Beta

Lukusuositus: Imagen Karl Ove Knausgårdin juttu aivokirurgiasta ja ihmisyydestä

Henry Marsh on tunnettu aivokirurgi, jonka työtä Karl Ove Knausgård lähti seuraamaan, koska aivoissa on kaikki se, mikä tekee meistä ihmisiä.

Suomennos Katriina Huttunen

 

Saavuin Albanian pääkaupunkiin Tiranaan eräänä sunnuntai-iltana elokuun lopussa lentokoneella Istanbulista. Aurinko oli laskenut sillä välin kun olimme ilmassa, ja kun laskeuduimme lentokentälle pimeässä, pääni oli edelleen täynnä kuvia katoavasta valosta. Viereinen matkustaja, nuori punatukkainen amerikkalainen, jolla oli olkihattu päässä, kysyi minulta, tiesinkö, miten lentokentältä pääsi kaupunkiin. Pudistin päätäni, työnsin reppuun kirjan, jota olin ollut lukemassa, nousin seisomaan, otin matkalaukun ylähyllyltä ja jäin keskikäytävälle odottamaan etuoven aukeamista.

Se kirja oli syy siihen, miksi olin täällä. Sen nimi oli Do No Harm (Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta, suom. Ulla Lempinen, S&S 2017), ja sen oli kirjoittanut brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh. Hän leikkasi työkseen ihmisaivoja, jotka ovat monimutkaisimmat tuntemistamme maailmankaikkeuden rakenteista. Niissä on kaikki se, mikä tekee meistä ihmisiä, ja yhdistelmä äärimmäistä kehittyneisyyttä ja äärimmäistä alkukantaisuutta – sitähän veitsien, porien ja sahojen avulla työskenteleminen on – oli mielestäni erittäin kiehtova. Olin lähettänyt Marshille sähköpostia ja kysynyt, voisinko tavata hänet Lontoossa ja ehkä seurata leikkausta. Sain ystävällisen vastauksen, jossa hän kirjoitti, että leikkasi nykyään vain harvakseltaan Lontoossa, mutta eiköhän sen voisi järjestää. Ohimennen hän mainitsi, että leikkaisi elokuussa Albaniassa ja syyskuussa Nepalissa. Tiedustelin varovaisesti, olisiko minun mahdollista lähteä hänen kanssaan Albaniaan.

Nyt olin täällä.

Kävelin jännittyneenä ja levottomana lentokoneen ovesta ulos ja laskeuduin portaat, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, mikä minua odotti. Tiesin Albaniasta yhtä vähän kuin aivokirurgiasta. Ilma oli lämmin ja seisova, pimeys tiivis. Bussi odotti moottori käynnissä. Useimmat kyytiin nousseet matkustajat olivat hiljaa, vain jotkut harvat puhuivat keskenään kieltä, jota en tuntenut. Tulin ajatelleeksi, että kaksikymmentäviisi vuotta sitten en varmaankaan olisi päässyt maahan. Tuolloin Albania oli Euroopan viimeinen kommunistinen valtio ja ulkomaailmalta suljettu, suunnilleen kuten Pohjois-Korea nykyään. Nyt virkailija vain vilkaisi passiani, leimasi sen ja ojensi sen minulle veltosti takaisin, ja niin pääsin Albaniaan.

Tuloaulassa minua kohti tuli mies, jolla oli hohtavan valkoinen paita.

”Tervetuloa Albaniaan, Mr. Knausgård. Nimeni on Geldon Fejzo. Mr. Marsh ja professori Petrela odottavat sinua hotellissa. Auto on täällä ulkona.”

Auto oli musta Mercedes, ja siinä oli nahkaistuimet ja ilmastointi. Kävi ilmi, että Fejzo oli vastikään valmistunut aivokirurgiksi. Hän oli kolmekymmentäyksivuotias, ja hän oli opiskellut Firenzessä. Hän oli myös ollut muutaman kuukauden ajan työharjoittelussa eräässä sairaalassa Lontoossa Mr. Marshin alaisena, kuten hän tätä brittiläisten kirurgien vanhan tavan mukaan johdonmukaisesti kutsui.

”Millainen hän on”, kysyin.

”Mr. Marshko?”

Nyökkäsin.

”Hän on suurenmoinen ihminen”, Fejzo sanoi.

Marsh oli Albaniassa demonstroimassa awake craniotomya eli valvekraniotomiaa, aivoleikkausta, jota ei ollut koskaan ennen tehty siellä ja jonka asiantuntija Marsh oli. Menetelmää käytetään sellaisiin kasvaimiin, jotka näyttävät samalta kuin aivot itse. Kasvain esiintyy useimmiten nuorilla ihmisillä, ja se on parantumaton. Ilman leikkausta viisikymmentä prosenttia potilaista kuolee viidessä vuodessa, kahdeksankymmentä prosenttia kymmenessä vuodessa. Leikkaus pidentää heidän elämäänsä kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen, joskus enemmänkin. Jotta lääkäri voisi tietää, mikä aivoissa on kasvainta ja mikä terveitä aivosoluja, potilas pidetään leikkauksen aikana hereillä ja aivoja stimuloidaan sähköisen stimulaattorin avulla. Tällöin lääkäri näkee, reagoiko potilas ja miten. Albanian-tiimi oli valmistautunut leikkaukseen puoli vuotta ja valinnut kaksi tapausta, jotka soveltuisivat erityisesti menetelmän demonstraatioon.

Nojauduin taaksepäin istuimellani ja katselin ulos pimeyteen. Ensin näytti siltä kuin olisimme maaseudulla, sitten pimeyden rikkoivat yhä useammin talojen, liikerakennusten ja risteävien teiden valot. Kuten aina kun saavuin isoon kaupunkiin autolla, ajattelin väkisinkin Tomas Tranströmerin runoa. Hautajaisia tulee yhä tiheämmin, niin kuin tienviittoja lähestyttäessä kaupunkia, hän kirjoitti elämänsä loppuvaiheessa. Sitten ajattelin ranskalaisen fyysikon René Lerichen lausetta, jota Marsh siteeraa kirjassaan: kaikilla lääkäreillä on sisimmässään hautausmaa.

Pysähdyimme punaisiin valoihin. Edessämme levittäytyi iso aukio.

”Tuossa on kansallisgalleria”, Fejzo sanoi osoittaen vasemmalla näkyvää komeaa rakennusta.

”Kiinalaiset rakensivat sen kommunismin aikana. Ja tuolla toisella puolella on ooppera. Se on neuvostoliittolaisten rakentama.”

Kumarsin päätäni kohti ikkunaa ja tuijotin valtavaa mosaiikkia, joka esitti herooisissa asennoissa poseeraavia ihmisiä. Selkäpiitäni karmi. Olin erityisen heikkona kommunismin aikakaudelle, rautaesiripun takana piilotellulle salaperäiselle kulttuurille, työväen sankaruudelle, teollisuuden ihannoinnille, monumentaalirakennuksille, Tarkovskin elokuville, kosmonauteille, sotilasparaateille ja ylimaallisille jääkiekkojoukkueille. En tiennyt, mikä siinä veti minua puoleensa, sillä todellisuudessa vastustin kaikkea, mitä kommunismi edusti: kollektiivisuuden ylevöittämistä, elämän teollistamista ja monumentaalista estetiikkaa. Uskoin kompuroivaan ihmiseen ja ohimenevään hetkeen. Siitä huolimatta jokin neuvostoajan aurassa puhutteli minua, ajoittain melkein hillittömän voimallisesti.

Auto ajoi sivuun ja pysähtyi hotellin viereen. Ulkopuolella olevan pöydän ääressä istunut seurue nousi, kun tulimme. Tunnistin Henry Marshin valokuvien ja näkemäni dokumenttielokuvan perusteella.

”Ah, the famous writer has arrived!” hän sanoi.

Hän oli lyhyempi kuin olin odottanut, ja hänen olemuksestaan uhkui sitkeyttä ja kestävyyttä, vaikka hänen liikkeissään olikin jotain vanhan miehen kaltaista. Hänen silmänsä olivat raskaiden yläluomien alla yhtä aikaa valppaat ja surumieliset.

Kädenpuristus oli luja, ja vilkaisin vaivihkaa hänen käsiään. Ne olivat jykevät, ja niissä oli leveät sormet, kuin työmiehellä.

Fejzo esitteli minut muille. Paolo Pellegrin oli valokuvaaja ja ottaisi kuvia leikkauksesta. Hän oli nelikymppinen pitkä mies, ja hänellä oli kiharat hiukset ja silmälasit. Hänen assistenttinsa Alessio Cupelli oli nuori ja erikoisen kaunis italialainen, joka oli peittänyt pitkät, mustat hiuksensa huivilla. Professori Mentor Petrela oli Tiranan sairaalan aivokirurgian osaston johtaja. Hän oli kuusikymppinen ja tyylikkäästi pukeutunut, ja hän hymyili koko ajan lämpimästi.

”Olemme varanneet pöydän läheisestä ravintolasta”, hän sanoi.

”Haluatko tulla mukaamme?”

 

Kun kävimme istumaan pöytään, joka oli kapealla terassilla varsinaisen ravintolasalin ulkopuolella, jostakin pimeydestä kantautui moskeijan rukouskutsu. Sillä välin kun Fejzo neuvotteli hovimestarin kanssa ja Pellegrin ja Marsh jatkoivat aiempaa keskusteluaan, kuuntelin muessinin nousevaa ja laskevaa ääntä. En ymmärtänyt sanoja, mutta niiden kaiku täytti ilman alakulolla ja nöyryydellä. Ihminen on pieni, elämä on suuri, kuulin äänen soinnista.

Pellegrin otti silmälasit päästä ja hieroi silmäänsä, ja pantuaan ne takaisin paikalleen hän katsoi minua.

”Puhumme silmäsairaudestani”, hän sanoi.

”Näköni huononee asteittain.”

”Hän miettii, onko se hänen kimmokkeensa”, Marsh sanoi.

”Se kun hän tietää, että hänen aikansa valokuvaajana on rajallinen.”

”Olet sotakuvaaja, etkö olekin”, kysyin.

”Kyllä, sitäkin”, hän vastasi.

”Näetkö siinä mitään yhtäläisyyksiä omaan työhösi”, kysyin Marshilta. ”Eikös aivokirurgiassakin ole kyse elämästä ja kuolemasta?”

”Ei, ei, en ollenkaan. Aivokirurginahan ei riskeeraa mitään itse. I’m a coward. I’m full of anxiety, you know.”

Tarjoilijat olivat kaikki nuoria lyhythiuksisia miehiä, ja he kiikuttivat meille alkuruoan. Valkoisella liinalla katetun pöydän ainoa väri oli siihen saakka ollut läpinäkyvien pullojen kalpeanvihreä oliiviöljy, mutta pian pöytä oli täynnä tummanpunaisia tomaatteja, mehukkaanvihreitä salaatinlehtiä, sinisenmustia mustekalanpaloja, joiden liha oli hohtavan valkoista, vaaleanpunaisia katkarapuja, punaruskeita kinkunsiivuja ja beigejä leipäviipaleita, joissa oli tumma, lähes musta kuori.

Keskustelua johti päivällisen aikana Marsh. Hän selitti, mihin valvekraniotomia perustui, ja sanoi, että aivokirurgi tuntee jatkuvasti kiusausta poistaa koko kasvaimen, mutta jos siinä menee liian pitkälle ja tulee poistaneeksi liikaa, seuraukset voivat olla vakavat. Potilas saattaa halvautua kokonaan tai osittain, hän voi saada aivovamman, tai hänen persoonallisuutensa saattaa muuttua. Kun potilas on valveilla, lääkäri on koko ajan perillä siitä, missä rajat menevät. Lisäksi hän voi tulkita leikkauksen seurauksia suoraan ja välittömästi, jolloin hän pystyy lopettamaan ennen kuin kohtalokasta vahinkoa on ehtinyt tapahtua.

Marsh oli sujuvasanainen, valveutunut ja viihdyttävä. Hän puhui yhtä helposti aivojen eri osista kuin Zimbabwen poliittisista oloista tai rakastamansa saksalaisen kirjailijan Sebaldin kirjoista. Samaan aikaan minulla oli tunne, että hänen mielessään liikkui myös sellaista, mikä ei liittynyt asiaan. Kun joku muu sanoi jotakin, hän saattoi ottaa siihen kantaa, sanoa ”exactly” ja jatkaa aiheesta, mutta hän saattoi myös hiljentyä, ikään kuin lakata kuuntelemasta, ja vaipua omaan maailmaansa. Siellä hän ei halunnut olla, ajattelin, kun juttelimme ruokapöydässä kirkkaiden kattolamppujen valossa, joka sai lasimme kimmeltämään ja valkoisen liinan hohtamaan. Vaikutelmaa korosti terassin muuria vasten kasvavien pensaiden takaa alkanut tiivis, läpitunkematon pimeys.

Marsh oli opiskellut Oxfordin yliopistossa filosofiaa, valtiotieteitä ja taloustiedettä ennen kuin päätti, että hänestä tulisi kirurgi. Hän oli kiinnostunut Neuvostoliitosta, ja heti rautaesiripun kaatumisen jälkeen hän alkoi työskennellä vapaaehtoisena Kiovan neurokirurgisessa sairaalassa, jonka olot olivat alkeelliset ja puutteelliset. Hänestä kuvattiin siellä dokumenttielokuva The English Surgeon, jossa esitettiin uskomattoman raakoja ja alkeellisia leikkauksia. Kallon avaamiseen oli ensin käytetty Boschin poraa, sellaista, jonka voi ostaa rautakaupasta, sen jälkeen käsikäyttöistä sahaa niin, että luupölyä ja verta roiskui kaikkialle. Hän oli lähettänyt sinne lääketieteellisiä laitteita ja kerran vienyt niitä omalla autollaan, jonka oli lastannut täyteen tarvikkeita. Seitsemän vuotta sitten hän oli leikannut Englannin tulevan Albanian-suurlähettilään ja ystävystynyt tämän kanssa. Suurlähettiläs oli esitellyt hänet Petrelalle.

”We came friends instantly”, Petrela sanoi, kun Marsh kertoi tarinan. ”Instantly! Henry Marsh is an honest doctor. His book is all about honesty. The truth. It is so important, the truth.”

”Poikasi tapausko sinut sai erikoistumaan aivokirurgiaan”, kysyin samalla kun nojauduin taaksepäin tehdäkseni tilaa tarjoilijalle niin, että hän mahtui annostelemaan lautaselleni salaattia ottimilla.

Marsh siristi silmiään ja venytti suupieliään irvistykseen. Hän levitti käsiään kuin sanoakseen, että oli kuullut kysymyksen monta kertaa ennenkin ja että tilanne saattoi näyttää siltä, mutta että luultavasti niin ei ollut asianlaita.

”You can never know, can you”, hän sanoi. ”Ehkä sillä oli vaikutuksensa. Ei tosin ainakaan tietoisesti. Epäilemättä se on kuitenkin tehnyt minusta paremman lääkärin.”

Marshin pojalta leikattiin aivokasvain vain muutaman kuukauden ikäisenä. Mars oli silloin lääketieteenopiskelija, ja kirjassaan hän kuvaa sitä hurjaa epätoivoa ja täydellistä avuttomuutta, jota tunsi ennen kuin sai tietää, että leikkaus oli onnistunut.

”What I do keeps the wolf from the door”, Marsh sanoi. ”That’s maybe why I have been doing it all these years. It has been a way to keep the wolf from the door.”

 

Kun heräsin seuraavana aamuna matkapuhelimeni hälytykseen, minulla oli hämärä muistikuva siitä, että olin ollut yön aikana pakokauhun vallassa, pompannut sängystä ylös, koska en muistanut, missä lapseni olivat. Missä lapset ovat, missä lapset ovat, olin miettinyt ja noussut etsimään heitä huoneesta, kylpyhuoneesta, parvekkeelta, lattialta sängyn alta. Lapsia ei ollut missään. Missä lapset olivat? Sitten tajusin kävelleeni unissani, mutta vaikka kuinka yritin, en voinut käsittää, missä olin ja missä lapseni olivat. Olinko menettänyt heidät? Sitten muistin, kuka ja missä olin, kaikki oli taas kunnossa, ja menin helpottuneena takaisin nukkumaan.

Kävin nopeasti suihkussa, vaihdoin vaatteet ja menin alakerran vastaanottoon, jonne Marsh, Pellegrin, Cupelli ja Fejzo olivat jo kokoontuneet, ja kaksi autoa odotti viedäkseen meidät sairaalaan. Kaupunki oli nyt aivan erilainen. Se mikä oli illalla ollut pimeää ja salaperäistä, kylpi nyt päivänvalossa, eikä missään ollut mystiikan häivääkään. Ajoimme betonilla reunustetun joen rantaa pitkin ja ohitimme rivitolkulla tiilitaloja. Monet niistä olivat rähjäisiä, ja niiden alakerrassa oli pieniä, tilapäisen näköisiä kahviloita ja puoteja. Vasta nyt näin kaupunkia reunustavat vuoret. Ne kohosivat jyrkkinä ja utuun verhoutuneina, mutta silti ne erottuivat kirkkaanvihreinä sinistä, pilvetöntä taivasta vasten. Ne ikään kuin kehystivät kaupunkia ja antoivat sille luonnetta. Ne olivat kuin tämän katoavaisuutta vastaan käydyn inhimillisen taistelun liikkumattomia todistajia, olivat olleet täsmälleen samassa paikassa jo silloin, kun Tirana kuului 400-luvulla Rooman valtakuntaan ja ottomaanien valtakuntaan 1600-luvulla.

Autot hidastivat vauhtia, ja me pysäköimme sairaalan eteen. Se oli pelkistetty betonirakennus, ja sen suorat kulmat ja kovat pinnat olivat vastakohtana ihmisille, joita istuskeli tai seisoskeli ulkopuolella auringonpaisteessa kukkamekoissaan, kauluspaidoissaan ja puvunhousussaan, samantapaisissa kuin isovanhemmillani oli ollut 50- ja 60-luvuilla.

Petrela odotti meitä aivokirurgian osastolla leveästi hymyilevänä ja moitteettomasti pukeutuneena.

”Tervetuloa, ystäväni”, hän sanoi.

”Voitte jättää päällysvaatteenne työhuoneeseeni, jos haluatte. Sitten voimme mennä leikkaussaleihin.”

Meille jaettiin kaavut, myssyt ja suusuojukset, ja meidät opastettiin pienen käytävälabyrintin kautta toiseen kerrokseen ja leikkaussaliin. Kauhukseni siellä oli menossa leikkaus. Oli aivan hiljaista. Kaikki huomio oli keskittynyt päähän, joka oli kiinnitetty keskellä huonetta ruuvipuristimeen. Pääkallon yläosa oli poistettu, ja veriset sideharsotaitokset reunustivat aukkoa, joka avautui kuin suppilo pään sisuksia kohti. Paljaat aivot sykkivät heikosti kallon sisällä. Ne olivat kuin pieni eläin luolassa tai kuin avonaisen simpukan liha.

Pään ylle oli kumartunut kaksi lääkäriä, ja kumpikin piti käsissään pitkiä, ohuita instrumentteja. He liikuttivat niitä edestakaisin aukossa. Heitä avusti sairaanhoitaja, ja toinen hoitaja seisoi muutaman metrin päässä tarkkailemassa. Toisesta instrumentista lähti tasainen, osittain suriseva, osittain ryystävä ääni, suunnilleen samanlainen kuin siitä, jota hammaslääkäri käyttää imeäkseen sylkeä pois potilaan suusta.

Viereisestä monitorista näkyi aivojen kuva suurennettuna. Keskelle oli kaivettu kuoppa. Keskellä kuoppaa oli valkoinen kuutio. Se oli ilmeisesti kovempaa ainetta kuin aivot, näytti kumimaiselta ja toi mieleen mustekalanlihan. Tajusin että se oli kasvain.

Toinen lääkäreistä kohotti päätään mikroskoopista, joka riippui aivojen yläpuolella, ja kääntyi minuun päin. Hänestä näkyivät suusuojan yläpuolelta vain silmät. Ne olivat kapeat ja kettumaiset.

”Do you want to have a look”, hän kysyi.

Nyökkäsin.

Lääkäri astui askeleen sivuun, ja kumarruin mikroskoopin ylle.

Voi luoja.

Eteeni avautui maisema. Tuntui kuin olisin seisonut vuoren huipulla ja katsellut tasankoa, jolla risteili pitkiä, mutkittelevia jokia. Tasangon toisessa päässä kohosi lisää vuoria, niiden välissä oli laaksoja, ja yhtä laaksoa peitti valtava, valkoinen jäätikkö. Kaikki tuikki ja kimmelsi. Tuntui kuin minut olisi siirretty toiseen maailmaan tai maailmankaikkeuden toiselle reunalle. Yksi joki oli violetti, toiset joet olivat tummanpunaisia, ja ne virtasivat ihmeellisten, vieraan väristen maisemien poikki. Pisimpään tuijotin jäätikköä, se oli kuin korokkeella laakson yläpuolella, häikäisevän valkoinen, kuin lumi tunturin laella aurinkoisena talvipäivänä. Yhtäkkiä pintaan tulvahti punainen aalto. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista, ja kun suoristauduin ja astuin askeleen taaksepäin luovuttaakseni paikan taas lääkärille, silmäni olivat hetken ajan kyynelten sumentamat.

Sairaalan ulkopuolella ilma oli täynnä ihmisten ääniä, moottorin hurinaa, kaskaiden siritystä. Fejzo oli selittänyt, että pihalla näkemäni ihmiset, joista osa istui, jotkut seisoskelivat, jotkut juttelivat innokkaasti, toiset taas hiljaa omissa oloissaan, olivat potilaiden omaisia. He viettivät päivänsä sairaalan ulkopuolella ollakseen lähellä rakkaitaan.

Kohotin katseeni ja tuijotin sairaalasiiven ylintä kerrosta. Oli vaikea ymmärtää, että se hiljainen, heikosti humiseva huone, jossa olin äsken ollut teknisten laitteiden ympäröimänä, oli vain muutaman metrin päässä tästä ulkona vallitsevasta vilskeestä. Vieläkin vaikeampi oli ymmärtää, että se tarjosi näkymän toiseen tilaan, ihmisaivoihin. Olinko tosiaan katsonut ihmisen pään sisään?

Minulle tuli syyllinen olo. Ne aivot kuuluivat ihmiselle, jolla oli aivan oma persoonallisuutensa. Mutta minä olin katsonut niitä ja kuvitellut, että ne olivat paikka.

Menin takaisin sairaalaan ja löysin Petrelan ja Marshin oleskeluhuoneesta juomassa kahvia ja juttelemassa.

”Oletko valmis tapaamaan ensimmäisen potilaan”, Marsh kysyi.

Nyökkäsin. Marsh puhui aina potilaan kanssa ennen leikkausta ja sen jälkeen. Hän toisti monta kertaa, että se saattoi olla työn vaikein osa. Hänen täytyi kertoa totuus, eikä hän kuitenkaan saanut riistää potilaalta toivoa.

”You can meet him in my office”, Petrela sanoi.

Menin Marshin perässä viereiseen huoneeseen. Istahdimme Petrelan kirjoituspöydän ääreen. Pian sen jälkeen ovelle koputettiin. Potilas, lyhyt tanakka mies, jolla oli jykevät nuoret kasvot, tuli sisään seuranaan Florian Dashi, neurologi, jonka oli määrä puhua hänen kanssaan leikkauksen aikana. Potilas hymyili, ja hänen liikkeensä olivat itsevarmoja, mutta hänen katseestaan välittyi jotakin epävarmaa, ehkä jopa pelkoa.

Hänen nimensä oli Ilmi Hasanaj, hän oli kolmekymmentävuotias ja työskenteli Tiranassa muurarina. Hän asui kaupungin laidalla ja oli naimisissa, mutta hänellä ei ollut lapsia. Hän kertoi olevansa töissä rakennuksella. Hän oli ollut tekemässä kattoa ja lähtenyt keskellä päivää hakemaan jotakin varastosta, kun hänen vasen kätensä oli yhtäkkiä alkanut vapista hallitsemattomasti. Myös suu ja vasen silmä olivat liikkuneet holtittomasti. Hän pääsi istumaan tuolille. Työtoverit ymmärsivät, että jotakin oli pahasti vialla ja veivät hänet sairaalaan.

”Mitä itse luulit sen olevan”, kysyin.

”Luulin, että se johtui väsymyksestä ja stressistä”, hän sanoi.  ”Olin tehnyt viime aikoina paljon töitä.”

Tuli tauko.

”Pelkäätkö leikkausta”, kysyin.

Hän nyökkäsi ennen kuin kysymys tulkattiin hänelle.

”Kyllä.”

Marsh kumartui eteenpäin.

”I have done over four hundred of these operations”, hän sanoi. ”My experience with English patients is that it’s usually very easy for the patient. And I suspect that the Albanians are much tougher than the English. I believe that the Albanians will do very well.”

Hasanaj nauroi kun se tulkattiin hänelle.

”It’s not painful”, Marsh sanoi. ”The reason for doing the operation like this is to make it safer. First we will touch your brain with a little electric instrument, which I brought from London, and when we touch the movement area, we’ll make you move. And that way we’ll be continuously asking you to move your foot, to move your knee, to move your hip, to move your fingers, to check if you could still move them. And if, when we are removing the tumor, you start to feel a little weak, then we know that it’s time to stop. It is quite possible, maybe twenty, thirty percent that after the operation there will be some weakness on your left side. If that happens, you almost certainly will get better. The risk of leaving you permanently paralyzed is not zero percent, but it is very small, less than one percent. I hope we can remove of all the tumor, but we might not, and you will need brain scans in the years to come. If there is no weakness after the operation, I hope you will be back bricklaying in five or six weeks.”

 

Kun näin Hasanajin seuraavan kerran myöhemmin tuona iltapäivänä, hänet oli nukutettu ja hän makasi peiton alla leikkaussalissa. Vain hänen päänsä oli näkyvissä. Se oli ruuvattu kiinni metalliseen ruuvipuristimeen. Pää oli ajeltu paljaaksi siitä kohtaa, josta se oli tarkoitus avata. Varsinaisen kasvaimen poisto tapahtuisi huomenna. Yleensä Marsh suoritti molemmat vaiheet saman leikkauksen aikana, mutta tässä tapauksessa leikkaus kestäisi kaksi päivää, lähinnä sen vuoksi, että menetelmä oli tässä sairaalassa uusi.

Professori Petrela ja hänen avustava kirurginsa Artur Xhumari kumartuivat pään ylle. Petrela osoitti päätä eräänlaisella tikulla, jossa oli sojottavia oksia ja niiden kärjessä pieniä pyöriä palloja, ja tuijotti samalla monitoria. Kuvaruudulla näkyvä kuva esitti aivoja, ja se muuttui aina, kun hän siirsi tikkua, suunnilleen kuten ultraäänikuvat, joita olin nähnyt lapsistani silloin, kun he olivat äitinsä vatsassa. He neuvottelivat hiljaa keskenään sitä mukaa, kun kuvia tuli näkyviin, ja arvasin heidän harkitsevan, mistä kohtaa kallo avattaisiin. Sitten Xhumari, mies, jolla oli kettumaiset silmät, painoi skalpellin kalloa vasten ja painoi sen lujasti ihon läpi. Veri tulvahti viillosta ja alkoi valua reunoille. Xhumari veti skalpellia puolikaaressa pään poikki.

Professori Petrela poisti esiin tihkuvan veren imulla. Sen jälkeen kirurgi työnsi viiltoon litteän instrumentin ja taivutti ihoa, alla olevaa lihaa ja kallossa kiinni olevia jänteitä ylös. Sentti sentiltä päänahka irtosi kalloluusta. Hän osittain leikkasi, osittain työnsi ja raaputti päänahkaa irti alapuolelta samalla, kun veti sitä taaksepäin yläpuolelta. Tuntui hän olisi kuorinut kypsymätöntä hedelmää, jonka kuori oli tiukasti kiinni lihassa. Kun hän oli valmis ja päänahka oli irti, se muistutti läppää, jonka hän taitteli sivuun ja peitti heti sideharsotaitoksilla. Ne värjäytyivät välittömästi verestä punaisiksi.

Nyt paljastunut kallo oli aivan valkoinen, ja siinä risteili pieniä verivanoja. Xhumari otti esiin kiiltävän metallisen instrumentin, joka oli muodoltaan kuin pamppu tai iso juotin. Sen päässä oli pora, ja hän asetti poran päätä vasten ja alkoi porata. Leikkaussalin täytti kova, suriseva ääni. Se kohosi heikosti, ja poran ympärille muodostui pieni keko hienoksi jauhettua luuta. Verta valui samaan aikaan päänahan reunoilta kovan, kellanvalkoisen kallon päälle. Kun pora oli mennyt luun läpi, Xhumari pysäytti sen ja veti instrumentin ulos.

Tuloksena oli siisti kolo, suunnilleen samanlainen kuin muovihuonekalun ruuvinreikä. Hän porasi vielä kaksi samanlaista reikää, ja sitten hän otti esiin toisen instrumentin. Sekin oli kiiltävää metallia, ja hän työnsi sen kärjen ensimmäiseen reikään. Ymmärsin että se oli saha. Sekin surisi kovaa ja kiihkeästi, ja äänen voimakkuus kasvoi sitä mukaa kuin saha eteni luussa. Xhumari veti sitä hitaasti kohti toista reikää samalla, kun Petrela imi vereen sekoittuneet luulastut. Sen taakse kasvoi hitaasti ohut railo, suunnilleen samanlainen kuin silloin kun jäähän sahataan avantoa. Kun saha oli kulkenut koko ympyrän ja tullut ensimmäisen reiän kohdalle toiselta puolella, Petrela nosti irti sahatun päälaen kuin kannen ja piti sitä edessäni.

”Kaikki aivokirurgit pudottavat tämän joskus uransa aikana lattialle”, hän sanoi nauraen ennen kuin ojensi verisen päälaen sairaanhoitajalle, joka pani sen kulhoon pöydälleen ja peitti vihreällä muovisuojalla.

Avatun pääkallon alla oli märkä, veren täyttämä kalvo.

”Se on dura mater”, Petrela sanoi. ”Uloin aivokalvo.”

Xhumari leikkasi sen irti. Sen alapuoli oli valkoinen ja muistutti vähän märkää vaatetta. Siitä leikattiin irti kaksi kolmasosaa, ja sitten se taitettiin kalloluun päälle niin, että aivot tulivat näkyviin. Ne sykkivät hitaasti ja sinertävinä lamppujen kirkkaassa valossa.

”Nyt me ompelemme sen umpeen”, Petrela sanoi.  ”Sitten kaikki on valmiina huomista varten.”

Koko prosessi eteni päinvastaisessa järjestyksessä. Kalvo ommeltiin kiinni, ja Xhumari sai kallon laen sairaanhoitajalta ja laski sen paikalleen aukon päälle. Verta tirahti, kun hän painoi kallon laen paikalleen, suunnilleen kuten täpötäyden puolukkahillopurkin kannen. Sitten he levittivät päälle päänahan, joka tiheine hiustuppineen muistutti hieman paksua kalannahkaa, ja ompelivat sen kiinni.

Kertaakaan en ollut ajatellut, että he viiltelivät Hasanajia.

 

Professori Petrela oli kutsunut meidät illaksi päivälliselle. Hänen perheensä omisti kokonaisen kivitalon kaupungin keskustassa, vähän moskeijan yläpuolella. Hänen esivanhempansa olivat olleet poliitikkoja ja liikemiehiä. Hänen isoisänsä isä oli ollut Tiranan prefekti ensimmäisen maailmansodan aikana, kun kaupunki antautui Itävalta-
Unkarin keisarikunnan joukoille. Hänen isoisänsä oli tehnyt kauppaa oliiviöljyllä, vaurastunut ja rakennuttanut talon vuonna 1924. Kun kommunistit nousivat sodan jälkeen valtaan, perhe menetti talon. Se takavarikoitiin, kuten kaikki muutkin porvaristalot. Hänen isänsä, joka oli myös ollut professori, joutui alakoulun opettajaksi vuoristokylään kauas Tiranasta, Petrela kertoi minulle puolipimeässä terassilla, joka kiersi koko ylimmäistä kerrosta. Hänen äänessään oli surua, kun hän puhui isästään.

”Isäni sanoi, että meidän täytyi peittää kasvomme naamiolla, kun menimme ulos”, Petrela sanoi. Hän oli vetävinään naamion kasvoilleen ja ikään kuin sulki suunsa. ”Ja sitten riisuimme sen pois, kun suljimme kotioven takanamme. Minulla on naamio seinällä riippumassa muistona siitä.”

Hän nauroi. Ajattelin, että hän oli ensisijaisesti jonkun poika, sillä hänen olemuksensa oli niin poikamainen ja iloinen, ikään kuin puolustuskyvytön, mutta toisaalta hänessä oli paljon sellaista, mitä en ymmärtänyt. Olin nähnyt, että alaisille hänen sanansa oli laki ja että vaikka Tiranan sairaala oli köyhä ja tehoton, sen neurokirurgian osasto oli tasolla, josta Marsh käytti nimitystä state of art, ja se kyllä vaati jotakin muuta kuin ystävällisyyttä.

Kun seisoimme pimeässä tähtien alla ja kaupungin äänet kohosivat alhaalta ilman halki, Petrela kertoi minulle tarinan entisestä esimiehestään. Tällä oli ollut tapana poistaa tietynlaisia kasvaimia etusormellaan. Ei instrumentteja, ei mitään, mies vain työnsi sormensa aivoihin ja noukki kasvaimen.

Petrela näytti minulle tekniikkaa. Hän nosti etusormensa ilmaan, koukisti sen, oli kaivavinaan sillä jotakin ja nauroi. Tiesin, että muistaisin sen eleen lopun elämääni.

Päivällinen tarjoiltiin ruokasalissa kaksi kerrosta alempana. Se oli kalustettu varmaankin samalla tavalla kuin 1920-luvulla. Katto ja lattia olivat tummaa puuta, seinät olivat maalausten peitossa, seinustalla oli antiikkinen talonpoikaislipasto ja sen päällä pitkä antiikkinen pistooli, toisessa nurkassa riippui valkoinen leninki, jonka Petrela sanoi olevan samanlainen kuin se, jossa hänen isoäitinsä oli vihitty. Se oli hyvin romanttinen huone.

Vasta kun istuuduimme pöytään, joka oli katettu valkoisella liinalla jäykän muodollisesti mutta kauniisti posliineilla ja kristalleilla, muistelin, että olin vain muutama tunti aiemmin nähnyt, miten pora upposi millimetri millimetriltä Hasanajin kallon läpi ja miten Petrela oli myöhemmin irrottanut sen.

Hasanaj on varmaankin nyt herännyt nukutuksesta, ajattelin. Hän makaa sairaalasängyssä, päässään kipuja ja ajatus siitä, että huomenna hän olisi hereillä samaan aikaan kun ne kaksi lääkäriä, jotka nyt söivät, joivat ja nauroivat, leikkaisivat hänen aivojaan.

Kuten eiliselläkin päivällisellä, keskustelua hallitsi Marsh tyypilliseen englantilaiseen tapaansa, täynnä säkenöivää älyä ja charmia. Vietettyäni hänen seurassaan vuorokauden olin saanut hänestä vaikutelman, että hän oli käytännönläheinen ihminen. Hän ajoi töihin pyörällä, hänellä oli kotitalonsa pihassa Lontoossa verstas, jossa hän nikkaroi kaikkea mahdollista, ja hänellä oli puutarhassaan myös mehiläispesiä. Hän kertoi ostaneensa joen rannalta Oxfordista kanavan sulunvartijan mökin. Sen entinen omistaja oli kuollut yksinäisenä sotkun keskellä, mutta Marsh aikoi kunnostaa paikan itse. Tuntui kuin hänen tapansa elää oli pysyä liikkeessä, täyttää päivänsä puuhastelulla, aivan kuten hän täytti päivällisen puheellaan.

Tavallaan hänen seurassaan oli turvallista olla, sillä hän otti niin viihdyttävästi vastuun keskustelusta. Toisaalta minulle tuli turvaton olo, sillä hänen hallitsemiensa puheenaiheiden laaja kirjo paljasti, että hänellä oli jatkuva tarve korostaa itseään. Tämä oli naamioitu hyvin, mutta huomasin silti, että hänen oli tärkeä painottaa, miten kaunis ja fiksu vaimo hänellä oli ja miten hyvin hänen kirjansa oli menestynyt. Esimerkiksi David Cameron oli kuulemma lukenut sen ja liikuttunut kyyneliin. Kun puhuimme autoista, Marsh päätti kertoa minulle tarinan vanhasta Saabistaan, jolla oli aikonut ajaa elämänsä loppuun saakka. Kerran hän oli ajanut sillä tapaamaan kuningatarta, ja se oli näyttänyt muihin ajoneuvoihin verrattuna kovin nuhjuiselta ja rähjääntyneeltä.

Tarina oli sellainen, jonka minäkin olisin voinut kertoa, ja myöhemmin olisin hävennyt kuukausikaupalla. Tämä oli suuri ongelmani. Minulla oli tarve nostaa itseni hyvään valoon mainitsemalla mairittelevia tapahtumia ikään kuin ohimennen, jotta muut ymmärtäisivät, että en suinkaan ole pelkkä ikävystyttävä ja vähäpuheinen norjalainen. Siitä oli tullut minulle melkein pakkomielle.

Vaivasiko jatkuva huomiohakuisuus myös Marshia, tuota loistavaa aivokirurgia? Eivätkö hänen poikkeukselliset ominaisuutensa, jotka olivat niin ilmeisiä kaikille hänen läheisyydessään, olleetkaan piintyneet osaksi hänen omakuvaansa?

Ajattelin sitä, mitä hän oli sanonut edellisenä iltana suden pitämisestä poissa ovelta. Olin ajatellut, että hän oli tarkoittanut sillä jotain suurta. Entä jos se päinvastoin olikin jotain pientä?

Katsoin häntä, kun hän istui pöydän päässä kunniapaikalla, hänen jykeviä sormiaan, jotka pitelivät hajamielisesti kiinni viinilasin jalasta hänen puhuessaan, hänen pyöreitä silmälasejaan ja pyöreitä, uurteisia kasvojaan, hänen eloisia silmiään, joiden ilme muuttui surumieliseksi heti, kun hän lakkasi puhumasta.

 

Seuraava aamu oli yhtä lämmin ja säteilevä kuin edellinen. Marsh istui mustalla sohvalla takakenossa yllään siniset leikkaussalivaatteet, suusuojus leuan alla roikkuen. Hän hymyili minulle lyhyesti kun tulin sisään.

”Oletko hermostunut ennen tällaisia leikkauksia”, kysyin.

Hän nyökkäsi.

”Olen aina hermostunut. Tänään on tosin suhteellisen yksinkertainen leikkaus. Täytyy vain osata lopettaa ajoissa.”

Menin leikkaussaliin. Hasanaj oli jo siirretty sinne. Hän makasi samassa asennossa kuin edellisenä päivänä, puoliksi pystyssä, toinen käsi käsinojalla ja pää ruuvipuristimeen kiinnitettynä. Tällä kertaa hän oli kuitenkin hereillä ja tuijotti ilmeettömänä eteensä.

Lääkäri oli penslaamassa hänen päätään ruskealla liuoksella. Kun se oli tehty, lääkäri työnsi ruiskun pään nahkaan ja kävi läpi pistos pistokselta kaikki eilispäivän tikit. Se teki varmasti kipeää, mutta Hasanaj ei päästänyt ääntäkään vaan makasi hievahtamatta. Hänen silmiensä yläpuolelle levitettiin vihreä kangas niin, että hänen kasvonsa jäivät eräänlaisen teltan sisään, kun taas kallo oli paljaana. Dashi istahti tuolille hänen viereensä. Marsh tuli huoneeseen ja ryhtyi tutkimaan monitoria, josta näkyi viimeinen aivoskannaus.

”Tuossa näet kasvaimen”, hän sanoi minulle. ”Taidankin tietää, mitä on odotettavissa. Ei kuitenkaan voi ikinä olla varma, joten on hyvä nähdä se todellisuudessa.”

Xhumari alkoi poistaa tikkejä. Pian hän taittoi päänahan sivuun ja paljasti kallon. Päänahan märkä sisäpinta peitettiin heti sideharsotaitoksilla, ja ne kiersivät päätä kuin punavalkoinen kraatteri.

Edellisenä päivänä irrotettu kallon laki oli kiinnitetty metallinipistimillä. Xhumari työskenteli tasaisesti ja hitaasti, Petrela avusti vieressä. Molemmat seisoivat aivan liikkumattomina, pää kumartuneina lähes yhdeksänkymmenen asteen kulmaan, ja sama koski käsivarsia, joita he pitivät kyljissä kiinni kuin linnunsiipiä, kun taas kädet olivat ainoat ruumiinosat, joita he liikuttivat pitkiä aikoja kerrallaan pienillä, täsmällisillä siirroilla. He eivät sanoneet mitään, huoneen täytti vain imun korahtelu.

Marsh käveli edestakaisin. Hän muistutti lavalle astuvaa näyttelijää. Hänestä huokui sama levoton, keskittynyt, hieman ahdistunut energia.

Hän tuli luokseni.

”Englannissa kaikki juttelisivat nyt vilkkaasti. Distraction is a good painkiller.”

Hän katsoi minua.

”Täällä on toinen kulttuuri. Täällä on vertikaalimpaa. Lontoossa on horisontaalia. Ah, this churchlike silence!”

Hän meni Dashin luo.

”How’s the patient?”

Dashi kumartui eteenpäin ja kurkisti telttaan. Kuulin Hasanajin äänen sanovan jotain albaniaksi. Dashi vilkaisi Marshia.

”He is well”, hän sanoi.

”Good!” Marsh sanoi.

Xhumari nosti päälakea, jonka sisäpuoli oli kuivuneen veren peitossa, ja ojensi sen sairaanhoitajalle. Sairaanhoitaja pani päälaen kulhoon ja peitti sen. Sitten Xhumari otti aivokalvon tikit, ja näin suoraan Hasanajin aivoihin. Hasanaj vain tuijotti suoraan eteensä.

Aivot olivat kiiltävät, ja niiden päällä risteili verisuomia kuin pieniä, punertavia matoja muuten hohtavan, kostean harmaankeltaisen massan keskellä.

Petrela ruiskutti kiiltävälle pinnalle vettä.

Xhumari astui muutaman askeleen taaksepäin tehdäkseen tilaa Marshille, joka kumartui eteenpäin.

”Tuossa kasvain on, eikö olekin? Interesting.”

Hän vilkaisi minua.

”Can you see it?”

Pudistin päätäni. Kaikki näytti samanlaiselta.

”It’s there, a slightly pinker area.”

Hän suoristautui, ja menin vähän kauemmas, sillä ymmärtääkseni leikkaus alkaisi nyt. Hänelle ojennettiin pitkältä ja kapealta ääniraudalta näyttävä instrumentti, joka oli kytketty monitorin alla olevaan rasiaan. Hoitaja seisoi siellä valmiina noudattamaan hänen ohjeitaan.

”This should be the sensory cortex. If I’m wrong, there will be movement.”

Hän pyysi hoitajaa säätämään voimakkuuden kolmoseen ja kosketti aivoja raudalla. Kuului humiseva, sähköinen ääni. Menin sellaiseen kohtaan, että näin Hasanajin.

”Dashi?”

”Ei mitään.”

”Säädä neloseen.”

Hoitaja lisäsi tehoa. Marsh kosketti taas aivoja. Dashi puhui Hasanajin kanssa, ja Hasanaj sanoi jotakin.

”Feeling”, Dashi sanoi.

”Sensing here, face here”, Marsh sanoi kuin itsekseen. ”Säädä viitoseen.”

Dashi puhui Hasanajin kanssa.

”Left arm, face, tongue”, hän sanoi.

Marsh kosketti taas aivoja. Tällä kertaa Hasanaj nosti käsivartensa ilmaan kuin sätkynukke, jota ohjailtiin narusta. Käsivarsi väpätti muutaman sekunnin ennen kuin laskeutui.

”Left arm, movement”, Dashi sanoi.

Marsh siirsi instrumenttia. Hasanaj räpäytti muutaman kerran silmäänsä.

”Left eye, movement”, Dashi sanoi.

”We can bring in the microscope”, Marsh sanoi.

Hänelle tuotiin mikroskooppi. Se oli kiinnitetty siirrettävällä nosturilla isoon laitteeseen, johon myös monitori oli kytketty. Kyykistyin Hasanajin eteen.

”Miltä tuntuu”, kysyin.

Hän hymyili heikosti ja sanoi jotakin albaniaksi.

”Kaikki on ok”, Dashi sanoi.

”Sattuuko sinuun?”

”Vain vähän korvaan”, hän sanoi.

Kaikki levoton energia katosi Marshista sillä hetkellä, kun hän kumartui mikroskoopin ylle ja alkoi leikata. Tuntui kuin hän olisi noussut korokkeelle, jolla vallitsivat eri säännöt. Hän oli syvästi keskittynyt mutta samalla avoin kaikelle, mitä huoneessa tapahtui. Hän kumartui eteenpäin ja puhui Hasanajille.

”Kasvain on hyvässä asennossa. Se on hyvä. Pian pyydän sinua liikuttamaan eri ruumiinosia, etenkin kasvoja.”

Monitorista näin, että hän kaivoi pienen kolon kasvaimeen, joka näytti minusta aivan samalta kuin sitä ympäröivät aivot. Hän piti vasemmassa kädessä instrumenttia ja käytti sitä veren hyydyttämiseksi, oikeassa kädessä hänellä oli imu. Se poisti kohisten mutta loputtoman varovaisesti kasvaimesta pieniä paloja, pätkä pätkältä. Ne imeytyivät veren ja veden mukana, ja näin, miten ne solahtivat muoviputkea pitkin ja katosivat. Petrela seisoi vieressä ja ruiskutti vettä pinnalle.

Marsh käski Hasanajin liikuttaa suuta ja silmiä.

Kasvaimen kolo kasvoi hitaasti.

Marsh otti taas esiin stimulaattorin. Tällä kertaa se säädettiin kahdeksikkoon asti ennen kuin reaktio tuli, ja Dashi sanoi: Face.

Marsh viittilöi minut luokseen.

”Näetkö tämän pienen kohdan? Se on kasvonliikkeiden keskus. Se meidän täytyy jättää rauhaan.”

Olivatko kaikki ihmiskasvojen ilmeet peräisin tuosta pienestä kohdasta? Voitiinko siihen paikallistaa kaikki ilo, kaikki suru, kaikki se valo ja kaikki se pimeys, jotka täyttivät kasvot elämän aikana? Väpättävä alahuuli ennen itkuun purskahtamista, raivosta kapenevat silmät, kasvojen vääntyminen nauruun?

Marsh jatkoi kahdella instrumentilla työskentelemistä. Imulla hän taivutti, tuuppi ja tökki jatkuvasti, toista hän käytti vain välillä, koko ajan epäröimättä, pysähtymättä, ja näennäisesti myös ajattelematta.

Hän otti taas esiin sähköisen stimulaattorin. Tällä kertaa hän työnsi sen kolon pohjaan asti.

”This should be the face again”, hän sanoi.

”Nothing”, Dashi sanoi.

”Nothing?”

Dashi pudisti päätään, ja Marsh jatkoi työskentelyään.

”The tumor is just like the brain here, that’s the problem”, hän sanoi. ”Haluatko nähdä?”

Hän astui askeleen taakse, ja kumarruin taas mikroskoopin ylle. Näkymä oli tällä kertaa aivan erilainen. Tuntuu kuin olisin katsonut valtavaan luolaan, jonka pohjalla oli punaisen nesteen täyttämä allas. Välillä oikealta ryöppysi vettä kuin isosta letkusta. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, sillä tämän luolan seinät olivat niin ilmeisen eläviä. Ne olivat elävää kudosta. Altaan reunoilla, punaisen vedenpinnan yläpuolella, seinät olivat risaiset. Sisimmäisen seinän takaa näin vilaukselta jotakin violettia. Se pullistui kuin halkeamaisillaan oleva ilmapallo.

Kun päästin Marshin takaisin paikalleen, minun oli lähes mahdotonta yhdistää näitä kahta näkökulmaa, ja minusta tuntui kuin olisin samaan aikaan kahdella todellisuuden tasolla, suunnilleen kuten silloin kun todellisuus ja uni taistelevat oikeudesta totuuteen. Olin nähnyt tilaan, joka oli erilainen kuin mikään muu, ja kun nostin katseeni, se tila oli Hasanajin aivoissa. Hasanaj makasi tuijottaen suoraan eteensä peiton alla isossa tilassa, joka oli täynnä lääkäreitä ja sairaanhoitajia ja laitteita ja koneita, ja sen tilan ulkopuolella oli vieläkin suurempi tila, lämmin ja pölyinen, asvaltista ja betonista tehty, ja se sijaitsi vihreän vuoriston ja sinisen taivaan alla.

Kaikki ne tilat olivat kerääntyneet omiin aivoihini, jotka näyttivät täsmälleen samanlaisilta kuin Hasanajin aivot. Nekin olivat märät ja kosteutta kiiltelevät, nekin olivat saksanpähkinää muistuttava, heikosti sykkivä möykky. Ne koostuivat sadoista miljardeista aivosoluista, jotka olivat niin pieniä ja joita oli niin loputtoman paljon, että niitä pystyi rinnastamaan vain jonkin galaksin tähtiin. Siitä huolimatta ne muodostivat lihaa, ja niiden toiminnot olivat yksinkertaisia ja alkeellisia, erinäisten kemiallisten yhdisteiden säätelemiä ja sähkön liikuttamia. Miten niissä voisi olla maailman kuvia? Miten tässä lihassa pystyi syntymään ajatuksia?

Marsh pysähtyi, otti taas esiin stimulaattorin ja työnsi sen koloon.

Dashi sanoi jotakin Hasanajille, joka vastasi lyhyesti.

”Nothing”, Dashi sanoi.

Marsh stimuloi taas pohjaa.

”Nothing.”

”Nothing.”

”Left arm, face.”

”Left arm and face?”

”Yes.”

”Sitten lopetamme.”

Marsh astui muutaman askeleen taaksepäin, ja mikroskooppi työnnettiin pois. Erotin hänen kasvoistaan ainoastaan silmät, ja ne näyttivät iloisilta.

Oli Xhumarin ja Petrelan vuoro jatkaa. Marsh lähti ulos, kun oli ensin puhunut Hasanajin kanssa ja sanonut, että kaikki oli mennyt hyvin ja että leikkaus oli onnistunut.

Menin Hasanajin luo ja kumarruin hänen ylleen. Hän näytti uupuneelta, silmät olivat raollaan ja kasvot ilmeettömät.

”Miltä sinusta tuntuu”, kysyin.

Hasanaj hymyili ja nosti peukalon pystyyn.

Dashi nauroi. Hänen selkänsä oli hiestä märkä.

 

Leikkaus oli kestänyt melkein kolme tuntia, ja sen jälkeen lähdimme puistoon, joka oli keskustan ulkopuolella vuorenrinteessä. Siellä oli rustiikki ravintola, jossa oli ruskeaksi petsattua hirttä ja kansallispukuisia tarjoilijoita. Söimme siellä lounaan. Oli kolmekymmentäviisi astetta lämmintä, kaskaat lauloivat ja meitä ympäröivä vehreys oli polttavan auringon kultaisten säteiden valaisemaa. Kaikki olivat hyvällä tuulella, etenkin Marsh. Häneen oli tullut jotakin kevyempää ja avoimempaa. Eipä silti, että hän olisi ollut aiemmin sulkeutunut, mutta aiemmin hänessä vaistoamani varjo oli poissa.

Minäkin olin iloinen. Kaupungin takana häämöttävien vihreiden ja jyrkkien vuorien näky teki minut iloiseksi, ja tuntui hyvältä muistella aivojen ulkonäköä, niiden fysiologisutta, kallon rosoisia reunoja, joiden sisäpuolella aivot olivat sykkineet, ja punaisena valuvaa verta. Niiden kirkkaat värit ja aineellisuus yhdistivät ne verannan alapuolella kasvavaan ruohoon, ja tuulessa heikosti ja lähes ääneti havisevat, hohtavan vihreät puut, ja se, mitä nämä aivot sisälsivät, kuvia ja ajatuksia, joita oli mahdotonta johtaa niiden aineellisesta olemuksesta, yhdistivät ne alapuolella olevaan kaupunkiin, joka oli niin täynnä haaveita, kaipuuta, toiveita ja kuvitelmia.

En silloin ajatellut, että kaupunki oli täynnä hätää ja sairautta, tragedioita ja kuolemaa, en myöskään sitä, että näkemäni aivot olivat olleet sairaat, sillä leikkaus oli mennyt hyvin, jännitys oli lauennut ja kaikki näkemäni oli vain elämää ja eloa.

Seuraavana aamuna lähdimme retkelle satamakaupunki 
Durresiin ja vuoristokaupunki Baretiin. Vaikka olimme viettäneet yhdessä vain kolme päivää, tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme monta vuotta.

Marsh selitti minulle aivojen arkkitehtuuria ja toimintaa. Hän selitti, miten he menettelivät leikatessaan, jos kasvaimet olivat syvällä. Aivot olivat kuin rypistettyä paperia, täynnä poimuja ja kuiluja, jotka voitiin avata ja ohittaa. Oli olemassa myös niin sanottuja hiljaisia alueita, joita voitiin leikata vahingoittamatta aivojen toimintoja. Hän kertoi kerroista, joina oli käynyt huonosti, niin, että potilas oli kuollut leikkauspöydälle hänen eteensä. I have killed people, hän sanoi. I have actually killed people. Hän kertoi vaikeista leikkauksista, jotka olivat menneet hyvin, ja niiden synnyttämästä euforiasta. Hän sanoi, että leikkaus perustui viisikymmentäprosenttisesti näköaistiin ja viisikymmentäprosenttisesti tuntoaistiin.

Hän sanoi, että aivokirurgia on käsityötä. Ja ennen kuin käsityöläisestä tuli hyvä, hänen oli harjoiteltava ja tehtävä virheitä, mutta tässä ammatissa virheet olivat kohtalokkaita, eikä niitä saisi tulla. Jos lapsellasi on aivokasvain, haluat aivokirurgin olevan paras. Mutta ennen kuin aivokirurgista voi tulla paras, mikä on mahdollista vain kokemuksen kautta, hänen on joskus leikattava lapsia ilman kokemusta, ja mitä silloin sanot vanhemmille? Että lapsenne on nuoren ja kokemattoman aivokirurgin tulevaisuuden kannalta tärkeä?

Marsh puhui siitä, miten erityistä lasten leikkaaminen oli. The tissues are soft and beautiful, very different from those of older people. A child is as fresh and clean on the inside as on the outside. But the problem of blood loss is great, they can lose a life threatening amount of blood very quickly. And the desperate anxiety of the parents is a heavy burden to carry. But for the children themselves, it’s easy. If they’re not in pain, they are happy. They don’t have any existential perspective. Hän puhui isästään, joka oli oikeustieteen professori Oxfordin yliopistossa, ja äidistään, joka oli tullut pakolaisena natsi-Saksasta ennen sotaa, siitä, miten he molemmat olivat olleet perustamassa Amnesty Internationalia.

Hän puhui nuoruudestaan, siitä, miten ujo hän oli ollut, istunut kotona lukemassa kirjoja sillä välin kun muut olivat ulkona. Hän ei koskaan käynyt yökerhossa, ei koskaan ollut tyttöjen kanssa. Hän kertoi romahduksesta, jonka koki nuorena. Hän oli sairastunut masennukseen ja viettänyt jonkin aikaa mielisairaalassa. Hän kertoi kirjoittaneensa silloin Sylvia Plathin innoittamana runoja. Hän kertoi, että lääkärin ammatti oli tuntunut turvalliselta, sellaiselta, joka kannattelisi häntä. Hän kertoi suhteestaan sisaruksiinsa ja lapsiinsa.

”Kilpailin heidän kanssaan”, hän sanoi irvistäen muistolle. ”Voitko kuvitella? Halusin aina näyttää heille, miten fiksu olin. Se on pahimpia asioita, joita voit tehdä lapsia kohtaan.”

Hän kertoi, miten hänen ensimmäinen avioliittonsa hajosi ja millainen hänen nykyinen avioliittonsa on.

Hän oli hyvin avoin mutta ei tunnustuksellinen, ennemminkin tuntui kuin kaikki keskustelut johtaisivat siihen, vakavuuteen, alkoivatpa ne melkein mistä tahansa. Ehkä se johtui siitä, että lähtökohdat olivat niin keskittyneitä ja liittyivät elämään ja kuolemaan, ja kaiken lisäksi keskusteluja käytiin paikoissa, jotka olivat tavallaan suljettuja meiltä. Kulttuuri oli vierasta ja toisella tavalla avointa: Silloin kun istuimme terassilla seitsemännessä kerroksessa, joka suuntaan ulottuvan, auringonpaisteessa kimmeltävän tumman meren rannalla, ja pienet ihmiset kahlasivat vihertävällä vedenalaisella luodolla ehkä viidenkymmenen metrin päässä, aavistuksen verran vaaleammansinisen taivaan kaartuessa kaiken yllä. Tai kun seisoimme vuoristossa vanhassa ortodoksisessa kivikirkossa kultaisina, punaisina ja sinisinä hohtavien ikonien edessä, yllämme kupoli, jonka kolmesta pyöreästä aukosta valo lankesi sisään.

Tai kun istuimme autossa, joka huristi pimeyden halki Albanian maaseudulla vietettyämme pitkän päivän auringossa. Tai kun kuljimme eräänä iltapäivänä Tiranan keskustassa pienillä, kapeilla kaduilla, joilla oli aivan hiljaista, ja ohitimme rapistuneita taloja ja muureja, joita pitkin oli viritetty väliaikaisia sähköjohtoja. Tai kun kuljimme häthätää kyhättyjen lisärakennusten ja porttikongeissa leikkivien likaisten lapsien ohi vain muutaman sadan metrin päässä pääkaduista. Aina kun hän puhui yksityiselämästään, muistutin hänelle, että aioin kirjoittaa hänestä ja mainita ehkä sen, mitä hän juuri oli sanonut. Silloin hän hymyili ja sanoi, että se olikin hänen strategiansa: mitä henkilökohtaisempi hän oli, sitä todennäköisempää oli, että pitäisin hänestä ja kirjoittaisin hänestä suopeasti.

Näin Marshin vihaisena vain kerran, toista leikkausta edeltäneenä aamupäivänä. Hän oli suunnitellut tapaavansa potilaan, ja sitten hän saikin tietää Petrelalta, että potilas oli jo leikkaussalissa ja että kalloa oltiin avaamassa.

”Damn”, hän sanoi kovalla äänellä, polki jalkaa ja huitoi kättään.

”You could see her tomorrow morning, before the operation”, Petrela sanoi.

”Okey. That’ll have to do”, Marsh sanoi rauhallisesti mutta edelleen vihaisen näköisenä. Sen sijaan hän ja Petrela päättivät käydä katsomassa, mitä Hasanajille kuului. Lähdin heidän mukaansa. Petrela painoi käytävän päässä hissin nappulaa ja kertoi, että kun kuningas kuoli, tai oikeastaan kuninkaan poika, hänen perillisensä, ruumis oli tuotu tähän sairaalaan, ja kun se piti viedä pois, he olivat käyttäneet tätä hissiä. Hissi oli pysähtynyt kerrosten väliin kuollut kuningas kyydissä, ja se saivat sen käyntiin vasta kahden tunnin kuluttua.

Ovet aukesivat, ja me astuimme sisään.

”On jo melkoinen koettelemus sinänsä juuttua hissiin ruumiin kanssa”, Marsh sanoi. ”Puhumattakaan siitä, että ruumis on kuninkaan.”

Hasanaj oli yksin huoneessaan kolmannessa kerroksessa. Hänet oli tuettu sängylle puoliksi istuvaan asentoon tyynyjen varaan. Koko pään yläosa oli kääritty siteisiin. Hänen ilmeensä kirkastui, kun hän näki Marshin ja Petrelan. Hymyssä oli kuitenkin jotakin irvokasta, sillä hänen kasvonsa olivat halvaantuneet toiselta puolelta ja suu ikään kuin roikkui, niin että hymy muistutti ennemminkin irvistystä.

Marsh sanoi, että toinen puoli vartalosta oli väliaikaisesti tunnoton, mutta se oli täysin normaalia ja paranisi pian. Hasanaj nyökkäsi, hän ymmärsi, ja sitten hän irvisti taas ja naurahti silmät loistaen.

 

Tapasin toisen potilaan seuraavana päivänä. Hänen nimensä oli Gjinovefa Merxira, ja hän oli kaksikymmentäyksivuotias nuori nainen. Hän oli kotoisin Albanian pohjoisosasta, pienestä viidentoistatuhannen asukkaan kokoisesta Burrelin kaupungista, ja hän kertoi muuttaneensa lukion jälkeen Tiranaan aloittaakseen lääketieteen opinnot. Hänellä oli ruskeat silmät, leveät kasvot ja puhtaat, nuoret piirteet. Pyysin häntä kertomaan ensimmäisestä kohtauksesta. Hän sanoi saaneensa sen seitsemänvuotiaana. Oli talvi, ja hän oli luistelemassa ystäviensä kanssa, kun hän yhtäkkiä kaatui. Hän näki kaikki ystävänsä kuin sumun läpi. Kotiin palattuaan hän ei tunnistanut äitiään. Hän katsoi suoraan äitiään eikä tunnistanut tätä. Äiti kysyi, miksi hän tuijotti, ja Merxira kielsi tuijottavansa, ja sitten hän alkoi itkeä. Hän oli seitsemänvuotias, ja hänellä oli kova päänsärky, mutta kukaan ei ajatellut, että mikään olisi pahasti vialla.

Hän sai tällaisia kohtauksia kerran, pari vuodessa. Kerran kun hän katsoi televisiota, tekstityksen kirjaimet alkoivat liikkua pois televisiosta huoneeseen, jossa hän oli. Toisen kerran hän näki pihalla tulipalon, ison tulipalon, ja hän aikoi juuri huutaa apua, kun se katosi. Kohtausten seurauksina oli päänsärkyä ja painajaisia, joskus puutumista. Välillä kaikki äänet kuulostivat kelloilta.

Koska kohtaukset olivat aina voimakkuudeltaan samanlaisia ja niitä tuli harvoin, joskin säännöllisesti, hän ei pitänyt niitä vaarallisina. Hän ei koskaan käynyt lääkärissä, ei ennen kuin vasta seitsemäntoistavuotiaana. Hänellä oli koulussa matematiikankoe, ja yhtäkkiä hän näki numeroiden sijasta kukkia. Hän alkoi itkeä, sillä hän halusi saada kokeista hyvän numeron, mutta hän ei pystynyt laskemaan, koska ei nähnyt numeroita, ainoastaan mustavalkoisia kukkia. Silloin hän lähti sairaalaan. Hänet tutkittiin, mutta mitään vikaa ei löytynyt, joten hänelle annettiin kohtausten varalle lääkettä ja hänet lähetettiin kotiin.

Marraskuussa 2014 hän istui ystäviensä kanssa kahvilassa Tiranassa ja näki pöydän yllä leijailevia esineitä. Kotiin tultuaan hän ei nähnyt vasemmalla puolella mitään, ja ystävät huolestuivat ja veivät hänet sairaalaan. Hän itse oli rauhallinen, koska tiesi kohtauksen menevän ohi. Tällä kertaa lääkärit löysivät vian, hänellä oli kasvain aivojen näkökeskuksessa. Hänet päätettiin leikata, tosin vasta elokuussa, sitten kun Henry Marsh tulisi. Nyt Marsh vihdoinkin pysähtyi hänen sänkynsä eteen Tiranan sairaalan kolmannen kerroksen vuodeosastolla.

Merxiran pää oli siteissä, koska hänen kallonsa oli avattu edellisenä iltana, ja hän tuijotti Marshia nuorin, pelokkain silmin.

Marsh sanoi suunnilleen samat asiat kuin Hasanajille, että oli tehnyt tämän leikkauksen yli neljäsataa kertaa, se oli jokseenkin vaaraton, ja potilas pidettäisiin hereillä, koska se oli turvallisempaa. Tällä kertaa Marsh oli yksityiskohtaisempi, luultavasti koska Merxira opiskeli lääketiedettä ja oli perehtyneempi siihen, mitä tapahtuisi. Ehkä Merxira juuri sen vuoksi vaikuttikin pelokkaammalta.

 

Kun näin hänet uudestaan muutaman tunnin kuluttua leikkaussalissa pää ruuvipuristimeen kiinnitettynä, hätä paistoi hänen silmistään vieläkin. Tuntui kuin hän olisi huoneessa joka puolella ja vaikuttaisi kaikkeen, toisin kuin Hasanaj, joka ei tullut yhtään vastaan, oli vain alistunut ja päättänyt kestää, kunnes leikkaus olisi ohi. Ja siinä missä Pellegrin oli kuvannut Hasanajin leikkausta lähes huomaamatta, kuin osana kaikkia huoneen liikkeitä, Merxiran haavoittuvaisuus sai minut huomaamaan kameran ja salamavalot aivan eri tavalla.

Lääkärit kiinnittivät muovisuojan telineeseen, niin että Merxiran pää jäi pienen teltan sisään ja kallon alaosa oli peitossa, mutta yläpuoli oli paljaana.

”Lontoossa peite on läpinäkyvä”, Marsh sanoi. ”Silloin lääkäri näkee potilaan koko ajan.”

Sen jälkeen kun pää oli penslattu ja paikallispuudutus annettu, avustava kirurgi Arsen Seferi alkoi irrottaa tikkejä. Merxira oli nostanut käsivarren silmilleen. Häneltä pääsi matala, valittava ääni.

Dashi puhui hänelle, ja hän vastasi ja hiljeni sitten.

Seferi pani päänahan sivuun, peitti sen sideharsolla ja alkoi irrottaa kalloa kiertäviä nipistimiä. Pian kallon laki pantiin sivuun, dura avattiin ja aivot olivat paljaina. Ne sykkivät heikosti kallon aukossa, jota reunustavat veren väriset sideharsotaitokset näyttivät kauempaa katsottuna kukan terälehdiltä.

Marsh astui lähemmäs ja tutki aivoja.

”You cannot tell, as I thought. The surface looks normal. The tumor is underneath.”

Hänelle ojennettiin viisihaarainen tikku, jota Marsh ja muut kutsuivat GPS:ksi, ja hän kuljetti sitä hitaasti aivojen yllä samalla, kun tarkasteli monitoriin ilmestynyttä kuvaa.

Jonkin ajan kuluttua hän vaihtoi instrumenttia. Nyt hän sai käteensä sähköisen stimulaattorin ja työnsi sen aivojen pintaan. Se surahti lyhyesti. Dashi puhui Merxiran kanssa ja sanoi jotakin Marshille. Marsh stimuloi aivoja uudestaan. Kuului sama sähköinen surahdus. Dashi antoi hänelle uuden tiedon, ja hän alkoi leikata.

”We would feel a rubbery tumor within short time”, hän sanoi.

”Oooooooooooooooo”, Merxira vaikersi.

Katsoin häntä. Hän makasi käsivarsi silmillään.

”We were being misled by the GPS”, Marsh sanoi. ”Oh. Here it is!”

”If you trust the GPS too much, you would end up in the cemetery”, Petrela sanoi minulle hiljaa.

”Here you can see”, Marsh sanoi ja viittilöi minut luokseen. ”Do you see the difference?”

Toinen alue oli kellertävämmän harmaa kuin toinen, mutta sävyero oli niin pieni, etten olisi ikinä huomannut sitä, ellei Marsh olisi sanonut.

Hän jatkoi aivojen kovertamista.

Merxira vaikersi.

Yhtäkkiä huoneessa kajahti melkein kuin huuto.

”Aaaaaah!”

”Aivoissa ei ole tuntoa”, Marsh sanoi. ”Verisuoniin sen sijaan voi sattua, kun niitä siirretään tai taivutetaan. Sen hän tuntee. Kipu voi olla sokkimaista.”

Hän katsoi Dashia.

”Is the pain bad?”

Hän sanoi jotakin Merxiralle, joka vastasi hiljaisella äänellä.

”Hän tuntee sen, mutta se on ok”, Dashi sanoi.

Salamavalo välähti. Nostin katseeni. Pellegrin kyykötti seinän vieressä ja otti kuvia välineistä, jotka olivat keskellä huonetta. Luultavasti Merxiran kasvot näkyivät vihreän peiton alta.

Marsh jatkoi kasvaimen imemistä kuopasta. Merxira vaikersi. Oli melkein sietämätöntä olla siellä.

”You don’t want to damage that”, Marsh sanoi ja antoi minun nähdä mikroskoopissa verisuonen, joka erottui sinisenä aivopoimujen joukossa. ”Jos sen tuhoaa, veri ei pääse kiertämään, ja aivot täyttyvät verestä.”

”Miten kaukana se on kasvaimesta”, kysyin.

”Yhden tai kahden millin päässä”, Marsh sanoi.

Hän jatkoi työskentelyä, ja Petrela avusti häntä ruiskuttamalla vettä aivojen pinnalle. Dashi puhui Merxiran kanssa säännöllisin väliajoin, näytti hänelle kaaviota ja arvioi Marshin työtä hänen vastaustensa perusteella.

Marsh otti ulos kokonaisen palan kasvainta, ja hoitaja pani sen kulhoon.

Imun tasaista huminaa lukuun ottamatta leikkaussalissa oli hetken täysin hiljaista. Marsh työskenteli keskittyneesti, vain hänen kätensä liikkuivat.

Dashi piti taas paperia Merxiran edessä.

”Slight blurry on the vision on the left”, hän sanoi.

Marsh pysähtyi ja nosti päänsä mikroskoopista.

”You stop when you start getting more anxious”, hän sanoi.  ”That’s experience.”

Hän kumartui Merxiran puoleen ja sanoi, että leikkaus oli onnistunut ja että kaikki oli mennyt niin kuin pitikin.

En ollut uskaltanut puhua Merxiran kanssa leikkauksen aikana, mutta nyt menin hänen luokseen. Olin ajatellut kysyä hänen vointiaan, mutta kun näin hänen makaavan siinä käsi puoliksi silmien peittona, sanoin sen sijaan tukahtuneella äänellä: You were very brave.

Kun riisuin kertakäyttökaavun, suusuojan ja myssyn myöhemmin alakerrassa, vapisin kauttaaltaan.

”Oh man”, Pellegrin sanoi. ”It was like her mind occupied the room.”

 

Iltapäivällä kävin kansallisgalleriassa katsomassa kommunismin aikakauden maalauksia. Niitä oli kahdessa isossa salissa, ja sen tunnin aikana, jonka vietin siellä, en nähnyt yhtään ihmistä. Välillä kuulin ulkopuolelta leikkivien lasten ääniä, heidän naurunsa ja huutonsa kantautuivat välillä kaupungin tasaisen, kaukaisen kohinan yli.

Monet maalauksista esittivät työtä tekeviä ihmisiä. Yhdessä nostettiin valtavaa mastoa paljaassa tunturimaisemassa, joka oli täynnä toimintaa. Insinööriltä näyttävä nainen tutki piirroksia ja mies osoitti eteenpäin. Maata rakennettiin, uusi maailma oli syntymässä.

Vielä 70-luvun Norjassa nuori älymystö oli pitänyt Albaniaa edelläkävijämaana. Se oli eräänlainen utopia, tulevaisuuden yhteiskunta, ihanne, jota meidän kannatti tavoitella. Kun mainitsin siitä Petrelalle ensimmäisen päivällisemme aikana, hän laski päänsä käsien varaan.

”Sehän oli vain valhetta”, hän oli sanonut silloin. ”Kaikki oli valhetta. Miten he saattoivatkin uskoa siihen?”

”En tiedä”, olin silloin sanonut. Mutta kun nyt näin maalaukset museossa, tunsin niiden tenhon.

Pisimpään katsoin maalausta, joka esitti nuorta modernia perhettä. Isällä oli lapsi harteilla, äiti kantoi kädessään matkalaukkua, toinen lapsi juoksi heidän edellään. Heidät oli kuvattu maisemassa, jossa oli vuoria ja laaksoja, ruoho oli lähes pastellinvihreää, taivas kirkas, kaukana ylhäällä lensi helikopteri. Kaikki hymyilivät, sekä aikuiset että lapset, he olivat matkalla tulevaisuuteen, täynnä onnea ja toivoa.

Kaikki oli kirkasta, puhdasta, yksinkertaista ja voimallista.

Miksi maailma ei voinut näyttää sellaiselta?

Mitä vikaa näissä maalauksissa oli? Mitä vikaa oli siinä maailmassa, jota ne kuvasivat?

Kun tulin taas ulos kadulle, aurinko paistoi matalalta, ja aiemmin niin kirkas ilma oli muuttunut hieman himmeäksi ja heikon utuiseksi, niin kuin usein käy ennen hämärän laskeutumista. Autot odottivat vihreää valoa puukujalla edessäni. Vanha kumara nainen kulki niiden välissä keppiin nojaten, kuppi kädessä. Hän koputti yhden auton ikkunaa. Autossa istui kaksi naista, ja molemmat käänsivät päänsä pois ja katsoivat toiseen suuntaan, kuten ihmiset aina katsovat poispäin kerjäläisistä. Menin puistoon ja kävelin kohti suurta ravintolakompleksia. Sen takana oli matala mutta laakea sininen allas, jonka maali oli rapissut. Fejzo oli kertonut, että puisto oli kiinalaisten rakentama, ja kansan suussa sitä kutsuttiin Taiwaniksi.

Istahdin ulos vapaalle tuolille, katselin ihmisiä ja pohdin, millainen suhde heillä oli toisiinsa ja maailmaan.

Olin aina ajatellut, että ajatukset olivat abstrakteja, mutta eivät ne olleet, ne olivat yhtä fysiologisia kuin rinnassa lyövä sydän. Sama koski mieltä, sielua, persoonallisuutta, kaikki oli yhteydessä soluihin ja syntyi solujen keskinäisistä reaktioista. Kaikki järjestelmämme – kommunismi, kapitalismi, uskonto, tiede – olivat nekin peräisin sähkökemiallisista virtauksista, joita kulki kallon sisällä olevasta puolentoista kilon painoisen materiakimpaleen läpi.

Tämä ei vielä sanonut mitään. Se oli sama kuin etsisi perusmuurin kivestä vastausta Pietarinkirkon salaisuuteen.

Se oli vain valhetta, Petrela oli sanonut Albanian kommunismista.

Mikäpä ei olisi?

Olin kysynyt Marshilta, uskoiko hän Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Hän oli vain pudistellut päätään. This is it, hän oli sanonut.

Me kehitämme järjestelmiä pitääksemme suden poissa ovelta, ajattelin. Järjestelmät taas eivät ole mitään muuta kuin suuria käsityskokonaisuuksia, kaikkea sitä, mikä saa meidät menettämään näkyvistä oman pienuutemme, raukkamaisuutemme ja mitättömyytemme. Se on susi. Se on sielun kulmikkuutta, vinoutuneisuutta, kovuutta tai typeryyttä, kaunaa ja kateutta, toivottomuutta ja pimeyttä, lapsellista iloa ja hallitsematonta himoa. Susi on sitä ihmisyyttä, jolle ei ole sijaa järjestelmissä, sitä todellisuutta, jota ideamme, taivas, jonka aivot saavat kaartumaan elämämme ylle, ei voi syleillä. Susi on totuutta.

Miksi Marsh siis halusi pitää suden poissa? Sivullisen silmin katsottuna näytti siltä, että lääkärin rooli oli antanut Marshille merkityksen hänen itsensä ulkopuolelta. Siinä hän pystyi pätemään ja hallitsemaan elämää ja kuolemaa, eikä siinä ollut sijaa hänen pienuudelleen ja epävarmuudelleen. Kirurgin rooli antoi hänen elämälleen tarkoituksen, mutta se siirsi tarkoituksen hänestä itsestään järjestelmään – se piti suden poissa. Samalla tämä rooli paljasti kaiken turhuuden.

Kasvaimia syntyi sattumanvaraisesti, ihmisiä kuoli sattumanvaraisesti, joka päivä, kaikkialla. Se voitiin kätkeä lukujen, tilastojen, potilaat kasvottomiksi tekevien muovisuojien taakse. Hänen suuruutensa oli siinä, että hän ei kätkenyt pienuuttaan vaan käytti tietämystään vastustaakseen kaikkea sen kätkemistä, sairaaloiden laitostamista, potilaiden epäinhimillistämistä, kaikkia niitä rituaaleja, joita lääketiede kehitti saadakseen aikaan etäisyyttä, tehdäkseen ruumiista jotakin abstraktia, yleistä, järjestelmän osan.

Fejzo oli kertonut minulle tarinan, jonka oli kuullut Lontoossa. Sitä ei ole Marshin kirjassa, ja sikäli kuin Fejzo tiesi, Marsh ei ollut koskaan puhunut siitä – eräs hänen kollegansa oli kertonut sen Fejzolle. Marsh oli leikannut muutaman kuukauden ikäisen vauvan. Leikkaus oli epäonnistunut, ja lapsi oli kuollut leikkauspöydälle. Marsh oli itse mennyt vanhempien luo. Hän oli sanonut, että oli tehnyt virheen ja että heidän lapsensa oli kuollut. Hän oli itkenyt heidän kanssaan. ”Kukaan lääkäri ei tee niin”, Fejzo oli sanonut. ”Ei kukaan.”

Ympärilläni oli alkanut pimentyä. Pöytien välistä tuli mies rattaita työntäen. Niissä istui pieni poika, ehkä puolitoistavuotias, ja kun isä istahti pöydän ääreen, lapsi kurkotti käsiään häntä kohti. Isä irrotti lapsen rattaista ja nosti hänet syliinsä, hassutteli hänen kanssaan hetken, ja poika nauroi.

Sekin oli totuutta.

Sitten mies sytytti tupakan, otti esiin matkapuhelimensa ja alkoi kirjoittaa tekstiviestiä. Poika vastusteli, kun ei enää saanut huomiota, ja isä ojensi hänelle tupakka-askin. Poika alkoi onnellisena leikkiä sillä samalla, kun kuu nousi hitaasti kattojen ylle, hohtavan keltaisena sinisenmustaa taivasta vasten. ■

 

 

Artikkeli on julkaistu alun perin New York Times Magazinessä joulukuussa 2015. Käännös on tehty norjankielisestä alkuperäistekstistä. Henry Marsh esiintyy Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa lauantaina 13.5. Leena Kangaskosken kuvat ovat näyttelystä Noodle – Works of the human brain. Näyttelyn teoksia on esillä Art Fair Suomi ’17 –nykytaidefestivaalilla Kaapelitehtaalla 25.–28.5.