Beta

Lastenlauluja aikuisille

Vuonna 1964 Bob Dylan ilmaisi tyytymättömyytensä aikakauden protestiliikkeeseen, jonka ehdottomuus oli alkanut häiritä häntä. Hän kirjoitti aiheesta laulun My Back Pages, jossa hän mollaa aikaisempaa tuotantoaan kuuluisalla säeparilla Ah, but I was so much older then / I’m younger than that now.
Antti Tuisku voisi hyvin repäistä tuon sivun Dylanin laulukirjasta, sillä 33-vuotiaana hän on paljon nuorempi artisti kuin se 22-vuotias laulaja, joka vuonna 2006 julkaisi albumit Rovaniemi ja New York osoittaakseen olevansa yhtä lailla syvällisiä pohtiva pohjoisen poika ja urbaaneissa trendeissä vaivatta luoviva kosmopoliitti. Hän epäonnistui molemmissa tavoitteissa, tietenkin.

Syyskuussa ilmestynyt Anatude on yhtä aikaa Tuiskun yhdestoista ja toinen albumi. Se seuraa vuoden 2015 En kommentoi -levyä, jolla kaikkien yllätykseksi hän uudisti suomalaisen popmusiikin muotokieltä tietoisen räikeillä tyylirikoilla, kieli poskiontelossa saakka tehdyillä teksteillä ja sellaisen ihmisen asenteella, jolla ei ollut mitään hävittävää.
Eikä Tuiskulla tuolloin ollutkaan. Vuonna 2003 ensimmäisen Idols-kauden kolmannesta sijasta alkanut teinitähden ura oli väljähtänyt kuin pöydälle kesälomaksi unohtunut Mountain Dew. Oli aika tehdä täyskäännös tai kontata auringonlaskuun Hanna Pakarisen ja Jani Wickholmin perässä.
Klassinen miespuolisen teinitähden tehtävä on kaupata teinitytöille estetisoitua versiota kypsyydestä. Imelillä balladeilla ja ”tyylikkäillä” keskitempoisilla tanssibiiseillä tähdet vakuuttavat olevansa luotettavia ja herkkiä poikaystäväehdokkaita, ei ollenkaan sellaisia kuin ne kaikki muut pojat. Kovin hauskaa heillä harvoin tuntuu olevan.
Tuiskun uuden tulemisen taustalla on täysin vastakkainen pyrkimys. En kommentoi ja Anatude ovat mauttomuuden raja-aidat kaatavia poplevyjä, joilla 33-vuotias laulaja uskottelee olevansa teini-ikäinen. Aikaisemmin koiranpentumaiseen söpöyteen satsannut Tuisku samalla uusi imagonsa sellaiseksi, jollaisen vielä kaksi kuukautta sitten olisi voinut olettaa muistuttavan metamfetamiinia vetänyttä Jari Sillanpäätä.
En kommentoi siis pelasti Tuiskun uran, minkä jälkeen Anatude on vaikean tehtävän edessä. Kun överiksi vetämisestä on tullut uusi standardi, huonon määrän annostelussa on fiksin koon kasvettava koko ajan. Vain 33-minuuttisella Anatudella tämä johtaakin ratkaisuihin, jotka eivät niinkään ole ylilyöntejä, vaan kuin ampuisi itseään naamaan Mauserilla.
Tekonaurun täyttämä Nauruterapiaa kuulostaa siltä kuin Tuisku haluaisi varastaa Kuselalta Nauravan kulkurin. Se saa kenet hyvänsä arvostelukykyisen kuusivuotiaankin hamuamaan Spotifysta tilalle Bob Dylanin erolevyjä. Hanuri taas pursuaa kaksimielisyyttä, joka on niin ilmeistä, että se on pikemminkin tympeää yksimielisyyttä, paras mahdollinen mainoskampanja selibaatille.
Tällaisina hetkinä Anatuden takaa hahmottuu laajempi pyrkimys: Antti Tuiskun uudet kappaleet ovat lastenlauluja nuorille aikuisille. Ne pursuavat nuorisotermejä ja englantia (swäg, twerkata, nää fucking tunteet, oumaigad), joiden aikansa eläneisyyden sinetti on se tosiseikka, että ne ovat levylle päätyneet. Tuisku myös varioi ääntään kappaleesta toiseen, Rahan takii -kappaleen tahallinen honotus viestii meille tarpeettomasti, ettei meidän tarvitse ottaa häntä tosissaan. Tällaisina hetkinä Anatude muistuttaa kuulijaa siitä, että popmusiikki vailla melankolian mahdollisuutta on yhden sortin helvetti.

Onneksi Anatuden toinen puolisko toimittaa juuri sen mitä lupaakin. Swäg, Tragedia ja Itteni kaa kahdestaan ovat kepeää ja oivaltavaa popmusiikkia, jotka varastavat joka suunnasta niin antaumuksellisesti ja kramppaavan tyylitajuttomasti, että ne saavuttavat raikkaan omaperäisyyden.
Ylivoimaisesti paras kappale on Mä hiihdän. Elektroninen tausta laahaa ja lykkii eteenpäin kuin sivakoisi, samalla kun Tuisku murehtii mennyttä suhdetta suomalaiselle miehelle ominaisella tavalla, pakkomielteisellä suorittamisella: ”Sun lapset kasvaa, mä vain hiihdän” on niin riemastuttavan traaginen säe, ettei suomalaisessa popissa tänä vuonna varmasti toista niin hyvää kirjoiteta.
Anatude ei hajanaisuudessaan ole ehkä kovin kummoinen albumi, mutta ehkä sen parempaa tämä aika ei tarvitse eikä ansaitse. Anatude on nykypopin tilan eteen asetettu peili, osoitus siitä, että joskus naama voi olla vino. ■

Juttua muokattu 1.11. klo 12.25, vaihdettu Tuiskun vuoden 2006 toisen levyn nimeksi New York.