Beta

Lähellä kuolemaa Rakastavaa valoa ja helvetin kauhuja. Riku Korhonen 
kiinnostui kuoleman läheisyydestä.

Olen viime kuukausina saanut keskustella lempiaiheestani kuolemasta. Se on piristävämpi puheenaihe kuin maailmanpolitiikan nykytila. Teen esseeteosta kuolemanläheisyyskokemuksista. Käytän materiaalina tutkimuskirjallisuutta, taiteen kuvauksia ja haastatteluita.

Olen kuullut kertomuksia sairastuneilta, onnettomuuksien ja väkivallan uhreilta ja sodassa haavoittuneilta. Rauhaa, riemua, ruumiistapoistumisia, rakastavaa valoa, kauhunäkyjäkin.

Joillekin kokemukset ovat muodostuneet voimia antavaksi henkilökohtaiseksi mytologiaksi.

Jotkut ovat puhuneet kokemastaan hulluksi leimautumisen pelossa vain perheelleen. Toiset ovat ottaneet tehtäväkseen levittää toiveikasta viestiä mahdollisimman monen lohduksi.

 

Vaikka haastattelutyö on vielä alkuvaiheessa, olen jo huomannut katsovani kanssaihmisiä ja maisemia hiukan uusiutunein silmin.

Pikaisella vilkaisulla Suomi näyttää kaistaleelta laakeanniukkaa jälkiluterilaista pajukkoa, jossa jokunen kehätie vie hengettömien laatikkotalojen taajamiin.

Mutta minkä vain ABC-aseman tai aaltopeltihallin takaa voi löytää raivaamattomana kohoavan kuusikon tai muun suojaisan paikan jakaa ajatuksia, jotka tuntuisivat liikekeskusten LED-valoissa omituisilta.

Haastateltavani ovat puhuneet kokemuksistaan sekä avoimesti että hartain sanoin.

Moni on selvinnyt vakavista koettelemuksista elinvoimaisena ja uteliaana. Vaikka olen itse ateisti ja suhtaudun nuoruuteni kuolemanläheisyyskokemukseen naturalistisesti, olen iloinnut eri tavoin ajattelevien kuuntelemisesta.

Henkilökohtaisten kokemusten alueella tulkintojen moneus on kiehtovaa, kun ei lähesty muita tyrmätäkseen tai käännyttääkseen.

Mieltemme erot ovat osa maailman moniulotteisuutta, jossa meidän on suunnistettava.

Kuolemanläheisyyskokemuksia käsittelevään runsaaseen kirjallisuuteen tutustuminen on matka sinänsä. Populaarien tapauskertomuskokoelmien ja tieteellisten selitysyritysten väliin jää kokonainen villiintyneiden tulkintojen viidakko.

Myös metodien kirjavuus on melkoista. Joissain tutkimusartikkeleissa pelastususko ja profetointi sekoittuvat tilastollisiin menetelmiin.

Tunnollisen ristiintaulukoinnin ohesta saattaa löytää tutkijan pohdiskelun tuloksia vääristelevästä pahantahtoisesta henkiolennosta.

Osa kirjoittajista tuotteistaa kokemuksensa ikuista elämää lupaavaksi dramaattiseksi myyntipaketiksi ja seminaareiksi. Koomasta heränneet bestselleristit pyörittävät postmodernia taivasturismia ja tanatokapitalismia.

Jotkut kristilliset kirjoittajat näkevät kokemuksissa Saatanan juonen, jolla hän harhauttaa ihmisiä luottamaan pelastukseen ilman oikeaa oppia.

Teorioita, debattia, julistusta. Inhimillinen toimeliaisuus ja luovuus ottavat raakamateriaalikseen mitä vain, nälän, seksin, kuoleman.

 

Suomessa akateemiseenkin käyttöön on vakiintunut sana kuolemanrajakokemus. Sana sisältää semanttisen tuonpuoleisuusoletuksen ja käsitteellistää kuoleman siirtymäksi tilasta toiseen, rajan yli. Ja rajaa tuskin kutsuu rajaksi, jos sen tuolle puolen ei oleta mitään nähtävää. Siksi parempi tutkimuskäsite olisi englannista tuttu kuolemanläheisyyskokemus.

En ole omassa teoksessani niinkään kiinnostunut kuolemanläheisyyskokemusten syntymekanismien moninaisista selityksistä.

Olen kiinnostuneempi tavoista, joilla ihmiset kertovat kokemuksistaan ja joilla taide ja mytologia ovat niitä käsitelleet.

Kertomukset ovat symbolisia esityksiä, joilla jäsennellään hengellisten ja uskonnollisten kokemusten vaikeaselkoisia nyansseja.

Vuosituhansien halki, zarathustralaisten Arda Virafin kirjasta neurokirurgi Eben Alexanderiin, joka on tienannut taivaskäynnillään taaloja, kertomukset kurottavat pidäkkeettöminä maan ylle.

Ihminen on totisesti laji, joka tarinoi kuolemastaan. ■