Beta

Jutta Urpilaisen paskaduuni

Kommentoi 0
Teksti: Kuvat: Mikko Harma

Jutta Urpilaisen ensimmäinen vuosi Sdp:n puheenjohtajana on ollut vaisu. Laman pitäisi pelata demarien pussiin, mutta puolue ei saa otetta äänestäjistä. Onko Urpilainen pomona vain pätkätöissä, vai voiko hänestä vielä tulla vahvan puolueen vahva johtaja? 

 

Siivoojan asuun pukeutunut vaalea nainen pyyhkii rätillä ilmaa.

”Minulla on kuulkaa tästä kokemusta”, hän sanoo.

”Minä olen ollut kesätöissä siivoojana leirintäalueella. Ensimmäisenä työpäivänä pomo sanoi, että menes pesemään tuota saunaa, siellä on ollut bändi, ja näky on sen mukainen. Minähän menin. Saunassa oli outo haju. Kiukaalla oli kuivunutta roskaa, jota hinkkasin, mutta haju ei lähtenyt. Menin saunalle parin tunnin päästä tarkistamaan, haju oli vieläkin siellä. Minä sitten pomon luo, että tuolla saunassa haisee kauhealle, ja pomo alkaa nauraa. Bändin pojat ovat paskantaneet kiukaalle!”

Tarinan kertoja, Sdp:n puoluejohtaja Jutta Urpilainen, räjähtää nauruun Imagen valokuvaajan studiolla Helsingin Etelärannassa.

 

”Toveri puheenjohtaja, kiitos.”

”Toverit. Sivu on kääntynyt.”

”Me olemme astuneet, toverit, uuteen aikaan.”     

”Olemme näyttäneet suomalaisille, että sosialidemokraattinen liike on aina ollut rohkea liike, joka uskaltaa katsoa, toverit, tulevaisuuteen.”

”Haluaisin kiittää kilpailijoita – jokaista teitä, toverit…”

”Te panitte, toverit, itsenne likoon…”

”Hyvät toverit, Sdp lähtee tulevaisuuteen hyvin varmoin askelin.”

”Otamme sen johtavan tulevaisuuspuolueen roolin, joka meillä on jo vuosien saatossa, jo Forssan kokouksesta lähtien, toverit, ollut.”

”Hyvät toverit. Meidän viestimme suomalaisille on…”

”Ja toverit: me lähdemme nyt toteuttamaan ihmisten unelmia.”

On 6. kesäkuuta 2008. Sdp on juuri tehnyt historiansa suurimman nuorennusleikkauksen.

Hämeenlinnan kulttuuri- ja kongressikeskus Verkatehtaan lavalla puhuu Jutta Urpilainen, 32, joka on hetkeä aikaisemmin valittu Sdp:n historian ensimmäiseksi naispuoliseksi puheenjohtajaksi. Urpilainen sai 218 ääntä 350:sta.

Hän on 20 vuotta nuorempi kuin edellinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma ja 30 vuotta nuorempi kuin sitä edellinen puheenjohtaja Paavo Lipponen tai vastaehdokkaansa Erkki Tuomioja.

Suomen Mona Sahlin, kirjoittaa Kaleva.

Selvemmin ei puoluekokous voisi eroa menneeseen tehdä.

Lavalla kiitospuhetta pitävä Jutta Urpilainen on tunnekuohun vallassa. Elämä muuttuu nyt!

Politiikka on ollut Urpilaiselle tärkeää pitkään, jo koulussa. Vuoden 1994 presidentinvaalit olivat ensimmäiset vaalit, joissa 18-vuotias Urpilainen sai äänestää. Hän oli Kokkolan lukion ainoa oppilas, joka kannatti julkisesti Ahtisaarta, ylpeästi rintamerkki puserossaan. Myöhemmin hän perusti ystävineen Kokkolan demarinuoret. Urpilainen on demari neljännessä polvessa: hänen isänsä oli kansanedustaja ja äitinsä opettaja ja järjestöaktiivi. Puolueensa Urpilainen halusi valita silti itse. Hän vertaili puolueiden periaateohjelmia. Vihreitä hän harkitsi, mutta se tuntui liiaksi yhden asian liikkeeltä. Hän päätyi demareihin, koska se on kansainvälinen, tasa-arvoa korostava liike.

Ja nyt tuo puolue on valinnut hänet.

Puhujakorokkeella Urpilaisen ääni värisee aluksi, mutta sitten hän saa siihen voimaa. Hän alkaa puhua molemmilla käsillään, kuin amerikkalainen evankelista.

Hän kiittää puoluetta rohkeudesta valita ensimmäistä kertaa puheenjohtajaksi nainen. Hän kiittää myös siitä, että puolue on antanut mandaatin uudistaa Sdp.

Ja hän sanoo viiden minuutin aikana kymmenen kertaa sanan toveri.

Yksi puhe. Kaksi viestiä.

Ensimmäinen: Sdp haluaa olla johtava tulevaisuuspuolue.

Toinen: Sdp on johtava menneisyyspuolue. Tulevaisuudestakaan ei voi puhua ilman viittausta sadan vuoden takaiseen puolueen perustamiskokoukseen.

 

Toverit my ass. Jutta Urpilainen istuu työhuoneessaan, Sdp:n puoluetoimiston toisessa kerroksessa ja näyttää kokoomukselta.

Urpilaisella ei ole jakkua, vaan hän on kerrospukeutunut ponchomaiseen puseroon, jalassaan hänellä on alaspäin levenevät farkut. Hän on pidempi ja nuorempi kuin mielikuvissa. Kasvot ovat lähes meikittömät. Hiukset, joiden hoitamisesta Suomen Hiusyrittäjät ry palkitsi hänet Vuoden kampaamoasiakkaana vuonna 2005, on leikattu tarkasti kerroksittain.

Urpilainen näyttää siltä, että olisi voinut esiintyä mannekiinina Kokkolassa teini-ikäisenä paikallisista voimista kerätyissä muotinäytöksissä.

Sdp valitsi puoluekokouksessaan johtajakseen edustavimman vaihtoehdon. Rivikansanedustaja Urpilaisen valintaa arvosteltiin ulkonäkö- ja ikävalinnaksi: yhtä vähällä kokemuksella ei ole valittu muiden isojen puolueiden johtajia.

Kaduttaakohan puoluekokousedustajia nyt? Kummitteleeko Tuomioja heille öisin?

On huhtikuinen sunnuntai vajaa vuosi puoluekokouksen jälkeen, Jutta Urpilainen on juuri palannut maakuntamatkalta Rantasalmelta. Kello on seitsemän illalla. Sdp:n puoluetoimisto, musta ja mahtava virastorakennus Helsingin Siltasaaressa, kaikuu tyhjyyttään.

Urpilainen esittelee työhuonettaan, jonka torin puoleisella seinällä on parveke.

”Siitä voisi pitää puheita”, hän huomauttaa hyväntuulisesti ja istuu nojatuoliin.

Puoluejohtajan saaminen haastatteluun on ollut yhtä vääntöä. Puolueen tiedottaja Matti Hirvola on ensin ilmoittanut, että ”olemme valmiita haastatteluun”. Sitten hän on yrittänyt etsiä Urpilaisen kalenterista muutamaa parin tunnin aukkoa, mutta sellaisia ei ole tahtonut löytyä. Hirvola on ehdottanut haastattelun siirtämistä ja haastattelukysymysten näkemistä etukäteen perustellen, että ”haluamme valmistautua hyvin”. 

Pelkääkö puolue, että puheenjohtaja munaa itsensä julkisesti?

Kirjahyllyn päälle on kehystetty tyhjä kevytmaitotölkki, muisto ensimmäisestä MTV3-puoluejohtajatentistä Porissa. Siinä Urpilaiselta kysyttiin, tietääkö hän, kuinka paljon maitolitra maksaa. Kyllä hän tiesi.

Urpilainen joutui tentissä tiukoille. Hän oli ennen tenttiä ehdottanut Helsingin Sanomien haastattelussa, että hallituksen päätös ruoan arvonlisäveron alentamisesta pitäisi perua. Keskustan Matti Vanhanen ja kokoomuksen Jyrki Katainen lyttäsivät Urpilaisen ajatuksen, ja Vanhanen tokaisi: ”Aika typerä ehdotus.”

”Se oli vähän yllättävä, mutta ehkä hän on sen enemmän löytänyt edestään kuin minä”, Urpilainen sanoo nyt.

Katainen piti tentissä Urpilaiselle luentoa talouspolitiikan alkeista, ja Vanhanen ja Katainen täydentelivät toistensa lauseita läksyttäessään Urpilaista.

Tämä joutui muutenkin kylmiltään tositoimiin. Eduskunnassa jylläsi vaalirahoituskriisi, ja Urpilaisen tuli ottaa Heinäluoman paikka asian kommentoinnissa.

”Oli vähän sellainen olo kuin lapsi heitettäisiin veteen ja katsottaisiin, osaako se uida vai ei”, Urpilainen luonnehtii.

 

Kesäkuun 2008 lopussa Sdp:n puoluetoimisto on autio. Vain kaksi on paikalla, tuore puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja tuore puoluesihteeri Ari Korhonen. Muut, avustajia ja sihteereitä myöten, ovat jääneet lomalle.

Urpilainen on samassa tilanteessa kuin kokoomuksen Jyrki Katainen vuonna 2004: vastavalittu 32-vuotias oppositiojohtaja valmistautumassa kuntavaaleihin. Niihin on kolme kuukautta.

Hän tekee ympäripyöreitä päiviä – lukuunottamatta kahden viikon Italian-lomamatkaa miehensä, entisen kokoomusaktiivin Juha Mustosen kanssa.

Muutamassa kuukaudessa ei ehdi tehdä kummia. Itse asiassa ei ehdi juuri mitään: kuntavaaleihin mennään edellisen puoluejohdon visioilla. Sdp:n vaaliteemoja ovat ”Reilu Suomi”, maksuton päivähoito ja yliopiston määrärahojen kaksinkertaistaminen.

Urpilainen lisää kakkuun kuorrutuksen: terveydenhuollon laaturemontin ja unelmat. Tavoitteiden ja päämäärien sijaan hän haluaa puhua nimenomaan unelmista, Martin Luther King Jr:n tapaan.

Urpilainen on ihastunut unelmiin jo puheenjohtajakampanjassaan. Hän on perustanut nettisivuilleen unelmapankin ja kantanut kiertueellaan unelmakirjaa.

Urpilaisen mukaan Sdp:llä pitää olla unelmia, jotta liike pysyy elossa. Kukaan ei olisi uskonut vuosisadan alussa sitäkään, että meillä olisi jonain päivänä kahdeksan tunnin työpäivä, hän perustelee.

Ensimmäisessä poliittisessa linjapuheessaan kesäkuussa Urpilainen vaati kaikille kansalaisille subjektiivista oikeutta asuntoon, lasten päivähoito-oikeuden tapaan.

Niin helppoako se onkin? Tehdään laki, lopetetaan asunnottomuus. Urpilaista kritisoidaan heti siitä, että hän on palannut ”yksilö saa, yhteiskunta hoitaa”-ajatteluun, minkä hän itse kiistää. Vaalien jälkeen Erkki Tuomioja kritisoi Urpilaisen unelmapuheita ”unelmahötöksi”.

Kuntavaaleissa 26. lokakuuta Sdp putoaa Suomen suurimman puolueen paikalta kakkoseksi. Sdp menettää valtaansa etenkin suurissa kaupungeissa. Pudotus olisi saattanut olla vieläkin suurempi, ellei keskustan kannatus olisi laskenut samaan aikaan.

Urpilainen kutsuu tulosta silti torjuntavoitoksi. Kun toimittaja kysyy suorassa lähetyksessä hänen tuntemuksiaan, Urpilainen lanseeraa myöhemmin tavaramerkiksi kehittyvän aloituksensa:

”Aivan aluksi haluan kiittää...”

Äiti on opettanut tyttärensä kiittämään, ja kunnolla onkin.

Urpilainen on päättänyt, että sinä iltana häneltä tulee yksi viesti, ja se on kiitos. Vaikka televisiokatsojat surffailevat vaali-iltana eri kanavilla, he voivat kuulla ainakin yhdet kiitokset, jos hän kiittää puoluetta tarpeeksi monta kertaa.

Kiitoksista tehdään monia videoita YouTubeen. Suosituin Aivan aluksi haluan kiittää, osa 1 -video saa netissä lähes puoli miljoonaa katsojaa.

Yhdessä YouTube-videossa hänen päänsä paikalle on laitettu papukaijan pää.

Urpilaisesta tulee papukaija-Jutta.

 

Onko Urpilaisesta Sdp:n johtajaksi?

Alku ei ainakaan luvannut hyvää. Heti valintansa jälkeen hän kertoi olevansa valmis pääministeriksi vuoden 2011 vaaleissa, mutta jos valta vaihtuisi ennen sitä, hän ottaisi yhteyttä Paavo Lipposeen.

Mikä se sellainen puoluejohtaja on? Halusiko hän olla vaatimaton tai miellyttää?

Nyt huhtikuussa Urpilainen selittää, ettei koskaan ehdottanut pääministeriksi Paavo Lipposta. Hän sanoi tuolloin toimittajalle, että puolueella on hyvä tilanne, kun Urpilaisen itsensä lisäksi ”on monia muitakin päteviä pääministerikandidaatteja”.

”Esimerkiksi kuka?” kysyi toimittaja.

”No... esimerkiksi Paavo Lipponen.”

Urpilaiselta on kysytty toistuvasti, millaista on olla johtaja raskaansarjalaisten jälkeen. Hänen mielestään Sdp:n puheenjohtaja on aina politiikan raskaansarjalainen. Mutta ainakaan vielä Urpilainen ei ole vahva johtaja. Häntä on vaikea nähdä pääministerinä.

”Kun lähdin kisaan, mietin jo silloin, mitä annettavaa minulla on. Tiedostin, että jos mut valitaan, minusta ei tule samanlaista johtajaa kuin edeltäjistäni. Eero (Heinäluoma) on syntynyt 1950-luvulla ja minä 1970-luvulla. Edustan eri sukupolvea. Jos kiteyttäisi urheilutermein, olen valmentaja ja suunnannäyttäjä, toisaalta joukkuejohtaja.”

Urpilainen haluaa antaa ihmisille mahdollisuuden kertoa mielipiteensä. Eikös se ole ruotsalainen tapa?

”Joo”, Urpilainen sanoo ja nyökkää persoonallisella tavallaan eli nostaa leukaansa hiukan ylöspäin. Hän ei pidä heikkoutena sitä, että käyttää asiantuntijoita.

Kuka sinua neuvoo? Ketkä ovat luottoneuvonantajasi ja oppi-isiäsi? ”Puoluejohto, eduskuntaryhmän johto, puoluehallitus ja talouspoliittinen työryhmämme. Mulla on myös hyvät välit kaikkiin edellisiin puoluejohtajiin. Esimerkiksi Paavo Lipposen kanssa olen vaihtelevasti yhteydessä, yleensä mun aloitteestani. Entiset puoluejohtajat ovat varoittaneet minua virheistä.”

Kuten mistä? ”Etten saisi tehdä liikaa töitä.”

Tuntuuko sinusta itsestäsi, että auktoriteettisi on vahva? ”Minä olen uusi johtaja. Ei tähän tehtävään voi käydä mitään kurssia, tämä on tehtävä, johon jokainen ihminen kasvaa. Tämä on minun kasvutarinani. Puolue tietää sen.”

Saatat heristää sormea puhuessasi. ”Opettajamaiset otteeni tiedän itsekin. Jossain mielessä ne ovat luonnollisia, koska olen opettaja ammatiltani, mutta kyllä nekin ajan kanssa laimentuvat.”

Uskallatko olla oma itsesi? ”Vuoden mittaan kokemus on vähitellen parantanut itsevarmuuttani ja itseluottamustani ja sitä kautta rentoutta... olla oma itseni. Itsevarmuus ja rentous näkyvät sitten muiden silmissä uskottavuutena.”

Vastatessaan vaikeisiin kysymyksiin Urpilainen hymyilee valtionhoitajahymyä. Sen erottaa tavallisesta hymystä siitä, että se jää kasvoille. Oikeastaan se on ystävällinen huulten puristus yhteen, jolloin poskipäät nousevat. Toisin kuin missihymyssä, hampaat eivät näy.

Myös valtiovarainministeri Katainen osaa valtionhoitajahymyn. Valtionhoitajahymyn erottaa aidosta, koska aito hymy syntyy ei-tahdonalaisilla lihaksilla, mikä näkyy silmissä ja poskissa.

Urpilainen näyttää kestävän kritiikin, ja enemmänkin. Hän tuntuu ymmärtävän sitä.

”Kritiikistä voi ottaa opiksi. On tervettä, että se tuntuu vähän, muuten on liian kovettunut. Se taas kuuluu tähän tehtävään, että kritiikin kanssa pystyy elämään”, Urpilainen sanoo.

Olisikohan Lipposelta voinut kysyä, että ”mites Paavo, uskallatko olla oma itsesi?” Tai ”oletko sinut kehosi kanssa?”

 

Vaatteiden vaihtoon varattu tila on sama kuin se, jossa Iltatytöt riisuutuvat kuvausvaatteisiinsa. On joulukuun 2008 puoliväli, Iltalehden uudenvuoden numeron myyntijutun kuvaukset ovat juuri alkamassa. Stailisti on varannut studioon Tehtaankadulle toistakymmentä vaatepartta, mutta Jutta Urpilainen ei suostu laittamaan yhtäkään niistä ylleen. Ei esimerkiksi seksikästä, kimaltavaa hametta, joka paljastaisi reidet.

Toimittaja Jari Kupiaista harmittaa, koska hän on suunnitellut rakentavansa puoluejohtajasta uudenlaisen, sähäkän ja seksikkään yökiitäjän. Kupiainen, vanha kettu, ei kuitenkaan ole moksiskaan, hänhän tekee 500 haastattelua vuodessa. Hän alkaa suostutella. Lopulta Urpilainen suostuu vaaterekin konservatiivisimpaan asuun. Hän pukee ensimmäistä kertaa elämässään ylleen verkkosukkahousut. Sillä välin Kupiainen ja kuvaaja Kari Pekonen juovat kahvit.

”Sieltä tuli sitten sellainen kissamainen luomus ulos”, Kupiainen muistelee.

Kuvista syntyy valtakunnallinen kohu. Tiedotusvälineissä kritisoidaan puoluejohtajan pieleen mennyttä imagotemppua.

Urpilainen puolustautuu kertomalla, että ajatus oli stailata hänet 33-vuotiaaksi naiseksi, joka juhlii kavereittensa kanssa uutta vuotta. Sitä paitsi onhan jutussa asiaakin: Urpilainen puhuu vuoden 2009 valtion budjetista.

”Jostain kumman syystä asiaosuus jäi vähemmälle huomiolle”, Urpilainen toteaa nyt myöhemmin, ironisesti.

Hän kertoo saaneensa jutusta runsaasti palautetta, valtaosin kannustavaa. Verkkosukkahousuja hän voisi hyvin käyttää myöhemminkin.

Kuvien ilmestymisen jälkeen kollegalta tulee eduskunnasta tekstiviesti: Olen käyttänyt yli kymmenen vuotta eduskunnassa verkkosukkahousuja, mutta kukaan ei ole huomannut.

Kohu jatkuu muutaman viikon. Urpilainen saa myös puolustajia, muun muassa oman puolueen Liisa Jaakonsaaren. Tämä huomauttaa, että ihmiset ovat tottuneet siihen, että demareiden puheenjohtajat ovat isoja miehiä. Nuoren naisen on vaikeampi saavuttaa uskottavuutta.

 

”Toverit, nyt ei ole hätää, gallupeista ei enää tarvitse olla huolissaan”, puoluehallituksen jäsen Hilkka Halonen Lapista iloitsee puoluevaltuuston kokouksessa. On maaliskuu 2009, ja pääministeri Vanhanen on palannut Rukan lumilta ja ilmoittanut, että vanhuuseläkkeen ikärajaa nostetaan kahdella vuodella.

Siinä se on, Sdp:n mahdollisuus.

Urpilainen julistaa välittömästi kansanliikkeen eläkeiän korotusta vastaan. Nyt Sdp:llä on kouriintuntuva kohde, jota vastaan taistella. Puolueen itsetunto alkaa nousta. Oppositio tekee välikysymyksen, ja hallitus perääntyy eläkeiän korotuksessa. Urpilainen juhlistaa ensimmäistä poliittista voittoaan puoluejohtajana tarjoamalla Sdp:n eduskuntaryhmälle pullakahvit.

Miksei hän puolustanut sukupolvensa etuja? Miten 33-vuotias saattoi vastustaa eläkeiän nostamista, joka on välttämätön pakko tulevaisuudessa? Ajoivatko suuret ikäluokat, patuvalta, Urpilaisen yli?

Ei, vastaa Urpilainen. Eläkekysymyksessä oli kaksi asiaa, joita hän ei voinut hyväksyä: se, että yhteiskunnallisesti merkittävästä ehdotuksesta tultiin ilmoittamaan hiihtolenkin jälkeen ja se, että ihmisiä yritettiin pakottaa olemaan työelämässä pidempään.

Eihän eläkeiän korotusta hiihtolenkillä  oikeasti keksitty. Nyt Urpilainen pelaa.

Hän selittää, että työelämässä pitää kannustaa pysymään pidempään eläkebonuksilla ja työyhteisöjä kehittämällä.

”Jos jo 30-vuotiaat ovat burnoutilla, eiväthän he jaksa edes 60-vuotiaiksi”, hän huomauttaa.

Urpilainen ei ole radikaali sukupolvipoliitikko. Ei, vaikka sellaiselle olisi kysyntää. Yli puolet suomalaisista nuorista hyväksyisi sen, että politiikka olisi juuri sukupolvien välistä kamppailua, selviää politiikan tutkija Kari Paakkunaisen nuorisotutkimuksessa. Mutta Urpilainen ei aseta pätkätyösukupolvea ja suurten polvien etuja vastakkain. Urpilainen kutsuu nuoria äänestäjiä shoppailijoiksi, joilla ei ole samanlaista puolueuskollisuutta kuin suurilla ikäluokilla.

Sdp:n kannatus perustuu puolueuskollisuuteen. Demareita ei ole tavattu äänestää hetken mielijohteesta.

”Urpilainen edustaa vasemmistoelämän paradoksia. Puolue- ja ay-asemat ovat olleet vanhalle työväenliikkeelle aina tärkeitä. Mutta mitä tekee Jutta Urpilainen? Onko hänellä tatsia lyödä kättä uusien polvien ja uudenlaisten sosiaalisten ongelmien kanssa? Oppiiko Sdp hänen johdollaan vetoamaan yksilöihin? Sitähän Sdp ei ole tähän asti osannut”, Kari Paakkunainen miettii.

Omasta mielestään Urpilainen on tehnyt töitä nuorten hyväksi. Viime vuonna nuorisotyön vaikuttajajärjestö Allianssi palkitsi hänet kansanedustajana, joka puhui eniten nuorten asioista.

Urpilainen sai palkinnoksi kultaisen kypärän.

 

Urpilainen haluaa olla visionääri. Hän sanoo, että uusi Sdp on arvopuolue. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään, koska kaikki puolueet ovat omasta mielestään arvopuolueita.

”Uusi Sdp, jonka määrittävä tekijä on työ ja työntekijöiden oikeudet, lähtee siitä, että suomalaista työtä haastetaan kolmella eri tasolla (luettelee globalisaation, ilmastokriisin ja ikääntymiskriisin). Olen lisäksi kuvannut näitä kolmella termillä: luottamus, luovuus ja luonto...”

Hetkinen, mikä se ensimmäinen oli? Työ? Luonto?

Viesti on liian moniulotteinen. Kuulijan keskittyminen herpaantuu. Urpilaisen kynnessä välähtää punainen kynsikoru. Mistähän se on hankittu? Onkohan hänellä tatuointeja?

”Me suunnittelemme nyt Suomi 2020 -ohjelmaa. Yritämme katsoa kymmenen vuoden päähän, enkä tiedä, onko vastaavaa tehty Sdp:ssä aikaisemmin. Olemme perustaneet neljä työryhmää, joiden tehtävä on uudistaa Sdp:n poliittinen linja…”

Urpilaisessa on puhtia, hän sanoo laittaneensa veden kiertämään Sdp:n lavuaarissa. Ihan kuin olisi ottanut tulpan pois, hän kertoo.

Jäsenet on otettu mukaan vaikuttamaan suoraan politiikan sisältöön. Jäsenkyselyn perusteella puolue julisti, ettei presidentin valtaoikeuksia pidä kaventaa. Se on vastoin aiempaa, parlamentarismia korostavaa näkemystä, mikä sai Paavo Lipposen ärähtämään.

Urpilainen puhuu, että hän haluaa demarien toimivan kansalaisjärjestöissä. Hän puhuu Obamasta ja Obaman lanseeraamasta New Green Dealista, vihreästä talouskasvusta, joka edustaa uutta aikaa.

Tämän kaiken pitäisi kuulostaa tuoreelta ja innostavalta.

Mutta miksi se ei sytytä?

 

Urpilaisen tehtävä on rakentaa Sdp:stä aito muutosvoima, vaihtoehto hallituksen politiikalle. Laman takia sen ei pitäisi olla ylivoimaisen vaikeaa. Puolueen perinteiset arvot – työ, oikeudenmukaisuus ja hyvinvointi – ovat ajankohtaisempia kuin pitkään aikaan. Jopa oikeistohallitus on puhunut valtion ohjauksen tarpeellisuudesta.

Siitä huolimatta näkyvin oppositiopuolue ei viimeisen vuoden aikana ole ollut Sdp vaan perussuomalaiset.

Ongelma ei ole vain Urpilaisen persoonassa, vaan myös puolueessa itsessään. Demarit on sukupolvipuolue. Se edustaa suurten ikäluokkien saavutettuja etuja ja sen utopia on tulevaisuuden sijaan menneisyydessä, 80-luvun hyvinvointiyhteiskunnassa.

Puoluejohtajana Urpilainen on vanhan puolueen nuoret kasvot. Hän ei ole uskottava vanhalle polvelle, koska edustaa ”höttöunelmaa”, mutta ei myöskään nuorelle äänestäjäkunnalle, koska hänen politiikkansa ja retoriikkansa ovat pohjimmiltaan niin sovinnaisesti demarilaisia.

Mitä uskottavampi Urpilainen haluaa olla perinteisestä demarinäkökulmasta, sitä epäuskottavammin hän edustaa muutosta ja tulevaisuutta.

Onko Urpilaisella toivoa?

Hänessä on yhä kaikki ne syyt, joiden vuoksi hänet valittiin puolueensa puheenjohtajaksi lähes vuosi sitten. Hän edustaa uutta sukupolvea ja pyrkii tuomaan puolueen nykypäivään, joskin varsin varovasti.

Hänellä on paksu selkänahka ja huumorintajua, mikä ei ole puolueen puheenjohtajalle pahitteeksi. Myös Paavo Lipponen kompasteli ensimmäisenä vuonnaan Sdp:n puheenjohtajana: tv-tentissä silloinen pääministeri Esko Aho pyyhki pöytää liian hitaasti kysymyksiin vastaavalla Lipposella. Kokoomuksen Jyrki Katainenkin oli pitkään Jyrki-boy; vasta Kanerva-kriisin hoitaminen sai häneen uskottavuutta.

Saattaa olla, että Urpilainen on selvinnyt pahimman yli. Se ei kuitenkaan ole lähimainkaan tarpeeksi. Hänen on aidosti pystyttävä uudistamaan Sdp. Siihen tarvitaan paitsi visioita, myös konkreettisia keinoja saavuttaa ne. Juuri nyt suomalaisia ei kiinnosta vuosi 2020, vaan korkeintaan ensi syksy: säilyykö työpaikka, nouseeko verotus, miten terveydenhuollon käy?

Jos Urpilainen haluaa aidosti uudistaa puolueensa, hänen on myös tehtävä valintoja. On valittava saavutettujen etujen ja pätkätyöläisten aseman parantamisen välillä. On valittava utooppisen menneisyyden ja pelottavan tulevaisuuden välillä.

Sdp:n ja Urpilaisen suurin haaste on kuitenkin se sama kuin kaikilla muillakin puolueilla.

Kuinka saada äänestäjät uskomaan, että politiikalla on väliä.

Yksi viesti. Kuinka saada se perille?

Imagen kuvaukset ovat ohi, Urpilainen on vaihtanut viimeksi pukemansa rakennustyömiehen asun takaisin Sdp:n puoluejohtajan asuun. Hän on lopuksi lupautunut katsomaan ensimmäisen kerran YouTuben Aivan aluksi haluan kiittää, osa 1 -videon. Video kestää kolme minuuttia ja kuusi sekuntia.

Urpilainen tuijottaa ruutua hiljaisena. Videon jälkeen hän vaikuttaa vaivautuneelta, ensimmäisen kerran haastattelun aikana. Sitten hän kääntää katseensa kohti, naurahtaa ja sanoo: ”Enhän mä edes aloittanut jokaista kiitosta sanalla aivan.”

Image 5/2009