Beta

Käynnistäkää ilon koneistot Kolumni | Editors on löytänyt värit ja päivänpaisteen, kirjoittaa Samuli Knuuti

 

Kolumni | Editors on löytänyt värit ja päivänpaisteen, kirjoittaa Samuli Knuuti.

Elämä on pelkoa siitä, että putoaa kaikkien halkeamien läpi.” Englantilainen Editors on aina ollut isojen lausuntojen bändi. Yksin tänne tulit ja samalla tavalla lähdet, he pauhasivat An End Has A Start -hitillään vuonna 2007. Jos Jumala todella olisi täällä, eikö hän olisi jo puuttunut peliin, Tom Smith julisti Papillon-tanssihitillä 2009.

Brittikvartettia verrattiin The Back Room -esikoisen (2005) aikaan kovasti Joy Divisioniin, jo ihan laulaja Tom Smithin kumean baritonin takia, mutta alusta saakka yhtyeellä oli mielessä indie-klubien sijasta stadionit – ja hallussa taito tehdä sekä melodioita että sloganeita, jotka niille heidät lennättäisivät. Joy Divisionin teollisuuspsykoosia ja Ian Curtisin epileptistä maniaa he eivät hetkeäkään oikeasti tavoitelleet, vaikka heillä oli alusta saakka New Orderin kyky tehdä loistavaa ja ennen kaikkea suurelta kuulostavaa pop/rockia.

Viidennellä albumillaan In Dream yhtye tekee viimein sen, mitä harvat odottivat. He kohdistavat katseensa mainostoimistohenkisestä pimeydestä kohti valoa, kurottavat kätensä kohti pintaa. Majesteettinen ja yli seitsenminuuttinen, iloa ja optimismia huokuva päätösraita Marching Orders on kuin U2:ta vailla Bonon tekopyhää narsismia tai Coldplayta, jolla on sekä lihaksia että kirjastokortti.

Lukija, kappaleen kuullessani minä itkin ilosta.

 

In Dreamilla saamme todistaa Editorsin uudelleensyntymistä. Julkaistuaan kolme kauttaaltaan vahvaa albumia ja kasvatettuaan yleisöään jokaisella yhtye riitaantui kitaristinsa Chris Urbanowitzin kanssa neljännen albumin The Weight Of Your Loven (2013) nauhoituksissa. Lopulta Urbanowitz jätti yhtyeen ja albumi äänitettiin kolmen vuoden aikana peräti kolme kertaa – ei ihme, että lopputulos oli epätasainen ja väärien sovitusratkaisujen raskauttama kokonaisuus, kun bändi ei enää itsekään osannut erottaa hyviä ideoitaan huonoista.

In Dream on taas tehty nopeasti ja alusta loppuun uudella viisimiehisellä kokoonpanolla. Se on hyvin elektroninen, rohkea ja raikas albumi, jonka tummanpuhuva keulasingle Life Is A Fear on selvästi väärä johtolanka, niin upea kappale kuin onkin. Toinen harhauttaja on avauskappale No Harm, radioheadmaisesti kasvava biisi, joka nimensä vastaisesti sykkii harmia ja vaikeuksia jokaisella nuotillaan.

Molemmat kappaleet riemastuttavat mutta ne tekevät niin katharsiksen kautta, ilo piilee siinä uhmassa, joilla ne kohtaavat vaikeat olosuhteet ja synkät tosiasiat. Mutta lähes kaikki muu In Dreamilla on aidosti toiveikasta ja nostattavaa musiikkia – voisi sanoa voimaannuttavaa, ellei jo pelkkä termin ajattelu lannistaisi veltoksi –, suorastaan sellaista, että voisi epäillä jonkun laittaneen ekstaasia Tom Smithin aamukahviin. Our Loven Bronski Beat -henkisellä heliumdiskolla hän hokee ”just don’t stop believin’” niin, että suorastaan kuulee g-kirjaimen tilalle rennosti asetetun heittomerkin. Ocean Of Night puolestaan kuulostaa hyväntuuliselta Arcade Firelta, mikä on mainittava saavutus jo itsessään. Kappaleella Salvation, jonka kertosäe puhkeaa esiin kevään lailla, Smith karjuu pelastusta kuin olisi juuri liittynyt Pelastusarmeijaan. Kukapa olisi uskonut.

 

Iloa me kaikki tavoittelemme ja onnea etsimme, mutta taiteessa se harvoin onnistuu. Onnellisuuden muste on valkoista, joku on joskus sanonut, se ei näy paperilla. Kun yrittää ammentaa valoa taiteeseen väkisin, se helposti lipsahtaa kliseiden, self-help-puoskaroinnin ja new age -”filosofian” puolelle.

Moni ilonpilaaja varmasti myös kritisoi In Dreamin riemukkuutta laskelmoiduksi ja sen elämänasennetta pinnalliseksi, yhden kappaleen tekstissä mainitaan jopa yksisarviset, taivaan tähden. Mutta samat syytteet pätevät Editorsin edellisten levyjen karnevalisoituun synkkyyteen. Editors vain osaa karkaista kliseensä totuuden tulessa, että ne leikkaavat halki kaiken arkipäiväisen ja tavanomaisen ja turhuudessaan tappavan. Kuten kaiken hyvän popmusiikin kuuluukin. Jotta emme lakkaisi uskomasta. Elämään, huomiseen, johonkin. ■