Beta

Kolumni | Mira Luotia vaivaa PMMP ja Paula Vesala, kirjoittaa Laura Friman.

Kolumni | Mira Luotia vaivaa PMMP ja Paula Vesala, kirjoittaa Laura Friman.

Ei ole helppoa olla Mira Luoti. PMMP:n toisena puoliskona tunnetuksi tullut Luoti on aina joutunut sietämään ääneen muotoilematonta vertailua Paula Vesalan kanssa. Ja mehän kaikki tiedämme, mitä Paula Vesala osaa: säveltää, sanoittaa, soittaa, sovittaa, käsikirjoittaa, näytellä – ja luultavasti puhua mandariinikiinaa ja viimeistellä vasurilla jääveistoksia. Siksi Luotia ei käy kateeksi.

Renessanssineron välittömässä läheisyydessä moni nimittäin sokaistuu sille, että tämän vieruskaverikin on itse asiassa aika lahjakas ja kiehtova tyyppi. Vaikka Luodin rooli Paula Vesalan aisaparina PMMP:ssa oli tasavertainen ja olennainen, hänen kiinnostavuutensa tuntui kahlitulta duodynamiikkaan.

Yhtyeen hajottua Luodin nimeä ei pyöritelty vaihtoehtona Vain elämää -palavereissa. Harvan sekuntikello tikitti hänen soolouransa lähtölaukausta varten, siinä missä Paula Vesalan seuraavaa siirtoa odotettiin kuin Vapahtajan toista tulemista. Luoti ajautui PMMP:n jälkeen kirjaviin hommiin: lasten laulukilpailun tuomariksi, kesäteatterilavoille, kääntymään Tähdet, tähdet -ohjelmaan.

 

Eriskummallinen sattuma: Mira Luoti ja Paula Vesala toipuivat PMMP-ruljanssista tarkalleen samassa syklissä. Yhtyeen suureellisista jäähyväiskeikoista on kolme vuotta. Vesala julkaisi sooloalbuminsa kesäkuussa, Luoti nyt, kolme kuukautta myöhemmin. Vaikka Vesalan esikoinen ei lopulta ollut aivan sellainen napakymppi kuin optimistisimmat odottivat – täydellistä Tequila-sinkkua seurasivat vähemmän täydellinen Tytöt ei soita kitaraa ja kamalahko Älä droppaa mun tunnelmaa – se oli tarpeeksi vakuuttava sinetöidäkseen saman tien hänen paikkansa popkentällä.

Väistämätön vertailuasetelma entisen yhtyetoverin kanssa ei ole Luodin ainoa ongelma. PMMP oli siinä määrin täydellinen, että yhtye kohotettiin jo paljon ennen hautajaisiaan yksimielisesti kotimaisen popin kaanoniin. Palvonnan eskaloituessa bändi otti etuoikeuksistaan kaiken irti ja loikkasi askeleen toisensa jälkeen kokeellisempaan, kunnianhimoisempaan ja hankalammin sulatettavaan suuntaan. Kaikki kuitenkin sulatettiin. Yhtye oli erheetön. Särötön menneisyys ei ehkä ole aloittelevan artistin pahimpia ongelmia, mutta ongelma kuitenkin: siltä pohjalta on kaikkea muuta kuin paineetonta jatkaa.

 

Avaa, avaa / mä oon tullut, Mira Luoti ilmoittaa määrätietoisesti Tunnelivisio-albumin avaussanoina. Levyn synkästi murisevan starttikappaleen nimi on Musta laatikko. Viesti välittyy kyllä: pikimustia tai hempeimmilläänkin mustanpuhuvia ovat myös albumin kansi, Luodin nahkatakki ja silmämeikki ja ennen kaikkea Tunnelivision tekstit, joissa pudotaan, kadotaan, tuhotaan ja kadotaan. Ote irtoaa, ajaudutaan uppeluksiin pinnan alle. Kapea paletti tekee kokonaisuudesta lähes konseptialbumin: nyt tarkastellaan tunnespektrin synkeää sektoria. Julkaisuajankohta on perusteltu, sillä tältä albumilta ei lypsetä hilpeitä kesähittejä.

Luodin esikoisalbumi on kahden kauppa. Kaikki levyn sävellykset ja sanoitukset on kreditoitu uudelle yhteistyökumppanille, Pariisin kevään johtohahmo Arto Tuunelalle. Tuunelan kädenjälki on takuuvarmaa ja naurettavan tyylipuhdasta. Kikkakimara on Pariisin kevään tuotannosta tuttu: haikeiden ja melankolisten, mutta sittenkin väsymättä kuplivien pop-sävellysten äänimaailma on ympätty yltäkylläiseksi.

Luodin rooli on kanavoida kappaleet lävitseen niin, että ne imevät hänestä matkalla mukaansa muutakin kuin hänen salaperäisen, kohtalokkaan äänensä, joka on vahvistunut ja voimistunut sitten PMMP:n. Se onnistuu: Tuunelan teokset kuulostavat Luodin tulkitsemina henkilökohtaisilta, vilpittömiltä ja uskottavilta – eli tässä tapauksessa vuorotellen ahdistuneilta, lannistuneilta ja lohdullisilta.

Mutta kirous on fakta. Vaikka kuinka koettaisi, Tunnelivisiota on hankala tarkastella irrallisena esittäjänsä taustasta. Tässä valossa se on ehdottoman lupaava, pätevä debyytti. Ihan tuntemattoman artistin esikoisena se olisi vielä enemmän. ■