Beta

Mammutti | Olli Lindholm

Kommentoi 0
Teksti: Kuvat: Perttu Saksa

Olli Lindholm on yksinvaltias yhtyeessä, joka myy kotimaassaan kahdessa päivässä levyään saman verran kuin HIM tai Rasmus koko vuoden aikana. Se on aika hyvin mieheltä, joka muutama vuosi sitten oli Peltolammin T-kaupan lihatiskille unohdettu laitossiivooja.

 

Tihuttaa pienen satamakaupungin perjantai-iltaan.

Sokos Hotelin ohi ajavien autojen etuvalot heijastavat asfaltin märkää valokiilaan. Amarillo-yökerhon aukeamiseen on vielä puoli tuntia, mutta ulko-ovella on jo pitkä jono, jonka toinen pää hytisee noin 50 metrin päässä ulko-ovelta, keskellä vilkasta Kaivokatua.

Onneksi 700-henkeä vetävään Amarilloon saa lippuja vielä ovelta, sillä ennakkoliput Yön yökerhokeikalle Kotkassa on myyty tyypilliseen tapaan ryntäyksellä, 40 minuutissa. Lippujonossa hytisee kymenlaaksolaista aikuisväestöä, varusmiehistä varhaiseläkeläisiin. Miehistä aika monilla on pusakkamallinen nahkatakki, sellainen perus-Friitala, jota joskus kuulee kutsuttavan taksikuski-malliksi. Naisilla on korkokengät, piukat farkut ja tukka kuin Dallasin Lucy Ewingilla. Jonon kärkipäässä kahtena huutomerkkinä erottuu irokeesipunkkaripariskunta, mutta muuten Olli Lindholmin fanit näyttävät suomalaisilta, jotka eivät edusta mitään musiikin alakulttuuria tai lajityyppiä. Paitsi Olli Lindholmia.

Pääkaupunkilaisesta perspektiivistä Yön suosio on jotenkin mykistävää: Onko yhtye ylipäätään vielä olemassa? Eikö se hajonnutkaan samalla rysäyksellä Dingon kanssa, joskus Suomi-rockin historian alkuhämärässä, 1980-luvulla? Kuka sitä kuuntelee? 

”Me helsinkiläiset olemme niin onnetonta porukkaa, ettemme tiedosta, että Kehä kolmosen ulkopuolella on valtava joukko ihmisiä, joille Helsingin Bulevardin eteläpuolista maailmaa ei ole olemassa, eikä se kiinnosta heitä. Se on todella iso ja merkittävä kuluttajaryhmä, vaikka he eivät kävisi rokkikeikoilla kuin kaksi kertaa vuodessa”, musiikkilehtien Rumba ja Rytmi päätoimittaja Mikko Aaltonen sanoo.

Luvut kertovat samaa. Yön tuorein albumi, viime vuonna julkaistu Kuolematon myi kahden päivän aikana saman verran kuin HIMin ja Rasmuksen tuoreet levyt Suomessa koko viime vuoden aikana, eli reilut 30 000 kappaletta. Vuonna 2001 julkaistu Legenda-kokoelmalevy on myynyt ihan mahdottomia, yhteensä 118 000 kappaletta.

Viime syksynä Yö teki Suomen rockhistorian massiivisimman konserttikiertueen, joka huipentui kahteen iltaan Finlandia-talossa. Ja nyt kesäkuussa Yö tekee taas historiaa. Suomen suurimman rockfestivaalin, kolmipäiväisen Raumanmeren juhannuksen pääesiintyjä on perjantaina Yö, joka soittaa 1980-luvun hittejään. Lauantaina pääesiintyjä on Yö, joka soittaa 1990-luvun hittejään, ja sunnuntaina Yö, joka soittaa 2000-luvun hittejään.

Suomi-rock on saanut Yöstä Mammutin, kolmella eri vuosikymmenellä megatähteyteen nousseen veteraaniyhtyeen. Ennen Yötä samaan on yltänyt ainoastaan Eppu Normaali. Mutta toisin kuin Yö, se ei ole jaksanut keikkailla kymmenen viime vuoden aikana kuin harvoin.

Ei tosin Yöstäkään ole 2000-luvulle asti jaksanut kuin yksi alkuperäisjäsen. Hänkin on hylännyt rock ’n roll -elämän.

 

Olli Lindholm, 42, on rockaskeetikko.

Äärimmäisen pedantti mies, joka johtaa Yötä ankaralla kurilla. Ja kaikkein puhtainta järjestelmällisyyttä hän vaatii itseltään.

Kun sovimme Imagen haastattelun Kotkan Sokos Hotelin aulaan puoli kymmeneksi, Lindholm soittaa hotellihuoneestaan kello 21.28, varmistaakseen vielä asian. Tasan kahden minuutin kuluttua hissin ovi liukuu auki ja Lindholm kävelee vastaanoton eteen täsmällisesti kuin Pietarin metro. Aivan kuin laulaja olisi hississä katsonut rannekellosta sekunteja: kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän...

”Mun täytyy olla aika säntillinen ja ankara itseäni kohtaan. Se on pakon sanelema juttu, mä olen aiemmin ollut sellainen veitikka tuon kuningas alkoholin suhteen”, Lindholm sanoo.

Yön keikan alkuun on kaksi ja puoli tuntia. Ronski, portsarin kokoinen Lindholm lappaa lastenannosta pasta bolognesea Sokos Hotelin ravintolassa, myös se on pakon sanelema juttu.

”Näin lähellä keikkaa ei saa syödä enempää”, Lindholm sanoo totisena ravintolan tarjoilijalle.

Suomen suurimman rocktähden professionaalisuudessa on jotain koomistakin, sillä Yön neljä muuta muusikkoa tuskin samaan aikaan pohtivat hotellihuoneissaan hiilihydraatteja ja elimistön energiatasapainoa, vaikka lavalle nousemisen kännissä Lindholm on jyrkästi kieltänyt. Julisteissa laulajan nelihenkinen taustayhtye murjottaa kuin 1980-luvun lopulla katolisesta Etelä-Saksasta ikuisiksi ajoiksi karkotettu hevibändi, joka on saanut turvapaikan Tampereelta.

Mutta Lindholmin osalta boheemielämä on ohitse ehkä lopullisesti. Hänelle on käynyt se, mikä entisille ongelmakäyttäjille usein käy: ryyppäys korvautuu äärimmäisellä itsekontrollilla. Vuoteen 2000 asti Lindholmin joi pitkäkestoisesti, epäsosiaalisesti ja sammumishakuisesti. Pahimmillaan viisi tai kuusi vuorokautta putkeen, usein yksin hotellihuoneessa.

”Kun oli taju kankaalla, pääsi muutamaksi päiväksi pois kuvioista.”

Nyt se tuntuu jo aika kaukaiselta, sillä Lindholm ei ole avannut korkkia kuuteen ja puoleen vuoteen. Ei minulle ole enää muuta vaihtoehtoa, hän sanoo.

 

Kun Yö perustettiin vuonna 1981, se maakuntien nuorisomusiikki, jota nykyään kutsutaan Suomi-rockiksi, oli vasta syntynyt. Edellisvuonna Eppu Normaali oli julkaissut Akun tehtaan, levyn, jolla yhtye hylkäsi punk-juurensa lopullisesti. Pääkaupunkiseudulla punk oli muuttunut 1980-luvun alussa Lepakon meikkipoikien uusromantiikaksi, jota edusti marginaalinen Musta Paraati. Satakunnassa romantiikasta tuli pehmeämpää ja iskelmällisempää, Pori-rockia, joka osui isoon markkinarakoon. Yön esikoislevy Varietee (1983) myi muutamassa kuukaudessa enemmän kuin yksikään suomenkielinen rocklevy aiemmin, kaikkiaan hieman yli 60 000 kappaletta.

Suosio oli Lindholmille aika hämmentävää, sillä kajalin alla oli 19-vuotias työtön porilainen levyseppä-hitsaaja, joka oli vielä muutamaa kuukautta aiemmin ollut hommissa Porin kaupungin viemäriosastolla. Nyt hän kävi säännöllisesti Ibizalla ryyppäämässä tai lensi ”vapaapäivänä Vaasaan iskemään naisia”.

Kunnes samoille teiniapajille tuli Dingo. Yhtye aiheutti valtaisan teinihysterian, jonka varjoon Yö jäi. Viimeinen niitti oli, kun lauluntekijä Jussi Hakulinen kyllästyi vuonna 1985 muun yhtyeen alkoholinkäyttöön ja lähti soolouralle. Kappaleiden taso romahti ja yhtyeen uusromanttinen tyyli alkoi hiljaa sihisten hiipua parodisen puolelle.

”Olihan se kaamea tilanne, kun ei kelvannut mihinkään. Meillä oli muutama hassu keikka, ja lippujen hinnat oli ties mitä”, Lindholm muistelee.

Joulukuussa 1986 Lindholmille tuttu porilainen musiikkitoimittaja julisti television Kotimaan katsauksessa, että ”Pori-rock on kuollut”. Lausunto piti paikkansa, sillä Dingo oli hajonnut ja Yö äkkijyrkässä alamäessä. Ensin Lindholm loukkaantui kuin La Scalan primadonna. Sitten hän lähetti Rumban haastattelussa toimittajalle terveiset, joita brittiläiset jalkapallofanitkin kavahtaisivat.

”... on täydellinen mulkku ja hänen suunsa on vittu, mikä on pilattu hampailla. (...) Minä omakätisesti tulen vielä katsomaan, että hänellä on hyvin huono olla. Mies käy saatana punttisalilla ja juo kaljaa ja pelkää, ettei sillä seiso.”

Raastuvassa Lindholm sai maksettavakseen 11 000 markkaa vahingonkorvauksia, jotka kuitattiin Tavastialla järjestetyllä Olli kuiville -solidaarisuuskonsertilla.

”Tosiasiat satuttavat eniten”, Lindholm huokaa. ”Eiväthän lapsetkaan siitä suutu, jos niille sanoo lujaa, vaan siitä, jos niille sanoo tosiasiasta. Mutta ei silti kaikkea tarvitse aina sanoa. Äitini sanoi aina, ettei totuudenpuhujalle löydy yösijaa.”

Yhtäkkiä Lindholm oli taas nollapisteessä. Työttömänä ja ammattitaidottomana. Kun hän tammikuussa 1989 ilmoittautui Servi Systemsin työnhakuun, laitossiivoojan alkupalkaksi luvattiin 26,65 markkaa tunti. Teinityttöjen päiväuni pesi Peltolammin T-kaupassa lihamyllyjä ja -tiskejä. Aamulehden toimituksessa Tampereen Sarankulmassa hän luuttusi lattioita. Kirjassa Yhden Yön tarina (WSOY, 2003) Lindholm kertoo, kuinka hän hinkkasi työparinsa Roiske-Roivaisen kanssa Instrumentariumin ikkunoita Tampereella, kun Popedan mahtisonni Pate Mustajärvi käveli buutsit klonksuen ohitse.

Sen kohtauksen voi kuvitella helposti mielessään: sopivasti leuhka Mustajärvi ja itsetunnon menettänyt rokkikloppi, jonka tähteys oli kuihtunut kahdessa vuodessa kasaan.

”Yritin selitellä, että tässä nyt vedetään vaan happea välillä. Mutta mitä helvetin happea siinä muka vedettiin? Ainoa syy, miksi Yö jatkoi silloin soittamista oli se, ettemme voineet lopettaa, koska meillä oli 120 000 markkaa verovelkaa.”

Viimeisen veroerän Lindholm kuittasi vasta vuonna 1995.

Yö oli silloin uudessa nousussa.

 

Uskonlahko.

Se on ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen. Puoliyöstä Kotkan Amarillo on kuin täyteen ammuttu, Mammuttiyhtyettä ennakoiva mahtipontinen alkunauha pyörähtää liikkeelle kello 23.58. Keikan ensimmäinen laulu alkaa lähes sekunnilleen kello 24, koska Yön johtaja Lindholm on päättänyt keikan alkavan puoliltaöin.

Puolentoista tunnin ajan Yö soittaa pelkästään jättihittejä, joiden kertosäkeen tunnistaa vaikka ei omistaisi ensimmäistäkään yhtyeen levyä: Joutsenlaulu. Särkyvää. Likaiset legendat, Särkynyt enkeli... Kotkalainen 700-päinen yleisö yhteislaulaa kuin olisi oppinut kappaleiden sanat jo kohdussa. Noin 1 400 kättä nousee ilmaan silloin, kun Lindholm antaa luvan. Lavan sivulla heiluva nelikymppinen humalainen kravattimies on taantunut jonnekin vuoteen 1983. Hänet erottaa 80-luvun sifonkihuivisista teinitytöistä vain parrankasvu. Liikutus on samaa luokkaa.

”Soitetaanko me Ihmisen poika vai Kuorotyttö”, Lindholm kysyy ja ojentaa mikrofonin keski-ikäiselle naisfanille, joka nyyhkii liikuttuneena.

”Mä oon kakskytviis vuotta rakastanut sua, Olli... (niisk)... Sä oot Suomen komein mies... (niisk)... Soittakaa Kuorotyttö!”

Mustaan kauluspaitaan, mustiin farkkuihin ja mustiin nahkakenkiin pukeutunut vaalea ja jenkkisiilinen Lindholm muistuttaa enemmän pirkanmaalaista varaosamyyjää kuin varteenotettavaa rocklaulajaa. Mutta hartaus Amarillossa on kuin katolisten messussa. Ja sen Lindholm tiedostaa itsekin.

”Ihmiset ovat vieraantuneet uskonnosta. Joku Pettävällä jäällä -kappale on aika lähellä uskonnollista sävyä. Ihminen kaipaa tällaisessa maailmassa lohtua, ja keikalla on paljon kanssaihmisiä”, Lindholm pohtii.

Seurakunta-viittaukset kuulostavat varmasti oudoilta, jos ei ole nähnyt Olli Lindholmia keikalla. Tai oikeastaan Lindholmin yleisöä. Saman ilmiön ovat huomioineet muutkin.

”Yön lauluissa kerrotaan pysyvistä arvoista. Olli on löytänyt aika nerokkaasti isoimman yhteisen nimittäjän, niiden keikoilla on ihan hillitön hurmos”, Rumban päätoimittaja Mikko Aaltonen sanoo.

Aaltosen mukaan Yö on nyt yhtä tyylipuhtaasti kansankulttuuria kuin Eppu Normaali, mutta sen musiikkia ei nähdä kulttuurihistoriallisesti yhtä merkittävänä. Ja näinhän se taitaa olla. Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maa on 1980-luvun kansallislaulu, tamperelaisen rockin lenkki samassa ketjussa kuin Fredrik Paciuksen Maamme-laulu, Unto Monosen Satumaa ja Juice Leskisen Syksyn sävel. Yön Rakkaus on lumivalkoinen on ainoastaan megahitti.

Siinä on iso ero.

”Osa Eppujen rockpiireissä nauttimasta arvostuksesta tulee yhtyeen punk-taustasta. Yö taas on siirtynyt populaarimusiikin kentällä lähemmäksi iskelmää jo senkin takia, että yhtyeestä puuttuu täydellisesti vastakulttuurinen elementti”, Aaltonen arvelee.

Olli Lindholm ei ole ehkä synnyttänyt suurta kulttuuria, vaan maan mahtavimman yhteislauluyhtyeen. Tai oikeastaan yhteislauluyhtiön, jonka pääjohtajana hän itse työskentelee. Lindholm on muuttunut vuosikymmenessä melkoisesti. Kun 1990-luvun Lindholm oli vielä rankasti ryyppäävä, haastatteluissa törkeyksiä laukova rockjuntti, 2000-luvun Lindholm on kurinalainen viihdytyksen ammattilainen. Boheemia hänessä on saman verran kuin tv:n keskusteluohjelmassa tumman puvun sijasta villapaitaan pukeutuneessa Matti Vanhasessa.Lindholm on löytänyt uuden identiteetin.

Yhteislaulu-Patruunan.

 

”Ne oli ennen vanhaan pelättyjä ja kunnioitettuja tehtaanjohtajia, jotka hommasivat työntekijöiden asiat kuntoon. Eikä patruunoille sen jälkeen tultu soittamaan turpaa”, Lindholm sanoo.

”Kyse on siitä, että Yön suosio on jo kerran kaatunut bändidemokratiaan, jossa kuunneltiin kaikkien mielipiteitä. Päätöksiä ei saatu tehtyä, tai sitten ne olivat huonoja kompromisseja.”

Nyt työnjako on selvä. Yhtyeen neljä taustamuusikkoa ovat ”Oy Lindholm Ab:lla” hommissa, hyvällä liksalla ja työsuhde-eduilla, mutta raivoraitis laulaja päättää, kuinka asiat tehdään ja mitä tehdään: levylle ja keikoille päätyvät kappaleet, aikataulut, raha-asiat, toisinaan jopa keikkabussin viinavaraston. Viime syksynä Lindholmin määräyksestä haettiin Tallinnasta 1 600 eurolla Viru Valgea konserttikiertueelle. Että jätkillä on varmasti hauskaa!

”Teen kaiken ihan viimeisen päälle, koska tämä on minun elämäntyöni. Jos jonain päivänä laulan lavalla Rakkaus on lumivalkoinen -kappaletta ja mietin samalla, että pitäisikö mennä huomenna lasten kanssa Puuhamaahan, niin se ura on sitten siinä”, Lindholm huokaa. ”Sitten tiedän, että palo on loppunut.”

Se tulee olemaan raskas hetki, ja se tulee ennemmin tai myöhemmin. Lindholm arvelee, että hän näkee sillä hetkellä itsensä samalla tavalla kuin hän näki kanveesiin lyödyn suosikkinsa, nyrkkeilijä Mike Tysonin, Iltalehden kuvissa. Tyson makasi kehässä turpa veressä, lyötynä miehenä. Ylivertainen mestari oli menettänyt jotakin maagista. Sitä kohtaloa Lindholm eniten pelkää. Sen takia hän miettii pienimmätkin yksityiskohdat etukäteen. Yön suhteen mikään ei tapahdu sattumalta.

”Olen tarkka siitä, että minulla on aina samanlainen paita ja housut keikalla, teetän niitä tietyssä paikassa. Ja teen aika paljon töitä sen eteen, että minulla on skrodet käsivarret. Teen itsestäni aika suurta jätkää siihen lavan eteen. Se on kukkoilua ja machoilua ja helvetin kornia, mutta se kuuluu tähän hommaan.”

Kun Lindholm laulaa pirstaleisesta elämästä, hän haluaa sen näyttävän uskottavalta. Aivan kuin mustiin pukeutuvalla, uurrenaamaisella lihaskimpulla olisi automaattisesti varaa kertoa siitä enemmän. Niinpä astuessaan lavalle Lindholm vatvoo päätään sivuille tavalla, jonka hän on oppinut Tysonin otteluista. Kyynärpäiden heiluttamisen hän keksi Porin Ässien entiseltä tappelijalta, tikkuaskia vaille kaksimetriseltä amerikkalaispuolustajalta Matt Nickersonilta.

”Se teki tällä lailla aina ennen kuin se löi jotain turpaan”, Lindholm sanoo ja härnää kyynärpäillään kuvitteellista vastustajaa vierellään.

On turha antaa Yön siirappisimpienkaan rakkauslaulujen hämätä. Sillä kotkalaisen yökerhon lavalla testosteronia tihkuva Lindholm muistuttaa siitä Lindholmista, joka vielä vuonna 2002 ajoi Yön keikkatauoilla Tampereella taksia, ”koska ei pystynyt olemaan tekemättä mitään”. Lindholmin ajoasuste oli tietenkin se perus-Friitala-taksitakki, kravatti oli ojossa ja jenkkisiili uhamakkaasti pystyssä. Lindholmin naama oli jokaiselle asiakkaalle tuttu, sillä Yö oli taas kaikkien listojen kärjessä. Suunsoittoahan siitäkin seurasi.

”Onneksi taksikuski on aika anonyymi ihminen, eihän siinä pimeydessä näe kuin kuskin selän. Jos ajat neljäkymmentä tuntia viikossa ja siitä ajasta vaikka kaksikymmentäkaksi minuuttia joudut kuuntelemaan vittuilua, ei se ole ongelma”, Lindholm pohtii.

”Ne ivaajat olivat työtä vieroksuvia tyyppejä, jotka eivät tee elämälleen mitään, pyörivät vain tuossa kylillä ja asuvat vanhempien nurkissa. Jos sellainen rupeaa ivaamaan, ei siitä voi loukkaantua.”

 

Amarillon valot räpsähtävät päälle.

Kotkalaisyleisö alkaa valua lavan edestä kohti yökerhon ulko-ovea. Lindholm on jo harpponut Sokos Hotelin takahuoneeseen, jossa häntä odottaa tölkki energiajuomaa. Muulla yhtyeellä on omat juomansa.

Keikan jälkeen Lindholm hyppää samantien autoonsa ja ajaa vielä yöllä kotiinsa Tampereelle. Kahden tunnin ajomatkan aikana Suomen suurimmasta rocktähdestä tulee Kahden lapsen kurinalainen isä. Kolmas Lindholmin identiteeteistä, Syrjäytymisvaarassa oleva siivooja, on ainakin hetkeksi jäänyt syrjään, mutta vanhasta kokemuksesta Lindholm tietää, että jo huomenna kaikki voi olla taas toisin päin.

Tämäkin suosio voi loppua kuin seinään.

Onhan se tehnyt sen ennenkin.

Siksi Lindholm kontrolloi Yön toimintaa kuin laboratoriotyöläinen. Patruuna pitää työntekijät tyytyväisinä ja huolen siitä, että hittitehdas tuottaa tasaiseen tahtiin sellaista tavaraa markkinoille, joka taatusti myy. Sitä alakuloista ja mahtipontista rock-iskelmää, jonka kertosäkeet taas kesäkuun lopulla hitsaavat 30 000 Raumanmeren Juhannuksen tavallista suomalaista yhdeksi itsesääliseksi yhteislaulavaksi organismiksi.

Ensi syksynä Yö tekee seuraavan hittilevynsä, ensimmäinen kappaleista on jo kirjoitettu. Sanoittajaksi palannut Jussi Hakulinen raapusti Rooman-reissulla lentokoneen oksennuspussiin kappaleen nimeltä Vuori. Vaikka jokainen ammattimuusikko tietää, ettei hittiä voi koskaan varmuudella ennustaa, ei Lindholm siitä niin yllättyisikään. Kolmen vuosikymmenen kokemus antaa tukevan perstuntuman.

”Mä en yksinkertaisesti tajua, mitä se tarkoittaa, kun jotkut yhtyeet sanovat, että he pystyvät tekemään muutakin kuin hittejä”, Lindholm sanoo ja vakavoituu silminnähden.

Ymmärtäähän, että sellainen mietityttää Lindholmia.

Hänelle kun sellainen ei ole enää mahdollista.

Image 5-6/2006