taas Tuomarin, Daredevilin ja Watchmenin kaltaiset sarjakuvat häivyttivät entisestään rajaviivaa sankarin ja roiston välillä. Aivan kuten 1990-luvulla grunge tuhosi edellisten vuosikymmenten sukkahousuhevibändit, uudet yrmyt ja väkivaltaiset supersankarit tunkivat historian pukukirpparille hilpeät trikoomiehet. 

Vuosituhannen vaihteessa tehoste­teknologian kehityksen ansiosta supersankarit valtasivat viimein valkokankaat. Siinä missä 1980- ja 90-luvujen toimintasankarit muskeleineen edustivat maallistuneen maailman sankarimallia, supersankarit olivat uskonnollisia hahmoja, joissa ruumiillistui koko ihmissielun tila.

Uuden realismin astuessa kuvaan on avautunut ikkuna myös suomalaiselle supersankarille, jonka olisi ponnistettava valkokankaalle juuri tästä hetkestä.

”Nolanin Batman-leffoissa realismi on visuaalinen kulma, yritys luoda hahmo uudestaan liikkuvaan kuvaan”, AJ Annila sanoo. ”Mahdollisen suomalaisen supersankarielokuvan täytyisi lähteä samasta, sillä meillä puuttuu DC:n ja Marvelin vuosikymmenien ajan rakentama mytologia, jonka varaan voisi nojautua. Silloin täytyy vain lähteä siitä oikeasta todellisuudesta.”

Kyynisesti voi ajatella 2000-luvun olevan myös kapitalististen supersankarien aikaa. Uusimpien supersankarileffojen suurimmat menestystarinat ovat ponnistaneet vauraudesta ja etuoikeuksista. Iron Man -elokuvien sankari Tony Stark on teollisuuspohatta, jolla on valtava omaisuus ja tukikohtana valtava pilvenpiirtäjä keskellä Manhattania. Bruce Wayne on siviilissä naisia kaatava playboy, jolle koko Lepakko­luola on vain eräänlainen autotalli, jonne paeta maailman vaatimuksia. Televisiossa menestyneessä Arrow-sarjassa päähenkilön alter ego on hänkin rikas perijäpoika.

He taistelevat saavutetun omaisuuden puolesta alempia luokkia, varkaita ja anarkisteja vastaan. He ovat miehiä, joiden kanssa Matti Apunen ja Tuomas Enbuskekin mielellään poseeraisivat.

”Nyky-yhteiskunnassa raha tuo enemmän supervoimia kuin raaka voima, joka on rahasta erillisenä ilmiönä vasemmistolaisesti vallankumouksellinen ja siten hallitsevalle luokalle uhka”, Pasi Ilmari Jääskeläinen teoretisoi. ”Omaisuus oikeuttaa myös voiman käyttämisen. Niin kuin Aku Ankassa suojellaan Roopen omaisuutta, supersankaritarinoissa omistamista harvoin kyseenalaistetaan tekemällä köyhistä supersankareita. Rikkaus on nykyihmiselle samanlainen unelma kuin supervoimat, se mahdollistaa paljon enemmän asioita kuin vaikkapa lentokyky tai röntgenkatse.”

Johanna Sinisalo tuo esille myös playboy-hahmon käytännölliset hyödyt.

”Sinänsä tässä on kyse ihan peruskäsi­kirjoittamisesta, jossa hahmo piiloutuu vastakohtaan. Jos on salaisessa elämässään altruistinen sankari, mikä onkaan sille parempi valeasu kuin niljakas naisten vokottelija ja rahoilla elvistelijä. Playboylla on myös rahaa ja palveluskuntaa eikä perhettä, joka nuuskisi ja rajoittaisi tekemistä. Hänellä on myös eri tavalla mahdollisuus saada sisäpiiritietoa vallanpitäjien rötöksistä. Hänellä on varaa olla yksityiselämässään epäluotettava ja itsekäs – jättää menemättä sovittuihin tapaamisiin, jos supersankarin velvollisuudet kutsuvat.”

Suomalainen todellisuus tarjoaa ainakin yhden potentiaalisen superroiston. Kukapa ei haluaisi nähdä Björn Wahlroosia roikotettavan jalasta Kämpin ylempien kerrosten hotellihuoneista, niin että silkkiliinat varisevat rintataskusta Kluuvikadulle.

Suomi: täyttämässä supersankaripoliittista tyhjiötä           

Ihan oikeiden yli-inhimillisten poikkeushahmojen puuttuessa meillä on ollut tapana antaa historiallisille merkkihenkilöillemme liki ylimaallisia ominaisuuksia. Paavo Nurmi juoksi Suomen maailmankartalle, yksin teoin Neuvostoliiton voittaneesta Mannerheimista on käynnistetty elokuvaprojekteja jo yhden sukkahousuheroksen verran, ja Kekkosen urotöiden volyymissä ja kirjossa alkaa olla jo Nätti-Jussi-tarinoiden hohtoa.

Olisiko kuitenkin nyt aika kypsä fiktion astua todellisuuden tilalle ja tuottaa meille oikea suomalainen supersankari? Paheneva talouslama alkaa saavuttaa jo steinbeckläisiä mittasuhteita, Vladimir Putin osoittaa elkeitä päästä venäläisten valtionpäämiesten pahamaineiseen ykkösketjuun, uskonnollinen fundamentalismi nostaa kaikkialla päätään. Onko Juha Sipilä kaikki, mitä Suomi voi asettaa tätä vastaan?

Suomalainen supersankari on kuitenkin jo olemassa, näin kertoo kirjailija ja sarjakuvakäsikirjoittamisen opettaja Jussi Seppänen. Nimittäin DC-sarjakuvien Wildstorm Universumissa seikkaileva Jukko Hämäläinen. Siis kuka?

Wildstorm-universumissa Jukko Hämäläisen isoveli, nimeltään tietenkin Lemminkäinen Hämäläinen, yrittää diktaattorina muuttaa koko kansan supersankareiksi, mutta muutosprosessissa yli kahdeksan miljoonaa suomalaista menettää henkensä. Tämän tiimellyksen keskellä Jukko Hämäläinen saa tahtomattaan supervoimat – ja suomalaiseen tyyliin harvinaisen kelvottomat sellaiset. Jukko nimittäin kykenee tuntemaan kaikkien kolmen kilometrin säteellä olevien olentojen kivun. On todellakin lottovoitto syntyä suomalaiseksi supersankariksi.

Jätetään siis Jukko pois laskuista. Suomalaiselle supersankarille olisi tilaa, sillä onhan sellaisia ollut muualla maailmassakin. Japanilaiset 50- ja 60-lukujen supersankarit Astro Boy ja Marine Boy olivat robotin ja ihmisen hybridejä, jonkinlaisia teknologisia Pinokkioita, kun taas italialaiset olivat seksikkäitä ja väkivaltaisia antisankareita. Ranskalaiset sankarit olivat irstauteen taipuvaisia ja löyhäperiaatteisia libertiinejä, mestarivarkaiden ylikyvykkäitä jälkeläisiä – ja naiset olivat ruumiillisuudessaan anteliaita yli ihmisyyden rajojen, varsinkin Barbarella, joka käsikirjoittaja Grant Morrisonin sanoin ”nussi tiensä halki kosmoksen silmät kirkkaina kuin naiivilla debytantilla”.

Venäjä taas ei trikooasuista supersankaria tarvitse, koska heillä on jo riippuliitoa, ratsastusta ja sukellusta harrastava Putin.

Mutta millaisia olisivat suomalaisen supersankarin erikoisvoimat? Kun sarjakuvissa ovat seikkailleet Dogwelderin (hitsasi kuolleita koiria kiinni roistojen kasvoihin) ja Arm Fall Off Boyn (osasi irrottaa kätensä nuijiksi) kaltaiset hahmot, suurin osa typeristäkin ideoista on jo käytetty.

”Erästä kirjaani varten tutustuin paljon mehiläisten elämään”, Sinisalo kertoo. ”Niillä on hyvin paljon ominaisuuksia, jotka olisivat ihmiseen siirrettynä suoraa supersankariainesta. Esimerkiksi stereokuulo ja stereohajuaisti tuntuvat uusilta ja poikkeuksellisilta supervoimilta. Erikoiskykyjä etsisin luonnosta tai suomalaisesta mytologiasta, silloin hahmon kotimaisuus olisi helpommin perusteltavissa.”

AJ Annila taas sanoo, että yleisö, joka on valmis ottamaan vastaan suomalaisen supersankarin, on muutenkin valmis 2000-luvulle. ”Sankarin ei tarvitsisi olla syntyjään suomalainen, jos tarina ei sitä vaadi. Maahanmuuttaja voisi olla yhtä hyvin sankari, mutta kebab-pitserian pitäjä se ei saisi olla, sillä se vain ruokkisi ennakkoluuloja. Se voisi olla vaikka maahan muuttanut lääkäri tai opettaja.”

Jokeri pakassa: Rendel        

Onko supersankareita kuitenkin jo liikaa? Kun Marvel ja DC suunnittelevat jo 2020-luvulle ulottuvia elokuvasarjoja ja hahmoja kokoavia yhteisleffoja (kuten Batman v Superman: Dawn of Justice, 2016), touhu alkaa muistuttaa lastenleikkejä, joissa naapurin pojan hahmot täytyy palauttaa ehjinä takaisin omiin filmisarjoihinsa elokuvan päätyttyä. Jopa Batmanin uutta tulemista auttanut käsikirjoittajalegenda Alan Moore on samaa mieltä. Taannoisessa haastattelussaan hän piti kulttuurisena katastrofina sitä, että ihmiset tarrautuvat 1900-luvulla luotuihin lapsille suunnattuihin hahmoihin sen sijaan, että loisivat uutta.

Helsingin keskustan Sports Academyssa istuu kuitenkin meksikolaisolut ja kanasiipikori edessään mies, joka on eri mieltä. Jesse Haaja, 32, on kahdeksan hengen Haaja & Arwo Designia pyörittävä mikkeliläinen mainostoimistojohtaja, joka haluaa luoda ensimmäisen uskottavan ja tosissaan tehdyn härmäläisen supersankarin.

”Rendel on 16 vuotta vanha hahmo”, Haaja kertoo ja siemaisee olutta. ”Piirtelin sitä matikanvihkoihin koulussa. Vihkoja täyttyi, mutta ei niihin matikkaa tullut. Nyt kun supersankareista on alettu tehdä oikeita elokuvia, Rendelin aika on koittanut. Onhan supersankarileffat hienointa, mitä voi valkokankaalla näyttää. On se aika ihme mies, joka voi katsoa Man of Steelin ilman kylmiä väreitä.”

Haaja kertoo, että hiilenmustaan maskiin kasvonsa kätkenyt Rendel on mies, joka on menettänyt kaiken ja jota ajaa vain halu kostaa. Hänen supervoimansa on vimmaksi tiivistynyt epätoivo: kun ihminen elää vain koston takia, hän kykenee ylittämään fysiikkansa rajoitukset, kuten äiti, joka pelastaakseen vauvansa nostaa kolariauton sen päältä.

Rendel ei seikkaile suurkaupungissa vaan St. Michelissä, pikkukaupungissa, joka muistuttaa erehdyttävästi Mikkeliä.

”Päätettiin heti unohtaa metropolit ja sukeltaa suoraan alamaailmaan”, Haaja selittää. ”Rendel vain hiukan kärjistää todellisuutta, jossa elämme. Rendelin miljöö on massatyöttömyyden raaistama yhteiskunta, jossa kujalla tapetaan ihmisiä kymmenen euron takia.”

Realismi on myös reaaliteettien sanelema tyylilaji. Muun muassa joukkorahoituksella on tarkoitus saada kokoon 500 000 euron budjetti. Vertailun vuoksi: Batman Begins -elokuvan (2005) lepakkomiesasu maksoi 200 000 euroa.

Toistaiseksi ensi vuonna ilmestyvän elokuvan tiimoilta on olemassa kolmen minuutin ennakkopala, joka ei enteile Jussi-voittajaehdokasta mutta parhaassa tapauksessa ryhdikästä b-elokuvaa Pete Travisin Dreddin (2012) hengessä. Rendeliin on helppo suhtautua epäilevästi, mutta niinhän varmasti Tuomas Holopaisellekin 1990-luvun alussa Kiteellä naureskeltiin.

”Mainostoimistoduuni on minun ydinosaamistani”, Haaja myöntää. ”Se on perheelliselle miehelle vakaata duunia. Suurin haave olisi, että Rendel hahmona lähtisi lentoon, ei niinkään minun urani. Jos vaikka Jalmari Helander innostuisi ja haluaisi tehdä kakkosleffan kymmenellä miljoonalla eurolla.”

Ehkä epäilijät ovat väärässä. Ehkä Teräsmies, Batman ja Hämähäkkimies kestävät aikaa, koska ne ovat irtautuneet synnyinvuosisadaltaan myyteiksi, meemeiksi kulttuuriseen bittivirtaan. Grant Morrison kuvaa heitä teoksensa Supergods päätössanoissa lähes korvikejumaliksi:

”Supersankarit ovat voimakkaasti läsnä, koska ne yhä osoittavat meille kaikille, mitä me voisimme todella olla. Supersankarit ovat tarvittaessa alistettujen pelastajia, patriootteja, kapinallisia, edelläkävijöitä, mukautujia, rocktähtiä. Heissä ruumiillistuu kaikki, mikä on hienoa ja tavoittelemisen arvoista ihmisyydessä.”

Niin kauan kuin teinipojat piirtelevät vihkoihinsa, supersankareilla on tulevaisuutta.

 

Image visioi neljä supersankaria, joita maamme olisi tarvinnut eri aikakausien pinteissään. Lue tästä juttu, millaisia ovat VäkevävVeikko, Atomisääski, Musta Ilves ja Sinipiika.