Beta

Kavereita nolla

 

Kuvittelen kauneimman mahdollisen kuvan. Siinä kaksi lasta hyppelee rinnatusten koulusta kohti iltapäiväkerhoa. Reput heilahtelevat selässä. Risteyksessä lapset pysähtyvät, kuten opetettu on. He ottavat toisiaan kädestä kiinni ja ylittävät suojatien.

He ovat ystäviä, eikä heidän tarvitse ajatella, ettei kukaan halua olla kanssani. Kun jommankumman tielle myöhemmin tulee suruja, jotka humauttavat kropan tyhjäksi ja vievät jalat alta, toinen vastaa puhelimeen hetkessä. Ystävä puhuu rauhallisesti, pukee takin päälleen ja lähtee luokse. Perillä hän silittää tukkaa, keittää teetä, kertoo tyhmiä juttuja, vähitellen voidaan jo nauraa.

Minusta et voi erota, ystävä sanoo. Enkä minä eroa sinusta.

Ystävyys on suoja maailmaa vastaan.

 

Kauhein kuva kertoo siitä, millaista on, kun ei ole ystävää. Tämä esimerkki on tutkija Niina Junttilan kirjasta Kavereita nolla – Lasten ja nuorten yksinäisyys (Tammi 2015).

”Kaikki välitunnit menivät siinä, kun pyörin tolpan ympärillä ja itku kurkussa katsoin muita lapsia leikkimässä yhdessä. Yksinäisyyden takia miuta alettiin kiusaamaan. Miuta haukuttiin, paiskottiin päin seiniä ja tongittiin tavaroita. Istuin aina yksin kotona koneella tai kävelin metsässä.”

Ajatelkaa tätä: kiusattu lapsi metsässä tai koulun pihalla itku kurkussa. Paiskottiin seinään. Sydämeen sattuu.

Kirjasta käy ilmi, ettei kuva ole harvinainen. Ja voi, miten helposti sen voisi korjata! Toinen lapsi viereen kävelemään, pyörimään tolpan ympäri. Kikatusta, salakieltä, tuu meille yökylään.

Mutta kuva ei korjaannu kuvittelemalla, ja seuraukset ovat vakavat.

 

Yksinäisyyttä on totuttu pitämään tunteena. Ihminen on niin yksin kuin kokee olevansa. Yksinäisyys ei ole sama kuin yksin oleminen. Jotkut ovat yksinäisiä seurassakin. Nykyään kuitenkin puhutaan myös yksinäisyyden yhteiskunnallisesta puolesta, samoin sen fyysisistä seurauksista.

Joka on yksin vastoin tahtoaan, ei vain tunne itseään yksinäiseksi, vaan voi sairastua. Yksinäisyyden seurauksia: masennus, syömishäiriöt, itsetuhoisuus. Yksinäisyys oksettaa, muuttaa aivojen rakennetta, voi aiheuttaa sydän- ja verisuonisairauksia, viedä itsetunnon.

Yksinäisyystutkimuksista raportoidaan Turun yliopiston nettisivuilla kohuotsikolla ”Yksinäisyys tappaa”. Sillä niin se voi tehdä.

Mutta jos yksinäisyys vie halun elää, pitäisikö päätellä, että ystävyys sytyttää halun elää?

 

Yksinäisyyttä voi pitää henkilökohtaisena ongelmana. Ei kai systeemin pidä järjestää kaiken päälle vielä ystäviäkin! Tai mitä jos ihminen on ilkeä ja hankala – eikö hän ansaitse yksinäisyytensä?

Tutkijoiden kanssa puhuttuani ajattelen näin: yksinäisyys on suurelta osin yhteiskunnallinen ongelma.

Nykyiset asumisratkaisut ja palvelut eivät tue yhdessäoloa ja yhteisöllisyyttä: lapset tarhataan yhteen laitokseen, vanhukset toiseen. Koulut ovat luokattomia, yliopiston opintopolut yksilöllisiä. Yksinäisiin kuuluvat myös vasta lapsen saaneet äidit, ja meillä kyseenalaistetaan jopa se, saako ihmisten ilmoilla imettää. Sen sijaan, että kotiäidit hilloavat nettipalstoilla soseistaan, maahanmuuttajat kotoutuvat keskenään ja vanhukset jumppaavat seniorijumpissa, voitaisiin tehdä enemmän yhdessä.

Yksinäisyyteen on siis esimerkiksi sellaisia syitä kuin rakennemuutos ja kaupungistuminen.

Sitten ovat arvot.

Mitä me oman itsemme keskipisteet ajattelemme sellaisesta sanasta kuin lähimmäinen?

 

Tuottaja Aram Aflatuni kertoi hiljattain eräässä seminaarissa Gutsy Go -toiminnasta, jota hän on tiiminsä kanssa kehittänyt huonomaineisten alueiden nuorille. Nuoret käyvät vaikkapa tutustumassa vanhustentalon asukkaisiin. Yhdessä jutellaan, silitellään koiria, pidetään kädestä kiinni. Minulle jäivät soimaan päähän Aflatunin sanat, joilla hän kuvasi toiminnan periaatetta:

”Ei yksin, vaan yhdessä, ei itselle, vaan muille.”

Voisiko tämä olla koko elämän idea? ■