Beta

Kaukainen ystävä

Toimittaja Joanna Palmén on käynyt vuosia vapaaehtoisena ulkomaalaisten säilöönottoyksikössä Helsingissä. Hän ystävystyi siellä senegalilaisen
Malick Diopin kanssa, vaikkei olisi saanut. Sitten Diop palautettiin Kreikkaan, keskelle yli miljoonan siirtolaisen kaaosta. Nyt Palmén päätti lähteä katsomaan, mitä kaverille kuuluu.

Ateenassa on lämmin marraskuun yö. Mohammadilla ja Jalalilla on silti toppatakit päällä, kun he istuskelevat puistossa. Afgaanipojat ovat olleet neljä vuotta Euroopassa, välillä Hollannissa ja välillä Saksassa, mutta aina heidät on palautettu Ateenan puistoihin. Niissä viettää aikaansa tuhansia paperittomia siirtolaisia.

Mohammad ja Jalal saavat nukkua jonkun luona, mutta heillä ei ole rahaa eikä ruokaa. 18-vuotias Jalal näyttää kreikankielistä paperia, joka on hänen ainoa aito asiakirjansa. Hän ei osaa lukea sitä. Siinä sanotaan, että hänen olisi pitänyt poistua maasta jo yli kuukausi sitten. Hän osaa puhua hieman kreikkaa ja kysyy minulta, palauttaako Suomi turvapaikanhakijoita Kreikkaan.

Tulkki ei tulkkaa kysymystä minulle vaan vastaa Jalalille itse.

”Kyllä palauttaa. Minut palautettiin.”

Tulkki on ystäväni, senegalilainen Malick Diop. Hän tuli Kreikkaan vuonna 2005 uimalla Turkista. Hän on käynyt koulua noin kolme vuotta ja osaa nippa nappa kirjoittaa. Suurimman osan elämästään hän on elättänyt itsensä katukaupustelijana. Hän ei ole koskaan käynyt elokuvissa. Hän on asunut Kreikassa jo monta vuotta mutta ei tiedä, mitä on tsatsiki. Nyt hän on oppaani Ateenan siirtolaisten maailmaan.

Minun ja hänen maailmansa ovat kuin kaksi eri planeettaa, mutta tutustuminen Diopiin on ollut yksi elämäni merkittävimmistä kokemuksista.

Alku oli se kaikkein tavallisin. Diop tiedusteli, olenko naimisissa ja miksi en ole.

Diop oli turvapaikanhakija Metsälän säilöönottoyksikössä Helsingissä kesällä 2008. Säilö on suljettu laitos, johon joutuvat ulkomaalaiset, joiden henkilöllisyydessä tai matkareitissä Suomeen on epäselvyyttä, jotka odottavat käännytystä ja joiden epäillään vastustavan sitä tai joita epäillään rikoksesta. Metsälän säilö on Suomen ainoa ja sinne mahtuu 40 ihmistä kerrallaan. Minä käyn yhdessä muiden Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoisten kanssa torstai-iltaisin säilössä tapaamassa sen asukkaita, juttelemassa ja pelaamassa seurapelejä heidän kanssaan. Diopin kanssa päädyin juttelemaan, koska meillä oli yhteinen kieli, ranska.

Säilössä monikulttuurisuus ei aina rikastuta vaan joskus myös loukkaa, eivätkä länsimaisen naisen valinnat ole siellä mutkaton aihe. Niinpä yleensä sivuutan tällaiset kysymykset mutisemalla jotain ympäripyöreää.

Ehkä olin sillä kertaa väsynyt ja ärtynyt, kun päätin säälimättä tykittää täyslaidallisen. Sanoin ettei minusta ole mitenkään pakollista mennä naimisiin, että voin elää onnellisen elämän muutenkin, että ei nainen tarvitse miestä kaitsijakseen saati elättäjäksi, että voin jopa tehdä lapsia avioliiton ulkopuolella. No, vieläkö haluat jutella minun kanssani?

Ihme kyllä, Diop kuunteli kiinnostuneena eikä lainkaan tuomitsevana.

Hän kysyi, olenko kristitty. Olen uskonnoton, sanoin, ja haukuin huvikseni kaikki uskonnot.

Tämä oli hartaalle muslimimiehelle jo aika kova pala, mutta Diop ei suuttunut. Väitti kyllä vastaan koko loppuvierailun, mutta sivistyneen kunnioittavasti. Se on näissä piireissä poikkeuksellista. Aloin tykätä hänestä.Hän pyysi minua kutsumaan itseään sukunimellään, Diopiksi, sillä oli sanonut Suomen viranomaisille väärän etunimen.

Diop oli ällistyttävän positiivinen. Yleensä säilössä kuulee vain karmeita tarinoita ja vihaista tilitystä. Niissä haukutaan Eurooppaa ja erityisesti Suomea. Säilössä olevat eivät ymmärrä, miksi Eurooppa kohtelee heitä näin. He näyttävät arpia, joita Suomen tai jonkun muun maan poliisi on aiheuttanut, ja kertovat, kuinka koko omaisuus meni salakuljettajalle.

Aloitteleva säilövapaaehtoinen kuuntelee kauhuissaan. Mutta kaikkeen tottuu. Nykyisin uskallan suuttuakin, kun solvataan törkeästi. Välillä lohdutan, koetan saada heidät hymyilemään. Välillä nyökkäilen vain ja muistutan itselleni, että uskomaton tarina voi hyvin olla valettakin. Useimmiten tunnen kuitenkin loputonta kiitollisuutta omaa arpaonneani kohtaan, että olen syntynyt maailman pieneen hyvinvoivaan vähemmistöön. Minulla on EU-kansalaisen vip-edut, turvallinen kotimaa, työ ja ystäviä.

Mutta tämä senegalilainen ei valittanut, hymyili vain valkeaa hymyään.

Näimme vielä joitakin kertoja tuon kesän ja alkusyksyn aikana. Niillä kerroilla kertoilin aika huolettomasti elämästäni. Kerroin, että olin lähdössä matkalle Etelä-Amerikkaan, että viettäisin uuden vuoden Rio de Janeirossa, josta olin haaveillut siitä lähtien, kun isäni toi minulle parikymmentä vuotta sitten Riosta valokuvakirjan, ja niin edelleen. Ajattelin, että mitäpä sillä on väliä, en tule koskaan näkemään tyyppiä säilön ulkopuolella, koska hän ei takuulla saa jäädä Suomeen eikä tiedä kuin etunimeni.

Jollain vierailullani Diop ei enää ollut säilössä, ja unohdin hänet pian.

Puolisen vuotta myöhemmin, palattuani Etelä-Amerikasta, menin yhtenä helmikuun torstaina säilöön. Siellä oli etäisesti tutun näköinen mies. Hän tuli puhumaan minulle.

”Miten matka meni? Näyttikö Rio samalta kuin isäsi tuomassa kirjassa?”

Hämmästyin ja pelästyin. Lupasin itselleni, etten enää ikinä lörpöttele henkilökohtaisia asioitani tuntemattomille.

Diop oli asunut syksyn ajan Helsingin Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa turvapaikanhakijana ja ilmoittautunut kahden viikon välein poliisiasemalle. Hän oli hakenut töitä, lähettänyt kymmeniä hakemuksia lähinnä siivousyrityksiin. Työnsaanti tuntui kuitenkin kaatuvan siihen, että Diop ei osannut suomea eikä vielä oikein englantiakaan.

Poliisiasema oli valitettavasti Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja Diopia alkoi ärsyttää jatkuva lentokentällä ravaaminen. Tammikuussa hän jätti menemättä kaksi kertaa, koska se ei tuntunut tärkeältä. Se oli virhe. Poliisi haki hänet takaisin säilöön.

Aloin melkein huomaamattani käydä säilössä joka toinen torstai. Keskustelut Diopin kanssa olivat ravistelevia, antoisia ja ainutlaatuisia. Kerroin hänelle esimerkiksi, mikä on isyysloma, ja hän kertoi minulle, miten ihailee senegalilaisia naisia, jotka pitävät perheitään pystyssä.

”Miksi en saa jäädä Suomeen tekemään töitä?” Diop kysyi kerran. ”En halua mitään muuta kuin luvan olla täällä ja tehdä töitä.”

”Varmaan siksi, että jotkut täällä pelkäävät maahanmuuttajien kaatavan sosiaaliturvajärjestelmän”, vastasin. ”Tiedätkö mikä on sosiaaliturva?”

Diop ei tiennyt. Selitin, että suomalaiset saavat valtiolta erilaisia verovaroin rahoitettuja tukia ja luettelin äitiyspäivärahat, lapsilisät, sairauspäivärahat, opintorahat, asumistuet, kansaneläkkeet, mitä niitä nyt muistinkin. Diop kuunteli kauhistuneena.

”Tuohan on kamalaa!”

Miten niin, kysyin hämmästyneenä. Tämähän on hieno, vaivalla rakennettu hyvinvointivaltio, meidän ylpeytemme!

”En voisi ikinä ottaa rahaa, jota en ole itse ansainnut. Ja meillä perhe ja ystävät auttavat niitä, jotka sairastuvat tai jäävät työttömäksi.”

Niinpä. Selitin, että ne rahat on ainakin periaatteessa itse ansaittava. Ja että kehittynyt yhteiskunta suojelee heikoimpiaan. Sekin oli sanottava, että Suomessa on paljon yksinäisiä ja syrjäytyneitä.

Sain selittää aika pitkään, ennen kuin Diop nuivasti hyväksyi.

”Voi tuo joskus olla ihan hyvä systeemi. Senegalissa sitä ei tarvittaisi.”

Opin tuona keväänä paljon muutakin uutta Senegalista ja siitä, miten tullaan Eurooppaan.

Diop syntyi Dakarin slummissa vuonna 1978. Hänellä on kuusi siskoa ja kaksi veljeä. Diop oli lapsista nuorin, ja hänen syntyessään isä oli jo 64-vuotias, äiti 53. Isä oli nuorena ollut maanviljelijä. Senegalia riivaa kuivuus ja ravinteeton maaperä, joten vanhemmat muuttivat Dakariin ja isä ryhtyi kauppiaaksi. Äiti piti jonkinlaista ravintolaa. Lopulta isällä ei enää ollut mitään mitä kaupata, sitten vain ”selviydyttiin”. Selviytyä, se débrouiller, on yksi Diopin eniten käyttämistä verbeistä.

Noin kymmenvuotiaana Diop lopetti koulun ja alkoi opetella oppipoikana metallimiehen ammattia. 16-vuotiaana hän lopetti sen, koska sillä ei elänyt. Hän ryhtyi ”selviytymään” eli ”tienaamaan leipänsä rehellisesti” eli myymään kaikenlaista, lähinnä vaatteita.

Diop ja kaikki muutkin Senegalissa ajattelivat, että Eurooppa on Eldorado. Että täällä voisi kerätä seteleitä maasta. Diop tiesi myös, että Euroopassa joutuisi ainakin aluksi elämään paperittomana. Siinä on pieni ristiriita eurooppalaisen mielestä.

”Mutta kaikki tiesivät, että täällä voi tehdä pimeänä pikkuduuneja.”

Eldoradoon lähteminen on Senegalissa maan tapa. Vuoden 2004 tilaston mukaan 648 600 senegalilaista eli 12 prosenttia maan kansalaisista asui kotimaansa ulkopuolella. Kaksi kolmesta ulkosenegalilaisesta oli paperittomia.

Monet perheet ovat täysin riippuvaisia ulkomaille lähteneiden rahalähetyksistä. Joissakin osissa Senegalia poikalapsen syntymästä onnitellaankin toivomalla, että ”hän lähtee maasta, kun on hänen vuoronsa”. Wolofissa, joka on maan puhutuin kieli, on useita lähtemiseen viittaavia sanontoja. Barca mba barsakh tarkoittaa ”Barcelona tai kuolema”. Tätä slogania käyttivät lautalla kohti Kanariansaaria lähteneet.

Lauttapakolaisuus Kanariansaarille oli huipussaan vuonna 2006, jolloin Espanja laski 39 225 lautalla Kanarialle saapunutta afrikkalaista. Valtaosa lautoista lähti juuri Senegalista. Kesällä 2006 EU:n Frontex-rajavalvontavirasto käynnisti Afrikan rannikolla valvontaoperaation, joka on hillinnyt lauttaliikennettä huomattavasti.

Diop ei tuntenut ketään, joka olisi lähtenyt lautalla, ja piti yritystä järjettömän vaarallisena. Hän haki viisumia Yhdysvaltoihin, mutta ei saanut. Sitten hän ”selviytyi” Eurooppaan.

Hän lensi turistiviisumilla Turkkiin keväällä 2005. Istanbulista salakuljettajat veivät hänet ja 12 muuta rajalle. Diop ei tiedä, mistä kohdasta he menivät yli, mutta siinä oli ”pieni järvi”, joka piti ylittää uimalla. Kreikan poliisi vei heidät pariksi päiväksi selliin ja antoi maastapoistumismääräyksen. Diop matkusti laivalla Ateenaan, harhaili kadulla kaksi päivää ja yritti puhua ranskaa kaikille vastaantuleville mustaihoisille. Kun vihdoin tärppäsi, hänet neuvottiin paikallisten senegalilaisten luo. Nämä toivottivat tervetulleeksi ja antoivat hänen nukkua ja syödä jonkun asunnossa.

Eräs ystävä lähetti vähän rahaa, jolla Diop osti naisten käsilaukkuja ja alkoi myydä niitä kadulla. Välillä löytyi rakennustöitä, niistä sai 30–35 euroa päivässä. Talvella lähikylissä sai kerätä oliiveja ja appelsiineja.

Seuraavana keväänä poliisi tarkasti papereita katumyyjiltä, ja Diop jäi kiinni. Hän päätti hakea turvapaikkaa. Ennen Eurooppaan tuloaan hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta. Hän osti kadulta valmiiksi täytetyn hakemuksen ja sanoi ulkomaalaisvirastossa haluavansa ”taloudellisen turvapaikan”. Hän ei tiennyt, ettei sellaista ole olemassa.

Hän sai puolen vuoden oleskeluluvan, jota Kreikassa kutsutaan punaiseksi kortiksi, asiakirja kun on vaaleanpunainen. Sen jälkeen hän ei kuullut turvapaikkaprosessin etenemisestä enää mitään, kävi vain puolen vuoden välein uusimassa punaista korttiaan.

Vuoteen 2008 asti Kreikassa oli ihan mukavaa. Ilmapiiri oli suvaitsevainen eikä poliisikaan häirinnyt katukaupustelijoita. Diop kuitenkin ajatteli, että hän haluaa elämältä jotain enemmän. Hän tiesi, että vain hän itse voisi vaikuttaa siihen.

”Minä unelmoin talosta, hyvästä vaimosta ja lapsista ja työstä, jolla pystyisin elättämään perheeni”, Diop kertoi säilössä. Ja vielä joskus hän haluaisi muuttaa takaisin kotimaahansa.

Ei mitään kohtuuttomia unelmia. Jos Diop olisi länsimaalainen, hänelle sanottaisiin, että go for it! Seuraa unelmiasi! Koska hän on afrikkalainen, me sanomme, että tänne et kyllä tule, hyväksikäyttäjä, ettäs kehtaat.

Jostakin ranskalaisen satelliittikanavan ohjelmasta Diop kuuli, että Suomi tarvitsisi työvoimaa. Sen lisäksi hän oli kuullut ainoastaan, että Suomessa on ”rauhallista”. Se kuulosti hyvältä. Hän alkoi säästää rahaa. Sitten hän osti nigerialaiselta tutultaan 1 200 eurolla ranskalaisen passin ja Blue1:lta lentolipun Helsinkiin. Kun hän 3. kesäkuuta 2008 Helsinki-Vantaalla nosti laukkunsa matkatavarahihnalta, poliisi otti hänet kiinni.

Diop oli niin sanottu Dublin-tapaus. Se tarkoittaa, että häneen sovelletaan EU-maiden, Sveitsin ja Norjan keskeistä vastuunmääritysasetusta. Dublinin sopimuksen mukaan turvapaikkahakemus käsitellään vain yhdessä sopimusmaassa, lähtökohtaisesti siinä Dublin-maassa, jonka alueelle hakija on ensiksi tullut. Jos esimerkiksi hakijan sormenjäljet löytyvät maiden yhteisestä Eurodac-tietokannasta, hänet voidaan palauttaa siihen maahan, jossa jäljet on otettu – Diopin tapauksessa Kreikkaan.

Säilöläiset tuntevat Ateenan hyvin. Heiltä olen kuullut, mistä Ateenan ravintolasta voi hakea ruoantähteitä ja missä puistossa saa nukkua rauhassa. Poliisin väkivaltaisuudesta kerrotaan myös paljon. Erään säilöläisen papereihin oli merkitty sattumanvaraisesti väärä kansalaisuus ilman että asiaa oli edes kysytty häneltä. Joltain toiselta poliisi takavarikoi väärän passin mutta neuvoi samalla, mistä voisi ostaa uuden. Sotaa käyvästä maasta tuleva nuori poika sanoi kerran, että palaisi mieluummin kotimaahansa kuin Ateenaan. Joku neuvoi myös, että jos Ateenan lentokentällä esittää ”oikeat väärät paperit”, rajaviranomaiset katsovat niitä mielellään läpi sormien ja päästävät pois maasta.

Ateena on tupaten täynnä. Arviolta 90 prosenttia EU-alueelle luvattomasti tulevista siirtolaisista tulee tällä hetkellä Kreikkaan, ja Kreikalla on jonossa noin 50 000 turvapaikkahakemusta. Maan vastaanottokeskuksissa on 850 sänkypaikkaa.

Alankomaat, Norja, Belgia, Britannia ja Islanti ovat toistaiseksi lopettaneet Dublin-tapausten palautukset Kreikkaan. Suomi ei palauta lapsia tai haavoittuvassa asemassa olevia (esimerkiksi sairaita, yhden huoltajan perheitä tai raskaana olevia naisia). Toisin sanoen täältä palautetaan vain terveitä nuoria miehiä, sellaisia kuin Diop.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on asettanut täytäntöönpanokieltoja useille turvapaikanhakijoiden Kreikkaan-palautuspäätöksille jo parin vuoden ajan. Nyt se on ilmoittanut, että kaikki riitautetut palautuspäätökset asetetaan täytäntöönpanokieltoon. Suomessa on tällä hetkellä 40 tällaista turvapaikanhakijaa. Myös Helsingin hallinto-oikeus ja Korkein hallinto-oikeus ovat alkaneet määrätä täytäntöönpanokieltoja.

Diop ei kuitenkaan enää edes halunnut sellaista. Hän ei välittänyt siitä, että Ateenassa oli vaikeaa, kunhan vain pääsisi pois säilöstä.

Huhtikuun lopussa päätin olla toistaiseksi käymättä säilössä SPR:n vapaaehtoisena, koska säilön asiakkaan ja minun välille oli muodostunut ystävyyssuhde. Se on vapaaehtoisilta ehdottoman kiellettyä.

Kävin muutaman kerran tapaamassa Diopia henkilökohtaisesti pienessä vierailijakopissa. Diop oli siitä erittäin iloinen, minä ahdistuin.

Mitä minä oikein teen? Ja mitä tuo mies tästä kuvittelee?

Vaihdoimme numeroita, ja iltaisin Diop soitteli minulle. Koska hänelle ei tapahtunut säilössä mitään, otin velvollisuudekseni jakaa oman päiväni tapahtumat. Kun olin kertonut kaiken, Diop sanoi: ”No, mites muuten?”

Diopin mielestä olin maailman suurin hyväntekijä, hänen idolinsa ja enkelinsä. Uhrasinhan hänelle kymmenen minuuttia päivässä kallista, länsimaista ja korkeakoulutettua aikaani.

Kerran sain tekstarin, josta selvisi ainakin, että Diopin kirjoitustaito oli hyvin huono. Jos tulkitsin oikein, hän pyysi, että toisin hänelle kalsareita.

Kalsareita!

”Nyt sulla on sitten afrikkalainen kihlattu”, eräs ystäväni totesi, kun purin kalsariahdistustani.

Oliko ollut väärin luottaa siihen, että vangittu mamu voisi ymmärtää oikein puheitani? Ehkä olinkin ollut vain naiivi ja saanut enemmän pahaa kuin hyvää aikaiseksi.

Menin käymään enkä vienyt kalsareita.

”Diop, mehän ollaan sitten vain ystäviä”, sanoin.

”Niin, toistaiseksi.”

”Ei kun aina.”

Asia oli sillä selvä. Olen kiitellyt itseäni monet kerrat tästä keskustelusta.

Toukokuun 6. päivänä 2009 seisoin ruuhkabussissa kotimatkalla, kun Diop soitti. Hän oli saanut kuulla, että hänet palautettaisiin Kreikkaan seuraavana aamuna. Hän oli riemuissaan. Minä pidättelin liikutustani.

Hän toivoi, että näemme pian taas. Minä olin aika varma, ettemme näe enää koskaan. Ellei hän sitten tule myymään minulle rantarolexia jossakin Kreikan saarten pakettilomahotellin uimarannalla.

Malick Diop wants to be friends with you on Facebook.

Kirjoitin Diopille Facebookissa muutaman viestin, joihin sain parisanaisia vastauksia. Hyvää kuuluu, mitä sulle. Tämä ei tainnut olla tähän ystävyyteen sopiva kommunikaatiomuoto.

Puhelin toimi ainakin vähän paremmin. Yleensä Diop soitti, minä painoin punaista luuria ja soitin takaisin.

Bonsoir Joanna, Ça va?”

”Kiitos hyvin, mitäs sulle?”

”Ihan hyvää. No, mites muuten?”

”No siis ihan hyvin menee. Olen töistä tulossa just. Pitkä päivä.”

”Aijaa. No, mites muuten?”

”Ihan hyvää. Oon menossa lenkille. Täällä on nätti ilma tänään.”

”Aijaa. No, mites muuten?”

Vaikeaa. Diop janosi kuulumisiani, mutta en halunnut kertoa, että kävin viikonloppulomalla Saksassa, että ostin auton tai että suurin ongelmani oli rasittava ikkunaremontti. Niinpä yritin kysyä, mitä Ateenaan kuului. Vastaus oli aina sama.

”Vaikeaa, mutta yritetään selviytyä.”

Poliisi oli ollut Diopia vastassa Ateenassa, mutta päästänyt menemään ja käskenyt käymään ulkomaalaisvirastossa. Diop sai nukkua aluksi ”veljiensä” luona. Kaikki senegalilaiset miehet ovat Diopin kielessä veljiä.

Diop kertoi veljilleen vain, että Suomessa ei mennyt hyvin. Kenellekään hän ei kertonut, että oli kuusi kuukautta suljetussa laitoksessa. Ihmiset voisivat luulla, että hän on tehnyt jotain pahaa. Kunniallisuus ja rehellisyys ovat Diopin identiteetin peruspalikat, joita hän toistelee niin, etten jaksaisi enää kuulla. Olen tottunut kuuntelemaan vähän erilaista pröystäilyä.

Hän ei mitään niin halunnut kuin töitä, koska ”olen mies, en voi vain istua kädet ristissä”. Ymmärsin Diopia, vaikka olen nainen.

Kesällä hän lähti Kosille myymään aurinkolaseja. Hänellä oli pääomaa 250 euroa. Hän osti lasit Ateenasta, noin neljä–viisi euroa pari, ja otti lautan Kosille, 45 euroa. Turistirannalla hän myi lasit kympillä tai vähän alle. Välillä hän kävi ostamassa lisää laseja. Hyvänä päivänä hän myi satasella, huonona ei mitään. Syksyllä hän palasi Ateenaan.

”Vaikeaa, mutta yritetään selviytyä”, hän hoki minulle koko talven.

”Voi kunpa voisin jotenkin auttaa”, minä vastasin koko talven.

”Kyllähän sinä voisit”, Diop tokaisi vihdoin viime toukokuussa. Leikin ymmärtämätöntä. Ai miten muka? Olin kyllä miettinyt, voisinko lähettää hänelle rahaa, mutta asian puheeksi ottaminen oli tuntunut vaikealta. Minun ei kuulu tehdä niin, jokin takaraivossani oli sanonut.

”Sinun pitää sanoa se, minä en voi pyytää”, Diop vastasi. Näemmä meitä kumpaakin hävetti.

Löysin Western Unionin rahanlähetyslomakkeen Matkahuollosta. Ruksin ruudun, että kyllä, tunnen henkilön, jolle lähetän nämä 150 euroa.

Diop kiitteli vuolaasti, osti aurinkolaseja ja lähti taas kesäksi Kosille.

Lama näkyi sielläkin. Turisteja oli vähemmän, myyjiä enemmän, Diop raportoi mikrotason talouskriisiuutisia. Kesästä jäi käteen noin 500 euroa.

Diopin kertomukset Ateenasta täydentyivät, kun luin lehdistä yhä lohduttomampia uutisia Kreikasta. Syyskuussa YK:n pakolaisjärjestö UNHCR kuvasi Kreikan siirtolaistilannetta humanitääriseksi kriisiksi. Niin se ei ole ennen sanonut EU-maasta. Tammi–syyskuussa 2010 poliisi pidätti Kreikan rajoilla 96 398 laittomasti maahantullutta. Kreikan ja Turkin välissä kulkee Evros-joki, jonka yli Kreikan puolelle pyrkii päivittäin arviolta 400 ihmistä.

Kreikassa on ehkä jopa toista miljoonaa paperitonta siirtolaista. Virallisesti maassa on 11 miljoonaa asukasta, ja se on konkurssin partaalla.

Minä halusin nähdä, millaista Ateenan siirtolaishelvetissä on. Marraskuussa matkustin valokuvaaja Ville Palosen kanssa Ateenaan tapaamaan ystävääni Diopia ja raportoimaan Kreikan humanitäärisestä kriisistä.

Mitä veisin Diopille tuliaiseksi? Se ei saanut olla mitään, mikä muistuttaa Suomesta – maasta, joka piti häntä puoli vuotta lukkojen takana ja lähetti pois. Eikä mitään, mistä hänelle tulisi suurempi houkutus myydä kuin pitää se. Eikä koriste-esineitä ihmiselle, jolla ei ole aina rahaa ruokaan.

Välilaskukentällä Budapestissä taxfreetarjonta tuntuu räikeän ironiselta. Vieläköhän Diop tarvitsisi niitä kalsareita? Täällä olisi hienoja merkkiboksereita. Bossin paidassa logo taitaa olla vähän liian pienellä Diopin edustaman sosiaalisen luokan tyyliin. Aito kello? Aidot aurinkolasit? Viskipullo muslimille? Dieselin miestentuoksuja nimeltä Only the Brave tai Fuel for Life? Niitä mainostetaan lauseella Finally legalized.

Vastaanottovirkailija huutaa peräämme ateenalaisen hotellin aulassa.

Madam! Madam, wait! Sir! Sir!

Virkailija on huolissaan siitä, että aulaan tuli mustaihoinen mies ja me suomalaisasiakkaat lähdimme tämän mukaan. Minä jopa iloisesti tervehdin ja halasin mustaa miestä, joka oli pukeutunut siisteihin farkkuihin ja silitettyyn puuvillapaitaan. Silti. Mies oli musta.

Diop on valtavan iloinen jälleennäkemisestä. Hän vaikuttaa valppaammalta ja terävämmältä kuin säilössä. Hän puhuu parempaa ranskaa, on opetellut englantia ja tulkkaa vähän kreikkaakin. Hänen äidinkielensä on wolof, ja lisäksi hän kuulemma osaa lukea arabiaa.

Kielitaito yhdistää Diopin ja minun kosmopoliittisukupolvea. Minä olen oppinut kieliä vaihto-oppilasvuosilla, eliittilukiossa, yliopistossa ja kielikursseilla, Diop kadulla.

Hän kuljettaa meitä paikallisen ottein pitkin Ateenan kortteleita. Suvaitsevainen hotellimme on Omonian kaupunginosassa, jota matkaoppaat kuvaavat ”elämänmakuiseksi keskukseksi”. Käytännössä se tarkoittaa, että kaduilla makaa narkkareita ja seisoskelee ilotyttöjä. Omonia on myös se paikka, josta saa ostaa väärennettyjä passeja ja valmiiksi kirjoitettuja turvapaikkahakemuksia. Narkkareita, ilotyttöjä ja poliiseja lukuunottamatta kaikki ovat siirtolaisia (paitsi tietenkin: kaikki jotka ovat töissä liikkeissä ja ravintoloissa ovat kreikkalaisia).

”Tällä kadulla oli ennen nigerialaisten huumekauppaa, nykyisin pakistanilaisia. Tuolla jaetaan päivittäin ruokaa”, Diop selostaa. Vähän väliä hän kysyy, ”huomasitko”, ja minä en ikinä tajua, mitä oli tapahtunut. Kuulemma meille tarjottiin huumeita tietyllä katseella.

Katukaupustelu on kiellettyä ja nykyisin varsin hankalaa, Diop kertoo. Poliisi tulee saman tien häätämään ja takavarikoi tuotteet. Diop on itse lopettanut sen kokonaan Ateenassa.

”Mustille ei ole mitään töitä, ja siksi monet sortuvat rikoksiin. Senegalilaisia ei onneksi ole paljon kodittomina eikä huorina, dieu merci. Mustat tekevät täällä niin kauheita asioita, että joskus minua hävettää olla musta.”

Kun tulemme takaisin hotellille, Diop hyvästelee meidät varmuuden vuoksi jo ulkona. Vastaanottovirkailija kysyy meiltä suoraan, että kuka tuo musta mies oli. Joudumme selittämään, että se oli ystävä, jonka minä tunnen jo parin vuoden takaa. Vasta sitten virkailija rauhoittuu.

”Katsokaas, meillä on ongelmia ulkomaalaisten kanssa, he tekevät paljon rikoksia”, hän sanoo anteeksipyydellen. Nyökkäilemme.

Meidän kaltaisemme ulkomaalaiset kreikkalaisten on pidettävä tyytyväisinä. Turismi tuottaa 15 prosenttia maan bruttokansantuotteesta.

Kreikassa on kolmessa järjestössä 15 lakimiestä, jotka hoitavat yli miljoonan siirtolaisen asioita.

Silti Aitima-kansalaisjärjestön toimisto on lähes tyhjä, kun tulemme sinne toisena viikon kahdesta vastaanottoaamupäivästä. Vain yksi afgaani on hakemassa apua. Hänet on palautettu Kreikkaan ensin Saksasta ja sitten Itävallasta. Hän näyttää ihmisrauniolta. Hän on saanut nukkumapaikan vastaanottokeskuksesta, sillä oli Kreikkaan tullessaan niin pahasti piesty. Only the Brave, sanoisi Diesel-mies.

Aitima tarjoaa lakineuvontaa ja sosiaalista apua Dublin-tapauksille, vaikka auttaa myös ketä tahansa paikalle osuvaa.

”Ennen Ateenan lentokentällä ei ollut yhtään tulkkia, joten turvapaikan hakeminen siellä oli todella vaikeaa. Järjestimme sinne farsin ja arabian tulkit. Arviolta 90 prosenttia tulijoista osaa jompaakumpaa näistä kielistä”, kertoo Aitiman toiminnanjohtaja Spyros Rizakos. 

Järjestö saa rahoituksensa EU:lta, mutta se menee valtion kautta ja on siksi tehotonta. Henkilökunnan palkat ovat nyt kaksi kuukautta myöhässä. Hallinnon tehottomuus on Rizakoksen mielestä tärkeä syy siirtolaiskriisiin.

”Kun työskentelin siirtolaisprojektissa Patraksessa, meillä oli EU-rahoitusta 500 000 euroa, mutta saimme siitä vain 50 000. Kukaan ei vetänyt välistä, mutta sitä ei yksinkertaisesti saatu maksettua. Yritimme sanoa hallitukselle, että maksakaa nyt, ihmiset nääntyvät. Mitään ei tapahtunut.”

Vielä joitakin vuosia sitten myös poliisi aktiivisesti hankaloitti kansalaisjärjestöjen työtä. Rizakos kutsuu sitä sodaksi.

”Joskus poliisit jopa hyökkäsivät kimppuumme tai uhkailivat syytteellä, että olemme muka kiristäneet rahaa turvapaikanhakijoilta. Me vaikeutimme sitä, mitä poliisi halusi tehdä, eli heittää ihmisiä ulos Kreikasta. Nyt välit ovat paremmat. Poliisin huono maine oli haitaksi Kreikalle, ja maan johto on käskenyt poliisia suhtautumaan meihin kunnioittavasti.”

Aitima neuvottelee myös uuden vastaanottokeskuksen perustamisesta norjalaisen säätiön rahoituksella ja järjestää kouluissa asennekasvatusta. Mikä on asennekasvatuksen pääviesti?

”Että pakolaiset tulevat Kreikkaan, koska heillä ei ole vaihtoehtoja. Olkaa ystävällisiä heille.”

Rizakos haluaa ehdottomasti auttaa myös Diopia. Hän ottaa valkoisen paperin eteensä ja pyytää nähtäväkseen Diopin paperit. Sitten hän kysyy, millä perusteilla Diop on hakenut turvapaikkaa. Diop selittää pitkään ja sekavasti englanniksi.

”Siis taloudellisin perustein?” Rizakos varmistaa. Diop nyökkää.

Seuraan kiinnostuneena Rizakosin ilmeitä.

”Jotkut käyttävät tätä systeemiä toki tähänkin. Ja eihän heillä olekaan mitään muuta tapaa yrittää hankkia pysyvää oleskelulupaa”, hän sanoo ja hymyilee ystävällisesti.

Diop on turvapaikkashoppaaja, elintasopakolainen par excellence, eikä edes tajua kieltää sitä. Hän ei tiedä, että hänen pitäisi hävetä sitä, että tavoittelee parempaa elämää vaikka on syntynyt Afrikkaan.

Kansalaisjärjestön lakimies Spyros Rizakos neuvoo silti, miten Diop saa veronumeron ja työluvan.

Me olemme kuin kärpäspaperia Victorian puistossa. Jos seisoisimme paikallamme puoli tuntia, kaikki puiston sadat afgaanisiirtolaiset ehtisivät kerääntyä ympärillemme.

Tämä on epätoivoa tiiviisti pakattuna ja pikakelauksella. Kaikki haluavat kertoa surkeat tarinansa tai kysyä, miten täältä pääsee pois. Kukaan ei tiedä mikä on turvapaikka, miten sitä haetaan ja mistä, kukaan ei ole kuullut avustusjärjestöistä. Monella on maastapoistumismääräys, jota he eivät osaa lukea. Osa nukkuu vuokratussa kimppakämpässä, osa kaduilla ja ilmanvaihtoritilöiden lämmössä, osa vallatuissa taloissa. Ulkona nukkuminen pelottaa erityisesti perheitä. Puistossa kiertää huhu, että joitakin viikkoja sitten täällä olisi yöllä raiskattu kolmivuotias poika.

Asif-niminen nuori mies oli ollut norjalaisten Isaf-joukkojen tulkki kotimaassaan kunnes alkoi saada tappouhkauksia talebaneilta. Hän pääsi Kreikkaan kaksi kuukautta sitten, ja hänellä on rahaa enää kuukauden vuokraan. Hänen vieressään seisoo mies, jonka albaanit ovat ryöstäneet edellisenä yönä. Miehellä oli ollut mukanaan kaksi tonnia, sillä hän oli jatkamassa matkaansa Italiaan. Albaanit ryöstävät paperittomia ulkomaalaisia, koska nämä eivät voi ilmoittaa siitä poliisille. Poliisit taas epäilevät afgaaneja huumekaupasta. Vaikea uskoa, kun katsoo puistossa ympärilleen. Se on täynnä perheitä, naisia, pieniä lapsia, jopa kehitysvammaisia.

Kukaan ei kysy, paljonko turvapaikanhakija saa meidän maassamme rahaa. Kaikki kysyvät, palauttaako meidän maamme ihmisiä Kreikkaan.

Lentokentällä Dublin-palautetut sentään voivat hakea turvapaikkaa. Evroksen yli tulevat tai Kreikan saarille rantautuvat kuljetetaan yleensä säilöönottokeskuksiin määrittelemättömäksi ajaksi, jopa kuukausiksi. Keskuksissa ei ole tulkkeja eikä lakimiehiä. Kansalaisjärjestöjä ei päästetä käymään niissä. Sellit ovat niin täynnä, että ihmiset nukkuvat lattioilla. Naisia, miehiä ja lapsia ei erotella. Suihkuja ja vessoja on surkean vähän. Osa pidätetyistä saa määräyksen poistua maasta 30 päivän sisällä. Osa kuljetetaan yöllä salaa Turkin rajalle ja pakotetaan pois maasta.

Poliisit eivät useinkaan ota kuuleviin korviinsa turvapaikkapyyntöjä, jos nyt hakija sitä osaa edes pyytää. Turvapaikasta olisikin aika turha haaveilla, sillä viime vuonna 0,3 prosenttia Kreikan turvapaikkapäätöksistä oli myönteisiä. Diop ei tunne ketään, jolla olisi turvapaikka Kreikasta.

Tänä syksynä muutamat iranilaiset turvapaikanhakijat kuitenkin saivat turvapaikan ”jonon ohi”, kun olivat olleet yli kuukauden nälkälakossa ja ommelleet suunsa kiinni kengännauhoilla.

Moni tulijoista ei halua jäädä Kreikkaan vaan jatkaa sen kautta muihin EU-maihin. Siksi he välttelevät viranomaisia, sillä sormenjälkien jättäminen Eurodac-tietokantaan Kreikassa olisi kuolinisku niille haaveille.

Ryhmä ympärillämme tiivistyy. Minä olen kai paras tietolähde, mitä tällä torilla on nähty. Kirjoitan Aitiman osoitetta monet kerrat ruutuvihkooni ja revin papereita jakoon. Diopin mielestä meidän kannattaisi lähteä jo, ihmisiä on liikaa. Mutta kun kaikki haluavat puhua meille!

”Oletteko toimittajia? Mistä maasta? Kertokaa kaikille maille, että me tarvitsemme apua. Auttakaa meitä! Miksi kukaan ei tee mitään, meidän maassamme on sota, meidän oli pakko lähteä sieltä!”

Kiedon huivin päähäni, koska olen nainen. Diop pelkäsi etukäteen selvästi, etten suostuisi. Mutta kaikella on hintansa, ja nyt haluan päästä mukaan senegalilaisten rukousiltaan.

Iltama pidetään tyhjässä kaksiossa, jota Ateenan senegalilaisyhteisö vuokraa joka keskiviikkoilta. Tällä kertaa luvassa on erikoisvieras suoraan Senegalista, marabout.

Marabout tarkoittaa hengellistä johtajaa ja opettajaa. Senegalilaisista noin 95 prosenttia on islaminuskoisia. Heidän harjoittamansa muridismi on mystillinen, suvaitsevaisuutta korostava suufilainen islamin haara.

Olen kaksion ainoa nainen. Kuvaajan kanssa olemme ainoat valkoiset.

Diop kumartaa veljiensä tavoin kohti Mekkaa – tai nurkassa hurisevaa tuuletinta – ja ryhtyy lukemaan arabiankielisiä pyhiä kirjoituksia laminoiduista korteista. Vähän väliä kännykät soivat, eikä se näytä häiritsevän kenenkään rukouksia. (Havaintojeni perusteella Nokian markkinaosuus on Kreikan maahanmuuttajien parissa ylivoimaisen suuri, mutta puhelinkanta on melko vanhaa.) Täällä on yhtä aikaa harrasta ja rentoa.

Joka puolella ympärilläni näkyy kolmekymppisiä, hyväntuulisia mustia miehiä ja heidän paljaita lattajalkapohjiaan. Jotkut ovat pukeutuneet afrikkalaisiin kaapuihin, toiset farkkuihin ja t-paitoihin. Kaikki istuvat jalat koukussa matolla, joka täyttyy niin, että lopulta pääsee hädin tuskin liikkumaan. Toisessa huoneessa aloitetaan kovaääninen kuorolaulu. Joku tarjoilee senegalilaista ylimakeaa kahvia pienissä kertakäyttökipoissa. Parikin eri kolehtia kiertää. Kun marabout vihdoin saapuu, pyöreä mies kaavussa, kaikki konttaavat vuorotellen koskettamaan otsallaan hänen kättään.

Huoneessa on tuskallisen kuuma. Täällä huokuu nuoren miehen energia, usko, uho ja elämänjano. Täällä on terveitä lihaksia ja sitkeitä mieliä, jotka kuluvat hukkaan ja hiipuvat Ateenan kaupustelukaduilla, kalustamattomissa asunnoissa, ulkomaalaisviraston jonoissa. Melkein yhdeksän kymmenestä Senegalista lähtijästä on miehiä. Monellakaan näistä miehistä ei Diopin mukaan ole työtä, papereita tai perhettä.

Mutta Diop on selvästi ylpeä tiiviistä yhteisöstään, jossa veljiä autetaan.

”Tämä on meidän voimamme”, hän sanoo riemuissaan illan päätyttyä.

Hän on varmasti oikeassa. Suomessa vastaavassa tilanteessa maattaisiin yksin kotona syömässä masennuslääkkeitä.

Tämä näyttää huonon Hollywood-leffan syrjäiseltä kujalta, mutta täällä anotaan turvapaikkaa EU-valtiosta.

Olemme Ateenan ulkomaalaisviraston läheisellä tienpätkällä perjantaiyönä. Pimeällä kadulla seisoskelee hieman resuista, tummapintaista porukkaa toppatakeissa. Poliisiautot vartioivat pienen matkan päässä. Jotkut polttavat keppejä ja roskaa nuotiossa. Kulkukoirat räksyttävät ja poliisin kaulapannaton susikoira pitää niitä jotenkuten kurissa.

Ateenan ulkomaalaisvirasto ottaa turvapaikkahakemuksia vastaan vain kerran viikossa, lauantaiaamuisin noin kello viisi. Kun Diop kävi täällä vuonna 2006, hakemuksia otettiin vielä vastaan kaikkina arkipäivinä. Virasto on myös pienentänyt määrän sadasta noin kahteenkymmeneen hakemukseen viikossa. Vertailun vuoksi: Suomessa turvapaikanhakijaksi pääsee, kun ilmoittautuu koska vain kenelle tahansa poliisille.

Mustat miehet osoittautuvat hyvin ystävällisiksi. He ovat tulleet paikalle edellisenä iltapäivänä neljältä. Nyt odotus on lopuillaan. Virkailija tulee pian valitsemaan, ketkä saavat jättää hakemuksensa. Yleensä virkailija ottaa ”jonon” alkupäästä muutaman ja loput aivan summamutikassa.

Varsinaista jonoa ei kylläkään ole. Turvapaikanhakijat olivat joskus yrittäneet antaa virkailijalle jonotuslistan, jotta homma menisi reilusti, mutta virkailija oli repinyt listan.

He kertovat, että aikaisemmin täällä kävi paljon enemmän ihmisiä ja jonotusyöt olivat levottomia.

”Poliisi ei välittänyt vaan oikein yllytti meitä tappelemaan”, joku sanoo.

Niinpä afrikkalaiset järjestivät asian keskenään. He sopivat, että joka toinen viikko jonoon tulevat ranskankielisen Afrikan edustajat, joka toinen viikko englanninkieliset.

On menossa ranskankielinen viikko. Mikä tuuri! Minullahan on suhteita. Yksi miehistä kysyykin, että olinko minä siellä rukousillassa. Hän ei tunnistanut ilman huivia. Kenen kaveri olinkaan?

”Malickin”, sanon ylpeänä. Ja tuolta Diop juuri lähestyykin, takakautta. Hän ei tullut meidän kanssamme poliisiautojen edestä, sillä kreikkalaisista poliiseista ei ikinä tiedä. Emme halua hänelle ongelmia.

Mutta miksi täällä ei ole yhtään naisia?

”Ne eivät ota naisia”, joku vastaa.

Aha.

Onko täällä ketään muita kuin afrikkalaisia? Missä ovat kaikki afgaanit, jotka hädissään parveilevat puistoissa? Irakilaiset? Pakit ja bangladeshit?

”Tuossa on muutama”, joku sanoo ja viittaa aidan vierustalle. Siinä on tosiaan muutama.

Hetkinen nyt. Täällä käy siis melkein pelkästään afrikkalaisia, joista harvalla on edes syytä hakea turvapaikkaa. Nytkin paikalla on enimmäkseen senegalilaisia, gambialaisia ja malilaisia.

Eivätkä he puhu turvapaikasta. He ovat mielestään täällä hakemassa punaista korttia, sitä kuuden kuukauden oleskelulupaa.

Juuri näin Diopkin on minulle selittänyt: Eivät nämä ihmiset ajattele, että turvapaikkahakemuksen jättämisestä alkaisi jokin ”prosessi”, joka johtaisi myönteiseen tai kielteiseen ”päätökseen”. He toivovat voivansa uusia punaista korttiaan puolen vuoden välein, kunnes Kreikka jonain päivänä toivottavasti myöntää paperit kaikille tietyn aikaa maassa todistetusti oleskelleille. Diopilla on viides vuosi menossa. Olen tavannut matkan aikana kahdeksankin vuotta odottaneita.

Koko aamuviiden sirkus on siis täysin turha, väärille tiedoille, toiveille ja simputukselle perustuva performanssi.

Tämän viikon esityksessä hakemuksensa saa jättää 16 onnekasta.

Sitten pitää lähteä. Poliisi tyhjentää tien heti valintaprosessin jälkeen, enkä lainkaan epäile, etteikö sillä pannattomalla koirallakin olisi siinä oma tehtävänsä. Koko joukko kävelee rivakasti takaisin isolle tielle ja edelleen liikennerampin alle. Nyt vasta on vuorossa yön tärkein ohjelmanumero.

Syntyy valtava ihmiskasa, torikokous, afrikkalainen organisaatio. Keskeltä joku huutaa: ”Numero yksi? Revitty! Numero kaksi? Revitty!”

Se tarkoittaa, että epävirallisilla jonotusnumeroilla yksi ja kaksi olleet henkilöt ovat päässeet äsken virastoon. Numero kymmenen jälkeen joukosta alkaa kuulua älähdyksiä. Huudetun numeron haltija työntyy keskelle kokousta. Hän antaa huutajalle jonotusnumeronsa ja saa tilalle uuden lapun, jossa on pienempi numero.

Eräs mies kertoo käyneensä täällä joka toinen viikko viiden kuukauden ajan. Hän on edennyt jonossa lappuun numero 110.

Jonopäivitys kestää yli puoli tuntia, sisältää pari kunnon käsirysyä ja päättyy hieman yli kahteensataan. Lopulta jäljellä on enää numeroja huudellut poika, jolla itsellään on numero 156, sekä nuori mies nimeltä Gouda (kyllä!), joka on kehittänyt jonotussysteemin noin vuosi sitten. He paiskaavat Diopin kanssa kättä. Gouda on jo saanut punaisen korttinsa mutta käy silti täällä rampin alla joka toinen viikko valvomassa, että kaikki sujuu.

Liikenneramppi hiljenee nopeasti. Aurinko on jo nousemassa. Olen uninen ja aivan mykistynyt näkemästäni. Että voikin joku virallisen hakemuksen jättöprosessi olla EU-maassa niin toivottoman surkea ja epäinhimillinen, että huono-osainen Gouda toteuttaa paremman.

Ei ole Kreikan vika, että se on Euroopan kuraeteinen. Sijaintinsa vuoksi Dublin-sopimus sälyttää sille epäreilusti päävastuun suojelua hakevista, ja Välimeren tehokkaan Frontex-rajavalvonnan vuoksi Kreikkaan tulevat nyt kaikki parempaa elämää etsivät. Espanja, Italia ja Malta ovat lisäksi tehneet ahkerasti palautussopimuksia Pohjois-Afrikan maiden – kuten ihmisoikeusrikkomuksista tunnetun Libyan diktatuurin – kanssa.

Ei ole myöskään ”turvapaikkashoppaajien” vika, jos he haluavat Kreikan sijaan suojelua esimerkiksi Suomesta. Turha sitä on ihmetellä, kun Kreikassa myönteisen oleskelulupapäätöksen saa pyöreästi nolla prosenttia turvapaikanhakijoista ja Suomessa noin joka kolmas.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella on parhaillaan käsittelyssä juttu, jossa arvioidaan Dublin-järjestelmän inhimillisyyttä. Afgaani M.S.S. tuli Kreikkaan vuonna 2008 ja haki helmikuussa 2009 turvapaikkaa Belgiasta. Belgian viranomaiset palauttivat hänet Kreikkaan, vaikka oli vaarana, että M.S.S. joutuisi epäinhimillisiin oloihin eikä saisi asianmukaista käsittelyä hakemukselleen. Hän vei tapauksensa EIT:n käsittelyyn, ja ratkaisua odotellaan pian. Jos tuomioistuin päättää, että Kreikkaan käännyttäminen ja Kreikan olot rikkovat Euroopan ihmisoikeussopimusta – sen artikloita (2) oikeus elämään, (3) kidutuksen kielto ja (13) oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon – koko Dublinin sopimukselta putoaa pohja.

Se tarkoittaisi, että turvapaikanhakijoita ei voida palauttaa Somaliaan, Irakiin, Afganistaniin – eikä EU-maa Kreikkaan. Viimeksi tuomioistuin käsitteli samanlaisen tapauksen kaksi vuotta sitten, ja silloin päätös oli käännyttäneelle maalle, Britannialle, vapauttava.

Lokakuussa Kreikka pyysi Frontexilta apua Evroksen alueen tukkimiseen, ja joukkoja lähetettiin välittömästi. Jos Kreikan rajat saadaan tukittua, Eurooppaan ei pääse enää melkein millään. Sekin on tietysti yksi tapa ratkaista ongelmat. Siis eurooppalaisten ongelmat, ei maailman.

Kreikkalaiset toistavat yhtä ja samaa lausetta: tämä ei ole Kreikan ongelma, tämä on EU:n ongelma. Se on ihan totta. Se on vain helppo unohtaa, kun Victorian puiston nälkäiset afgaanit ovat 2 500 kilometrin päässä.

Suomesta käsin on myös helppo kauhistella Evroksella ihmisiä takaisin tuuppivia rajavartijoita ja epäinhimillisiä säilöönotto-olosuhteita. Tämän vuoden kymmenen ensimmäisen kuukauden aikana Suomesta anoi turvapaikkaa 3 290 ihmistä (ja paperittomia Suomessa arvioidaan olevan vain joitakin satoja, joten heitä ei tarvitse laskea). Se vastaa Frontex-vartijoille kahdeksaa työpäivää Evros-joella.

Euroopassa arvioidaan olevan yli kahdeksan miljoonaa paperitonta. Ja meillä Suomessa tästä maahanmuutosta – siis maahanmuutosta Suomeen – on tulossa kevään tärkein vaaliteema.

Bon appétit! Keskellä sohvapöytää on iso yhteinen ruoka-astia. Lusikoimme siitä punertavaa, mehevää riisiä, kalaa ja vihanneksia. Herkullista!

Diop asuu lähes kalustamattomassa mutta siistissä vuokrakaksiossa hyvällä paikalla. Hänen kämppiksensä Ousseynou on kokannut meille Senegalin kansallisruokaa, thiebou dieneä. Tätä ruokaa tehdään vain erikoisvieraille, viimeksi kuulemma kahdeksan kuukautta sitten. Kokkaus kesti kaksi ja puoli tuntia.

”Tätä on senegalilainen teranga”, Diop sanoo ylpeänä. Teranga tarkoittaa vieraanvaraisuutta. Sitten katsomme senegalilaiselta tv-kanavalta jalkapallomakasiinia, jossa käydään läpi senegalilaisten Euroopan liigoissa tekemät maalit.

Diopilla ei ole juuri mitään, mutta hänellä on iso telkkari ja vahva kansallinen identiteetti.

Olen matkan aikana monta kertaa miettinyt, mitä Diop ajattelee tästä kaikesta. Hän on ollut hämmästyttävän hyvä opas, mutta onko hänellä sittenkään mitään käsitystä, mitä minä kirjoitan? Hän sanoo, että haluaisi oppia tuntemaan minut paremmin. Näkeekö hän välissämme sen kuilun, jonka minä näen? 

Hän tuskin ymmärtää, miksi minua hävettää hänen ihailunsa tai miksi itse ihailen häntä. Ihailen hänen kykyään ”selviytyä”, hänen luottavaisen avointa suhtautumistaan keneen tahansa vastaantulijaan ja hänen urheuttaan lähteä maanosasta toiseen ilman mitään.

Minusta oli aikoinaan loputtoman vaikeaa muuttaa Ruotsiin opiskelemaan. Enkä ymmärrä, miten joku voi muuttaa maahan uimalla.

* * *

Hei Diop, Tultiin kotiin myöhään eilen illalla. Kaikki meni hyvin. Tänään minulla on vapaapäivä töistä, koitan palautua. Äsken alkoi sataa lunta… Haluaisin vielä kiittää sinua kaikesta mitä teit meidän hyväksi. Sellaisia asioita ei voi ostaa rahalla. Olen tosi iloinen, että tunnen sinut. Lähetä terkkuja ja kiitokset kaikille veljillesi, erityisesti Abdullahille ja Ousseynoulle. Te olette todellakin teranga-kansa. Bisous, Joanna

Minunhan pitää kiittää teitä, kun luotitte minuun asiassa joka on sinulle niin tärkeä. Rahalla ei voi ostaa kaikkea. Ihmissuhteet ovat parempia kuin mikään muu asia maailmassa ja haluaisin säilyttää tämän suhteen. Terveiset menevät perille. Olen ylpeä että sain näyttää sinulle, mitä on senegalilainen teranga, heippa ja nähdään pian. Malick

Image 12/2010

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
Oheisen kysymyksen on tarkoitus estää roskaposti.