Beta

Kirjan tekijät. Helmi Kekkosen Vieraat -romaanin syntytarina sukeltaa syvälle kirjailijaelämään

Kirjat syntyvät kirjailijan kammion yksinäisyydessä. Vai syntyvätkö? Helmi Kekkonen kertoo, kuinka hän kirjoitti uuden romaaninsa Vieraat kustannustoimittajan, perheen, ystävien ja päiväkodin avustuksella – ja yksin.

 

Elokuu 2016. On kulunut kaksi vuotta ja kaksi kuukautta siitä kun mieleeni ilmestyi kuva, jonka kirjoitin puhelimeni muistiinpanoihin: Aurinko iskeytyy huoneen valkoisille seinille. Senja makaa leveällä vuoteella pelkät alusvaatteet yllään ja lukee kirjoja. Sama oli tapahtunut myös kahden edellisen romaanin kohdalla, yllättäen ja pyytämättä. Kuva oli mielessäni täysin kirkkaana: naisen kasvot ja tuo sotkuinen huone, illan ja juhlien odotus. En vielä tiennyt, mitä sillä tekisin, mutta tallensin sen otsikolla Kutsumattomat vieraat ja tunsin miten jotain liikahti, alkoi.

Kuluneen kahden vuoden aikana on ollut jaksoja, jolloin en ole viikkoihin puhunut muiden kuin mieheni ja tyttäreni kanssa, aina en edes heidän. Olen viettänyt viikkoja poissa kotoa, pyytänyt miestä lähtemään tyttäremme kanssa pois kotoa. Olen antanut kustannustoimittajalleni luettavaksi seitsemän erilaista versiota ja kokeiluja eri luvuista, lähettänyt hänelle satoja tekstiviestejä ja sähköposteja. Olen unohtanut ystäväni ja sulkenut puhelimeni, olen kiukutellut kotona pikkulapsen tavoin ja vaatinut ymmärrystä levottomuudelleni, joka on näyttäytynyt unettomuutena, apeutena ja epävarmuutena. Olen ihmetellyt keveyttä, jolla tarina on rakentunut, ja viimeisinä kuukausina ajautunut myös paniikkiin, pelännyt epäonnistumista enemmän kuin koskaan. Olen kaivannut yksinoloa ja hiljaisuutta jatkuvasti, mutta myös hyväksynyt, että tarvitsen apua, suunnasta jos toisestakin. Koska enhän minä näitä kirjojani yksin valmiiksi saa. En varsinkaan tätä viimeistä, jonka olen juuri saanut käsiini.

 

Marraskuu vuonna 2014. Päivät ovat koleita ja hitaita. Romaanini Suojaton on ilmestynyt elokuussa, syksy alkaa olla ohi ja katseen pitäisi olla jo tulevassa. Ja onhan se, mielessä liikahtelee sen ensimmäisen kuvan innoittamana paikkoja, kasvoja ja nimiä, mutta yhtään ei tee mieli kirjoittaa. Ei enää. Vielä syyskuussa oli toisin, kuukauden ajan nautin uudesta alusta, mutta nyt sormet ja ajatukset ovat solmussa, sanat kateissa.

Aamuisin vien lapsen päiväkotiin, palaan keittiönpöydän ääreen, juon kahvia ja tuijotan tietokonetta. Lopulta kirjoitan blogiini muiden kirjoittamista kirjoista. Siirryn sohvalle ja luen muiden kirjoittamia kirjoja. Tuntuu täysin turhalta. Mikä oikeus minulla tähän on? Olla vaan ja lukea. Jos ei tekstiä synny niin mene toisiin töihin, oikeisiin töihin, takaisin kirjoittamaan mainostekstejä tai siivoamaan hotelleja. Tämä ikuinen kuiskiva ajatus, ettei työni ihan oikea työ ole kuitenkaan. Itkettää ja väsyttää. Juuri tuolloin tunne tulevasta on musertavimmillaan, ajatus tästä työstä, tällaisista viikoista, kuukausista ja vuosistakin. En pysty tähän. En vain pysty.

Ryven vielä aikani kunnes teen päätöksen: tämän kirjan kirjoitan toisin. Ei minun tarvitsekaan pystyä tähän yksin. Minulla on kustannustoimittaja, joka on sanonut että hän auttaa ja lukee tekstini aina kun pyydän, ei minun tarvitse odottaa siihen asti, että kirjalla on alku, keskikohta ja loppu. Minulla on aviomies, joka ymmärtää, että tulee myös aikoja, jolloin minun on päästävä jonnekin yksin ja saatava kirjoittaa. Lapsella on ihana päiväkoti ja rakastavat isovanhemmat. Minulla on ystäviä, jotka hyväksyvät hulluuteni. Maailma on täynnä inspiroivia kirjoja ja elokuvia. Päätän käyttää kaiken mahdollisen avun, jotta saan kirjani kirjoitettua.

Päätökseni on teoriassa hyvä, mutta kuukaudet vain kuluvat, surkeat kuukaudet. Kaikki on vielä jonkin, kaiken, takana. Posti tuo kielteisiä apurahapäätöksiä. Kone on täynnä irrallisia ja myötähäpeää synnyttäviä tiedostoja. Mutta on minulla se alku, ajattelen, on sekin jotain. On tuo nainen joka valmistautuu juhliin, odottaa vieraiden saapuvan. Ja on jotain muutakin, vuosia sitten kirjoitettu, alun perin esikoisteokseeni Kotiin tarkoitettu novelli pojasta nimeltä Daniel, jota en jostain syystä ole poistanut vaikka niin paljon muita olenkin. Nämä kaksi tarinaa voisivat liittyä toisiinsa, ja taustalla vielä kolmaskin, Danielin puoliso ja Senjan ystävä, Alma? Alva? Episodiromaani, ehkä, olen haaveillut sellaisesta kauan.

Mutta kaikki on vielä niin hataraa. Mitämissämilloinmiksi, en tiedä, eikä aita tunnu olevan yhdessäkään kohtaa matala. Keskityn yksityiskohtiin, jumitun niihin, vaikka minun pitäisi ajatella teemaa, isompaa kuvaa, rakentaa pohjaa ja juonta. Kirjoitan ensimmäisiä lauseita, avauksia. Kirjoitan silmien väristä, asunnon sisustuksesta, kaupungista, katseista. Piirrän kuvaa ulkopuolelta ennen kuin uskallan astua sisään. Vähitellen uusia henkilöitä, luonnoksia heistä, alkaa tulla mukaan: Senjan äiti Ulla ja aviomies Lauri, nainen joka tuntee Laurin mutta jota Senja ei tunne (miksi?). Ajatus kutsumattomista vieraista alkaa laajentua itse juhlia suuremmaksi, ehkä jokaisella heistä on elämässään ollut kutsumattomia vieraita, tavalla tai toisella. Alan uskoa, että tässä saattaa nyt tosiaan olla jotain, mutta kerronnan aloittaminen on vaikeaa.

Arastelen kirjoittaa ihmissuhteista, äitiydestä ja sisaruudesta, vaikka juuri niistä haluan kirjoittaa. Pelkään kuollakseni toistavani itseäni. Eräs kriitikko päätti Suojattoman arvostelun lauseeseen: Ehkä Kekkosen olisi hyvä saada keskiöön muutakin kuin perhepiiri ja sen vaikenemiset. Ilmoitin ystävälleni kirjoittavani seuraavaksi avaruuteen sijoittuvista talousrikoksista.

Se ajatus onneksi unohtui, mutta sanat jäivät kummittelemaan, koska tuohan on kirjailijan painajainen, että pyörii samassa kehässä. Ja samalla vituttaa yli kaiken että antaa jonkun ulkopuolisen sanella tekemistään. Mutta tiedän itsekin että haluan muutosta, jonkin mukavuusalueen rikkomista. Siksi haluan tarinalle useamman kertojan, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhempia. Toisin kuin aiemmissa kirjoissani haluan tapahtumille selkeän miljöön, Helsingin Töölön, kivitalot, leveät kadut ja kolisevat raitiovaunut. Tiedän monta asiaa mitä haluan tehdä, mutta toteutus on vaikeampaa.

Kadehdin heitä jotka kirjoittavat niin selkeästi jotain vasten, historiasta, yhteiskunnan kipupisteistä. Kadehdin heitä jotka osaavat vuosien ajan perehtyä taustamateriaaliin, rakentaa sitä helvetin pohjaa, ja heitä jotka osaavat aina valita jonkin mediaseksikkään ja ajankohtaisen aiheen. Kadehdin, mutta samalla tiedän ettei se ole minua varten, tarinani rakentuvat toisin, varsinkin näin alussa, yksittäisten kuvien ja tunteiden kautta, lause kerrallaan, hyvin hitaasti. Tein aikoinaan graduni Hemingwayn novelleista ja eräs hänen kuuluisimmasta sitaateistaan on kulkenut mukanani koko aikuisiän: All you have to do is write one true sentence. Write the truest sentence that you know. Mutta edessä oleva matka on niin jumalattoman pitkä, yksi lause ei nyt auta.

Kaiken lisäksi kirjassa on kohtaus, jonka tiedän olevan tärkeä mutta jota en pysty kirjoittamaan. Sen taustalla on äiti, joka ajoi autolla bussin alle kolme lasta kyydissään Rautavaaralla marraskuussa. Tragedia ei jätä minua rauhaan. Haluan ymmärtää mitä siellä on tapahtunut, minun on pakko. Haluan kirjoittaa äidin äärimmäisestä epätoivosta, mustimmasta hetkestä, minuuteista auton ratissa kun lapset istuvat takapenkillä ja kaikki toivo on mennyt, kirjoittaa rujommin ja suoremmin kuin ennen, mutta joka hetki näen oman tyttäreni kasvot. Pelkään ennustavani tulevaa, satuttavani lastani sanoillani. Ajattelen tuota naista koko ajan, miten hän ajaa bussin edelle, jarruttaa, kääntää auton ympäri ja kiihdyttää suoraan bussia kohti. Ajattelen lapsia takapenkillä, lasten isää bussissa. Kohtaus on valmiina päässäni, mutta tietokoneelle ei ilmesty mitään. En ole varma onko minulla oikeutta, osaanko edes.

 

Kirjoitan entiselle opettajalleni, ystävälleni Riku Korhoselle.

28.1.2015 klo 10.12: Riku, mitä kuuluu? Sujuuko työt ja elämä?

Täällä kaikki ihan hyvin, töiden kanssa takkuaa. Syksyllä oli hyvä vaihe, nyt on hidasta ja turhauttavaa. Sanat ovat hukassa ja rahat lopussa. Vaikea kohtaus työn alla, mahdoton ehkä. Aamulla Onerva antoi tyhjän paperin ja kynän, sanoi että ”pistä äiti tähän vähän tarinaa”. Tietäisipä vaan kuinka oikeaan osui. H

28.1.2015 klo 14.11: Moi Helmi

Kaikki on hyvin, elän rauhallista elämää ja teen töitä ilman paniikkia. Romaani etenee, tasaisen tappavasti mutta innostavasti kuitenkin.

Hieno yksityiskohta toi Onervan antama tyhjä paperi. Kirjoittamisessa tulee jokaiselle vaikeita aikoja. Mä sain tehdä neljä kirjaa ilman kirjoituskriisejä, sen jälkeen niitä on tullut silloin tällöin. En enää pelkää niitä, vaan hyväksyn, että välillä tämä ammatti paljastaa järjettömän puolensa, ja silloin yritän tehdä työt ikään kuin huomaamatta, huijaamalla itseni ikään kuin vahingossa tekemään duunia, vaikka kuinka vähän kerrallaan, kunnes virta taas vapautuu.

Älä suotta pelkää sitä, että kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Se tuntuu sitä paremmalta, kun hyvä vaihe taas käynnistyy. Jos sanat tuntuvat olevan hukassa, se tarkoittaa että sun mieli tekee töitä hiljaisemmalla tavalla nyt, niin se välillä tekee, aika usein kirjan kirjoittamiseen kuuluu myös outoa mykkyyttä, hautomista ja jonkinlaista puolitietoista aavistelua siitä, mihin hanke on menossa. Se vaihe käy pitkittyessään raskaaksi, mutta en usko, että sitä voi kokonaan ohittaa.

Kärsivällisyyttä ja kevään lähestymistä. R

 

Kevät, vuodenajoista kauhein, mutta tänä vuonna erilainen. Olen päässyt Gotlannin Visbyyn residenssiin kirjoittamaan. Oma huone. Oma viikko. Taivas. Olen ensimmäistä kertaa näin pitkään lapsesta erossa, hän on kaksi ja puolivuotias, rakas ja ihmeellinen, ja vaikka olen haaveillut tästä reissusta melkein vuoden, pelkään että ikävöin häntä niin paljon etten saa mitään aikaiseksi. Mutta en minä ikävöi. Minä kirjoitan.

Rutiini muodostuu nopeasti. Herään joka aamu ennen kahdeksaa, keitän kahvia ja istun koneen ääreen, kirjoitan kolme, parhaimmillaan neljä tuntia. Lähden kävelylle, syön lounaan, palaan huoneeseeni ja käyn läpi kirjoittamani. Iltaisin luen Ulla-Leena Lundbergin Jäätä tai katson True Bloodia.

Residenssissä on erillisessä rakennuksessa yhteiskeittiö ja illanviettojakin on, kirjailijoita on kymmenen, mutta minä pysyn omissa oloissani, en puhu kenellekään, vain iltaisin soitan kotiin. Arvostan joka hetki näitä hiljaisia aamuja, yön jäljiltä levollista mieltä jota puurot, pukemiset ja ihmisten äänet eivät riko, iltapäiviä ja iltoja joiden tapahtumien kulun saan itse päättää. On minulla kotonakin neljänä päivänä viikossa seitsemän tuntia aikaa kirjoittaa, mutta ei näitä aamuja, ei kokonaisia päiviä, ei tällaisia. Kirjoitan enemmän ja ehkä paremmin kuin koskaan, ja jo ensimmäisinä päivinä saan pelkäämäni kohtauksen ensimmäisen version valmiiksi, kauhean mutta myös todellisista tapahtumista eroavan.

Kohtauksen myötä kirjan loppukin alkaa hahmottua, ja ymmärrän sen olevan ratkaiseva tekijä koko tarinan kannalta. Vihdoin tiedän ja tunnen olevani menossa oikeaan suuntaan. Tällainen levollinen luottamus on harvinaista, se kumpuaa monen vuoden takaa, ymmärrän sen vasta nyt enkä vieläkään täysin, että ajatus tästä kirjasta syntyi jo kymmenen vuotta sitten, Turun yliopiston nuhjuisessa opetustilassa, jossa istuin opiskelemassa luovan kirjoittamisen aineopintoja. Se on hurjan tuntuista. Että juuri tämä tarina, nämä toisiinsa yhden päivän aikana kietoutuvat ihmiskohtalot, on kulkenut mukanani kaupungista, elämäntilanteesta ja kirjasta toiseen.

Kirjoitan kustannustoimittajalleni Sari Rainiolle sähköpostin:

11.3.2015 klo 23.37: Huomenna kotiin. Olen kirjoittanut paljon ja jokin rakenne/kokonaisuus on nyt olemassa, alustava ja hauraskin vielä, mutta kuitenkin. Luen kaiken (45 liuskaa) läpi ensi viikolla ja lähetän sitten. Tiedän ettei ole kiire, mutta tuntuu että oon hyvässä vireessä ja uskon tekstiin, olisi hyvä aika käydä läpi. H

Huhtikuun alussa saan puhelimeeni viestin: Tiedän että sanoin etten vielä ehdi mutta ensimmäisten sivujen jälkeen oli sittenkin pakko lukea heti. Tästä tulee sun paras kirja!! 

 

Olen saanut puoleksi vuodeksi käyttööni Kirjailijaliiton työhuoneen Villa Kivestä, tila on valoisa ja rauhoittava, ja kirjoittaminen tuntuu käsittämättömän hyvältä ja kevyeltä koko loppukevään, mutta kesäkuussa päiväkoti menee kiinni ja on pakko pitää lomaa. Onnellisia viikkoja Korppoossa ja kaupungissa, olen kirjoittamatta mutta mieli työskentelee ahkerasti. Hetkittäin havahdun siihen miten paljon ihmisiä ympärilläni tarkkailen, heidän reaktioitaan ja valintojaan, mietin sukupolvia ja ajankulua, kirja etenee vaikken kirjoita.

Elokuussa jatkan siitä mihin juhannuksena jäin. Henkilöhahmoja on nyt seitsemän, lukuja yhtä monta, välähdyksiä pinnan alta, salaisuuksia ja toiveita. Jokaisella heistä on oma tarina, mutta jokaisen tarina liittyy myös käsillä olevaan iltaan, tässä illassa on jotain mikä muuttaa jokaisen elämän. Kokonaisuus alkaa olla selkeä, mutta pian olen jumissa yksityiskohtien kanssa. Tiedän ettei niiden aika ole nyt, niihin ehtii keskittyä myöhemmin, mutta tämä on tapani kirjoittaa, en pääse eteenpäin jos yksikin kohta on vinossa. Tarvitsen apua.

19.8.2015 klo 06.40: Häiritsen taas mutta sanoit että saan. Sun muistiinpanoissa lukee Karenin ja Nellin osiossa että ”miksi tämä luku tuntuu jotenkin haalealta?”, en pääse siitä yli. Se on tärkeä luku, eikä yhtään haalea, tuntuu etten huomaa jotain. Enkä muista että kuinka paljon tästä kesän alussa puhuttiin. Muistatko sä? Tultiinko me johonkin lopputulokseen? H

19.8.2015 klo 10.20: Nimenomaan saat! Tajuan mitä tarkoitat, ja jopa muistan mitä aiheesta puhuttiin kesän alussa, hah. Päädyttiin siihen, että Nelli olisi tosissaan rakastunut Olliin, siitä tulisi kokonaisuuden kannalta tarvittavaa draamaa ja dynamiikkaa Karenin ja Nellin osioon. Sillä tavoin Ollin voi myös nähdä ”kutsumattomana vieraana” vapaamielisen Nellin elämässä (Nellin ei siis tarvitse edes olla innoissaan rakastumisestaan, mutta koska Nelli on Nelli, ei voi myöskään antaa olla), se selittäisi myös miksi Nelli välttämättä haluaa juhliin, vaikka tilanne on tulenarka. Ja myös Karenin salarakkaus saa traagisempia sävyjä. Palaan tähän mielelläni vielä lisää, jos haluat! S

Kirjoita äiti hyvin, nähdään pian!” Lapsi lähtee päiväkotiin ja minä lentokentälle. Jälleen kerran eri tahot ovat mahdollistaneet sen että minulla on mahdollisuus kirjoittaa. Aviomies, ihana päiväkoti ja Väinö Tannerin säätiö. Saavun lokakuun ensimmäisenä päivänä perille 1400-luvulla rakennettuun pieneen kaupunkiin, Mazzanoon, sen muurien suojissa olevaan kirjailijakotiin. Runsaan viikon olen yksin, sitten mies ja lapsi tulevat kolmeksi viikoksi mukaan. Odotukseni ovat Visbyn jälkeen korkealla, mutta alku ei ole paras mahdollinen. Vietän vuorokauden jääkylmän vessan kivilattialla vatsataudin kourissa ja poden koti-ikävää, itken ja oksennan läpi loputtoman yön. Nukun toisen vuorokauden putkeen, tauti väistyy ja aloitan työt.

Ennen matkaa olemme Sarin kanssa päättäneet, että tarina vaatii vielä yhden henkilön lisää, ehkä miehen, mutta en ole saanut sitä toimimaan, ja kolmantena yönä tajuan että nainen! Laurin sisko, tietenkin, joku joka on tuntenut hänet ennen tätä iltaa. Ja tuo nainen, Iiris, hän on lapseton koska haluaa olla, hän on onnellinen yksin. Haluan tarkastella vanhemmuutta myös toiselta puolelta, kyseenalaistaa aina vain vallalla olevaa käsitystä siitä, että äitiys olisi jokin naiseuden huipentuma, jokaisen naisen toive.

Kirjoittaminen on vapautunutta, riemukasta. Iiriksen ääni on kirkas, hetkittäin en edes ajattele mitä kirjoitan, kirjoitan vain, ja sitten ajattelen kirjoittamistani. Poissa kotoa minä pystyn siihen, katsomaan itseäni ja työtäni ulkopuolelta.

Alkusyksystä ilmestynyt Laura Lindstedtin Oneiron on sekoittanut kirjallisen kentän, ja sen villi ja rohkea kerronta tekee myös minuun vaikutuksen. Miksi en löydä sisältäni tuollaista halua tai hulluutta rikkoa rajoja, viedä kieltä toiselle puolelle, miksi en leiki ja kokeile, hyppää silmät kiinni? Siksi etten osaa, vai siksi että olen juuri se, kuka olen? Kirjoitanko liikaa sieltä käsin millainen ihminen olen, en sieltä millainen kertoja olen tai voisin olla? Voiko niitä erottaa? En tiedä. Mutta kirjoittanut minä olen. Olen niin luottavainen että annan mieheni lukea tekstin, käymme sitä yhdessä läpi, saan lisää varmuutta hänen kommenteistaan, kirjasta tulee hyvä.

 

Palaamme kotiin keskelle vesivahinkoa. Asumme kahden kuukauden aikana kolmessa eri asunnossa. Paluu on muutenkin vaikea. Tunteet ja ajatukset kirjasta sinkoilevat joka suuntaan, nukun huonosti, juon liikaa kahvia ja pidän puhelinta äänettömällä, en ole hyvää seuraa kenellekään.

12.11.2015 klo 06.39: Tässä, kolmas versio. Tietenkin eilen iski epävarmuus ja ahdistus. Tuntuu etten saa tekstistä yhtään kiinni. Oma osuutensa on varmasti flunssalla ja stressillä, joten päätin nyt luovuttaa vastuun hetkeksi sulle. Katso varsinkin Senjan osuus, se on eka ja haluan sen olevan täydellinen, yksityiskohdista on paljon kysyttävää mutta ne ehtii sitten joskus. Hermostuttaa ja itkettää, pelkään ettei tällä kirjalla ole vittu mitään sanottavaa kenellekään. Mutta lue nyt, palataan sitten. Ja jos sulle sopii niin älä anna tätä Toukolle ennen kun olet itse lukenut. H

Itse luen levottomana Patti Smithin M Trainia, luen Smithia aina kun en tiedä miten olla tai mitä tehdä, kirjoitan päiväkirjaa, pysyn kotona. Leikin tytön kanssa, luen satuja ja maalaan vesiväreillä, hän on niin oivaltava ja eloisa, mutta ajatukseni ovat alati toisaalla ja koen olevani huono äiti. Olen varma että käsikirjoituksen suunta on täysin kateissa, että olen pilannut koko kirjan.

Kahden päivän päästä Sari lähettää junasta tekstiviestin:

Puhelimesta loppuu kohta akku, sanon nyt tärkeimmän: tämä tarina on ottanut mielettömän harppauksen eteenpäin! Eka luku on lähes valmis, samoin Danielin mutta dialogia pitää hioa, Iriksen mukana tuleva Laurin lapsuus on erittäin hyvä lisäys, Senjan äidin osuus toimii, Alva liikuttaa ja Danielin ilmestyminen lopussa, huhhuh, mutta nappaisin vikan kappaleen pois, ja muutenkin selkeyttä vielä kaivataan, mutta sovitaan tapaamisaika pian ja annetaan ennen joulua Toukolle luettavaa, uskon tähän kirjaan kuin kallioon!!! S

Niin teemme. Joulun jälkeen Siltalan kustannuspäällikkö Touko Siltala lukee käsikirjoituksen. Vastaus tulee nopeasti ja innostuneesti, mutta, hän sanoo, mutta. Täysin puskista tuleva mutta, ja kysymys joka sysää kirjan uudelle tasolle. Eikä pelkästään kirjaa vaan myös minut koska en ole ollut tällaisessa tilanteessa koskaan ennen, joutunut katsomaan koko kirjaa täysin uusin silmin siinä vaiheessa, kun olen kuvitellut kokonaisuuden olevan lähes valmis. Alusta alkaen olen kirjoittanut kirjaani sitä vasten, että kyseessä ovat illalliset, jotka eivät koskaan toteudu, että jännite rakentuu sen varaan, mitä tapahtuu ennen eikä nyt. Toukon mielestä kaikki jää liikaa ilmaan roikkumaan, näiden ihmisten on kohdattava, jännitteiden purkauduttava. Vai siis oliko tässä koko käsikirjoitus, hän kysyy. Haluan paiskata puhelimen seinään.

Puhun Sarin kanssa, itken ja raivoan, soitan miehelle töihin ja itken lisää. Haluan mennä piiloon ja käpertyä sikiöasentoon mutta on haettava lapsi päiväkodista. Leikkipuistossa hän kaivaa tunnelia maan ääriin ja minä pakotan itseni rauhoittumaan, tarkastelemaan Toukon ehdotusta avoimin mielin. Hitaasti jokin varovainen mahdollisuus laskeutuu, mietin henkilöitäni, heidän välisiä suhteitaan, olisihan ne kiinnostava laittaa törmäyskurssille, ehkä se onkin juuri noin, ehkä Touko on oikeassa, perkele.

 

Mitä jos se kohtaaminen olisikin alussa, ei lopussa? Että ne vieraat ehtisivätkin tulla ennen tietoa onnettomuudesta? Siitä tulisi tavallaan näyttämö kaikelle mitä tulee tapahtumaan?”

Istumme Sarin kodin keittiössä Korkeavuorenkadulla. Edessämme on pino papereita, laseissa viiniä. Sarin kasvoille leviää hymy jonka tunnistan, jumalauta, toi vois toimia. Kirjoitamme ajatuksia siitä millaiseksi romaanin alkuasetelma tällaisena muodostuisi, ainakin se olisi erilainen, kiinnostava, ja kaikkitietävä kertoja tarjoaisi mahdollisuuden paljastaa jokaisesta jotain mitä muut eivät tiedä. Jatkamme iltaa myöhään yöhön, lähtiessäni sovimme, että noin kaksi viikkoa, siinä ajassa näkee lähteekö teksti rullaamaan, toimiiko ajatus yhtään. Jos haluan kirjan ilmestyvän syksyllä, on päätös tehtävä helmikuun loppuun mennessä.

Seuraavana päivänä kävelen hieman krapulaisena mutta mieli kevyenä työhuoneelleni Lapinlahden entiseen mielisairaalaan. On outoa kirjoittaa ihan uutta tekstiä tässä vaiheessa, tuoda niin tutut henkilöt täysin uuteen tilanteeseen ja ympäristöön, Senjan olohuoneeseen, mutta se toimii, palaset loksahtelevat yksitellen kohdilleen, vaistomaisesti tiedän että rakenne on nyt oikea, uusi alku on juuri se, mitä tarina on kaivannut herätäkseen eloon, ja vasta nyt itsekin ymmärrän mitä kohti olen kulkenut: me emme voi nähdä toisiamme ehjinä, täydellisinä kertomuksina. On aina jotain mitä me emme näe, tavoita, ymmärrä. Elämä on vain joukko kohtauksia joista voi nähdä nähdä vilauksen siitä mikä on totta. Päätän että tämä kevät ja kesä riittävät, kirja ilmestyköön syksyllä.

Helmikuussa allekirjoitan kustannussopimuksen. Istumme Sarin kanssa Rikhardinkadun kirjastoa vastapäätä olevassa kahvilassa, ulkona sataa räntää, juomme haaleaa kahvia ja hymyilemme. Olemme tunteneet kauan, siitä asti kun olimme molemmat WSOY:llä töissä, mutta tämä on vasta toinen yhteinen kirjamme ja jotain tärkeää on nyt tapahtunut, tunnemme sen molemmat mutta emme sano ääneen, meidän ei tarvitse.

”Siitä nimestä”, Sari sen sijaan sanoo, varovasti. Tämä on ensimmäinen kerta kun minulla on ollut nimi valmiina alusta alkaen, hyvä nimi, mutta nyt näen että hän ajattelee jotain muuta, odotan.

”Miten olisi pelkkä Vieraat? Se sopisi paremmin teemaan, kaikki ovat paitsi vieraita juhlissa myös vieraita itselleen ja toisilleen, Kutsumattomat alleviivaa liikaa niitä muutamaa oikeasti kutsumatonta.”

Kuuntelen, hän on oikeassa, sanon silti että haluan miettiä yön yli. ”Tietysti,” Sari vastaa. Kotimatkalla se iskee, tästä tulee kirja, neljäs jo, olen täynnä iloa, kunnes seuraavana päivänä iskee toinenkin ajatus, ei jumalauta tästä tulee kirja ja kuka tahansa voi lukea sen, mitä jos vain kuvittelen, mitä jos se onkin ihan paska, mitä jos se nyt paljastuu, etten oikeasti osaa mitään?! Lähetän Sarille paniikissa viestejä joihin saan rauhoittavia vastauksia. Puolenyön aikaan mies kysyy, että mitä luulet, olisikohan nuo tämän illan kolmetoista tekstiviestiä jo tarpeeksi?

Sitten tapahtuu nopeasti kaksi isoa asiaa: saan Elina Warstan tekemän kansiluonnoksen joka on kertaheitolla täydellinen. Elina on poiminut tekstistä siellä täällä vilahtelevat kuumailmapallot, kaikkien yllä kulkevat, kauas lipuvat. Kuva on ilmava mutta vahva, ja se luo uskoa siihen että tekstissä on jotain mistä ottaa kiinni. Se tekee hyvää mutta olo on yhä kuin keinulaudalla. Samalla teemme katalogitekstejä valmiiksi, ne ovat konkreettinen muistutus siitä, että kirja on tarkoitettu lukijoille, ja ristiriitainen tunne pysyy tiukassa: yhtä aikaa toivon kirjan jo olevan valmis mutten kestä ajatusta että joku lukee sen. Haluan pysyä sisällä ja peiton alla, sulkea korvani linnuilta ja silmäni kovalta valolta. En ole saanut yhtään myönteistä apurahapäätöstä yli vuoteen, rahat ovat lopussa ja vihaan tätä kevättä, en kestä ihmisiä enkä halua puhua kirjasta. Mutta onhan se romaani, minulta kysytään. On. Hyvä. Miten niin hyvä? Olisivatko novellit jotenkin huono juttu? Runot katastrofi? Juuri tällaiset kommentit ovat pahimpia. Oudolla tavalla arvottavat ja työtä jo nyt määrittävät.

 

Kirjailija väsyi olemaan lastensa kanssa.

Helsingin Sanomien juttu Pauliina Vanhatalosta ei voisi tulla parempaan aikaan. Kirjan ohella kamppailen jatkuvasti äitiyteni kanssa, tunnen huonoa omaatuntoa lähes fyysisestä halustani olla yksin, hiljaa ja rauhassa. Mieheni tekee yrittäjänä pitkää työpäivää, arki on useimmiten minun vastuullani ja me olemme tytön kanssa tiivis pari, mutta joskus rakastan lastani eniten silloin kun hän ei ole lähelläni. Vanhatalo kertoo introverttiudestaan, miten oli kuvitellut sen tarkoittavan ujoa ja sosiaalisesti taitamatonta, mutta yhtä lailla kyse voi olla äärimmäisen voimakkaasta tarpeesta olla yksin ja keskittyä vain yhteen asiaan. Juttu on pelastusrengas.

Introvertit miettivät onko heissä jotain vikaa, kun eivät halua juhliin tai ystävystyä useampiin ihmisiin. On kuitenkin turha kyseenalaistaa itselleen luonnollista elämäntapaa.

Riemuitsen päivittäin tyttäreni huumorista, älykkyydestä ja mielikuvituksesta, ja se että hän on olemassa on ehkä suurin syy sille, miksi kirjani teemaksi on noussut vanhemmuus, mutta oman henkisen hyvinvointini kannalta yksinolo ja mahdollisuus kirjoittaa rauhassa on yhtä palkitsevaa. Rakastan läheisiäni mutta ahdistun nopeasti useamman päivän sosiaalisuudesta ja suunnitelmien muutoksista. Vanhatalo saa minut tajuamaan, ettei introverttius tee minusta huonoa äitiä tai ihmistä, ainoastaan introvertin äidin ja ihmisen. Huonompi minusta tulee jos yritän esittää olevani jokin muu kuin olen. Tämä toki vaatii tukea puolisolta ja läheisiltä eikä kaikilla ole tähän mahdollisuutta mutta minulla on ja hyvä niin.

 

Kun luen Taiye Selasin romaanin Ghana ikuisesti, jotain minussa murtuu ja vielä kerran kirja ottaa yhden sivuaskeleen. Selasin kerronta on niin tajunnanräjäyttävän upeaa, rajatonta ja voimakasta, että se ujuttaa tiensä myös minun kerrontaani. Päätän muuttaa ensimmäisen luvun tyylin, erottaa sen muista, vaihtaa kertojaa ja näkökulmaa nopeasti ja milloin tahansa, saada kielen taipumaan ja sinkoamaan. Kirjoitan joka hetki, aina kun voin, silloinkin kun en, luojan kiitos lapsella on päiväkoti ja hyvä isä, hyvä mies, sellainen joka oikealla hetkellä järjestää omat aikataulunsa uusiksi, ottaa lapsen mukaan ja jättää minut yksin kotiin, saan aikaa ja tilaa olla täysin yksin, kokonaisia päiviä, minä kirjoitan niiden lävitse ja tunnen sen taas. Tässä kirjassa on jotain ihan erilaista kuin missään mitä olen ennen tehnyt, alusta alkaen niin moni asia on mennyt toisin, minä saan tämän valmiiksi, saan saan saan.

 

Oksennustauti. Ensin lapsella. Sitten minulla. Sitten miehellä. Pyykkiä kertyy vuori. Neljän pitkän päivän ja yön jälkeen istun sängyllä lapsen pinkit Peltorit korvillani ja kirjoitan, tyttö leikkii isänsä kanssa olohuoneessa. Huono olo jää kehoon, väsyn ja turhaudun. Päätän lopettaa blogini, jota olen kirjoittanut neljä vuotta. Aloitin, koska halusin kirjoittaa kirjoista ja elokuvista, mutta lopulta siitä rakentui kovin henkilökohtainen, paikka jossa saatoin päästää ulos kaiken sen mitä en muualla pystynyt. Mutta haluaisin kirjoittaa rehellisemmin, häpeämättä. Muutaman kerran erehdyin kirjoittamaan kollegan romaanista kriittiseen sävyyn ja sain kuulla useammalta taholta moneen otteeseen, ettei tuollaista pitäisi tehdä. Vai niin. Ei sitten. En haluaisi välittää siitä mitä muut ajattelevat, millaisena minut näkevät, mutta se on vaikeaa. Ajattelen kauhulla syksyä, jolloin en mitään muuta ajattelekaan kuin edellämainittuja.

Ja sitten on kaikki se, mikä ei liity itse työhön, kirjoittamiseen. Pitäisi ottaa sosiaalinen media haltuun, avata Facebook-sivu ja Instagram-tili, kommentoida ja keskustella, olla koko ajan esillä, mutta en voi sietää kollektiivista hypeä ja liikehdintää, näennäisiä linkkejä ja suhteita ihmisten välillä. Toisille julkiset esiintymiset ovat painajainen, itse kiljun riemusta pääsystä Helsingin Kirjamessuille. Minun painajaiseni on selfietikku.

Loppu on lähellä, mutta päätän vielä kerran muuttaa lukujen järjestystä. Sari on samaa mieltä. Hän lähettää kuvia joissa näkyy kaikki liuskat lattialle levitettynä, hän kutsuu tätä palapelipäiväksi. Olemme nopeasti samaa mieltä, hion vielä muutamia kohtauksia ja lauseita, poistan muutaman kappaleen ja yhden sivuhenkilön kokonaan, vielä yksi tapaaminen, käymme jokaisen yksityiskohdan läpi jottei vedoksiin jäisi enää mitään korjattavaa, ja lopulta vedokset saapuvat. Korjauksia ja virheitä löytyy ensimmäisellä läpiluvulla yli viisikymmentä. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lopullinen deadline on juhannuksena, neljän päivän päästä.

 

Löydän korjatuistakin vedoksista korjattavaa. Yhtäkkiä jokainen sana ja pilkku tuntuu juuri siltä tärkeimmältä tekijältä kokonaisuuden kannalta. On aika päästää irti.

21.6.2016 klo 22.58: Järjellä sen tiedän mutta onhan se niin että vaikka kuinka hinkkaisin niin tämä kirja on valmis? H

21.6.2016 klo 23.09: Rakas jos sä koskaan ikinä yhtään muhun luotat, niin tämä kirja on valmis. Vieraat on sun paras kirja, ihan omansa. Sen takia sä olet nyt noin. Kirjailija sussa tietää sen ja siksi se hermoilee. S

23.6.2016 klo 13.42: Vieraat on painossa! S

 

Tämä on onni. Lapsi katsoo mökillä piirrettyjä, minä makaan hänen vierellään. On sadepäivä, eilen uimme koko päivän helteisen taivaan alla, tänään pysymme sisällä. Ja niin kesä kuluu. Hitaat laiskat päivät, huvipuistot, jäätelöt ja tuulen mukana kohoavat keinut. Mieli on tyhjä ja hiljainen. Pakkaan ja puran laukkuja kotona ja mökeillä, valvon myöhään ja nukun päiväunia, annan itseni mennä vähän sekaisin Knausgårdista, en tee mitään järkevää ja nautin joka hetkestä.

Elokuussa juhlimme kirjaa kustantamolla, ilta on tanssia ja riemua, tunne kirjasta on yhtä aikaa keveä ja raskas, olen työstäni ylpeä mutta murehdin tulevaa, mitä siitä sanotaan, mitä jos sitä ei ymmärretä, ja pahin kaikista: mitä jos siitä ei sanota yhtään mitään? Koska kritiikkien odotus, se on yhtä helvettiä. Jokainen päivä hiljaisuutta on sietämätön. Vellon murheissani, itsekeskeisyyteni on karmeaa katsottavaa. Kymmenen päivän jälkeen lähetän kustannustoimittajalle viestejä, joita häpeän jo niitä kirjoittaessani, mutta jollekin on pakko purkaa. Pää ei kestä, kohta tämä on jo unohtunut kaikkien muiden kirjojen alle, on itku kurkussa koko ajan. Sari vastaa, aina hän vastaa, ei kertaakaan sano että nyt riittää, ryhdistäydy perkele. Vedä henkeä ja usko sun kirjaan, tässä käy varmasti niin että sitten kun ne tulee, ne tulee ryöppynä.

Itsetuntoni on viikossa romahtanut nollalukemiin. On uskomatonta miten helposti arvostus omaan työhön katoaa, haluaisin olla kuka tahansa muu, tehdä mitä tahansa muuta. Haluaisin soittaa ystäville jotka ovat jo lukeneet kirjan ja kommentoineetkin, pyytää että kertoisivat lisää, mutta jokin ylpeyden ripe on vielä jäljellä. Muistan vuosia sitten lukeneeni Kjell Westön työpäiväkirjaa, jossa hän kertoi lähteneensä mökille pakoon kirjan arvostelupäivänä. Arvostelupäivä! Mitä ylellisyyttä. Westö oli sulkenut puhelimen päättääkseen itse, milloin ottaa selville, miten kirja on otettu vastaan. Itse alan olla siinä pisteessä, että toivon jopa huonoa arvostelua. Kunhan nyt joku muu kuin ystävä tai sukulainen sanoisi saatana jotain! Koska siitähän tässä on myös kyse, lukijoista. Kuulun heihin joiden mielestä kirja herää henkiin kun se luetaan, kun se tunnetaan ja koetaan ja eletään.

Ensin tulevat blogiarviot: Vieraiden kerronta on tiheää ja tiivistä ja samaan aikaan kevyttä ja ilmavaa. Luin romaania hitaasti; halusin nauttia kielestä ja tunnelmasta, mutta vedin myös välillä henkeä. Niin latautuneita ovat romaanin henkilöiden väliset suhteet, niin kipeitä heidän lapsina saamansa haavat, niin vääriä valintoja he usein tekevät. Toisaalta luin nopeasti, romaanin jännite on vahva alusta loppuun.

 

Syyskuu 2016. Kuume on vihdoin laskemassa, kuuntelen lapsen tasaista hengitystä vierelläni, katson hänen levollisia kasvojaan, verhojen raosta käy tuuli. Nämä välitilan päivät, syksyä kohti kallistuvat, tyhjät ja vähän apeat. Suljen silmät ja siinä se on, kuva, jälleen kerran, selkeä ja kirkas. Kirjoitan muutaman lauseen puhelimen muistiinpanoihin ja tunnen miten jotain liikahtaa, alkaa. ■