Beta

Mikä gospel-musiikissa mättää? Esseisti Antti Hurskainen pohtii hienossa tekstissään

Esseisti Antti Hurskainen oli seurakuntanuori. Ilman gospel-musiikkia hän olisi ehkä jo unohtanut nuo vuodet. Nyt Hurskainen syyttää ylistyslaulajia ja kiittää niitä, jotka hoitavat gospelin hommat paremmin kuin gospel itse.

 

Populaarimusiikkia oli jo ennen äänilevyteollisuutta. New Yorkin Tin Pan Alleyn järjestelmällinen laulutuotantokin alkoi vuonna 1885. Pitkälle 1900-luvun puolelle hittikappaleita myytiin nuotteina. Pianosta tuli statussymboli edellisen vuosisadan alun keskiluokkaisille amerikkalaisperheille – ja hyvin käytännöllinen sellainen. Jos suosikkejaan halusi kuulla muualla kuin keikkatilanteissa, tuli ainakin yhden perheenjäsenen opetella soittamaan. Sitten keräännyttiin pianon äärelle tulkitsemaan.

Synnyin vuonna 1986 eli syvällä tallenteiden ajassa. Olen tottunut painamaan ”play” ja ”stop” koska haluan. Kuuntelen Eleanor Rigbyn Beatlesin esittämänä, en jonkun soittotaitoisen perheenjäseneni. On kuitenkin olemassa populaarimusiikin laji, johon olen tutustunut vanhan kunnon ”sheet music” -kulttuurin menetelmin: laulamalla, soittamalla ja ringissä istumalla. Koska rinkiin kerääntyi muitakin, oletan, että en ole kokemuksineni yksin.

Hengellinen nuorisomusiikki pesiytyi sormenpäihini, kun täytin viisitoista vuotta. Kynsien alta tihkui verta akustisen kitaran otelaudalle, mutta säestämään pääseminen oli kunnia-asia rippileiriläiselle. Paitsi nieltävää kipua, gospelini on myös risti-istunnassa puutuneita jalkoja ja huumoriversioita laulujen sanoista. Se on epävirettä leirinuotiolla kylmenevässä illassa ja hikeä alban alla. Hengelliseksi väitetyn fyysisyyttä.

Maalliset pophitit leviävät voimasoiton avulla. Gospelilla ei ole asiaa festivaalilavoille tai valtavirtaradioon, mutta rippikoulu tarjoaa sille tarkasti varjellun reitin nuoriin sydämiin. ”Ripari” on onnistunut säilyttämään asemansa paremmin kuin itse evankelisluterialinen kirkko, jonka jäsenmäärä on pudonnut vähän yli 70 prosenttiin väestöstä. Kaksi vuotta sitten 83,5 prosenttia 15-vuotiaista kävi rippikoulun. Voidaan edelleen puhua keskeisestä initiaatioriitistä suomalaisnuorten elämässä.

Lahjashekit, voileipäkakut ja konfirmaatiopäivän helteessä paistuvat sukulaissedät ovat riitissä sivuseikkoja. Ennen rippijuhlasunnuntaita on saattanut tapahtua jotain kummallisempaa.

Minulle tuo jokin ei vielä ollut tapahtunut kesäkuun 2001 alussa. Leirivarusteiden pakkaamisen lomassa kävin lunastamassa rippilahjani ennakkoon: sähkökitaran ja vahvistimen. Verta ei vuotanut, sillä Jackson oli kevyt soittaa. Ennen leirikyydin lähtemistä vietin aamupäivän Black Sabbathin Children of the Gravea harjoitellen.

Ärsytti, kun vapaus riistettiin. Jeesus sinänsä ei ärsyttänyt, sillä hän ei paljon merkinnyt tapakristillisen perheen lapselle. Emme käyneet kirkossa edes joka joulu. Vaikka isoveljelleni oli kolme vuotta aiemmin tapahtunut jotain, pidin itseäni immuunina. Valmistauduin kärvistelemään kymmenen päivää ja vääntämään palattuani lisää säröä vahvistimeen.

Leikkaus yhteislaulupiirissä gospelveisuja säestävään ja seuraavan kesän isospestejä janoavaan itseeni on nopea. Leirillä olikin ennenkuulumattoman hauskaa. Unisonossa intoutuneet koulukaverit vaikuttivat kesäolosuhteissa viehättävämmiltä. Isoset taas olivat täydellisiä ihmisiä, silkkoja rocktähtiä. En ollut vielä löytänyt alkoholia tai tupakkaa, joten leirillä ei tarvinnut luopua paljosta.

Ja mitä kaikkea sai: laulua, soittoa, naurua, saunaa, uimista ja hyvää ruokaa. Leiri selätti heikon epäilyni laajalla rintamalla, jossa kaikki raot oli tilkitty onnella. Tunsin sitä, mitä Bart Simpson tuntee kuullessaan koulun menevän lakkoon: Overload! Pleasure overload!

Emme varmasti veisanneet vanhaa negrospirituaalia The Gospel Train. Kappale soveltuu silti kuvaamaan rippileirihuumaa. Vaikka raiteet olivat aiemminkin olleet olemassa, kohdalle pysähtynyt juna vaikutti tuntemattomalta. Kyydissä oli tilaa ja käsittämättömän hyvät bileet, paljon paremmat kuin vuotuisissa serkkujen rippijuhlissa. Miksi olisin jäänyt asemalle?

Monet etsivät vastaavia kiksejä huumausaineista – tai oopiumista kansalle. Usko ei silti liittynyt rippileiriltä alkaneeseen seurakuntanuoruuteeni, tuohon kahden vuoden mittaiseen ryhmähaliin. Vasta nuorisotoiminnasta vieraantuessani aloin maistella gospellauluissa ja iltahartauksissa käytettyjä sanoja ja tuntea iljetystä. Mekanismi on tuttu Raamatusta. Kun arjen ja juhlan tasolla uskonnottoman teinin elämään tuutataan hirveä määrä taivasta ja hallelujaa, hiekalle rakentamisen kriteerit täyttyvät.

Majassa on ihana yhteislaulaa, mutta pian syksy saa ja seinät kaatuvat. Lukiossa ollaan jo, että ”Jeesus, hyi saatana”, luetaan Dawkinsia ja osataan tuomita Päivi Räsäsen kannanotot. Vastareaktiokin rakentuu hiekalle, mutta siihen ei ole tarvinnut investoida. Seurakuntanuoruus taas on vienyt suurimman osan viikonlopuista, muutaman arki-illan viikossa sekä kesäleiriaikaan yöt ja päivät.

Kadehdin niitä, jotka osaavat kapseloida isosaikansa nuoruuden jutuksi ja naureskella leirimuistoilleen. Itse koen kapselini nielemisen mahdottomaksi. Gospelmusiikin täytyy olla siihen suurin yksittäinen syyllinen. Muutama eniten veisattu laulu on käynyt niin syvällä, että kannan niitä hautaan saakka.

Vastentahtoisesti, kuten ristiä kannetaan.

Koska irtipääsyä ei ole luvassa, voin saman tien tarkastella suomalaista gospelia. Ostan syytösoikeutta. Se, että minä ja gospel emme tule toimeen, ei johdu pelkästään minusta. Suomigospelissa on fundamentaalisia ongelmia. Varo, autuas!

 

Termillä gospel viitataan Suomessa laajempaan hengellisen musiikin palettiin kuin anglosaksisessa maailmassa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa gospel liitetään kiinteästi negrospirituaaliperinteeseen, muistuttavat Janne Könönen ja Tero Huvi suomalaisen gospelin historiaa käsittelevässä teoksessaan Kahden maan kansalaiset. Käsitteet, kuten Christian rock ja Contemporary Christian music, johtavat monisyisiin hierarkioihin, joilta on meillä pelastuttu. Kaikki laulutekstiensä puolesta hengellinen kevyt musiikki luokitellaan Pohjantähden alla gospeliksi.

Lajityypin kotimainen historia on hämmentävän lyhyt. Ensimmäisenä gospelyhtyeenämme pidetään Pro Fideä, joka perustettiin Turussa vuonna 1966. Kansan Raamattuseuran tilaisuuksissa oli kyllä pistäytynyt kansainvälisiä gospelvieraita 1960-luvun alussa, ja Käpylän seurakunnassa vietettiin jazz-säestettyä nuorteniltaa jo 1950-luvulla, mutta kokeilu jäi yksittäiseksi.

Suomen Raamattuopisto aloitti vuonna 1970 Pro Fiden taloudellisen tukemisen. Opisto kuuluu Kansan Raamattuseuran tavoin niin sanottuihin viidesläisiin herätysliikkeisiin ja painottaa toiminnassaan evankeliumin levittämistä. Pro Fide (”uskon puolesta”) ryhtyi toteuttamaan lähetyskäskyä nuorison kielellä, sähkökitaroin ja rummuin: Vain yksin Jeesus voi / meidät pelastaa / Hänen kauttaan ainoastaan / 
kulkee tie taivahan.

Vain yksin Jeesukseen (1969) on gospelia yksiulotteisimmillaan. Pro Fiden laulu opettaa ja on ylipäätään fiksoitunut henkilökohtaiseen uskonratkaisuun. Suomen kaltaisessa nuoressa kulttuurissa arvostetaan moista selkeyttä. Sekulaari puoli osaa eristää gospelin Jeesus-musiikiksi ja gospel taas kaiken opista poikkeavan synniksi.

Harmi. Todellisuus, etenkin uskon, on moniselitteisempi asia.

Kaikki suomalaiset gospelartistit eivät asetu lajin valtavirtaan eli Pro Fiden, The Roadin, Jukka Leppilammen, bass’n Helenin ja kumppanien uuvuttavaan jatkumoon. Tunnetuin vastavoima lienee Jaakko Löytty (s. 1955), joka debytoi vuonna 1974 yhteiskunnallisesti sävyttyneellä albumillaan Asioita joista vaietaan. Heikki Laitinen 
(s. 1943) oli laulanut ja levyttänyt Mikko Heikan kantaaottavia tekstejä jo ennen Löyttyä. Heikka nousi sittemmin Espoon piispaksi.

Suomigospelista on silti jäänyt puuttumaan merkittävä sisäinen oppositioliike. Siksi Löytyn naiivisti poliittinen yhteislaulusuosikki Tilkkutäkki kuulostaa edelleen radikaalilta gospeliksi: Jos tilkkutäkki jostain repee / suuri neula viuhaa / Taas kuroen tuon reiän umpeen / joustavaa ja tiuhaa.

”Taivaan Isän hipiksi” kutsuttu Jaakko Löytty kykenee laulamaan maailmanrauhan ohella esimerkiksi epävarmasta suhteestaan pyhään. Hän on kertonut haastattelussa harmistuneensa kuullessaan, että joku oli tullut uskoon hänen laulunsa voimasta.

Siinä meillä evankeliumin levittäjä.

Virsiperinteestä ja maailmanmusiikista ammentava Löytty on liian omaääninen laulaakseen Jumalan äänellä. Hänen kappaleensa eivät oikein viihdy leirinuotiolla. Tilkkutäkki on hilpeä poikkeus. Löytyn raastavia klassikoita, kuten Kahden maan kansalainen ja Pidä minusta kiinni, on kyllä painettu laulukirjoihin, mutta kokemukseni mukaan niiden laulamista välteltiin viimeiseen saakka.

 

Suomalaisen gospelin ongelma on uskossa oleminen. Voisin loppuikäni kuunnella lauluja Jumalasta, mutta gospelia kestän vain pieninä annoksina. Demarit ovat kadottaneet sosiaalidemokratian, eikä valmiiksi naurettu komedia naurata. Uskovaisetkaan eivät osaa laulaa uskosta. Millainen Jumala vaikuttaa esimerkiksi suomigospelin tunnetuimmassa laulussa Herra, kädelläsi, joka päätyi 1980-luvulla jopa virsikirjaan? Osaisin veisata sen vaikka – tai etenkin – unissani. Niin osaisi moni lukijakin.

Taivaan Isä kuvataan kappaleessa niin lempeäksi ja pyhäksi, että hän tuntuu ankaralta ja epäpyhältä. Herra on vastaus, kun Hänen tulisi olla kysymys. Käsitän uskon kaikkena muuna kuin staattisena hengailuna Jumalan kämmenellä. Haluan epäillä, taistella, hylätä uskon, palata katuvana takaisin ja kokea häivähdyksen autuutta. Suomalaisen gospelin keskeiset teokset eivät tavoita kokemusta.

On kolkkoa ajatella, kuinka vähän ajattelin tätä seurakuntanuoruudessani. Ikävuosina 15–17 veisasin Herra, kädelläsi kymmeniä ellen satoja kertoja kirkkain silmin. Ehdollistuin toistamaan laulumuotoisia uskontunnustuksia, koska niin kuului tehdä. Yksikään vastuullinen aikuinen ei pyytänyt pohtimaan, mistä tässä äkillisessä autuudessa oli kyse. Luotettiin siihen, että keskenkasvuiset eivät kuitenkaan ymmärrä. Lipevät laulut jäivät pesimään alitajuntaan.

Katson rippikuvaani ja tunnen olleeni aivopesty, sisältä kourittu. Seuraavina kesinä säestin ja laulatin muita eli toimin kourinnan välikappaleena. Herra voisi pitää kätensä loitolla niistä, jotka ovat liian nuoria harkitsemaan.

Suomalaisen hengellisen nuorisomusiikin tärkein fyysinen ilmentymä on Nuoren seurakunnan veisukirja, tutummin Punainen laulukirja. Ensimmäinen versio lanseerattiin vuonna 1970 ja viimeisin 2015. Punaista laulukirjaa julkaisevan Lasten keskuksen kustannuspäällikkö Eeva Johansson arvioi, että teoksen eri versioita on myyty yhteensä noin 400 000 kappaletta. Uusintakin on mennyt vajaassa kahdessa vuodessa 30 000. Taantuvalla kirja-alalla nämä lukemat kuulostavat tähtitieteellisiltä.

Seurakuntanuoruuteni sijoittuu vuosituhannen alkuun, jolloin veisattiin vuoden 2000 Punaista laulukirjaa. Tärkeimmät numerot eivät unohdu: 42, 90, 110 – Ylitse merten, Herra, kädelläsi, Tänään Häneen uskon. Tosin kuin uusissa versioissa, takasivuilta ei löytynyt kitaran otetaulukkoa. Piti osata. Kolmenkymmen laulukirjan Tetris-henkinen mahduttaminen suurkeittiölaatikkoon piti osata, jotta leirinuotioiltojen logistiikka toimi. Sivujen väliin liiskaantui hyttysiä. Ahkeran käytön vuoksi Punaiset laulukirjat pysyivät auki kaikista kohdistaan, eikä rivoja piirustuksia ollut tapana tehdä.

Kirjan alkuperäiskuvitus on yksi seikoista, joihin en seurakuntanuorena kiinnittänyt huomiota. Teos on jaettu löyhiin osioihin (Elämä on nyt, Edessämme avautuu tie), joiden avaussivuilla on kuvittaja Pekka Rahkosen tulkintoja laulukirjan kohdeyleisöstä. Aamuin illoin -jakson avauskuvassa poika makaa sängyssään puoli-istuvassa asennossa ja selaa kirjaa. Paksuuden ja kontekstin vuoksi veikkaan Raamattua. Hänen takanaan on risti-ikkuna, tietenkin, mutta miksi pojan pitää olla alasti? Peitto on valahtanut viekoittelevasti lantiolle.

Sama tökerön paljaana olemisen eetos soi laulukirjan kappaleissa. Oman leirini konfirmaatiolaulu Tänään Häneen uskon kuvaa uskonnollisen heräämisen onnea. Isoseksi siirryttyäni agitoin numeron 42 puolesta, sillä Ylitse merten tuntui vastustamattomalta, aavistuksen Bon Jovi -henkiseltä iskusävelmältä. Se on myös metalaulu rippileirin yhteisöllisyydestä. Hyvät hetket syntyivät laulamalla hyvistä hetkistä. Poika voi jäädä lakanoihinsa vaikka koko päiväksi, sillä Hän pitää huolta onnentilan jatkumisesta. Hetki haihtuva on, mutta muuttumaton / Jeesus Kristus aina vierellemme jää.

17-vuotiaana olin isosten vanhaa kaartia, rippileireillä jo kolmatta kesää. Viimeisenä iltana annoimme kaikkemme tekemiimme sketseihin, leikimme, lauloimme ja hiljennyimme hartauteen. Säestin Ylitse merten -suosikin koko jälkipuberteettisella herkkyydelläni.

Jäimme isosten kesken leirikeskuksen aulaan istuskelemaan, kun muut nukkuivat. Pian käytävältä juoksi kolme kyynelehtivää leiriläistyttöä yöpaidoissaan. He halusivat kiittää elämänsä parhaasta viikosta ja halata meitä. Yhden puristus tuntui kestävän muutaman sekunnin liian kauan. Irrottautuessaan hän kuiskasi: ”Sä oot ihana”. Kollegani eivät ehkä kuulleet.

Olisin, kuten sanotaan, ”saanut hänet”. Mitään ei tapahtunut, mitä en myönnä surevani. Mutta kadehdin joskus tuota kitaraa soittavan poikaisosen absoluuttista valta-asemaa. Rippileirin suljetussa systeemissä olin haihtuvan hetken voittamaton, koska sain näppäillä ensimmäisen soinnun. Kymmenet ja sadat veisaustilanteet vahvensivat hierarkiaa. Gospellaulut ovat tämän rakennelman liimaa ja liimalla on tapana toimia, jos sitä pursotetaan kahden riittävän lähellä toisiaan olevan pinnan väliin.

Seksuaalinen jännite kuuluu kaikkeen nuorisomusiikkiin, ja gospel on erityisen tehokasta panomusiikkia. Tosi rakkaudelta edellytetään liikaa malttia. Kiihotus kasvaa, kun normipopin säädyttömyydet peitotaan kolmiyhteydellä ja isketään silmää. Yhteislauluillat ja gospelkonsertit toimivat kätevinä pariutumisalustoina, mitä entiset seurakuntanuoret muistelevat joko kaiholla tai kauhulla.

 

Punaisen laulukirjan kappaleet ja kaltaisensa ovat niin leimallisesti yhdessä laulettavia, että on vaikea edes ajatella jonkun alun perin säveltäneen ne. Suomessa hän on todennäköisimmin Pekka Simojoki. Ylitse merten, Tänään Häneen uskon ja Herra, kädelläsi ovat kaikki Simojoen (s. 1958) käsialaa. Tartu käteen Jumalan, Evankeliumi, Olet valveilla – listaa voisi jatkaa kauan. Vuoden 2015 Punaisesta laulukirjastakin löytyy peräti 36 Simojoen kappaletta, joten sukupolvenvaihdosta odotellaan vielä. Jaakko Löytyn vastaava lukema on 16, muut tekijät jäävät kauas taakse.

Haaveilen taivaallisesta datasta, josta selviäisi, kuinka monta kertaa Simojoen suurimpia klassikoita on yhteislaulettu leirikeskuksissa. Hänen gospelvaltansa todellinen mittakaava hahmottuisi, mutta ihmistä ei ole tehty käsittelemään tuollaisia lukemia.

Kun syytän suomigospelia, syytän suurelta osin Pekka Simojokea sekä monet hänen hittinsä sanoittanutta Anna-Mari Kaskista. Exit-yhtye, Liekit-musikaali, Jakaranda-kuoro ja Afrikkalainen gospelmessu ovat kiintopisteitä, joista Simojoki tunnetaan gospelpiireissä. Sitten ovat Herra, kädelläsi -virren kaltaiset sävelmät, joita lähestulkoon kaikki suomalaiset ovat laulaneet.

Almalta ja Sannilta säästyy helpommin. Heidän musiikkinsa menee ohi, Simojoen tuotantoon osallistutaan.

Simojoki on kiistatta lahjakas popsäveltäjä. Hänen melodiansa takertuvat aivokuoreen eivätkä poistu. Hän on 1980-luvulta lähtien kulkenut suomigospelin evankeloivassa etulinjassa ja kertonut, miltä näyttää ja tuntuu olla uskossa. Siksi haluan tavata hänet.

 

Tamperelaiskahvilan pöytään istuu puuhakas, ruskeasilmäinen mies, joka on kova puhumaan. Lavasaarnaajan on oltava, mutta pyydän häntä kuuntelemaan hetken. Kerron, mitä hänen laulunsa ovat minulle tehneet. Kerron leirien harkitsemattomasta huumasta ja siitä, kuinka vihainen olen, kun sisälläni on käyty luvatta. Ihmettelen Simojoen ja kaltaisensa markkinoimaa käsitystä uskosta turvallisena tilana. Mitä sanottavaa suomigospelilla on meille, jotka emme katso järkeväksi hypätä pää edellä?

Pekka Simojoki nojaa taakse ja huudahtaa: ”Sä olet körtti!”

En kiistä koko tulkintaa. Olemme herännäisyyden johtohahmo Paavo Ruotsalaisen (1777–1852) kanssa saman kylän poikia, Pohjois-Savon Lapinlahdelta. Kannatan körttien nöyrää uskonkäsitystä. Mutta ymmärtääkö Simojoki, mistä puhun?

”95 prosenttia rippileirin käyneistä muistelee näitä lauluja ilolla. Sitten viidellä prosentilla on tuo trauma”, hän arvelee.

Simojoki on pääsemässä vauhtiin. Hän kertoo esimerkkitarinan:

”Ihminen, joka on kauan sitten jättänyt nää hommat, kertoi, kuinka hän suri erään ihmisen kuolemaa, ajoi autolla, ja yhtäkkiä vanha riparibiisi alkoi soida päässä. Ajoi syrjään, itki hetken. Oli alkanut tuntua, että kyllä hän tästäkin selviää.”

Saan kuulla naisesta, jonka jalka oli parantunut, kun tapahtumassa, jossa Simojoki esiintyi, oli rukoiltu hänen puolestaan. Syöpäosastoltakin oltiin soiteltu, kuinka kappale Varjoista maan oli antanut voimia taistella. Ruohonjuuritason riemuvoitoista kuuleminen antaa Pekka Simojoelle pontta jatkaa kutsumuksensa parissa.

Nokitan anekdootilla Jaakko Löytystä ja tämän varautuneesta tavasta reagoida uskoon tulleeseen kuulijaan. Simojoki pyörittelee päätään ja naurahtaa:

”Mä olen aivan onnessani, kun tuollaista tapahtuu! Täytyy sanoa, että en oikein ymmärrä Jaakkoa tässä.”

Pekka puhuu Jaakosta etunimellä, sillä yhteinen historia on pitkä. Molemmat viettivät leijonanosan lapsuudestaan 1960-luvun Namibiassa, missä vanhemmat tekivät lähetystyötä. He kävivät samaa suomenkielistä koulua. Simojoki nimeää Löytyn tärkeäksi gospelesikuvakseen, vaikka musiikillisesti heillä onkin vähän yhteistä. Simojoki on valinnut ilon tien ja kokee saaneensa herätyksen nimenomaan afrikkalaisesta musiikista ja elämänkatsomuksesta.

”Siellä lauletaan pelloilla, kaikkialla. Ja afrikkalainen köyhä jakaa vähänkin saamansa. Jos on saanut laulun lahjan, sitä tulee levittää.”

Kysyn, onko hänen musiikillaan jokin tehtävä. Hän ei kiemurtele.

”Sanopa laulu, jolla ei olisi tehtävää. On sitä huonompienkin asioiden puolesta vaahdottu. Olen kontakti-ihminen, ja kyllä mussa on myös evankelistaa.”

Jokainen käy läpi synkät aikansa, Simojoki myöntää, mutta tällaista sanomaa hän ei halua painottaa nuorille. Ei ”mato, matkamies maan -meininkiä” vaan ”vuorikokemuksia”, kuten Simojoki asian ilmaisee. Jotain, mikä voi antaa voimia vielä vuosien päästä.

Monelle on antanutkin, mutta tämä körtti sympatiseeraa enemmän matoa kuin vuorta. Vuori on järkkymätön, isosti oikeassa. Seura-
kuntanuorina teimme tunturivaelluksia. Uskovaisten piti päästä kiipeämään muiden yläpuolelle. Oltiin lähempänä taivastakin.

Kohtelias ja asiassaan vankkumaton Simojoki antaa läksiäisiksi uuden levynsä. Saan kyydin linja-autoasemalle, mistä Simojoki jatkaa Ylöjärvelle äänittämään. Muiden projektien ohella Exit-yhtyeen kolmekymmenvuotisjuhlat pitävät popevankelistan kiireisenä.

En arvellutkaan, että saisin epävarmuuteni siirrettyä yhden miehen gospelinstituutioon. Eikä Simojoki pystynyt siihen, mihin aikakaan ei ole pystynyt, eli parantamaan gospelhaavojani. Siirryn maallisten joukkoon etsimään lauluja Jumalasta, jota en tunne.

 

Perjantai-ilta, 13.5.2016. Designmuseon viereisellä terassilla nautitaan oluesta ja kevätauringosta. Yhdet vielä – ja kirkkoon! Kiviportaille kerääntyy heitä, jotka myöhemmin kesällä osallistuvat Sideways-festivaaleille. Illan artisti esiintyisi Flow’ssa, mutta vannoutuneimmat ovat täällä tänään, lunastavat läpinäkyvät vinyylinsä aulasta ja hiljentyvät kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Ollaan Mikko Joensuun Amen 1 -albumin julkaisukonsertissa Helsingin Johanneksenkirkossa. Kuullaan jousia, kitaroita, urkuja ja taustakuoroa. Annetaan Joensuun (s. 1986) laulaa Jumalasta ja Jumalan hiljaisuudesta. Amen 1 -levyn kappaleissa mennään ristin juurelle tietämättä aina miksi. Kysellään, voidaan pahoin ja otetaan elämä paljon vakavammin kuin on tapana.

I lay down my burden / When I lay, I feel uncertain / ‘cos I don’t feel the burden’s gone at all.

Kappale Closer My God on vuorikokemus matokokemuksesta. Sen aikana Johanneksenkirkkoon paistaa ilta-aurinko ja aistin kylmien väreiden aallon. Ihmiset tuijottavat alttarille hämmentävän intensiivisesti. Penkkeihin on jaettu tuolloin julkaisemattoman Sunshine-kappaleen sanat, ja hermostunut Joensuu pyytää laulamaan mukana. Tulee halu auttaa yhteisessä asiassa. Jos jumalanpalveluksissa olisi tällaista, istuisin kirkossa joka sunnuntai.

Horjumme kaupungille ravittuina. Tilaan juoman pelkästä tottumuksesta. Sukupolvikokemuksesta puhuminen olisi liioittelua, mutta Mikko Joensuun Johanneksenkirkon konsertti onnistui kiteyttämään ajastamme jotain puhtaasti hyvää. Jos joukko ateisteja, agnostikkoja tai mitä hyvänsä henkeä kumartavia individualisteja voi tulla Herran huoneeseen ja olla laulun voimassa yhtä, on toivoa.

Joensuu on oma lukunsa mutta toisaalta osa trendiä. Merkillepantavan monet 2000-luvun tärkeimmistä suomalaisista lauluntekijöistä käsittelevät tuotannossaan avoimesti kristillisiä teemoja.

Ville Leinosen vakaumus tihkuu esimerkiksi levyn Suudelmitar balladeihin. Joose Keskitalon on vaikea laulaa mistään vetoamatta Herraan, joka ”opettaa kuolemaan”. Paavoharjun ja Lauri Ainalan työt ammentavat virsien tunnelmista. Viitasen Piia esitti viime kesänä Herättäjäjuhlien tunnuskappaleen. Vähäsarjan Herra on mun kanssa on lähivuosien suurimpia singer-songwriter-saavutuksia.

Maassa, jossa Jeesus-musiikki on päättänyt olla Jeesus-musiikkia, ei myydä platinaa pohtimalla uskoa. Menestystä janoavat suomigospelartistitkin ovat joutuneet loikkaamaan maalliseen valtavirtaan. Mikko Kuustonen lauloi ja soitti Pro Fidessä liki koko 1980-luvun, mutta vasta 90-luvun julistuksettomat sooloalbumit tekivät hänestä suositun. Pekka Ruuska ja Juha Tapio ovat tehneet omat siirtymänsä. Anssi Kela olisi tuskin päätynyt Vain elämää -ohjelmaan jatkamalla Yhdeksäs hetki -yhtyeen basistina.

Ex-julistajat vaikenevat Jeesuksesta uusissa suurissa kuvioissaan. Tilalle tulee suomirockin kliseitä, sillä ei heillä ollut gospelaikoinakaan sanottavaa. Jumala oli hoitanut puhumisen. Mikko Joensuun ja Joose Keskitalon kaltaiset artistit puolestaan voivat viljellä taivasta ja helvettiä, sillä massojen miellyttäminen ja käännyttäminen ovat heille yhtä vieraita mekanismeja. Heidän yleisönsä koostuu Suomen maallistuneimmasta väestöstä eli korkeasti koulutetuista yliopistokaupunkilaisista. Ajatus sunnuntaiaamun jumalanpalveluksesta on tässä kontekstissa vitsi. Mutta lauantai-iltana saatetaan ihastella kuppilassa, kun viidesläinen Keskitalo anelee:

Täytyy päästä suojaan, täytyy päästä suojaan / Käy edelläni, Luoja.

Maalliselta laulajalta ei odoteta ristin vastuksia. Uskonnolle allergisetkin kuuntelevat, mikä tekee Joensuusta ja Keskitalosta varteenotettavia evankelistoja verrattuna gospellaulajiin, jotka iloitsevat seurakunnallisissa puitteissaan.

 

Ruskeiden silmien lisäksi Mikko Joensuulla ja Simojoella ei ole hirveästi yhteistä. Simojoen nuorisovirret soivat Johanneksenkirkossakin rutiininomaisesti. Ne kuuluvat talon tapoihin. Joensuun kirkkokonsertti taas oli poikkeus, josta kaikki talon edustajat eivät ilahtuneet. Enimmäkseen toukokuun illasta on silti vaikututtu. Joensuun henki salpaantui jo pelkästä miljööstä:

”Johanneksenkirkon pienimmätkin yksityiskohdat on tehty valtavalla pieteetillä. Se on Suomen kirkoista lähimpänä katedraalia.”

Huolelliset detaljit ja jylhyys – kuulostaa Mikko Joensuun musiikilta. Edeltäjänsä tavoin ylistetty Amen 2 ilmestyi loppuvuodesta 2016. Sunshine kirkkolauluosioineen on mukana.

Haastattelun jälkeen Joensuu kävelee työhuoneelleen viimeistelemään albumia Amen 3, joka julkaistaan keväällä. Jos olisin suomalainen gospelmuusikko, vapisisin kateudesta. Amen-trilogia on tunnustuksellinen kuvaus yhden ihmisen uskonelämästä ja sellaisena yleisinhimillinen, dostojevskilainen. Eikä suuren taiteen tarvitse kumartaa mitään oppia.

Mikko Joensuu ei enää usko Jumalaankaan.

”Amen 3:lla käydään kyllä vuoropuhelua Jumalan kanssa. Mutta lopulta se on vuoropuhelua oman pääni kanssa.”

Samaa dialogia Joensuu käy kahdella ensimmäisellä Amen-levyllään. Vuonna 2008 hän nousi etujoukon tietoisuuteen Joensuu 1685 -yhtyeen solistina, eikä silloinkaan vaiettu vereslihaisesta uskosta. Toki jäljet johtavat kauemmas. Joensuu muistelee ensimmäistä kirjoittamaansa laulua, jonka hän teki 11-vuotiaana. Se kertoi Jumalasta ja masennuksesta.

Kolmekymppinen Mikko Joensuu on silti eri ihminen kuin varhaisteininä. 1990-luvun lopulla hänen arkensa ja juhlansa pyörivät helluntailaisten messujen ja kokousten ympärillä. Uskonnolliseen perheeseen syntynyt Joensuu ei kuunnellut maallista musiikkia ja sai lauluntekokipinänsäkin seurakunnallisista tilaisuuksista.

”Kävin luterilaisten nuorten illoissa, mutta ne laulut tuntuivat vierailta. Helluntailainen gospel on lähempänä kantria ja iskelmää.”

14-vuotiaana hän lauloi Canister-nimisessä gospelyhtyeessä. Hyvistä mikrotason muistoista huolimatta Joensuu ei kaipaa aikaansa uskovaisena muusikkona:

”Se oli varsin naiivia. Pohdittiin, missä ja mitä sai laulaa. Oltiin hirveän tarkkoja maallisen ja hengellisen musiikin välisestä rajasta.”

Amen-levyjä työstäessään Joensuu on pitänyt ohjenuoranaan täydellistä rajoitteiden puutetta. Liki vuosikymmenen mittainen projekti hahmottuu antiteesiksi gospelmaailman ahtaudelle. Vaikka Joensuu on tehnyt kymmeniä kappaleita Jumalasta, häntä ei kiinnosta laulaa, että ”onpa Jumala hieno”.

”Vaatii taitoa, jotta voi välittää laululla haluamansa viestin. Monesti se, että laulat jostain ihan muusta, vie asian, mikä ikinä se onkaan, paremmin perille.”

Mikko Joensuu ei tunne katkeruutta tai vihaa nuoruutensa seurakuntaa kohtaan. Kun syntyy uskovaiseen ympäristöön, kenenkään ei tarvitse käännyttää. Gospel ui elimistöön äidinmaidossa.

”Lapset otettiin mukaan, koska vanhemmat kokivat asian hyväksi.”

Joensuu huokaa, katsoo alaviistoon ja lausuu raskaan sanan ”mutta”: ”Jumala-jutut pitäisi kyllä jättää myöhäisteini-iälle, mieluiten aikuisuuteen. Lapsen ei kuuluu sisäistää Jumala-käsitettä.”

Kokeeko Mikko Joensuu olevansa uskonnon uhri?

”Kaikki lapset, jotka otetaan uskovaiseen elämään vailla aitoa vaihtoehtoa, ovat jollain lailla uskonnon uhreja.”

Aamen sille.

 

Yhdysvaltalaiskirjailija John Jeremiah Sullivan matkustaa esseessään Upon This Rock kristilliseen rocktapahtumaan. Hän löytää festareilta suurenmoista lämpöä. Amerikassa kaikki on suurempaa. Vaikka pidän Sullivanin esseestä, hänen halunsa nähdä kaikessa hyvää on, niin, ei-körttiläinen. Minut on määrätty toimimaan toisin. Matkustan Espooseen nuorten messuun. Tapiolan kirkon julma betoniarkkitehtuuri ei tunnu lämpimältä.

Paitsi silloin, kun silmälasipäinen tyttö saa suukon poikaystävältään. Poika luikkii tiehensä, ja tyttö siirtyy alttarin oikealle puolelle osaksi kuusihenkistä bändiä. Seuraavan kesän rippikoululaisia istuu edessäni juroina hupparipäisinä riveinä. Heillä on sylissään Punaiset laulukirjat, eikä kukaan veisaa mukana. Letkeät sovitukset Pekka Simojoen standardeista eivät vielä murtaudu huppujen sisäpuolelle.

Seuraan esiintyviä seurakuntanuoria, jotka osaavat simojokensa ulkoa. 16-vuotias on Jumalan ja monen muunkin edessä pikkulapsi, vaikka kuinka olisi isonen. Kuinka moni havahtuu parin vuoden kuluttua? Basistipoika soittaa ja laulaa silmät ummessa. Laulut ovat osa hänen vielä kasvavaa kehoaan, eikä hän koskaan pysty karistamaan gospelin klangia pois. Ei, vaikka mieli päättäisi toisin.

Itse päätin toisin hiukan ennen täysi-ikäistymistäni. Erosin kirkosta heti, kun se oli mahdollista. Vuosia myöhemmin kiinnostuin hengellisistä teemoista Simone Weilin ja Terho Pursiaisen kaltaisten ajattelijoiden avustuksella ja ymmärsin heti, että tämä oli ensimmäinen kerta. Olin eronnut kirkosta, en uskosta, sillä uskoa ei ollut. Oli vain uskon melodian hokeminen.

Palatakseni kirkkoon minun tulisi erota seurakuntanuoruudestani. Tämä ei tunnu olevan vallassani. Kuten Mikko Joensuu laulaa kappaleessaan I’d Give You All: ”Don’t waste your time by making things right / When it’s clear that their meant to be wrong.”

Evankelisluterilainen indoktrinaatio saattaa olla lempeää ja duurisointuista. Se on silti opin siirtämistä keskenkasvuisiin. Tulee uhreja. ”Tiedän minne matkani tehdä saan”, lapset veisaavat eivätkä todennäköisesti tiedä. Hiivin pois. Ainakin luulen helpottuvani palauttaessani laulukirjan. Bussipysäkillä on tyhjää, pyhempää. ■