Beta

Miksi toteuttaa kauneusihanteita, joita inhoaa? Anu Silfverbergin hieno essee ulkonäköpaineista

Valokuvaaja Outi Törmälä kuvasi naisia, jotka eivät pidä peilikuvastaan. Esseisti Anu Silfverberg pohtii, miksi itse toteuttaa kauneusihanteita, joita samalla inhoaa.

 

Minulle tapahtui 1990-luvulla kolme asiaa: aikuistuin, löysin feminismin ja tutustuin seksuaaliseen häirintään. Asiat liittyvät toisiinsa.

Se oli vuosikymmen, jolloin Hennes & Mauritzin mainokset tulivat katukuvaan ja Helsingistä tuli näin eurooppalainen kaupunki. Kaikkialla oli kuvia langanlaihoista naisista, joilla oli yllään hämmentävän vähän, jos ottaa huomioon, että tarkoitus oli myydä vaatteita. Muistan H&M:n kuvien vaikutuksen, koska olin ehdottomasti kohderyhmää: epävarma nuori nainen, jolle ulkopuolinen arvio oli tärkeä.

Kuvista puhuttiin paljon ja niiden tulo katukuvaan myös uutisoitiin lehdistössä toistuvasti. Ensin joku feministi sanoi, että kuvat ovat seksistisiä ja mallit nälkiintyneitä. Pian joku kommentoi, että mitä pahaa naiskauneudessa. Sitten soitettiin esimerkiksi Jörn Donnerille.

Samaan aikaan menin yliopistolle ja koin feministisen herätyksen tyypillisimmällä mahdollisella tavalla eli naistutkimuksen luennolla. Niihin aikoihin feministit kirjoittivat aamusta iltaan median naiskuvasta ja pornon vaikutuksesta ja sairaalloisen laihoista malleista. Tuntui lohdulliselta, että joku tunnisti ja sanallisti sen, mitä ympärillä tapahtui. Hämmentävää oli, että omassa kehossani ideaalit voittivat silti faktat 6–0.

Halusin sekä repiä mainokset alas ratikkapysäkeiltä että muuttua viipymättä kuvien naisiksi.

Muistan, kuinka luin parikymppisenä Vogueta: photoshopatut naiset toimivat ruumiissani kemiallisen stimulantin tavoin. Sivujen selaamisessa oli jotain houkuttavaa, mutta lehden loppuun päästyäni minulla oli aina lihava ja kömpelö olo. Olin myös suuren toimeliaisuuden vallassa: nyt ostan vaatteita, laihdutan!

Tarmokkuuteni kanavoitui kuluttamisena ja nälkälakkoina. Haaskasin parikymppisenä käsittämättömän osan kallisarvoisesta ajastani ja rahoistani siihen, että yritin näyttää joltain, mitä ei ollut oikeasti olemassa.

Se oli myös seksibisneksen kulta-aikaa. Porno tunki kosmetiikka- ja vaatemainoksiin, joissa oli sidottuja, lamautettuja ja suu ammollaan retkottavia naisia. Ihanne tuli arkeen: Helsingin Vallilassa ja Kalliossa tämä tarkoitti parikymppiselle naiselle jatkuvaa kommentointia, huutelua ja häirintää. En tarkoita, että joskus huudettiin perään. Tarkoitan, että sitä tapahtui joka päivä.

Mutta vaikeinta oli, että häirintä liittyi selvästi ulkonäköön: mitä paremmin onnistuin muistuttamaan tarjottua ideaalia, sitä vähemmän kehoni kuului minulle. Se oli pelottavaa. Jokin minussa selvästi viesti, että rajani saa ylittää.

Maskuliininen lesbokaverini sai kävellä katuja rauhassa. Puhuimme siitä usein. Ajattelin, että ratkaisu ongelmaan olisi muuttua sellaiseksi kaljuksi ja sporttiseksi naiseksi, joita ihailin ja joiden ajattelin olevan kommentoinnin yläpuolella. Valitettavasti se ei ollut mitenkään mahdollista. Silloin en olisi voinut piiloutua hiusteni taakse, ja lisäksi arvelin, että kalju sopii vain laihoille tytöille.

Kärsin hormonaalisesta aknesta, nenäni on vino, silmäni epäsymmetriset, kasvoni koen muodottomiksi ja vartaloni on kömpelö”, kuvailee nainen itseään sähköpostissa. Hän on lähettänyt sen valokuvaaja Outi Törmälälle. Viesti perustelee, miksi nainen on valmis tulemaan kameran eteen.

Törmälä on erikoistunut muotokuviin, ja viime vuonna hän etsi ilmoituksella naisia, jotka ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä. Nyt hän on kuvannut 17 ihmistä, jotka täyttävät edellytyksen. Vinonenäinen nainen on yksi heistä.

Katson naisen valokuvaa Törmälän Instagram-tilillä enkä näe mitään merkkiä siitä, mitä hän kuvailee. Mutta sitten herää jatkokysymys: entä jos tässä olisi nainen, jolla olisi vino nenä, epäsymmetriset silmät ja muodottomat kasvot – olisiko hän silloin ruma? Olisiko se ongelma, jolle pitää tehdä jotain?

Törmälä kertoo, että hän halusi ottaa pelkistettyjä muotokuvia, joissa naiset vain ovat läsnä. Suurin osa kuvista onkin sellaisia. Nainen saattaa esimerkiksi olla juuri hengittämässä sisään.

”Tuntuu yllättävän radikaalilta tehdä kuva, jossa nainen katsoo vain kameraan eikä anna viitettä siitä, että hän on siinä toista varten ja hakee hyväksyntää”, Törmälä kertoo puhelimessa. ”Jos naiset laittavat sen tyyppisiä kuvia someen, heille sanotaan, että voi hymyile nyt, oletpas sinä surkeena.”

Kuvatut olivat erilaisia ja eri-ikäisiä. Törmälän mielestä he olivat fiksuja ja kiinnostavia. Heissä näkyi kerrostumia, kun he olivat pitkään kameran edessä ja joskus puhuivat itsestään.

”Se tuntui ikävältä, että se ulkonäkö on niin iso haava niin monelle. Ja kuinka ison osan elämästä voi haukata tämän tyyppinen kipu.”

 

Toisen ihmisen näkeminen on tunnustamista, mutta katsominen on myös määrittelyä, ja määrittely on valtaa. Toive nähdyksi tulemisesta sisältää aina riskin tulla häpäistyksi. Entä jos menee luulemaan itsestään liikoja?

Kun kuulin Törmälän kuvaprojektista, ensireaktioni oli paljastava. Ajattelin salaa: jos he olisivat oikeasti tyytymättömiä ulkonäköönsä, he eivät ikinä hakeutuisi kuvattaviksi.

Kun sain itseni kiinni tästä oveluudesta, se tuntui hiukan ikävältä. Ajattelinko siis, että naisilla oli jokin muu syy?

Soitin kaksikymppiselle naiselle, joka esiintyy Törmälän valokuvissa.

En kerro hänen nimeään enkä sitä, onko hänen kuvansa tässä jutussa, koska se vain kutsuisi arvioimaan, onko hän ”oikeasti” sellainen kuin kokee olevansa.

Nainen kertoi menneensä kuvaan, koska huomasi ajatelleensa ulkonäköä viime aikoina yhä enemmän. Hänellä oli huono olo itsestään. Hän oli väsynyt siihen, että hän valitsee vaatteensa sillä perusteella, sopivatko ne vartalon muodolle, ei sillä perusteella, pitääkö niistä. Hän oli kyllästynyt siihen, ettei lähde ulos ilman ihon peittävää meikkivoidetta.

Nainen oli jännittänyt kuvattavana oloa mutta koki, että hanke oli tärkeä.

Hän kertoi tiedostaneensa ulkonäköpaineiden ongelmallisuuden koko aikuisikänsä ja tuntevansa voimattomuutta, kun ei osaa kokea toisin, vaikka kuinka kannattaisi body positive -liikkeen ajatuksia. Ristiriita on koko ajan läsnä: tämä on kipeää ja vaikuttaa kaikkeen, mutta tämä ei saisi olla kipeää eikä vaikuttaa mihinkään, koska olen fiksu aikuinen ihminen ja tiedän, mitä tämä on.

”Se on mun oma katseeni, joka on kriittisin”, hän sanoi. ”Mutta siinä on samalla koko ajan markkinoiden ja pärjäämisen kapitalismin katse, joka katsoo, että oletko kyllin hyvä.”

Ja säännöllisesti se katse saa vahvistuksen. Kun nainen taannoin laihtui, hän sai siitä hirveästi positiivista palautetta. Se tuntui samalla ihanalta ja raivostuttavalta: ”Että näinkö se todella menee?”

Kerroin tunnistavani tilanteen. Kerran ahdistuin elämänkriisin myötä niin, etten syönyt kuukausiin juuri mitään. Elin käytännössä tupakalla ja kahvilla, lakkasin nukkumasta ja olin koko valveillaoloaikani silmittömän onneton. Laihduin yli kymmenen kiloa alle puolessa vuodessa. Olin alipainoinen. Sen jälkeen lähes jokainen tuttu kommentoi minut kohdatessaan: näytätpä hyvältä.

Aina välillä muistelen kaiholla sitä, kuinka olin hirveän onneton ja laiha.

 

Törmälä lähetti minulle naisten yhteydenottoviestejä sähköpostilla.

Osa kuvasi itseään aika rajusti, yksi esimerkiksi sanalla ”hevosnaama”. Hän sanoi näyttävänsä erityisen epämiellyttävältä hymyillessään suu kiinni.

Viesteissä kuuluivat ulkopuolisten arviot – tai oletukset niistä. ”Olen aina ollut se ’oudon näköinen tyttö’ ja ’persoonallisen näköinen’ (tuo on se muka kauniimpi tapa ilmaista asia)”, eräs kirjoitti. Osa koki tarpeelliseksi selittää, miksi he menisivät kameran eteen, kun kerran kameraa pelkäävät. He siis ennakoivat minunkin reaktioni.

”Kuvattavana olemisesta en nauti, en tiedä, mitä käsillä pitäisi tehdä, miksi näen kuvissa vain ne ’virheet’ ja toisten negatiiviset arvostelut, joita itsestäni olen kuullut.”

Yksi nainen kertoi, että kirjeen kirjoittaminen oli pelottanut häntä. Syke nousi, kädet tärisivät, hän oli nukkunut yöllä levottomasti. Hän kuvasi periaatteidensa ja tunteidensa välistä kuilua.

”Tsemppaan, kannustan, rohkaisen ja tuen työssäni nuoria, ja välillä tuntuu falskilta puhua rohkeudesta ja virheiden hyväksymisestä, kun se on itselleni niin vaikeaa.”

Toinen kertoi ottavansa Facebook-profiilia varten kymmeniä kuvia ja valitsevansa niistä jonkin, jonka kanssa voi elää. Se oli noloa.

”Oman ulkonäkönsä häpeäminen on – no, häpeän aihe. Kuka on niin pinnallinen, että haluaisi olla kaunis?”

Kukapa tosiaan.

Hiljattain haastattelin ikäistäni naista, joka tekee suosittuja videoita Youtubeen. Niillä hän esiintyy aina vahvasti meikattuna. Skype-haastattelussa nainen oli meikittä. Hän oli minusta tosi kaunis ihminen.

En kysynyt ehostuksesta, mutta hän otti sen itse puheeksi, selittääkseen. Nainen kertoi, että saa paljon kommentteja siitä, että on ”liian laitettu” ja turhamainen. Hän sanoi, että ne kommentit tuntuvat vaikeilta, koska ei niihin voi vastata mitään. Videolla vain tulee helposti paljas olo, ja meikki on eräänlainen suoja. Hän todisteli kovasti, ettei hän missään nimessä ajatellut olevansa hyvännäköinen.

aiskauneuden” käsitteeseen liittyy muutamia valtavia ristiriitoja, jotka yhdessä aiheuttavat sen, että terveen järjen näkökulmasta sen tavoittelu ei missään nimessä kannata, koskaan.

Ensimmäinen on ilmeisin: ihanteiden mukainen kauneus loppuu väistämättä joskus, itse asiassa melko pian. Lopulta me kaikki vanhenemme. Lopulta on hyvä olla jotain muutakin.

Näyttäisi myös olevan selvää, että naiset, joilla ei ole muuta kuin ulkonäkönsä, tuhoutuvat jo ennen tätä. Siitä on lukuisia esimerkkejä, ja jos se ei tapahdu omalla painollaan, se laitetaan tapahtumaan.

Ajatellaan Johanna Tukiaista, jota saa nyt riepotella kuinka vain. Ajatellaan etenkin Anna Nicole Smithiä; hän oli koko läntisen maailman himoitsema kaunotar, hän pääsi H&M:n mainokseen. Mutta ulkomuoto oli ainoa, mitä hänellä oli, ja hänet revittiin kappaleiksi. Ja kuinka sitten rakastettiin seurata hänen lihomistaan, hänen addiktioitaan ja hänen pohjatonta yksinäisyyttään.

Hän oli maailmalle olemassa vain katseiden kohteena. Ja lopulta hän oli esimerkki siitä, että sellainen tappaa.

Tavoitteissa onnistuminen voi kääntyä monin tavoin itseä vastaan. Tytöt oppivat kaikkialta, että heidän pitää olla laihoja. Kun he sitten sairastuvat syömishäiriöihin (kymmenen prosenttia teinitytöistä yhdessä suomalaistutkimuksessa), sitä kauhistellaan ja se nähdään heidän ominaisuutenaan. Nähdäkseni syömishäiriö on tytöiltä melko johdonmukainen reaktio siihen, että laihuutta pidetään yleisesti kauneuden osana ja kauneutta naisen ominaisuutena.

Kauneus on sekä luontaista naisille (tiedämme, mikä on ”kauniimpi sukupuoli”) että asia, jota on pakko ylläpitää keinotekoisesti. Tästä seuraa lukuisia kirjoittamattomia sääntöjä, joista yksi on se, että ulkonäön parantelua ei saa näyttää, koska ylin ideaali on niin sanottu luonnonkauneus.

 

Viime päivinä olen katsonut useaan otteeseen Lumenen mainoksen, jossa esitellään luonnollista suomalaista kauneutta. Video on ennen kaikkea käsittämättömän rasistinen, mutta siinä myös tiivistyy ajatus, että ulkonäköä pitää ylläpitää, mutta tämä ei saa paljastua.

Mainoksessa laiha vaalea malli kohtaa erilaisia tummaihoisia ulkomaalaisia, jotka katsovat häntä ihmeissään. Yleisissä suihkutiloissa nainen kävelee alasti, kun muut takertuvat surkeina pyyhkeisiinsä – erityisesti ovensuussa kyhjöttävän tumman naisen ilme on ryppyvoiteen arvoinen. Seuraavassa näemme, kuinka sankaritar heittää laukkunsa ihan itse keltaisen taksin takakonttiin – sekös hämmentää ruskeaihoista mieskuskia.

Tärkein tulee lopussa: ylimeikattu tummaverikkö suttaa heiluvassa bussissa silmiinsä mustaa kajalia. Luonnonkaunis arjalaisemme seisoo koko ihanuudessaan tämän söhertäjän vieressä, kun ääniraita kertoo, että ”me” olemme ”aitoja itsellemme”.

Ystäväni nimesi meikkaajan bussisutturaksi. Je suis bussisuttura, hän kirjoitti sosiaaliseen mediaan. (Joku toinen varioi mainoksen slogania: Don’t be someone else’s idea of beautiful – be Hitler’s idea of beautiful! Se lämmitti.) Katsokaa tämä mainos, se on uskomaton; sen rasismi ja seksismi ovat jotain niin viattoman impivaaralaista, että se on melkein liikuttavaa.

Onnetonta bussisutturaparkaa katsellessani ajattelin nuoruuden mökkireissuja ja sitä, miten nuoret naiset vahtivat toisiaan: ”Et kai sä nyt mökillä meikkaa?”

Kaunistautuminen on tarkkaan kontrolloitua työtä. Näkyvät viitteet siihen, että se on paineenalaista (mökkimeikkaaja, bussisuttura), tekevät siitä välittömästi noloa.

Olen ollut mökkimeikkaaja ja bussisuttura koko varhaisaikuisuuteni. Hävetti kyllä, etten osannut olla muiden edessä muuten kuin meikattuna. Toisaalta vielä enemmän hävetti ajatus, että jos niin tekisin, jotain paljastuisi: joku näkisi, miltä näytän oikeasti.

”Vau, sä näytät kyllä tosi erilaiselta ilman meikkiä”, sanoi miespuolinen ystävä kiinnostunut ilme kasvoillaan, kun parikymppisenä yövyin hänen luonaan. Hän ei tarkoittanut sitä loukkaavaksi, enkä minä tiedä, mitä hän silloin näki minua katsoessaan. Varmasti ei mitään pahaa.

Se oli kuitenkin kuin viesti toiselta planeetalta. Tajusin, että meikin merkitys ei ollut hänelle olemassa oleva asia, hän ei ollut koskaan ajatellut siihen liittyviä sääntöjä ja arvotuksia. Oli kuin E.T. olisi laskeutunut taivaista ja osoittanut naamaani sormellaan: Elliot, mitä tämä on.

Rakas E.T., sitä on niin vaikea selittää.

 

Brittiläinen taidekriitikko John Berger kirjoitti jo 1970-luvulla: Miehet katsovat naisia. Naiset katsovat itseään katsottavana. Tämä määrittää paitsi miesten ja naisten välisiä suhteita myös naisten suhdetta itseensä.

Eräs hauska ystävättäreni kertoi kerran, että on ottanut itselleen kaniinin näkökulman. ”Sen sijaan että katson itseäni ulkopuolelta, katson maailmaa pääni sisältä näiden silmänreikien läpi”, hän selitti ja havainnollisti sormilla, kuinka katse suuntautuu pään sisältä kohti maailmaa. ”Sisältä ulospäin!”

Hän oli niin kuin kani metsässä, oman päänsä sisällä. Se tuntui todella fiksulta ratkaisulta. Pystyin kuvittelemaan sen vähän niin kuin joskus voi kuvitella, miltä tuntuisi osata lentää.

Silloin kun ulkonäkö tuli itselleni ajankohtaiseksi, siirryin itseni ulkopuolelle. On hetki ennen ja jälkeen. Ennen-kuvassa on lapsi, joka katsoo itseään peilistä ja ajattelee, että minähän olen ihan mukavan näköinen. Jälkeen-kuvassa joku on räväyttänyt kohdevalon päälle, ja äkkiä tytöllä onkin yleisö, joka näkee totuuden ja se ei ole imarteleva. Tämä tapahtui yläasteella. Ulkonäkö muuttui selkeästi mitattavaksi valuutaksi. Se oli täysi shokki. Vasta vuosien päästä ymmärtäisin, ettei esimerkiksi tyttöjen kiusaaminen ulkonäöstä oikeasti liittynyt ulkonäköön. Pikemminkin oli niin, että tyttöjen kohdalla se tarjoutui helpoimmaksi aseeksi – vähän samaan tapaan kuin huorittelukin oli yleistä tuossa maailmassa, jossa juuri kukaan ei ollut harrastanut seksiä.

Tässä suhteessa en ole päässyt koulun pihaa kauemmas. Tiedän, mitä jokainen naistoimittaja tietää. Kun nainen sanoo julkisuudessa jotain maailmasta, hän saa viestejä, joissa haukutaan sisällön sijaan hänen ulkonäköään tai seksuaalisuuttaan.

Tv-ohjelmissa, joissa on mies ja nainen juontajina, ulkonäön kommentointi kohdistuu ylivoimaisesti naiseen. Se on yhä kaikkein helpoin ase, ja tehokkain. Siihen ei voi vastata mitään, ja sen ainoa tarkoitus on vaientaminen.

 

Feministinä en pidä puheesta, joka jakaa miehet ja naiset omiin leireihinsä. Se, mikä on sukupuolille mahdollista, voi muuttua nopeastikin. Yleistykset ovat vaarallisia, koska ne myös luovat todellisuutta. Mutta on kaksi asiaa, joiden selittäminen sukupuolirajan yli on usein tuntunut vaikealta: seksuaalinen häirintä ja ulkonäköpaineet. Näitä asioita kuvatessa kohtaa helposti epäuskoa.

Silloin päädyn etsimään jonkinlaista todistusaineistoa. Googlasin tätäkin juttua varten kaikenlaisia tutkimuksia, koska tuntui, että pitäisi todistaa, että asia, josta kirjoitan, on ”totta”.

Ylen Taloustutkimuksella teettämässä tutkimuksessa 74 prosenttia naisista koki tyytymättömyyttä ulkonäköönsä. Gallupin Dovelle teettämässä kyselyssä 16–19-vuotiaiden ryhmässä prosentti on 93 (iso osa ulkonäköpaineselvityksistä on muuten jonkin kauneustuotteita markkinoivan tahon teettämiä).

Ja sitten on lukuisia amerikkalaisia tutkimuksia, joissa median kuvat vaikuttavat jotenkin ihmisten laihduttamiseen, tai ahmimiseen, tai itsetuntoon.

Syyllisen etsiminen johtaa itsestäänselvyyksiin ja kehäpäätelmiin. On tutkimuksia, joiden mukaan herkkyys ulkonäköpaineille yhdistyy huonoon itsetuntoon – yllätys – tai että tytöt, joiden äidit laihduttavat, laihduttavat itse herkemmin. Löydän myös amerikkalaistutkimuksen jonka mukaan neuroottisen luonteen omaavat naiset suhtautuvat ulkonäköön, no, neuroottisemmin.

Yhdessä suomalaisessa kyselyssä suurin osa vastaajista on maininnut tyytymättömyytensä tärkeimmäksi syyksi omat ideaalinsa – jää epäselväksi, kuinka ne edes voisivat syntyä ilman ympäröivän maailman vaikutusta.

Hiljattain kauhisteltiin myös tutkimusta, joka paljasti, että sosiaalinen media tekee tytöistä tyytymättömiä ulkonäköönsä.

Tietenkään sosiaalinen media ei tee sitä. Se korostaa sitä. Kaikesta ei voi syyttää internetiä – kuten ei myöskään H&M-ketjua, äitejä, pornofilmejä, kosmetiikkateollisuutta eikä itseään.

Olennaista on sen sijaan tämä: naisten ulkonäköihanteet vaihtelevat jonkin verran vuosikymmenestä toiseen, mutta aina ne korostavat nuoruutta ja laihuutta. Ihanteellisella naisella ei ole valtaa, kokemusta eikä voimaa.

Lisäksi ideaalilla rakennetaan sukupuolieroa. Jos mies on karvainen, nainen ajellaan karvattomaksi. Jos mies on raamikas, naisen on oltava kapea, jos mies on vahva, on nainen heikko. Miehille on manspread, naisille on vaatteita, jotka pakottavat puristumaan pieneen tilaan ja vaikeuttavat liikkumista.

Kauneus luonnollisena ideaalina on samanlainen ruodussa pitävä fiktio kuin 1800-luvun hysteria tai 2000-luvun äitimyytti. Se liittyy naisten paikkaan, ja se liittyy rahaan. Ihmiset ostavat enemmän kamaa, jos heillä on huono itsetunto, ja naisten huono itsetunto on sekä tilastoitu fakta että hillitön bisnes.

 

Usein inhottaa osallistua tähän. Olen lukuisia kertoja päättänyt, että lopetan tämän.

Kun sain lapsen, päätin, etten halua opettaa hänelle, että naisen tulee rakentaa itsensä toisen näköiseksi ihan vain mennäkseen töihin.

Epäonnistuin täysin; se oli liian vaikeaa. Jonkin asian tiedostaminen ei harmi kyllä tee sille immuuniksi, erityisesti jos se on jotain, mikä läpäisee lähes kaikki elämänalueet.

Muistan, että kun feministit 1990-luvulla paasasivat mediakuvastoista, tiedostavat nuoret miehet yliopistolla kysyivät joskus, miten keskustelukumppanin minihame tai meikki sopii hänen feminismiinsä. Se oli kepeää haastamista, ehkä kömpelöä flirttiä, myös aitoa uteliaisuutta.

Kysymykseen oli ja on vaikea vastata, koska se kohdistui syvälle itseen, häpeällisimpiin pelkoihin ja toiveisiin. Ehkä tämän vuoksi on tapana sanoa, että naiset kaunistautuvat itseään varten. Olisi kai murheellista ehdottaa, että he tekevät niin, koska toivovat hyväksyntää ja rakkautta ja kokevat, että tämä siihen tässä maailmassa vaaditaan?

Pitkälle aikuisuuteen käytin meikkiä lähes aina, myös parisuhteissa. Nuoruuteni suuri, jos kohta epätoivoinen rakkaus ei nähnyt minua ilman ripsiväriä koskaan. Aamulla pesin silmiin kuivuneet kokkareet kylpyhuoneessa ja meikkasin uudestaan. Ainoa puolustukseni on, etten ollut ainoa, joka niin teki.

Myöhemmin opin tunnistamaan tasaveroisen rakkauden siitä, että voin olla toisen edessä meikittä ja alasti ilman, että se on rohkea teko.

 

Pieni tyttäreni katsoo minua kiinnostuneena, kun meikkaan. Hän haluaa ottaa huiskun ja huiskuttaa poskiinsa. Sanon itselleni, että tämä on vain leikkiä, että tämä voi olla hauskaa, ja että hän kiinnostuisi näistä asioista ilmankin minun esimerkkiäni. Mutta en ole aivan varma.

Kompensoin viemällä häntä julkisiin saunoihin. Erikokoiset paljaat naisvartalot ovat parasta vastamyrkkyä. Konkretiaa!

Soitan Outi Törmälälle uudestaan. Hän kertoo iloisen asian: kuvien naisista moni on sanonut, että tunsi olonsa paremmaksi kuvauksen jälkeen. Se ei johtunut siitä, että kuva olisi imarrellut tai näyttänyt totuuden – ei tietenkään. Mutta itse kuvaukseen tuleminen oli heiltä teko. Se liittyi läsnäoloon ja hyväksymiseen, jopa luopumiseen.

Yksi naisista oli aluksi toivonut, että ammattilaisen ottama kuva olisi muita, aiempia kuvia parempi ja siitä voisi iloita. Mutta kun Törmälä selitti, ettei tämä välttämättä ole sellainen kuva, se olikin vapauttavaa. Nainen ei voinut yrittää saavuttaa mitään.

Nelikymppisenä huomaan, että olen turvassa Voguelta ja H&M:n ratikkapysäkkimainoksilta. En näe niitä enää. Muoti- ja mainoskuvissa ei ole ketään edes etäisesti ikäistäni naista. Ei niissä käsitellä minun kehoani. Tarjotut naiskuvat ovat niin ilmiselvästi toisessa universumissa, että niiden valta on vähäisempi. Joskus on ehkä parempi, ettei tarjolla ole samastumiskohteita lainkaan.

Kun Vogue julkaisi ”moninaisuutta” julistavan numeronsa kannen, jossa oli seitsemän laihaa, täsmälleen samannäköisiksi stailattua mutta hiukan eri väristä naista, olin ennen kaikkea huvittunut. Senkin pöhköt!

Joskus harvoin maailma tarjoaa naiskuvia, joihin voi samastua. Se on niin poikkeuksellinen kokemus, että sen huomaa joka kerta. Kutsun sitä Kate Winslet -poikkeukseksi. Kun Kate Winsletin ruumis on valkokankaalla, koen katsovani jotain, mikä on oman ruumiini rajoissa. Se tuntuu mukavalta.

 Olen usein poistunut elokuvateatterista kiitollisena Kate Winsletistä. Rakastan häntä kankaalla, ja rakastan häntä lehdessä, kun hän kieltää muokkaamasta kansikuvaa laihemmaksi.

Kate Winslet on ikäiseni ja kokoiseni nainen, jonka olemassaolo tuntuu radikaalilta.

 

Soitan sokealle naiselle. Kirjailija Jonna Mononen asuu Australiassa. Meillä on yhteinen kaveri, joten kehtaan pyytää häntä ”puhumaan sokeana”, vaikka se tuntuu melko typerältä.

Haluan tietää, millaista on, jos näitä kuvia ei ole koskaan elämässään nähnyt. Sen täytyy olla ihmeellistä!

Mutta käy ilmi, ettei se ole ollenkaan ihmeellistä, ja Mononen on nähnyt ne kuvat, vaikka on syntymäsokea.

Kun hän esimerkiksi kävelee vaatekaupan ohi, hän haistaa sen. Hajusta hän tietää, että ympärillä on niitä naisten kuvia, joiden vieressä hän näyttää vääränlaiselta, koska on pyöreähkö. Saman tietää, kun kuulee televisiossa mainoksen tai tietyn sarjan tunnusmusiikin. ”Siellä ne ovat”, hän sanoo.

Hän on myös nähnyt mallinukkeja. ”Ja Jean-Paul Gaultierin hajuvesipullosta näkee, millainen naisvartalon tulee olla. Minulla on sellainen. Siis hajuvesipullo.”

Hän sanoo, että kuvat ovat kyllä läsnä, vaikka hän ei niitä näe. Tai ehkä ei ole kyse kuvista vaan katseesta, jonka tiedostaa.

Kirjallisuudesta Mononen sanoo oppineensa, että lihavat naiset ovat pahoja ja tyhmiä ja että laihuus yhdistyy hyveellisyyteen. Tämä iskee kipeään kohtaan, koska hän on itse ollut aina pyöreä.

”Miksi pitää olla laiha? Sanotaan, että siksi, koska lihavuus on epäterveellistä. Varmaankin, mutta eihän laihuuskaan ole terveellistä, ja silti sitä ihannoidaan. Se tuntuu nöyryyttävältä. Tekisi mieli lyödä turpiin sitä, joka sen keksi!”

Nauramme. Se tuntuu mukavalta, yhdistävältä; tunnistan tämän tällaisen naishetken.

”Kun tiedän, etten ole mikään kaunotar, tunnen kateutta ja ajattelen, että miksi on tällainen ulkonäkö”, Mononen sanoo. ”Kun on ollut kaikkea muuta vaikeaa, enkö voisi saada edes sitä.”

Katson hänen kuvaansa. Kesäkuvassa Monosella on lainehtivat punertavat hiukset, pyöreät kasvot ja lämmin hymy. On todella outoa, että näen sen, mutta hän ei.

Millainen on kaunis ihminen, kysyn.

”Sellainen, joka ajattelee muitakin kuin itseään.” ■

 

Outi Törmälä on muotokuviin erikoistunut valokuvaaja, joka on kuvannut ulkonäköönsä tyytymättömiä naisia viime syksystä alkaen. Hankkeen muotokuvista on valokuvanäyttely ensi vuonna.