Beta

Lihan ilot

Kasvissyönti on vaarallista harhaoppia, sanoo kirjailija Joonas Konstig. Siksi hän luopui siitä.

 

Kun ammut linnun, pidä pieni tauko, jonka aikana keskityt tarkkailemaan mihin se putoaa, paina maamerkit mieleen. Lataa haulikko siltä varalta, että toinenkin lintu lähtee lentoon, paina hylsy takintaskuun ja ala lähestyä saalista. Jos osuma on ollut täydellinen, hauliryöpyn shokki on tappanut linnun silmänräpäyksessä. Vähemmän täydellinen osuma, ja kuulet kaatumispaikalta siipien läiskinää kun lintu räpiköi yhä. Se saattaa olla refleksiä, tai sitten lintu on lopetettava käsin. Tähän on pari tapaa: jos lähettyvillä on karahka, nappaat linnusta otteen ja kalautat sitä takaraivoon. Muuten väännät siltä niskat nurin. Linnun niska on höyhenpeitteen alla ohut, kuin selkänikamista solmuinen nuora.

Suolistamista varten kannat puukkoa. Käännä kuollut lintu selälleen ja työnnä puukko sen peräaukosta sisään. Viillä rintalastan suuntaan niin että syntyy käden mentävä aukko. Vedä lämpimät suolet ulos.

Björn Wahlroosista sanotaan kaikenlaista, mutta hän on metsästäjä, mikä tarkoittaa, että hänen kätensä on ollut pyyn perseessä. Minulle se tekee hänestä oitis sympaattisemman.

Keuhkot ovat selän puolella, ja ne on sormilla riivittävä ulos makua pahentamasta. Sydän, maksa ja kivipiira laitetaan talteen. Ruoansulatus etenee hyvin konkreettisesti ylhäältä alas: kurkkutorvesta saattaa löytää vielä eheitä puolukoita, kivipiira tuoksuu marjapiirakalta, suolensisältö on harmaanruskeaa visvaa.

Voit huuhdella käsiäsi suonsilmässä, mutta peset ne saippualla vasta illalla majalle palatessasi: siihen asti nostat kuksaa käsillä, jotka ovat veressä ja paskassa.

Olen metsästänyt jo useita vuosia, mutta silti mieleeni nousee aina tässä vaiheessa, kuinka pienenä äiti opetti, ettei kuolleisiin eläimiin saa koskea.

 

Kahdeksaan vuoteen, seitsemäntoista ikäisestä 25-vuotiaaksi, en koskenut kuolleisiin eläimiin edes haarukalla ja veitsellä.

Vegetaristina ja innokkaana nuorena intellektuellina logiikkani oli, että koska en pysty itse tappamaan eläintä, on väärin syödä se toisen tappamana. Tältä osin ajattelen yhä samoin – sillä erotuksella, että nyt pystyn. Tämä oli lyhyin perusteluni kysyttäessä vegetarismini syitä. Minulla oli liuta perusteluja, jotka kattoivat yhdessä koko inhimillisen maailman fysiologiasta ekologiaan, moraalifilosofiasta fiiliksiin. Tämä kaikenkattavuus opetti minulle, että ruoka ei todellakaan ole vain ruokaa ja ihminen on valmis tekemään järjellään suurenmoisia urotekoja voidakseen oikeuttaa tunteensa.

Nykyään vastustan vegetarismia eettisistä syistä. Tämä liberaalin maailmankatsomuksen pyhä lehmä on vaarallinen ennen kaikkea siksi, että se on niin hyväksyttyä. Mitä hyväksytympää se on, sitä useampi ­vaikutteille altis nuori tyttö (käsite sisältää kaltaiseni humanistipojat) harhautuu kasvissyöntiin ja aiheuttaa sillä fyysisiä ja psyykkisiä vaurioita itselleen ja ympäristölleen. Minä elän samassa yhteiskunnassa kuin nämä ihmiset, heidän soijarouheellaan jatketaan lihajalosteitani, heidän estro­geenipissansa kulkeutuu minun vesijohtoveteeni. Jotkut heistä ovat läheisiäni ja joudun seuraamaan heidän hidasta sammumistaan miettien miten paljon paremmin heilläkin meni ennen aatettaan.

 

Miten lihalla voi nykyään olla huono maine? Lihalla? Kysymykseen ”mitä meillä on ruokana” on aina vastattu ­eläimellä.

Ihminen koostaa ruokavalionsa lihan ympärille, aina kun mahdollista. Antro­pologi Marvin Harris esitti eläinproteiinin olevan toimivan kulttuurin sine qua non, välttämätön ehto. Sen eteen on turvauduttu mihin vain: atsteekit ajautuivat syömään ihmislihaa, kun muuta ei ollut tarjolla. Professori Jared Diamond selitti palkitussa kirjassaan Tykit, taudit ja teräs eläin­proteiinilla, miksi Eurooppa valloitti maailman eikä toisin päin: mantereellamme kasvoi paimennettavaksi sopivia eläimiä.

Simpanssiurokset vaihtavat lihaa seksiin: se joka tuo naaraille eniten lihaa, saa eniten. Saman ovat huomanneet kulttuuriantropologit. Alku­peräiskansat saattavat käyttää kohtuuttoman paljon aikaa lihan metsästämiseen, vaikka silkoilla kaloreilla mitattuna he tulisivat toimeen keräilemällä juureksia ja pähkinöitä.

Ensimmäisen kerran vegetarismista tuli muoti-ilmiö edistyksellisissä piireissä 1800-luvun lopulla. Silloin ajateltiin, että terveysongelmat johtuivat suolistoon mätänevästä ravinnosta. Lääkärit suorittivat kolektomioita, eli leikkasivat paksusuolen pois: lyhyempi suolisto, vähemmän aikaa mädäntyä. Vegetarismin amerikkalainen pioneeri, hurskas adventisti John Harvey Kellogg levitti uskoa, että liha oli poikkeuksellisen mätänemisaltista, ja sen lisäksi se aiheutti nuorisossa seksuaalista himoa, joka näyttäytyi kuolemansyntinä nimeltä onanismi. Onanismia vastaan Kellogg taisteli vegetaarisella ruokavaliolla, peräsuolen jogurttihuuhteluilla ja tarpeen vaatiessa klitoriksen ympärileikkauksella. Himoja kiihdyttävän liharuoan tilalle Kellogg lanseerasi kuuluisat aamiaismuronsa.

Itse asiassa ihmisen suolisto on jo valmiiksi lyhyt, lyhyempi kuin märehtijöillä ja vähemmän lihaa syövillä apinasukulaisillamme. Johtava hypoteesi selittää lyhyen suolemme vaihto­ehtoiskustannuksilla – jostain piti karsia vaativaa kudosta, että saatoimme kehittää kookkaat aivomme. Päinvastoin kuin Kellogg ja kumppanit uskoivat, liha sulaa huomattavasti helpommin kuin selluloosapitoinen kasvisravinto, ja se vaatii syöjältään vähemmän mahoja, vähemmän märehtimistä ja lyhyemmän suoliston. Rasvaisen lihan runsaat kalorit kasvattivat suuremmat aivot.

Suurenmoinen ironia: lihansyönti mahdollisti aivomme, aivomme mahdollistavat kasvissyönnin. Aivojen kehityshistorian näkökulmasta vegetarismi ei olekaan edistyksellistä vaan taantumuksellisinta mitä olla saattaa – paluuta puun oksalle.

Mutta laajalti hyväksyttyä vegetarismista on tullut vasta 1970-luvulta lähtien. Tämän muotiaallon pohjustivat rakkauden sukupolvi ja eräs ravintotieteellinen suuri harppaus. 70-luvulla ravintotieteen vaalit nimittäin voitti ärhäkkä ääripuolue, joka ajoi ns. kolesteroliteoriaa. Se oli oppi siitä, että rasva ja tarkennettuna eläinrasva on epäterveellistä. Se oli innovatiivinen hypoteesi, jonka mukaan ihmisen verisuonisto toimii kuten keittiön viemäri: jos sinne kaataa kinkunrasvaa, se tukkeutuu. Tämä hypoteesi ei koskaan ollut kauhean vakavasti otettava, muun muassa siitä syystä, että ihmisen verisuonisto ei ole keittiön viemäri.

Kolesterolipuolue alkaa nyt olla eläkeiässä. Sitten minun kasvissyönti­vuosieni vegetaristit ovatkin siirtyneet käyttämään valintansa tueksi yhä useammin ekologisia argumentteja.

 

Kasvissyönnin oletettu ympäristöystävällisyys perustuu laskelmaan, että liha vie enemmän viljelyalaa kuin vilja. Näiden arvioiden mukaan yhden lihakilon eteen eläimille täytyy syöttää kolme (tai viisi tai kymmenen, mitä milloinkin) kiloa viljaa. Jos me söisimme vähemmän lihaa, maailmaan mahtuisi enemmän ihmisiä.

On harhaanjohtavaa puhua kasvissyönnistä, koska vegetarismi ei tarkoita sitä, että syödään kasviksia. Kasviksissa ei ole juurikaan kaloreita, ja koska elimistömme kulkee kaloreilla, liha on korvattava jollain tomaatteja tuhdimmalla. Minä ahmin aikoinani viljaa ja soijaa.

Ekologinen vegetaristi toivoo, että emme syötä viljaa ja soijaa ruoallemme, vaan syömme viljan ja soijan ruoaksemme. Tässä suunnitelmassa on kaksi virhettä:

Eläinten ei ole tarkoitus elää viljalla ja soijalla.

Ihmisten ei ole tarkoitus elää viljalla ja soijalla.

Kukaan ei tässä laskelmassa ole kysynyt eläinparoilta, mitä niiden kuuluu syödä. Lehmä esimerkiksi on kehittynyt syömään ruohoa. Jos ne joutuvat syömään viljoja, ne kärsivät mittavista mahahaavoista ja maksavaurioista. Siksi niitä ruokitaan antibiooteilla ja ne röyhtäilevät yhä enemmän kasvihuonekaasu metaania – samaa metaania, jota me suhauttelemme syötyämme leipää.

Koko eläintuotannon idea on, että kotieläimet muuttavat ruohon ja heinän ja madot ja tähteet ihmiselle kelpaavaksi ravinnoksi. Lehmä ja lammas pystyvät muuttamaan selluloosan lihaksi, poro jalostaa jäkälän ravinnoksi, sika perunankuoret. Kauneinta tässä on se, että ihminen pystyy muuttamaan myös eläinten ulosteet ja ruhon syömä­kelvottomat osat ravinnoksi: niiden ulosteilla ja luujauholla lannoitetaan kasvimaat ja pellot. Ravinteet eivät poistu kierrosta. Miten vegetaristit kuvittelevat, että ne mineraalit peltoihin tulevat? Kivi­hiilestä ja maakaasusta, joista nykyiset synteettiset lannoitteet tehdään?

Minä en osaa pitää lainehtivaa viljapeltoa kauniina. Moderni, monokulttuurina viljelty pelto on biotooppien Pohjois-Korea, siellä saa kukkia tasan yhdenlainen kukka. Monokulttuurin ihanne muistuttaa luonnon monimuotoisuuden suhteen asfaltoitua parkkipaikkaa: tapetaan suurin osa elämästä, bakteereista hyönteisiin ja hiiristä lintuihin.

Eliölajit ihanteellisella parkkipaikalla: 0.

Eliölajit tehotuotetulla viljapellolla: 1.

Kuinka monta eliölajia mahtuu samalle laitumelle ­lehmän kanssa? Sata tuhatta? Miljardi?

Suurin osa maailman ympäristöongelmista johtuu viime kädessä väestönkasvusta. Nykyään kasvissyöjiä kuunnellessa saa vaikutelman, että suurin ongelmamme onkin lihansyönti, jonka takia maailmaan ei mahdu enempää ihmisiä. Ruokaa pitää saada yhä suuremmalle määrälle ihmisiä, ja tämä pitää tehdä ruokkimalla ihmiset huonommin. Tämä on ympäristön kantokyvyn keinotekoista nostamista. Kun kantokykyä nostetaan, väestön määrä nousee. Kuinka paljon ihmisiä maailmaan pitäisi mahtua? Tarkalleen ottaen kuinka paljon huonommin meidän pitäisi syödä, että maailmaan mahtuisi lisää ihmisiä syömään yhä huonommin? Mihin tämä loppuu?

 

Minä olen läpäissyt uuden vuosituhannen yliopistokoulutuksen humanistisessa tiedekunnassa. Se tarkoittaa, että minua on opetettu arvostamaan järkeä yli tunteen ja inhimillistä yli eläimellisen. Ja koulutettuna järkiolentona minun pitäisi ymmärtää, että minulla on mahdollisuus valita. Voin hylätä eläimellisen lihanhimoni, voin valita kasvissyönnin, voin valita kärsimyksen vähentämisen maailmassa. Olen parempi kuin eläin. Ratio capax – ihminen on järkeen kykenevä olento.

Tämä oli ennen ja on yhä kasvissyönnin etiikan takana.

Amerikkalainen kirjailija Jonathan Safran Foer teki tämän valinnan: hän päätti olla parempi kuin eläin. Hän ryhtyi vegetaristiksi ja kirjoitti käännöksestään mittavan esseen Eläinten syömisestä. Luin kirjan äskettäin, vaikka en ehkä olekaan sen kohderyhmää (siinä vaiheessa kun hän shokeeraa lukijaa filippiiniläisellä koirareseptillä, minua ei ällöttänyt niinkään koiranliha vaan muhennokseen lisätty ätläkkä ananasmurska). Foerin kirja oli herkän, tunnontarkan, suurkaupungissa asuvan intellektuellin järkytystä tehotuotannon kauheuksien edessä. Ei epäilystä, etteikö lihan tehotuotantoon liity rumia epäkohtia. Niiden pitkittyneillä kuvauksilla on vain sama lopputulos kuin kaikilla vahvoilla ärsykkeillä: ihminen reagoi niihin tunteella ja mustavalkoisesti.

Jos tiedostava ihminen on kiinnostunut paitsi omastaan, myös eläinten hyvinvoinnista, hän tukee rahoillaan ja äänellään eettisesti tuotetun lihan tuotantoa: luomulihaa, riistaa, poroa, kestävästi kalastettua kalaa. Hän tekee työtä sen eteen, että näissä oloissa eläimet voisivat yhä paremmin. Mutta kaikkea lihaa vastustava heittää lapsen pois pesuveden mukana. Päätös olla tukematta mitään lihatuotantoa ei kannusta lihantuottajia kohtelemaan eläimiä hyvin.

Foer kieltäytyy lihasta siksi, että siihen kuuluu tappamista, ja tappamista tulee välttää. Minä muotoilin aikoinani tuhansien muiden ahdistuneiden teini-ikäisten tavoin saman iskulauseeksi: liha on murha.

Syöminenhän ei ole enää aikoihin ollut nautintoa tai kehon ravitsemista, vaan tietoista politiikkaa.

 

Vuonna 1928 elettiin viattomampaa aikaa. Bellevuen sairaalassa New Yorkissa alkoi ainutlaatuinen lääketieteellinen koe. Etnologit Vilhjalmur Stefansson ja Karsten Andersen olivat sitoutuneet elämään kokonaisen vuoden syöden vain ja ainoastaan eläimiä.

Miehet olivat tehneet vuosia kenttätöitä Pohjois-Kanadan inuiittien parissa ja kokeneet itse, että näiden lihaan ja kalaan perustuvalla ruokavaliolla on mahdollista elää terveenä. Lääkärien paradigmaa väite ravisteli. Kokeen eettisyys oli siinä ja siinä, koska vallitsevan käsityksen mukaan miehet tulevat kärsimään siitä. (Kuinka raikkaalta tuntuu, että tuolloin vielä uskottiin aikuisen ihmisen kykyyn päättää omasta puolestaan.)

Miehet viettivät ensi viikot sairaalassa ympärivuorokautisessa tarkkailussa. He söivät kolme ateriaa päivässä lihaa ja sisäelimiä, heidät ­testattiin koko lääketieteellisellä arsenaalilla.

Stefansson kärsi ripulista, mutta vaiva katosi, kun hän sai syödä haluamansa määrän rasvaa: ei enää fileitä, vaan rasvaisia ruhonosia, luuydintä, aivoja. Loppuvuoden miehet saivat nukkua kotona ja elää tavallista työteliästä elämäänsä. Huijasivatko he? Lääkärit uskoivat herrasmiesten kunniasanaa mutta tekivät tietysti testejäkin. Salaa syöty kasvisaines olisi näkynyt ketonien (rasva-aineenvaihdunnan palamistuotteiden) määrän vaihteluna.

Vuonna 1930 julkaistun loppuraportin dramaattisuus on sen epädramaattisuudessa. Ei merkkejä puutostaudeista, ei munuaisvaurioita, verenpaine hyvä, fyysinen suorituskyky entisensä. Paino oli laskenut pari kiloa ja Stefanssonia ennen koetta vaivannut ientulehdus oli hävinnyt. Ruoan­sulatus toimi alun fileekokeilun jälkeen moitteetta, ulosteiden haju oli ”harmiton”, flatuksia ei esiintynyt. Miehet olivat kaikin mittarein terveitä ja väittivät vielä nauttineensa ruoastaan.

Mikä on Bellevuen kokeen opetus nyky-Suomessa? Se ei ole sen lääke­tieteellinen lopputulos. Opetus on, että nyt kokeesta puhuminenkin tuntuu monista säädyttömältä. Nykyään koetta pidettäisiin epäeettisenä, koska herrat kehtasivat nauttia surutta lähemmäs kilon lihaa päivässä.

Siinä missä viattomuuden aikana ruokaan liittyvät kysymyksemme olivat, tässä järjestyksessä, ”onko sitä tarpeeksi” ja ”maistuuko se hyvältä”, nykyään ruokailusta on tehty rationaalinen valinta, jonka on tarkoitus paitsi rakentaa identiteettiä (”miten tämä paputahna määrittelee minua ihmisenä?”), myös ratkaista maailman ongelmat lusikallinen kerrallaan. Ruoka on politiikkaa, joka jakaa ihmisiä puolueisiin. Vihollisleiriin ammutaan lokaa. Väärä suupala on häpeällinen teko. Ja tämä aikana, jolloin meillä vihdoinkin olisi varaa ravita kaikki hyvin. Ehkä emme ole valmiita hyvinvointiin? Ehkä emme koe olevamme sen arvoisia?

Mikä mielettömyys on yhdistää elämän mahdollistavaan ruokaan häpeä, tuo elämälle vastakkainen voima. Mitä psyykkisiä ristiaallokoita aiheuttaakaan tämä uskonnollisen ihmeen kaltainen ruoan muutos, jossa häpeä tulee lihaksi.

 

Lopulta niin ekologinen kuin eettinenkin argumentointi ovat kiinni siitä, onko lihan syöminen ihmiselle välttämätöntä. Sillä jos terveyteen tarvitaan edes vähän lihaa, silloin on melko vihamielinen veto tehdä laskelmia ja eettisiä päättelyketjuja, joista liha on jätetty pois. Jos liha edistää terveyttä, vegetaristi aiheuttaa yhä kärsimystä – itselleen, ja niille joille aatettaan levittää.

Ravintotiede on monimutkainen tieteenala, ja kuten muita kaltaisiaan, sitäkin voidaan käyttää tarkoitusperäisesti. Minun vegetarismin aikainen ravintotieteeni on kuten Foerinkin: nolostuttava todistus tahdon voimasta. Kasvissyöjä uskoo mitä haluaa uskoa. Foer luottaa sokeasti yhteen tahoon (American Dietetic Association), joka on lausunnossaan todennut lakto-ovo-vegetaarisen ruokavalion turvalliseksi koko perheelle. Yksihän riittää. Siihen voi aina takertua poikkeavien lausuntojen kiusatessa.

En tiedä onko kaltaiseni revarin sanoilla uskottavuutta vegetaristien korvissa, mutta ehkä näiden läheiset lukevat minun lausuntoni.

Liha on nimittäin ravintotiivistettä. Se on eläimen kaikesta syömästään muotoilema monivitamiini.

Vegetaristit luettelevat mielellään listan ravintoaineita, joita kasvissyöjä saa helposti paljon ruoastaan: magnesium, kalium, C- ja E-vitamiini. He eivät listaa niitä vitamiineja ja mineraaleja, joita sekasyöjän on helpompi saada. Se lista on tässä: vitamiinit A, B1, B2, B3, B5, B6, B7, B9, B12, D, K2; sinkki, rauta, jodi, kupari, seleeni, kalsium. Ja osaa näistä ravinteista saa yksinomaan eläinlähteistä.

Ehkä paljastavin osoitus lihan ravinteikkuudesta on se, että eläintuotteet sisältävät kaikkia ihmiselle välttämättömiä aminohappoja. Amino­hapot muodostavat proteiineja ja proteiinit muodostavat meidät. Kasvi­kunnasta saa täydellistä aminohappoprofiilia hakea. Yksi näistä aminohapoista on tryptofaani, josta aivot muodostavat onnellisuushormoni serotoniinin. Lisäksi aivomme tarvitsevat välttämättä kahta omega-3-sarjan rasvahappoa, EPA:ta ja DHA:ta. Näitä saamme ainoastaan syömällä kaloja tai toisten eläinten aivoja.

Evoluutiota tuntevalle tämä vihjaa, että liha on jossain vaiheessa ollut välttämätön ihmisen eloonjäämiselle. Elimistömme on kasvanut tarvitsemaan lihaa.

Ahaa, joku jo sanoo, mutta entäs soija?

Soija on vegetaristin taikapilleri, mystisestä orientista tullut lopullinen ratkaisu kaikkeen. Soijassa onkin kasviksi poikkeuksellisen hyvä aminohappoprofiili – mikä on sama kuin sanoisi jollekulle, että tämä heittää hyvin, tytöksi. ”Lihan voi ruoanlaitossa kätevästi korvata soijarouheella”, opettavat hyväntahtoiset kasviskokit, ”eroa tuskin maistaa!”

Valitettavasti kehomme tunnistaa eron. Soijapapu näyttää olevan yksi epäkelvoimmista ruoista, joita kasvikunnalla on tarjota (vehnä on kova kilpailija). Soija ei halua tulla syödyksi, mutta koska se ei voi paeta saalistajaansa kuten eläimet, se yrittää puolustautua kemiallisesti. Soijapapu kostaa syöjälleen antiravinteilla: lektiineillä ja fyyttihapoilla, jotka haittaavat suolen toimintaa ja ravinteiden imeytymistä, goitrogeenilla, joka voi vaurioittaa kilpirauhasta, ja mitä kiinnostavimmin fytoestrogeenilla eli kasviperäisellä naishormonilla. Päivittäinen annos soijaäidinmaitokorviketta sisältää tätä naishormonia monen ehkäisypillerin verran.

Tämän hormonin vuoksi soijaa markkinoidaan vaihdevuosiongelmiin, ja tämän hormonin takia teollisuus on koettanut esittää soijan ehkäisevän rintasyöpää. Ongelma on se, että ulkopuolinen hormoni saattaa sotkea kehon oman sisäerityksen. Osaamme kauhistella mieshormonia piikittäviä urheilijoita, mutta eivät naishormonitkaan ole hyveellisiä ja harmittomia. Eläinkokeissa soijan isoflavonit on liitetty muun muassa hedelmättömyyteen, keskenmenoihin, sikiöiden epämuodostumiin erityisesti genitaalialueilla, vähentyneeseen libidoon, aikaistuneeseen puberteettiin sekä käytösongelmiin kuten aggressioon ja ahdistukseen.

Miksi vegetaristit ovat vaarallisia? He haluavat syöttää meille soijaa. He vastustavat eläinkokeita ja tekevät soijakokeet ihmisillä.

Soijarouheet, joita minäkin söin proteiinin himossani, ovat teollisen elintarviketuotannon keinotekoisimpia kammotuksia, joiden valmistusprosessia lukee kuin huonoa scifiä. Soijaa tutkinut tohtori Kaayla Daniel kertoo The Whole Soy Story -kirjassaan, että 1970-luvulle asti konsentroitua soijaproteiinia pidettiin turvallisena ainoastaan pahvin valmistamiseen, ja silloinkin tutkijat olivat huolissaan siitä, liukenevatko sen nitrosamiinit pakkauksesta ruokaan. Soijaa viljeltiin öljykasviksi, öljystä tehtiin maalia ja liimaa. Ainoa tapa, jolla tämän tuotannon sivutuotetta, proteiinimassaa, saatiin syötettyä kenellekään, oli markkinoida se terveellisenä.

Nostan vastentahtoisesti hattua alan PR-miehille. He ovat onnistuneet tekemään terveysruokaa hädin tuskin syömäkelpoisesta ­kasvista. Siihen on vaadittu paljon rahaa ja kaltaisiani hyväuskoisia ­hölmöjä.

Maailmanparantaja on pelottavan lähellä maailmanpahantajaa.

 

Vegetaristin suusta kuulee usein lauseen. ”En tunne jääväni mistään paitsi.”

En tunne jääväni mistään paitsi, en tunne jääväni mistään paitsi, en tunne jääväni mistään paitsi... Toistakaa kunnes sivu on täynnä, latoja.

Fanaatikko uskoo kasvisruoan terveellisyyteen loppuun asti. Hän uskoo kun kuulee toisilta kaltaisiltaan voivansa hyvin. Oireilu on vain ”puhdistautumista lihansyönnin vaurioista”.

Minä olen oppinut tunnistamaan hurskaan vegetaristin. Häntä särkee eri paikoista, hän sairastelee taajaan, hänen vatsansa oireilee, hänen ihonsa on nuorena kalpea ja vanhana harmaa, silmäkuopat tummat, hiukset hamppua. Hänellä on koko ajan vähän nälkä. Hän on väsynyt, vihainen ja katkera, hän ajautuu ajoittain masennukseen. Maailma näyttää jatkuvasti epäreilummalta paikalta.

Herkkiä nuoria ihmisiä tulisi suojella kaiken sortin fanaatikoilta.

Yhdestä suomalaisesta ayrshire-naudasta saa teurastuksen jälkeen melkein kolmesataa kiloa syötävää lihaa, rasvaa ja sisäelimiä. Keski­verto­suomalainen söi viime vuonna 19 kiloa naudanlihaa.

Kahdeksan vuotta kasvissyöjänä, enkä säästänyt kuin puolikkaan lehmän.

Kahdeksan vuotta kasvissyöjänä, eikä yksikään eläin kiittänyt minua. Kukaan ihminenkään ei koskaan kiittänyt minua. Kiusaa aiheutin lukuisille.

 

Näin valmistetaan teeri tai muu metsäkanalintu. Nylje se. Kyniminen ei ole maineensa veroista. Sulkapeite lähtee irti kuin takki, puukkoa tarvitset siipien ja kynsien irroittamiseen. Jos osuma on tullut läheltä, linnussa on paljon ­sinistä lihaa: leikkaa pahimmat verenpurkaumat pois. Viipaloi jalat ja siivet ja kaikki liha, mitä ruhosta saat, sekä kivipiira, sydän ja maksa. Ruskista palat pannussa juuresten ja pekonin kanssa. Laita pataan, peitä punaviinillä ja lihaliemellä, lisää laakerinlehtiä, suolaa ja pippuria. Anna porista hiljakseen kunnes liha irtoaa luista.

Kanna pöytään. Arvosta. Kunnioita lintua joka kuoli puolestasi. Nauti ruoasta. Tunne ylpeyttä.

Se ei ole murhaa. Se on itsepuolustusta. 

 

Image 12/2012

Eri mieltä? Samaa mieltä? Lue toimittaja Anu Partasen kasvissyöntiä myönteisesti käsittelevä juttu Lihan himo (Image 8/2008) tästä.

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
Oheisen kysymyksen on tarkoitus estää roskaposti.