Beta

Miksi suomalaisuus vaatii, mutta kontulalaisuus sallii, kysyy Reetta Räty

Haastattelin hiljattain Helsingin Vuosaaressa asuvaa nuorta naista, joka sanoi: ”En ole suomalainen mutta olen helsinkiläinen.”
Nainen on syntynyt Itä-Turkestanissa. Se on läntisessä Kiinassa sijaitseva uiguurien autonominen alue, Xinjiangin maakunta. Seitsemänvuotiaana Suomeen muuttanut nainen sanoo, että hänen on helpompi hengittää Helsingissä kuin muualla Suomessa.
Lause on ylistys kotikaupungille, mutta onko se epäluottamuslause Suomelle? Miksi Suomi ei ole paikka, jonka voisi kokea omakseen, jos on asunut täällä suurimman osan elämästään – saanut ystävät, käynyt koulut, opiskellut talvisodat ja aikoo Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen lukemaan lakia?

Kaupunki voi tosiaan olla henkisesti isompi alue kuin kansallisvaltio. Tämä kertoo hyvää kaupungista. Kaupunki ottaa mukaan, ei sulje pois. Näin sanovat sekä tutkimus että arkikokemukset. Kaupunki on aina ollut muuttajia varten, tulevatpa he sitten maalta ja maista.
Sama pätee kaupunginosiin. Niihin identifioituu laajempi kirjo ihmisiä kuin paljon niitä isompiin valtioihin. Tästä seuraa, että vaikkapa Itä-Helsingin Kontulan henkiset rajat ovat laveammat kuin Suomen.
Herää kysymyksiä: Miten Suomi voisi olla kaupungin tai kaupunginosan kaltainen, koti kaikenlaisille? Miksi suomalaisuus vaatii, mutta kontulalaisuus sallii? Isoin kysymys koskee Suomen omakuvaa: miksi suomalaisuuden määritelmä on ahdas, vaikka todellisuus on jatkuvasti laveampi?

Helsingin Sanomat selvitti kesällä (7.7.) gallupilla, ”mihin maahanmuuttajan tulisi sopeutua Suomessa”. Vastaajilta kysyttiin, voiko bussikuski käyttää turbaania tai julkisessa virassa työskentelevä hiukset peittävää huivia. Ikään kuin maassa ei olisi tuhatmäärin suomalaisia, joilla on ”hiukset peittävä huivi”!
Täällä elää tiukassa ajatus, että maahanmuuttajuus on ulkoinen piirre, jota aitosuomalaiset voivat arvioida sopivaksi tai ei-sopivaksi. Emme selvästikään aina tajua, mitä kaikkea suomalaisuus jo on. Hellimme yhtenäiskulttuuria, vaikka voisi kysyä, onko sellaista koskaan ollutkaan.
Katselen ympärilleni ja ajattelen, että Suomen pitäisi vähitellen sopeutua itseensä.
Kymmenen vuoden kuluttua arviolta joka neljäs helsinkiläinen koululainen on taustaltaan muualta kuin Suomesta. Yhä useammalla on monta päällekkäistä identiteettiä. Aina ei ole yksinkertaista sovitella näitä yhteen. Esikuvia on niukasti, ja nuorten on raivattava tietä itsekseen.
Tuntemani nuoret sanovat usein, että omista vanhemmista ei ole välttämättä apua kasvamisessa vaikkapa suomalaiseksi ja muslimiksi tai suomalaiseksi ja venäläiseksi – ympäröivästä yhteiskunnasta puhumattakaan.
Samastumispintaa ei ole, lokeroita on sitäkin enemmän. On outo ajatus ”sopeutua” Suomeen, jos ei ole koskaan missään muualla elänytkään. On vaikeaa kokea yhteyttä ympäristöönsä, jos ympäristö sekoittaa suomalaisuuden samanlaisuuteen.
Mietin venäläistaustaisia Helsingissä asuvia kaksosia. Oletko suomalainen, kysymys kuului. Olen, sanoi toinen. En, sanoi toinen. Kävi ilmi, että he tarkoittivat suunnilleen samaa. Olen mutta en ole. En ole mutta olen.
Ehkä näin on hyvä: voi olla joustavasti sekä että, ei tiukasti joko tai.

Olen itse helsinkiläistynyt kuusamolainen. Mutta mistä olen kotoisin?
Ainakin Kuusamosta, Helsingistä, Karjalasta, Kalliosta, valtsikasta. Euroopassa matkustaessa olen Suomesta, Kiinassa ollessani lännestä.
Eniten olen kuitenkin kotoisin sieltä, mihin katseeni osuu aina, kun näen sääkartan. Sieltä, missä suokin on kaunis, Oulankajoki virtaa, hiekkatiet ovat hiljaisia ja ihmiset puheliaita. Siirtolaisuutta tutkivat kansatieteilijät käyttävät yhtenä integraatiota kuvaavana asiana kysymystä hautapaikkatoiveesta. Kysymystä voi soveltaa sekä maan sisäisen että maiden välisen siirtolaisuuden pohtimiseen.
Mihin sinä haluaisit tulla haudatuksi?
Sanoisin, että sieltä olet kotoisin. Koti voi olla muuallakin. ■