Beta

Luokan uudet häiriköt

Tietokoneohjelma Wilman piti helpottaa koulun ja kodin yhteydenpitoa. Se onnistui liiankin hyvin. Nyt opettajia työllistävät vihaiset vanhemmat, jotka eivät enää usko opettajan sanaan.

 

Eräänä syysiltana biologianopettaja oli menossa viettämään tyttöjen iltaa ystävänsä luokse. Hän oli samana syksynä aloittanut ensimmäisen pidemmän viransijaisuutensa yläasteella. Juuri kun hän pääsi ovesta sisään ja tervehti ystäviään, noin kello kuudelta, hänen kännykkänsä soi. Hänen oppilaansa huoltaja halusi keskustella lapsensa biologiankokeesta. Huoltajan mukaan koealue oli ilmoitettu väärin, ja yhdestä tehtävästä sai suhteessa liikaa pisteitä. Lapsi oli saanut kokeesta 8 ½. Huoltaja kertoi useaan otteeseen olevansa itsekin opettaja ja ymmärtäneensä, että biologianopettaja on ”vain sijainen”. Lisäksi vanhempaa harmitti luokassa arvottu uusi istumajärjestys: oppilaita oli pariton määrä, ja ilman paria oli jäänyt juuri hänen lapsensa. Puhelu kesti parikymmentä minuuttia. Biologianopettaja ymmärsi nopeasti, että hänen ei auta väittää vastaan. Hänen oli sanottava, että hän on varmaan tehnyt virheen, hän tutkii asiaa.

Saunailta meni pilalle. Biologianopettaja ei pystynyt unohtamaan puhelua koko iltana. Kun hän tuli myöhään illalla kotiin, hän istui tietokoneen ääreen. Tunnin ajan hän kirjoitti rehtorille sähkö-postia, jossa selitti asian. Se olikin hyvä tehdä yöllä, sillä aamulla huoltaja soitti rehtorille.

 

Oppilaista äänekkäimmät vievät opettajien kaiken ajan tunnilla. Vanhemmista äänekkäimmät tekevät sen tuntien ulkopuolella.

Ei heitä paljon ole, eikä paljon tarvitakaan. Muutama vihainen äiti tai isä voi pilata opettajan päivän, viikon tai viikonlopun, juuri niin kirjaimellisesti kuin biologianopettajan perjantai-illan.

Vihaisten vanhempien vähemmistö on kasvussa. Koulutoimea koskevat valitukset, kantelut ja oikaisupyynnöt ovat Etelä-Suomen alueella parissa vuosikymmenessä kolminkertaistuneet. Aluehallinto-virastoon tai aiemmin lääninhallitukseen tehtävien valitusten ja kantelujen määrä oli 1990-luvun lopulla säännöllisesti alle sata vuodessa. 2010-luvulla se on ollut joka vuosi yli 300.

Lääninhallitusten ajoilta koko maan tilastoja ei ole saatavilla, mutta Etelä-Suomen alueella tehdään noin puolet koko maan kanteluista ja valituksista. Koko maassa niiden määrä oli viime vuonna 640. Valitukset tehdään oppilasta tai opettajaa koskevista koululakiin perustuvista päätöksistä (esimerkiksi lähikoulun valinnasta). Kanteluja voi tehdä kaikesta opettajien ja muun opetushenkilökunnan toiminnasta. Oikaisupyynnöt koskevat peruskoulun päättötodistuksen arvosanoja tai luokallejättämisiä.

Siitä ei tule kovin monta yhteydenottoa Suomen noin 40 000 opettajaa kohti, mutta on toki muitakin tapoja valittaa. Jotkut tavat ovat aika ikäviä: Voi soittaa rehtorille ja pyytää lapselleen toista opettajaa. Voi laittaa koko luokan vanhemmille opettajaa haukkuvia sähköposteja. Voi syyttää opettajaa lapsen kiusaamisesta. Voi kertoa lapsensa huonon arvosanan olevan opettajan vika.

Opettaja-lehden kaksi vuotta sitten teettämässä kyselyssä kaksi kolmesta opettajasta kertoi vanhempien ottavan usein viikonloppuisin yhteyttä puhelimitse tai sähköpostitse. Joka kymmenes vastaajista kertoi oppilaiden vanhempien uhkailleen valituksilla, oikeustoimilla tai kielteisellä julkisuudella. Uhkailijan kannattaisi tosin huomioida, että julkisuutta on vaikea ohjailla: kun Alppilan yläkoulun erityisopettaja sai huhtikuussa (sittemmin perutut) potkut oppilaan kurittamisesta, valtaosa julkisesta keskustelusta oli opettajan puolella. 

Mutta mistä kasvava valitus johtuu? Suomalainen peruskoulu on kuitenkin maailmankuulu, vientituote, Pisa-voittaja. Suomalaiset opettajat ovat poikkeuksellisen korkeasti koulutettuja, ja peruskoulua on aina pidetty Suomen menestyksen peruspilarina, Nokia-insinöörien, formulakuskien ja kapellimestarien yhteisenä kehtona.

Kodin ja koulun välisen yhteydenpidon on mullistanut tietokoneohjelma nimeltä Wilma. Se on kätevä koulumaailman some, mutta se kertoo myös suuremmasta muutoksesta koulussa ja yhteiskunnassa.

 

Yli miljoonalla suomalaisella on käyttäjätunnus ja salasana Wilmaan.

Kun opettaja kirjautuu Wilmaan, hän näkee sieltä oman työjärjestyksensä, oppilaidensa tiedot ja oppilaiden, näiden huoltajien ja koulun muun henkilökunnan lähettämät viestit. Hän voi merkitä Wilmaan kunkin oppilaan poissaolot, myöhästymiset, arvosanat ja tuntikäyttäytymisen ja pitää siellä opetuspäiväkirjaa.

Kun oppilas kirjautuu Wilmaan, hän näkee lukujärjestyksensä, koe- ja kurssiarvosanansa, viestit opettajilta, kurssitarjottimen, tulostettavia lomakkeita ja niin edelleen.

Oppilaan huoltaja näkee omilla tunnuksillaan oppilaan lukujärjestyksen ja arvosanat, poissaolot ja muut tuntimerkinnät, koulun tiedotteet sekä opettajien viestit.

Wilma on korvannut reissuvihkot, tiedotemonisteet, kokeiden allekirjoitusrumban ja ison osan opettajanhuoneen puhelinliikenteestä.

Vaasalainen StarSoft suunnitteli Wilman nettikäyttöliittymäksi yrityksen oppilaitoshallinto-ohjelmille. Sen alkuperäinen tarkoitus oli säästää lukiolaisia ja lukioiden kanslisteja paperityöltä, kun luokattomassa lukiossa tehdään kurssivalintoja. Pikkuhiljaa siihen on lisätty muita ominaisuuksia.

Wilma yleistyi kouluissa 2000-luvun puolivälissä, ja nyt sitä käytetään jo yli 1 350 koulussa. Sillä on myös kilpailijoita, kuten Helmi ja Kivahko.

StarSoftin tuotekehityspäällikön Jarto Tarpion mukaan Wilman laajuista kokonaisuutta ei ole maailmallakaan. Aikooko vaasalainen perheyritys StarSoft ulkomaille? Wilma voisi olla Suomen seuraava Angry Birds.

”Olemme miettineet, mikä olisi se oikea hetki lähteä ulkomaille. Jos siellä yksittäinen koulu haluaa tuotteemme, ongelma on, ettemme pysty järjestämään tarpeeksi hyvää tukea”, Tarpio selittää. ”Pitäisi käynnistää kunnon vientiprojekti. Joko tehdään kunnolla tai ei tehdä ollenkaan.”

Opettajien kannalta Wilma on hyvä ja huono asia. Toisaalta se on erinomainen, kätevä työväline.

”Hyvä puoli on, että sen kautta pystyy koko ajan olemaan yhteydessä vanhempiin. Vanhemmat saavat tiedon jokaisesta myöhästymisestä. Ja tekninen tieto välittyy kätevästi”, sanoo eräs historianopettaja.

Toisaalta sillä on välillisiä vaikutuksia. Wilma herättää historian-opettajassa saman huolen kuin esimerkiksi Facebook monissa:

”Onko se kuitenkin vähentänyt kasvokkaista yhteydenpitoa vanhempiin ja syvällisempää keskustelua lapsen ongelmista?”

Eräs yläkoulun kieltenopettaja muistelee, että Wilma-mullistukseen suhtauduttiin pääsääntöisesti positiivisesti, vaikka teknisiä ongelmia ja maahanmuuttajaperheissä kielellisiä vaikeuksia joskus olikin.

”Vasta jälkeenpäin on huomattu, miten kommunikointi on muuttunut. Aluksi ehkä se kynnys kirjoitella ja lähettää kaikenlaista Wilman kautta oli korkeampi.”

Nykyään kynnys lähettää kaikenlaista on hyvin matala. Sen kieltenopettaja on saanut kokea.

 

Läksyt tekemättä. Läksyt tekemättä. Läksyt tekemättä. Läksyt tekemättä.

Joka kerta, kun oppilas tulee tunnille läksyt tekemättä tai räplää kännykkäänsä kielloista huolimatta, kieltenopettaja miettii tarkoin, miten hän kirjoittaisi asian Wilmaan niin, ettei kotona ymmärrettäisi väärin.

Siis millä lailla väärin?

”Ettei siitä välity väärää viestiä, että jotenkin vaikka kiusaan heidän lastaan”, kieltenopettaja kertoo.

Kun hän merkitsi erään oppilaan tietoihin kerta toisensa jälkeen ”läksyt tekemättä”, tämän huoltaja oli sitä mieltä, että kieltenopettaja valehtelee ja otti yhteyttä lapsensa luokanvalvojaan ja rehtoriin. Todettiin, että opettaja on toiminut oikein. Huoltaja kuitenkin väitti edelleen, että koulun opettajat tekevät epärehellisiä merkintöjä Wilmaan.

”Siinä kohtaa mietti, että miten tämän nyt voisi selkeämmin sanoa, että läksyt on tekemättä.”

Tilanne tulehtui muutenkin. Huoltaja alkoi lähettää viestejä päivittäin.

”Se oli osittain henkilökohtaisuuksia ja osittain ammattitaitoa ja muuta pilkkaavaa. Kuulemma koulussa käytetään henkistä väkivaltaa ja kiusataan hänen lastaan. Ja että tämä lapsi ei voi osallistua enää opetukseeni, koska kiusaan häntä. Ja uhkailtiin jatkotoimenpiteillä.”

Pahimmillaan opettaja mietti jo illalla kotona, millaisen ikävän viestin saisi seuraavana aamuna lukea. Hänellä oli tapana avata Wilma ensimmäisen oppitunnin aikana ja merkata poissaolijat, mutta enää hän ei uskaltanut. Hän painoi aamutuntien poissaolijat mieleensä ja kirjautui Wilmaan vasta, kun oli hyppytunti. Silloin oppilaat eivät olleet näkemässä, miten hän reagoi siellä odottaviin viesteihin.

”Se oli tosi ahdistavaa, kun Wilma on kuitenkin työväline. Opetin tätä lasta neljä päivää viikossa, ja aina piti laittaa merkintä, onko hän paikalla. Koin velvollisuudekseni merkata, jos hän vaikka lähtee ovet paukkuen tunnilta ja huutaa haistavittua. Mutta tosi tarkkaan piti miettiä, että mitä voin kirjoittaa niin, että se on mahdollisimman neutraali, ettei siinä näy mun ahdistus ja ärsytys.”

Opettaja alkoi miettiä, tekeekö hän sittenkin jotain väärin. Ei kai hän huomaamattaan kiusaa oppilasta? Siitä huolimatta, ettei ryhmän parinkymmenen muun oppilaan kanssa ollut mitään vaikeuksia.

”Stressasin, että kai mun esimies tajuaa, että mä en ole tehnyt mitään väärää. Kai kaikki mun ympärillä tajuaa, että mä olen oikeasti hyvä opettaja? Tulkaa mun tunneille katsomaan, mä en kiusaa ketään! Pelkäsin, että mun maine mustataan, että käytävillä alkaa liikkua huhuja.”

Asiaa ei parantanut, että opettajalla oli määräaikainen työsuhde, ja hän toivoi saavansa jatkaa koulussa myös sen päätyttyä.

Koulussa sovittiin, että rehtori hoitaa suoran yhteydenpidon, joten kieltenopettajan kaikki viestintä huoltajan kanssa tapahtui Wilman välityksellä. Kun huoltaja tuli kouluun tapaamaan rehtoria ja luokanvalvojaa, kieltenopettaja näki hänet kaukaa käytävällä.

”Ei olla käsipäivää ikinä sanottu, lähetellään vaan näitä viestejä.”

Kun seuraavat todistukset jaettiin, oppilas ei ollut tyytyväinen saamaansa arvosanaan ja lähetti kieltenopettajalle Wilma-viestin jossa kutsui tätä muun muassa lehmäksi ja huoraksi.

Rehtorin mielestä viestiin ei kannattanut puuttua, sillä lapsella oli muutenkin niin paljon ongelmia.

Myös oppilaan vanhemmalta tuli viesti. Oppilas oli kuulemma saanut väärän arvosanan, ja se on opettajan syy, sillä oppilaan arvosanat ovat laskeneet sen jälkeen, kun opettaja vaihtui.

Lopulta oppilas vaihtoi opetusryhmää. Se oli kieltenopettajalle tavallaan helpotus, tavallaan pettymys.

”Koin sen vähän palkintona hänelle. Kun oli tällainen hirveä opettaja joka laittoi ne merkinnät… Haluan ajatella, että sen oli johonkin se viha ja raivo purettava, että se ei ollut mitään henkilökohtaista.”

 

Kaikki oppilaatkaan eivät ole Wilmasta innoissaan. Facebook-ryhmässä ”Wilma pilasi elämäni” on yli 50 000 jäsentä. Se perustettiin viime syksynä.

”Se oli sen takia kun se Wilma tuli niin yhtäkkiä, se alkoi ottaa päähän”, kertoo yksi perustajista, kasiluokkalainen Katja Nordfors.

Hänen luokkansa Helsingin venäläisessä koulussa on käyttänyt Wilmaa runsaat kaksi vuotta. Nordforsin mielestä opettajat kirjoittavat merkintöjä kotiin yhä pienemmistä asioista.

”Kaikki asiat, mitkä ennen oli salassa, ei ole enää. Tuntikäyttäytyminen, pienikin asia, mitä opettaja ei ennen olisi soitellut kotiin, tulee nykyään heti näkyviin. Alkaa ärsyttää.”

No sen uskoo. Nordforsin mielestä Wilma vie teini-ikäisiltä oppilailta itsenäisyyttä ja vastuuta.

”Siellä on ihan hyödyllisiä juttuja, sieltä saa vaikka koealueet näkyviin ja opet saattaa merkata läksyt. Mutta kyllä ihmiset laittaisivat asioita enemmän ylös itse ja ottaisivat itse vastuuta, jos sitä ei olisi. Nykyään aika harvoilla meidän luokkalaisilla on edes kalenterit messissä. Mulla on.”

Parhaimmillaan tai pahimmillaan Wilma toimii niin, että kun oppilas esimerkiksi heittää kuminpalalla toista tunnilla, opettaja merkitsee sen saman tien luokkahuoneen tietokoneella Wilmaan. Sitten huoltajan kännykkä kilahtaa saapuneen sähköposti-ilmoituksen merkiksi. Ja pian oppilaan kännykkä pirisee, kun iskä soittaa töistä kysyäkseen, että mitä siellä luokassa tapahtuu.

Iskälle voisi vastata, että ei kuulu sulle.

StarSoftin Jarto Tarpiolle Wilma-kritiikki on tuttua. Hän ymmärtää murrosikäisiä. Mutta StarSoft on pyrkinyt parantamaan tilannetta. Esimerkiksi toiminto nimeltä ”poissaolojen seuranta” vaihdettiin ”tuntimerkinnöiksi”, jotta opettajat voisivat vapaammin kirjoittaa siihen myös positiivisia huomioita.

”Meille on tullut ehdotuksia, että lisättäisiin automaattista läsnä-oloseurantaa jonkin tägin tai vastaavan avulla”, Tarpio kertoo.

Eli että vanhemmat voisivat reaaliaikaisesti vaikkapa kännykkäpaikannuksen avulla seurata, mitä lapsi koulussa tekee. Tägätty lapsi vanhempansa kännykässä olisi kuin yhdistelmä elävää tamagotchia ja pantarangaistusta kärsivää rikollista. Toiminto antaisi vanhemmille omituisen roolin ja käsityksen siitä, kuka valvoo ja kasvattaa lasta tämän koulupäivän aikana.

”Sille olemme sanoneet ei. Ei ole oppilaan velvollisuus kantaa tägiä. Pidämme huolen, ettei Wilmaa viedä sille tasolle, että sitä voisi perustellusti kutsua isoveli valvoo -järjestelmäksi”, Tarpio lupaa.

Wilma pilasi elämäni -ryhmän aktiivisimmat jäsenet eivät tosin vaikuta lainkaan ärsyyntyneiltä Wilma-merkinnöistään. He lähettävät ryhmän sivulle ruutukaappauksia opettajien heistä tekemistä merkinnöistä, esimerkiksi tällaisista pikku kepposista:

Hakkasi pulpettia otsaan ainakin neljä kertaa, suuttui toisen oppilaan saadessa vastausvuoron ja heitti terottimen opettajaa päin kiroillen samalla.

Sukkasillaan juostiin ulkona kurassa välitunnin aikana, kengät jalkaan!

Temppuili, kirosi eikä suostunut tekemään matematiikan tehtäviä. Olisin laittanut kansliaan tekemään tehtäviä, mutta lähti omin luvin pois.

Kännykkä tunnilla mukana, häiritsi tuntia kattila päässä.

Liimasi juuston koulun seinään.

 

Espanjanopettaja huomasi eräänä koulupäivänä kello 11, että seiskaluokkalainen oppilas oli humalassa. Lapsen repusta löytyi mandariini ja vodkapullo. Vanhemmat hälytettiin koululle.

”Se isä oli vähän niin kuin ylpeä. Me oltiin että tajuatko sä, että lapsi on vatsahuuhtelussa ja tänne tulee kohta poliisi. Isä vaan hörisi.”

On koululaisia, joista on kovaa vauhtia tulossa toisen polven syrjäytyneitä. Espanjanopettaja kuvaa näiden oppilaiden kotien kanssa asioimista näin:

”Ensimmäiseksi sieltä tulee, että ’te vainoatte mua vieläkin, miksi te ette anna mun olla rauhassa. Koulussa oli aina paskaa, ja se on vieläkin paskaa ja te ootte mun lapsellekin ihan paskoja.’ Tätä voi joutua kuuntelemaan vanhempainvartissa tuntitolkulla. Se koulu-surkeus on jollain tavalla periytyvää.”

Mutta sitten on toinen ongelmaryhmä. Siitä ryhmästä espanjanopettaja on melkein enemmän huolissaan kuin syrjäytyvistä perheistä.

”Yleensä ne päihteiden käytöstä tai vastaavasta kärsivät ovat jonkun sosiaaliturvan piirissä. Mutta sitten on nämä, jotka vievät lapsensa yksityiselle psykiatrille, vaikka ovat itse sekaisin kuin seinäkello, ja lapset sekoilevat ympäriinsä ja ihmettelevät, että miksi he siellä psykiatrilla käyvät, mutta isiä ei ole näkynyt kotona kolmeen viikkoon. Ne on erilaisia ne ongelmat, mutta etenkin sieltä päästä ne vanhemmat tulevat tosi hanakasti lankaa pitkin.”

Espoolaisen Auroran alakoulun rehtori Martti Hellström sijoittaa oppilaiden huoltajat kuvainnollisesti U-käyrälle. Hän korostaa, että valtaosa on käyrän keskivaiheilla. Heillä kaikki on oikein hyvin. Mutta käyrän toisessa ääripäässä ovat lastensuojelun asiakkaat, toisessa hyvin toimeentulevat ja koulutetut.

”Heille lapsi on formula, jota pitää trimmata. Niillä on kovat suorituspaineet ja odotukset koulua kohtaan”, Hellström sanoo.

Jos perinteiset ongelmavanhemmat ovat syrjäytyneitä tai syrjäytymisvaarassa, uudet ongelmavanhemmat ovat hyvin koulutettuja ja menestyvät työelämässä. Perinteiset eivät käy vanhempainilloissa eivätkä vastaa viesteihin, uudet ovat erittäin aktiivisia ja soittelevat viikonloppuisinkin. Perinteiset eivät luota kouluun ja uudet – no, eivät luota kouluun.

 

Kaksi alakoululaista tappeli. Se oli koulun vararehtorin mukaan ”peruspainia”. Asia hoidettiin koulussa, oppilaat sopivat tapauksen keskenään ja rangaistukset jaettiin ja kärsittiin. Mutta sitten toisen oppilaan vanhemmat tekivätkin tappelusta rikosilmoituksen.

”Poliisi soitti meille ja kysyi, että ettekö te osaa hoitaa tällaisia asioita siellä koulussa”, vararehtori kertoo.

Sama perhe myös ilmoitti, että tästä lähin oppilaan ja rehtorin välisissä keskusteluissa pitää olla aina perheen juristi läsnä.

Vararehtori on selvitellyt paria sellaistakin tapausta, jossa 15 vuotta täyttänyt oppilas on ollut vaarassa joutua rikossyytteeseen, esimerkiksi koulun tietokoneiden väärinkäytöstä, mutta silti oppilaan omat vanhemmat ovat ehdottomasti halunneet poliisin käsittelevän asian. Eli koulun rangaistuksen sijaan lapsi on ollut vaarassa saada merkinnän rikosrekisteriin.

Vararehtori kertoo saavansa huoltajilta viestejä, jotka alkavat: ”Kirjoitan tätä perheemme juristin läsnäollessa.”

Tätä on koulun juridisoituminen. Sen sijaan, että käytöshäiriöt, tappelut ja muut pikkuongelmat ratkaistaisiin koulussa, oppilaan huoltajat soittavat poliisille tai lakimiehelle.

Tai sitten vanhemmat käsittelevät niitä vain keskenään. Vararehtorin mukaan yksi kauheimmista asioista opettajalle ovat ”sähköpostiketjut”. Sellainen syntyy, kun joku luokan vanhemmista kirjoittaa opettajasta kielteisesti luokan kaikille muille vanhemmille ja siitä alkaa keskustelu. Opettaja itse ei tästä tiedä eikä voi siihen osallistua.

”Joissain tapauksissa ne ovat olleet täysin perättömiä juttuja, oppilaat ovat kertoneet jotain huhupuheita kotona, tai ne ovat liittyneet opettajan yksityiselämään. Siihen eivät suinkaan osallistu kaikki vanhemmat, mutta ehkä muutama saattaa lähteä pyörittämään sellaista peliä. Se on todella hankala ja musertava kokemus.”

Koulu on yrittänyt kehottaa vanhempia mieluummin ottamaan yhteyttä suoraan opettajaan tai rehtoriin.

”Mutta kouluamme avustava lakimies on sanonut meille, että niin ei voi tehdä. Että se kuuluu vanhempien sananvapauteen, että he voivat sanoa ihan mitä lystäävät.”

Jos oppilaan sana on opettajan sanaa vasten, oppilaan sana painaa hämmästyttävän usein vanhemmille enemmän.

Esimerkiksi eräs kieltenopettajan koulun oppilas hakkasi koulun sählymailan säpäleiksi jumppasalin seinään. Huoltajat eivät uskoneet opettajan asiasta lähettämää viestiä. He uskoivat ennemmin alakouluikäistä lastaan, joka väitti, että maila hajosi pelitilanteessa.

Jotkut oppilaat osaavat käyttää tätä hyväkseen, kertoo kieltenopettaja. He sanovat opettajalle, että ”no, laita vaan viesti mutsille”. Mutsi ei kuitenkaan usko opettajaa.

Eihän opettaja tietenkään ole erehtymätön. Mutta kuinka monella opettajalla on henkilökohtainen intressi keksiä oppilaalleen ikävyyksiä? Ja millä ajalla he tekisivät sitä? Yleensä virkamiehiä moititaan laiskuudesta, mutta jostain syystä opettajia epäillään yliaktiivisuudesta ja oman työtaakkansa lisäämisestä.

Jos vararehtori saisi esittää yhden toiveen oppilaidensa vanhemmille, mikä se olisi?

”Sitä toivoisi aina, että perheillä olisi enemmän aikaa lapsille. Ja toisaalta, että vanhemmat luottaisivat siihen, että ainakin me täällä oikeasti yritetään toimia lapsen parhaaksi, kasvattaa sitä nuorta ja lasta, ja että kyllä opettajat pääasiassa ajattelee näissä asioissa oppilaiden parasta.”

Kuulostaa vaatimattomalta toiveelta, mutta sitä se ei ole.

 

Opettaja ei enää saa asemansa mukana oppilaiden kunnioitusta – eikä vanhempien. Se on viime vuosikymmenten suurin muutos suomalaisessa koulussa, sanoo Martti Hellström, joka on työskennellyt 22 vuotta rehtorina.

”Äitini on käynyt oppikoulua ennen toista maailmansotaa. Opettajalla oli silloin valta kuin Jumalalla. Jos opettaja ei tykännyt oppilaasta, oppilas erotettiin oppikoulusta. Ja tätä edeltävälle sukupolvelle opettaja edustikin Jumalaa”, Hellström sanoo.

Suomessa opettajia on perinteisesti arvostettu enemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Kirjassaan Koulun pirulliset dilemmat (2012) kouluhistorioitsija Jari Salminen mainitsee syiksi Suomen myöhäisen teollistumisen ja modernisoitumisen. Opettaja, ja erityisesti oppikoulun opettaja, oli pitkään monen köyhän ja takapajuisen kylän ainoa kouluja käynyt ihminen.

Kun siirryttiin peruskouluun, opettajaa ei enää pidettykään lapsen tulevaisuuden takaajana. Samalla opettajan auktoriteetti alkoi kaventua.

Koulu ei ole ainoa, jota muutos on koskettanut.

”Tällä hetkellä asiakkaat vetävät turpaan lääkäreitäkin! Koko kulttuuri on muuttunut, ei ole enää alamainen–hallitsija-asetelmaa. Kaikkiin virkamiehiin suhtaudutaan samalla tavalla kuin Siwan kassaan tai missä tahansa asiakaspalvelutehtävässä olevaan”, Hellström sanoo. ”Paitsi armeijassa, jossa niillä on aseet.”

Kun opettaja ei enää saa asemaansa suoraan Jumalalta, hänen on ansaittava luottamus. Perheiden on koettava, että koulu on heidän puolellaan eikä heitä vastaan.

Koulu on ensimmäinen instituutio, joka käyttää ihmiseen rangaistusvaltaa, Hellström huomauttaa. Opettaja voi poistaa seitsenvuotiaan luokasta tai määrätä tälle jälki-istuntoa. Opettajalla on myös monipuolisemmat valtaoikeudet kuin oikeastaan kellään muulla virkamiehellä: opettaja määrää säännöt, tutkii tapaukset, antaa rangaistukset ja vielä valvoo ne.

”Vaikka sitä valtaa käytettäisiin koulun kannalta oikein, aina kun kotiin otetaan yhteyttä asiassa, jossa lapsi on toiminut väärin, ensimmäinen reaktio on, että syy on koulun.”

Rehtori kertoo esimerkin. Eräs oppilas kiroili rumasti ja sai 15 minuuttia jälki-istuntoa. Sattumalta oppilaan vanhempi oli käynyt koululla ja kuullut käytävällä toisen lapsen kiroilevan. Hän ei voinut hyväksyä, että hänen lapsensa sai jälki-istuntoa, kun ei se toinenkaan saanut.

”Tämä on niin herkkä tilanne, kun emme voi valvoa kaikkea. Jos omalle lapselle kasaantuu tällaisia kokemuksia, se rapauttaa luottamusta.” 

Luottamusta syö myös se, että vanhemmat ja koulu saattavat olla täysin päinvastaista mieltä kasvatuksesta ja siitä, mitä lapselta voi vaatia. Onko koululla ja vanhemmilla esimerkiksi oikeus vaatia lasta tottelemaan? 

”Tottelemisen taito on demonisoitu, se on jotain lammasmaista”, Hellström sanoo. ”Koulu järjestelmänä ei voi toimia, jos joka asiasta pitää neuvotella.”

Yksi sellainen asia on väkivalta. Koulussa opetetaan, että jos joku lyö, älä lyö takaisin vaan lähde hakemaan apua. Mutta sitten on vanhempia, jotka ovat käskeneet lastaan lyömään takaisin.

”Kun ei ole enää homogeenistä käsitystä, mitä on hyvä käytös, on hirveän vaikea käydä keskustelua kodin kanssa. On ensin käytävä kauan keskustelua, mitä meillä on oikeus vaatia.”

Luottamuksesta osa on varmasti mennyt ihan syystä. Vanhemmille on luvattu asioita, joita kunnat eivät pysty pitämään. Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa sanotaan, että ”oppilaan huoltajien on voitava vaikuttaa varsinkin opetussuunnitelman kasvatustavoitteiden määrittelyyn”. Huoltajilla on kuitenkin olemattoman pienet mahdollisuudet vaikuttaa lastensa opetukseen kunnallisissa kouluissa. Yli puolessa kouluista on sisäilmaongelmia, kaikille tarvitseville ei riitä koulunkäyntiavustajia, kunnat lomauttavat koulujen henkilökuntaa.

Opettajien ammattijärjestön OAJ:n kehittämispäällikkö Nina Lahtinen huomauttaa, että on tilanteita, joissa huoltajien pitääkin nostaa meteli. 

”Oppilaan oikeuksista huolehtiminen on huoltajan velvollisuus. Aluehallintovirastot tekevät vain peruspalvelujen arviointia, esimerkiksi että kuinka monen oppilaan koulu on viiden kilometrin etäisyydellä kotoa. Mutta se ei tee asioille mitään, se vain raportoi.”

Huoltajan on tehtävä kantelu aluehallintovirastoon, jos asia ei muuten kunnassa etene. Senkin jälkeen se etenee hitaasti.

”Kantelun tutkiminen kestää 6–8 kuukautta. Jos ajatellaan, että olen tyytymätön lapseni koulunkäyntiin ja teen kantelun, tämän vuoden puolella ei tapahdu mitään. Järjestelmä on hidas, byrokraattinen ja kirjallinen. OAJ on aidosti huolissaan, miten aluehallintovirastojen opetustoimen tarkastajien aika riittää.”

Sitä paitsi ankarin seuraus kantelusta on huomautus. Lahtinen toivoo, että avit voisivat käyttää myös sakon uhkaa, teettämisuhkaa ja keskeyttämisuhkaa, erityisesti opettajien lomautustilanteissa.

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka on huomauttanut jo moneen kertaan, että oppilashuolto ei toteudu yhdenvertaisesti koko maassa eikä valtionohjaus nykyisellään velvoita kuntia riittävästi.

Valitukseen on siis aihettakin. Vanhemman on valvottava lapsensa etua. Valitettavasti vain oman lapsen etu ei aina ole koko luokan etu.

 

Koulussa on aina joukko, vaikka suomalaiset ovat tottuneet olemaan yksilöitä.

Vanhemmat pyytävät yhä useammin lapselleen uutta opettajaa, kertoo vararehtori. Yhä useammin he myös kritisoivat jotakin oppiainetta, koska heidän lapsensa ei pidä tai ”hyödy” siitä. Useimmiten aine on yläkoulun tyttöjen liikunta. Myös kielet ja matematiikka saavat kritiikkiä – vararehtorin mukaan sellaiset aineet, jotka vaativat pitkäjänteistä työskentelyä.

”Vanhemmilta voi tulla myös viestejä, että ’meidän tyttö ei tykkää liikunnasta ollenkaan, me ollaan päätetty, että sen ei tarvitse osallistua siihen enää’.”

Jos oppilas ei kerta kaikkiaan käy liikuntatunneilla, ja huoltajankin mielestä se on ok, koulun on jollain lailla selvitettävä asia. Ehkä jopa keksittävä jokin muu suoritustapa. Oppilas voi pitää vaikkapa liikuntapäiväkirjaa.

”Ihmiset vaativat, odottavat ja ulkoistavat”, summaa Auroran koulun rehtori Hellström. ”Ne haluavat kuka nahkapäällysteisen ratin autoonsa, kuka mitäkin, kun kaikessa saa valita. Koulu on yhteiskunnan ainoita saarekkeita, joissa valintaoikeus ei voi toteutua, koska siellä on iso ryhmä. Opetusta ei voi järjestää eri tavalla yhtä aikaa useammalle oppilaalle. Vanhemmat törmäävät tähän ensimmäistä kertaa vasta koulussa, heitä ei ole valmennettu siihen.”

Törmäys on kova, ja koulun on miltei pakko joustaa.

Professori Veli-Matti Värrillä Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksiköstä on opettajien ja oppiaineiden valikoimiselle hienompi termi: se on individualisaatiokertomus.

”Globalisaation aikana liberaalin subjektin tarina alkaa olla kypsä. Vanhat kertomukset eivät enää tosiaankaan tavoita ihmisten elämismaailman tasoa.”

Vanhoilla kertomuksilla Värri tarkoittaa aikaa, jolloin ihmiset identifioituivat sosiaalisiin luokkiin ja oikeisiin yhteisöihin ja antoivat niiden määrittää suhteensa instituutioihin. Globalisaation aikakaudella niillä ei ole enää yhtä suurta merkitystä.

”Perheet ovat yksilöitä. Perheet ovat yhä heterogeenisempiä, on maahanmuuttajia ja erilaisia maailmankatsomuksia. Ilman muuta on selvää, että suhde auktoriteetteihin ei enää ole yhtä itsestäänselvä ja autoritäärinen. Koulu on edelleen tärkeässä roolissa, se joutuu edustamaan yhteisiä arvoja, mutta mitä ne arvot ovat? Se on ongelma.”

Se on ongelma, sillä koulun arvot ovat tärkeämpiä kuin ne yrityksen strategiavihkosesta löytyvät höpinät. Koulussa keskustelu yhteisistä arvoista on keskustelua esimerkiksi siitä, pitääkö lyödä takaisin, kun joku lyö.

Mikä mahtaa olla individualisaatiokertomuksen seuraava luku?

”Se tendenssi on jo näköpiirissä, että Suomessa on erittäin vauraita ja vaurastuvia ja hyvin toimeentulevia ihmisiä. Varmasti heidän piirissä on tietty osa, joka uusliberalismin hengessä kaipaa mahdollisuutta ostaa privaatteja koulupalveluita”, Värri epäilee.

Kieltenopettajalla on näille termi valmiina: ”Premium-opetuspalveluja.”

Eihän ruokaympyräänkään enää uskota. Viralliset ravintosuositukset ovat monen mielestä valtion propagandaa. Kolesterolilääkitys, rokotukset, sairaalasynnytys, kunnallinen päivähoito ja Jumalan tahto on kyseenalaistettu. Miksei siis peruskoulukin. Tokihan Googlea sujuvasti käyttävä, erityinen ja ainutlaatuinen yksilö tietää, mikä juuri minulle ja minun lapsilleni sopii. Turha valtion tähän koulu-asiaan on sotkeutua.

 

Ei se tietenkään ole tietokoneohjelman vika, että jotkut vanhemmat käyttäytyvät huonosti. He tekisivät niin varmasti ilman erillistä ohjelmaakin. Ja valtaenemmistö vanhemmista käyttäytyy hyvin. Tätä korostivat kaikki haastatellut opettajat.

”Ne jotka ottaa yhteyttä, ottaa sitä keinolla millä hyvänsä. Saattavat olla opettajanhuoneen ovella odottamassa”, espanjanopettaja kertoo.

Wilman käyttö kuitenkin vaikuttaa siihen, millainen mielikuva koulusta ja koulun tehtävästä vanhemmille syntyy. Oliko sittenkin hyvä, kun opettajaa oli vielä miltei mahdoton saada puhelimen päähän?

Reissuvihko piti pyytää lapselta itseltään ja siihen joutui kirjoittamaan käsin. Ehti harkita lauseitaan. Joskus teki varmaan mieli antaa olla ja luottaa oppilaaseen: Että tämä parantaa tapansa. Että tämä vie viestin. Että tämä selvittää itse koealueensa ja liikuntatunnin ohjelman. Että tämä on tarpeeksi fiksu ottamaan hieman vastuuta itsestään. Siitä saattoi olla jopa hyötyä lapsen kasvamisessa ja itsenäistymisessä.

Eikä vanhemman ehkä kuulu antaa koulusta palautetta ihan yhtä kevyin mielin kuin vaikka Elisan puhelintuesta, Rosson tarjoilijasta tai Stockmannin asiakaspalvelusta. Opettajat kun eivät ole mitään asiakaspalvelijoita. Heidän työnsä on opettaa.

Espanjanopettaja ei silti kaipaa takaisin reissuvihkoaikoihin.

”Mä kaipaan vaan järkeä. Sitä että miettisi ennen kuin painaa sitä lähetä-nappia."

 

Image 200 | kesäkuu 2013