Beta

Jos luet tänä syksynä yhden Kjell Westö -jutun, lue tämä Imagen henkilökuva

Kjell Westö astui kirjallisuuteen suoraan levykaupasta hopeakimalteisessa pikkutakissa ja tukka pörhöllään. 
Älymystöllä meni kuppi nurin. 

 

Kjell Westö istui keittiönpöydän ääressä talvella 1996 ja ajatteli: minä en osaa mitään. Hän asui vaimonsa ja kahden pienen poikansa kanssa Katajanokalla Helsingissä. Seitsemän vuotta aiemmin Westö oli jättänyt toimittajan pätkätyöt Hufvudstadsbladetissa ja heittäytynyt freelanceriksi. Hän kirjoitti kolumneja ja käänsi näytelmiä, mutta niistä maksettiin surkean vähän. Onneksi vaimo oli saanut ylennyksen Ylessä ja pystyi elättämään perhettä.

Westö oli masentunut, koska halusi kirjoittaa romaanin.

Hän halusi kirjoittaa Helsingistä, mutta teksti ei hengittänyt. Se oli outoa. Hän oli julkaissut ennestään viisi runo- ja novellikokoelmaa, joten periaatteessa hän tiesi, mitä oli tekemässä.

Kaikki muut suomenruotsalaiset tuntuivat onnistuvan. Se synkisti. Ulla-Lena Lundbergin Stora Världen (suom. Suureen maailmaan) ja Lars Sundin Colorado Avenue oli suorastaan revitty kirjakaupoista pari vuotta aikaisemmin. Eniten kirpaisi samoihin aikoihin esikoisromaaninsa julkaisseen ikätoverin, Monika Fagerholmin, menestys. Hänen vuonna 1994 ilmestynyt Underbara kvinnor vid vatten (Ihanat naiset rannalla) oli Finlandia-ehdokas Suomessa ja August-ehdokas Ruotsissa. Kirjasta leivottiin jopa elokuvaa.

Mitä Westö oli saanut aikaiseksi? Kolmesataa liuskaa onttoa proosaa. Hän ajatteli, että nyt on se hetki.

Nyt minä kasvan tai hukun.

 

Tänään, kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin Finlandia-palkittu (2006), Finlandia-palkintoehdokkaana ollut (1990, 2000, 2002 ja 2013), Pro Finlandia -mitalin saanut (2008), Stadin Kundiksi valittu (2007), viisivuotista kirjailija-apurahaa nauttinut, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ja Ruotsin radion romaanipalkinnon samana vuonna voittanut (2014), Vuoden vasenkätiseksi valittu (2015), myyntiennätyksiä lyönyt, yli kahdellekymmenelle kielelle käännetty kirjailija Kjell Westö, joka on julkaissut kaikkiaan kuusi romaania ja jonka teoksista on tehty niin elokuva- kuin teatterisovituksia, ohittelee rekkoja Toyota Prius -hybridiautollaan Turunväylällä ja puhuu puhelimessa Schildts & Söderströmin kustannuspäällikön Anna Frimanin kanssa Göteborgin kirjamessuista.

Westö on kuullut, että parisataa kirjailijaa aikoo boikotoida ensi syksyn messuja, sillä messuorganisaatio sallii äärioikeistolaisen Nya Tider -lehden osallistumisen.

”Tämä on ihan helvetin karsea tilanne”, Westö sanoo puhelun jälkeen.

Westö julkaisee romaanin Den svavelgula himlen (suom. Rikinkeltainen taivas) elokuussa. Se kertoo muutaman ihmisen ystävyydestä, joka ulottuu 1960-luvulta tähän päivään. Romaani ilmestyy ruotsiksi, suomeksi, tanskaksi ja norjaksi ensimmäistä kertaa saman syksyn aikana. Göteborgin kirjamessut ovat Pohjoismaiden suurimmat ja keräävät miltei satatuhatta kävijää. Siellä olisi hyvä olla markkinoimassa kirjaa.

Westö ei kuitenkaan tahtoisi osallistua samaan tapahtumaan Nya Tiderin kanssa.

”En vielä tiedä, mitä teen.”

Kaikenlaista muutakin on vielä vaiheessa. Kuten itse romaani. Ruotsiksi homma on valmis, mutta suomennos lepää A4-pinkkana Westön Katajanokan-asunnon takan edessä. Westön pitäisi olla lukemassa Laura Beckin laatimaa käännöstä tälläkin hetkellä. Aikataulu on tiukka, ensi viikollakin pitäisi lentää Geneven kirjamessuille, ja kirjailija haluaa kammata tekstin huolella läpi.

”Sävyt on mulle niin tärkeitä.”

Silti Westö raivasi yhden päivän tätä haastattelua varten (”Oikeastaan on ihan hyvä pitää taukoa lukemisesta”) ja suostui kyyditsemään minut mökilleen Nauvoon, jonne hän pakenee säännöllisesti pääkaupungin melskettä. Tarkoitus on lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: rupattelun ohessa puramme pihalta edellisten omistajien jättämän ruman savustusuunin.

 

"Älä sitten keksi mitään yhteyksiä Antti Hyryyn”, Westö sanoo viitaten vuonna 2009 ilmestyneeseen Uuni-romaaniin. Kirjailijoina me ollaan mahdollisimman etäällä toisistamme!”Westön tarinoissa ei tosiaankaan pinota tiiliä verkalleen toistensa päälle miesmodernistisin lausein samalla, kun ihmetellään lehtien liikahtelua pihakoivussa. Useimmissa kirjoissaan hän vyöryttää sukupolvia 1900-luvun alusta tähän päivään: niissä synnytään ja kuollaan, rakastutaan, petetään ja petytään, opitaan ehkä jotakin.

 Ja Westön kirjoja luetaan paljon. Kolme viimeistä romaania on kiivennyt julkaisuvuonnaan kolmen myydyimmän kaunokirjan joukkoon. Vain Laila Hirvisaari ja Ilkka Remes ovat kiilanneet edelle.

Westö tunnetaan Helsingin kuvaajana. Hän on kartoittanut pääkaupungin katuja muun muassa romaaneissa Leijat Helsingin yllä (1996), Missä kuljimme kerran (2006) ja Älä käy yöhön yksin (2009).

Kirjoja luetaan paljon ehkä siksi, että eeppisyydestään ja lukuisista henkilöhahmoistaan huolimatta ne ovat tavattoman jouhevia. Missä kuljimme kerran -romaanin voisi antaa kenelle hyvänsä lukutaitoiselle pohjoismaalaiselle, ja jos tyyppi pääsee sivulle 50, ei paluuta ole: hänen pitää paahtaa loppuun asti.

Ja juuri tästä syystä Westötä myös pilkataan.

Valtamedioissa Westötä kiitellään, ja ehdokkuuksia siunaantuu, toki. Kyse on siitä, mitä baarien nurkkapöydissä istuva kirjallinen älymystö mutisee toisilleen tuoppiensa yli.

”Sentimentaalinen.”

”Toisteinen.”

”Suomen Paulo Coelho.”

Westö on itse ensimmäisenä myöntämässä, että kriitikot ovat kohdelleet hyvin. Samaan hengenvetoon hän lisää, että ”postmoderni intelligentsia” ei ole koskaan ymmärtänyt hänen kirjojaan.

”Kerran frendi sanoi, että sullahan menee hyvin, kun sun kirjat aina kehutaan. Sanoin hänelle, että jos näyttäisin kymmenen pahinta kirjoistani tehtyä juttua, niin ihmettelisit, miksen mä ole jo hirttänyt itseäni.”

Westö on muistavinaan, että häntä olisi kutsuttu ”kenties 1900-luvun huonoimmaksi suomalaiseksi kirjailijaksi”.

Hän lopetti hetkeksi jopa Parnasson lukemisen, koska kymmenen vuoden ajan siellä pelkästään haukuttiin hänen kirjojaan.

”Kritisoivissa arvioissa mennään liian usein persoonaan. Mua ärsyttää se, että kulttuurin kentällä ainoana älykkyyden merkkinä pidetään vittumaisuutta. Mua on risonut jo pitkään tämä ken-on-maassa-vittumaisin-skaba. Vittumaisuus muuttuu iän myötä vain kyynisyydeksi, josta voi, hämmästyttävää kyllä, rakentaa kokonaisen lehtikolumnistiuran.”

Sitten hän pehmentää:

”Myönnän myös sen, että pohjalainen luonteeni on jyrkkä ja ylpeä, minkä takia mun täytyy työstää itseeni kohdistuvia mielipiteitä.”

Westö kertoo olleensa nuorempana kuumakalle. Hän korostaa, että teki paljon töitä muuttuakseen mukavaksi aikuiseksi.

Silti piti puhallella, kun nuorimies lähestyi baarissa ja sanoi:

”Miksi te keski-ikäiset julkkistaiteilijat ette haasta itseänne enemmän? Säkin päästät itsesi aina niin helpolla.”

Oikeastaan homma lähti väärään suuntaan alusta pitäen. Kjell Westö julkaisi esikoisrunokokoelmansa Tango Orange vuonna 1986 suomenruotsalaisen Söderström & Co:n kustantamana. Teoksesta otettiin 400 kappaleen painos, ja se myytiin loppuun.”Kjell, sä olet onnenpekka”, kustantaja sanoi. Lukijat ja jotkut kriitikotkin tykkäsivät, mutta kulttuuriväki aloitti heti mutinan.

”Siihenkin aikaan kirjallisuusmaailma oli hirveän vakava ja vihainen. Nuorten tekijöiden keskuudessa elettiin postmodernismin ja poststrukturalismin aikaa. Se oli aika eksklusiivista touhua. Taustalla vaikutti myös 1960- ja 1970-lukujen perintö, poliittisuus ja tietyn oikeamielisyyden vaatimus.”

Kirjallisuusväen silmissä Westö teki virheitä koko ajan. Entinen levykaupanmyyjä soitti kitaraa ja haaveili rokkitähteydestä, laittoi raitoja kuohkeaan kasaritukkaansa, kulki hopeakimalteisessa pikkutakissa ja mustaoransseissa ampiaishousuissa.

”Koodini olivat popin maailmasta, jossa on lupa keimailla. Se ei sopinut intelligentsialle.”

Westö rikkoi sääntöjä myös tahallaan. Vielä teininä hän oli jaksanut peitellä sitä, että piti Eaglesista, Abbasta, Tapani Kansasta ja rockabillystä siinä missä Pink Floydista, Peter Gabrielista ja Talking Headsistakin. Nuorena aikuisena hän ei enää jaksanut. Hän meni muitta mutkitta futuristi- ja synkistelyklubeille punaruudullisessa flanellipaidassa ja kertoi kaikille tykkäävänsä John Fogertystä.

Ensimmäisessä kirjoittamassaan lehtijutussa Westö kehui U2:n kakkosalbumia October. Kymmenisen vuotta vanhempi musiikkikriitikko tarttui nuorta toimittajanalkua rinnuksista Digeliuksen levykaupan edessä ja sihisi, ettei siitä bändistä voi pitää, koska sen jäsenet ovat kristittyjä ja uskovaisia.

Kirjailijahaastatteluissa Westö ei murjottanut, kuten siihen aikaan hänen mukaansa piti, vaan sanoi, että hänelle ”kieli on kuin musiikkia”.

Westö myöntää, että puhui haastatteluissa ”ihan pehmeitä”.

”Todennäköisesti olisin itsekin inhonnut itseäni.”

Tämän haastattelun aikana Westö sanoo moneen otteeseen, ettei varmaankaan ollut kovin mukava nuorena. Hän kompensoi ujoa lapsuuttaan olemalla ylimielinen ja rääväsuinen. Bileissä hän saattoi yhtäkkiä vaipua outoon synkkyyteen ja seuraavana hetkenä tanssia hulluna ilosta. Taiteisiin ja yhteiskuntaan hän suhtautui vakavasti. Soittamisen ja kirjoittamisen ohella hän luki teoreettikkoja, kuten Derridaa, Kristevaa ja Foucault’a, ja etsi kulttuuriaikakauslehtiä, joissa oli Deleuzen ja Baudrillardin esseitä. Hän luki Thomas Pynchonin postmodernin romaanin Vineland heti kun sai sen käsiinsä.

”Ja jos ase ohimolla pakotettaisiin sanomaan yksi kirjailija, joka on vaikuttanut muhun eniten, niin sanoisin argentiinalaisen novellistin Julio Cortázarin. Mutta ei mun tekstistäni löydä suoraa 
viittausta Cortázariin. Vaikutteet on pinnan alla.”

Se johtuu siitä, että Westön esteettinen ihanne on tyystin toinen. Siltä osin hän nostaa korkeimmalle jalustalle kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2011 voittaneen runoilija Tomas Tranströmerin, jonka kieliopin hän tiivistää yhteen sanaan: ”Kuulas.”

Silmän tulee liukua kirjaimilla kuin luistin jäällä.

 

Voi saatana, se ehti lähteä.” Westö pysäyttää auton Paraisten satamaan. Katselemme loittonevaa lauttaa, joka kyntää kohti Nauvoa yli kimaltelevan Airiston. Aurinko paistaa. Avaamme auton ikkunat, ja Westö kertoo oman teoriansa siitä, miksi hän kirjoittaa niin kuin kirjoittaa.

Westön molemmat ukit kuolivat sodassa alle 30-vuotiaina. Isänisä kuoli talvisodassa, äidinisä jatkosodassa. Heidän sotilaskuvansa seisoivat pianon päällä kotona Munkkiniemessä, eikä heistä puhuttu koskaan.

”Se osa sukuhistoriaa oli ikään kuin suruharson takana.”

Menneisyyden sijaan perheen katse suuntautui tulevaisuuteen. Westön äiti oli Tampereen pohjalaistaustaista porvarissukua, joka oli hankkinut varallisuutta nahkatehtailulla. Isä oli niinikään pohjalainen, mutta köyhemmistä oloista, ja päässyt kovalla työllä iskelmää tuottavan Finnlevy-levy-yhtön toimitusjohtajaksi.

Westö kutsuu suomenruotsalaisuutta säilykepurkiksi. Perinteet pyritään pitämään muuttumattomina. Westöt olivat siitä erilaisia, että he keskittyivät siihen, miten elämä voisi olla paremmin tulevaisuudessa. Se herätti Kjell Westössä palon tutkia historiaa.

Yllättäen palo ei kohdistu omaan sukuun. Westö ei esimerkiksi koskaan ole ottanut selvää, kummalla puolella hänen sukunsa jäsenet taistelivat sisällissodassa.

”Sille on yksinkertainen selitys. Haluan itse keksiä omat maailmani.”

Sukututkimusta harrastavat kaukaiset sukulaiset lähettävät Westölle silloin tällöin informaatiota, ikään kuin materiaaliksi kirjoihin, mutta Westö on ollut tietoisesti käyttämättä sitä.

”Ehkä hain historiasta aluksi vastauksia siihen, kuka olen, mutta suhteeni menneisyyteen muuttui ammattimaiseksi jo kauan sitten. Nykyään kyse on siitä, että Suomen 1900-luvun historia on yksinkertaisesti pahuksen kiinnostava.”

Westö tykkää möyriä arkistoissa. Kun hän teki Isän nimeen -romaania, hän vietti kokonaisen talven yliopiston kirjastossa eli nykyisessä Kansallisarkistossa

”En meinannut tulla sieltä ollenkaan pois. Oli saamarin hauskaa katsoa mikrofilmiltä juttuja.”

Sille on syynsä, että Westö julkaisee kirjan kolmen, neljän vuoden välein. Hän tarvitsee aikaa tutkimiseen. Ensin on idea. Se kehkeytyy mieleen juolahtavasta kohtauksesta, ehkä tietynlaisesta henkilöhahmosta. Kangastus 38 lähti liikkeelle päähän pulpahtaneesta kuvasta, jossa mies ja nainen seisovat kahdestaan konttorissa.

Kun kohtaus alkaa kasvaa tarinaksi, Westö painuu arkistoon ja ryhtyy tekemään muistiinpanoja sinisiin A4-ruutuvihkoihin.

Missä kuljimme kerran veti neljä ruutuvihkoa.

”Tieto on minulle kuin selluloosaa. Hankin sitä paljon, ja sitten annan sen sulaa. Jossain vaiheessa aines tulee osaksi tarinaa.”

Ennen kirjoittamista Westö tekee ”story boardeja”. Ne ovat noin puolitoistametrisiä pahvilevyjä, joille hän piirtää ja kirjoittaa tussilla romaanin kohtauskartan. Kun story boardit ovat valmiit, Westö ei välttämättä edes vilkaise niitä enää. Tarina on päässä, ja hän alkaa laittaa sitä paperille.

”Philip Teir totesi kerran mun story boardeista: ’Tiedätkö, Kjell, tätä varten on olemassa tietokoneohjelmia nykyään.’”

Mutta Westö luottaa paperiin ja kynään. Hänellä on kaikki muistiinpanot tallessa, itse asiassa hän antoi pari vuotta sitten perustaa niille arkiston Svenska litteratursällskapetiin, ja: ”Sitä arkistoa aion kontrolloida niin kauan kuin minä elän. Jos sinne yrittää ängetä joku kriitikko, joka haluaa vain kirjoittaa minusta paskaa, niin ei käy!”

Kjell Westö pitää siis historiasta ja suurista kaarista.

”Kun kirjoittaa isoa kudosta, jossa ihmisten elämänkohtalot lomittuvat, tulee pakostakin syntymää ja kuolemaa ja muita tällaisia aiheita, jotka herättävät tunteita. En minä sitä tahallani tee.”

Westö kieltää laskelmoinnin: hän ei ryhtynyt kirjoittamaan paksuja, rullaavia romaaneja sen takia, että saisi satojatuhansia lukijoita.

Hän haluaa vain kertoa tarinoita. Halusi jo ennen kuin itsekään tiesi sitä. Tango Orangen ilmestymisen jälkeen Westö osallistui yhteispohjoismaalaiseen esikoiskirjaseminaariin Ruotsissa.

Seminaarin vetäjä oli vanha tanskalainen kirjailija, jonka tarvitsi lukea vain kaksi Westön runoa antaakseen tuomionsa:

”Et sinä ole runoilija. Sinä olet kertoja.”

 

Reilun puolen tunnin kuluttua lautta palaa ja Westö ajaa Toyotan kyytiin. Sulkeudumme jyrisevään, hurisevaan ja metalliseen maailmaan, joka ryhtyy taikomaan meitä Nauvoon.

Vesillä puhutaan tietenkin kalastamisesta. Westö harmittelee, että on ehtinyt huonosti virvelöimään viime aikoina. Hänen intohimonsa on meritaimen, salaperäinen kala, joka ilmaantuu silloin kun sitä vähiten odottaa.

Westön taimenmenestys on suoraan verrannollinen kirjalliseen menestykseen: kun kirjoilla menee hyvin, kalaa ei tule yhtään.

Edellisestä taimenesta on pitkä aika, kohta neljä vuotta.

Nauvossa meitä odottavat kapeat, mutkaiset soratiet. Helsingissä jokainen kadunkulma on Westölle muistoja täyteen ladattu. Täällä on toisin. Nauvon mökki on ollut Westön hallussa vasta vuodesta 2015.

Westö nyökkää kohti peltoa, jolla tepastelee kaksi kurkea.

”Luulen, että se on sama pari, joka on täällä joka vuosi.”

Tien yli laukkoo jänis.

”Nauvossa on paljon eläimiä. Metsojen soitimen aikaan täällä oli viime vuonna testosteronista niin sekaisin mennyt ukkometso, että se kävi autojen päälle.”

Sinnikkääksi urbaanin kuvaajaksi Westö rakastaa luontoa todella paljon. Läheisin maisema hänelle on nimenomaan saaristo, jolle hän menetti sydämensä kesällä 1988. Silloin Westö vuokrasi vaimonsa kanssa Nauvon naapurisaaresta Korppoosta katosta vuotavan rantasaunan. Perhe tuli saaresta pois vasta syksyllä.

”Se oli varmaan yksi vuosisadan lämpimimmistä kesistä. Elimme Robinson Crusoe -elämää.”

Mökillä ja luonnossa Westö pääsee ”liikkumaan syvyyssuuntaan”. Jorpakossa ei tarvitse koko ajan tavata ihmisiä, vastata viesteihin, suunnitella aikatauluja. Rampata jossain.

Tulemme perille: korkeiden, ohuiden mäntyjen reunustamaan pihaan, joka viettää kohti merta. Kirjailija piristyy silmin nähden, pomppaa autosta nopeasti pihalle ja vaihtaa päälle muhkean toppatakin ja kumpparit.

Hän esittelee tilukset. Mökki on yllättävän pieni ja vaatimaton, tumma, yksikerroksinen rakennus. Kaikkiaan tontilla on kuusikymmentä metriä merenrantaa, pihasauna, ulkohuussi ja vanha varastorakennus, jonka Westö on muuttanut kirjoitustilaksi.

Se on vinkeä pytinki. Kyseessä on pikkuruinen huone, jossa on sänky voimanokosia varten, kirjahylly, musta toimistotuoli ja hädin tuskin läppärin mentävä, hutera, kauttaaltaan maaliroiskeiden peitossa oleva pöytä.

”Edellisten omistajien jättämä. Se on oudolla tavalla kaunis. Juuri muuta kaunista eivät jättäneetkään.”

Sen ääressä Westö istui viime kesänä kannettavansa kanssa, paukutti tekstiä Rikinkeltaiseen taivaaseen ja tilutteli välillä kitaraa.

Nurkassa seisoo tyhjillään oleva kitarateline. Muinoin Westön kirjoitussessiot saattoivat mennä riffien sahaamiseen, mutta nykyään hänellä on enemmän itsekuria.

Westö soittaa kahdessa bändissä, kirjailijoiden ja toimittajien Nyrok Dollsissa ja WHAT?issa, jossa soittaa myös hänen veljensä, kirjailija Mårten Westö.

Nuoruuden unelma rokkitähteydestä elää mökin seinillä, joilla on kuvia Curtis Mayfieldistä, James Brownista ja nuoresta Tina Turnerista. Huussissa asioidessaan voi mietiskellä Otis Reddingin ja Aretha Franklinin äärellä.

Westö ei pehmennä yhtään, kun sanoo:

”Jos minulla olisi lauluntekijän lahja kuten J. Karjalaisella tai Tuure Kilpeläisellä, niin vaihtaisin saman tien romaanien kirjoittamisen neljän minuutin popbiisien tekemiseen.”

Eräällä kirjareissulla Islannissa hän istui koko illan The Sugarcubes -bändin basistin Bragi Ólafssonin kanssa reykjavikilaisessa ravintolassa. Miehet avautuivat kilpaa toisilleen siitä, miten toinen halusi olla kirjailija ja toinen muusikko.

”Sittemmin Ólafsson todella ryhtyi kirjailijaksi, että sikäli meni hyvin hänen kohdallaan.”

 

Pihalla puramme uunin. Westö on tilannut vuokralavan, jolle heittelemme lahot tiilenpalaset. Sitten tarkastamme pihapiirin ja retuutamme lavalle vanhoja lautoja, työkaluja ja muuta edellisiltä omistajilta jäänyttä sälää. Ennen haastattelua tuttu varoitti minua, että Westö ei ole välttämättä helppo seuramies vaan lämpenee hitaasti. Se on pötyä. Westö puhuu koko ajan.

”Tuohon voisi istuttaa sireenejä. Mä tykkään sireeneistä.”

”Voisimme lämmittää lounaan mikrossa ja syödä ulkona, kun vielä paistaa aurinko.”

”Mitkä nämä on?” hän kysyy ja nostaa talonnurkalta tukkisakset, joita metsurit käyttävät kaadettujen puunrunkojen nostamiseen.Sanon Westölle, että hänestä huomaa, ettei hän ole kasvanut maalla.

Hän puhkeaa pikkupoikamaiseen, haukahtelevaan nauruun. ”Joo. Mä olen tällainen kaupunkilainen kermaperse.”

Westö on puhunut jyrkästä luonteestaan, mutta hänellä on mainio itseironian taju. Eikä itsereflektio jää vitsailun tasolle: paikoin hän pui persoonaansa ja tekemisiään hyvinkin viileään sävyyn.

Lounaalla, jonka syömme tummuvasta taivaasta johtuen sisällä, Westö tekee kirjailijoille aika harvinaisen asian. Hän analysoi pyynnöstä omat romaaninsa. Eikä päästä itseään helpolla.         

”Leijat Helsingin yllä on hirveän vuolas. Sen on kirjoittanut nuori ihminen, joka luulee olevansa keski-ikäinen. Hapuilevan alun jälkeen teksti pääsee vauhtiin. Naiskertoja puolivälissä ei toimi, opin kirjoittamaan naisen näkökulmasta vasta myöhemmin.”

”Isän nimeen -romaanin ensimmäiset sata sivua kuuluvat mulle läheisimpiin. Siinä on muun muassa juttua taimenenkalastuksesta. Loppu ei kyllä kanna ollenkaan.”

”Langista onnistuin mielestäni rakentamaan tiiviin, mutta kokonaisuutena se jäi ontoksi. Parilla minun läheiselläni meni silloin huonosti, ja sen takia romaaniin on heijastunut tiettyä pimeyttä.”

”Missä kuljimme kerran on aika ehyt, mutta on siinä muutama anekdootti liikaa.”

”Älä käy yöhön yksin on ideana ja joiltain osin myös tekstiltään vahvinta, mitä olen kirjoittanut. Mutta valitettavasti tämä kirja on myös se, jossa rakennustelineet näkyvät. Tarinasta tuli isompi kuin olin kuvitellut. Sitä olisi pitänyt työstää vielä vuosi.”

”Kangastus 38 on vielä liian lähellä, jotta voisin sanoa siitä mitään.”

Westö sanoo, että hänelle on tärkeää se, että lukija tietää aina, missä mennään. Westö ei ole kikkailija. Ei rakenteessa, ei kielessä.

”Jos avaa Jari Tervon, Sofi Oksasen tai Katja Ketun kirjan ja vertaa niiden kieltä minun kieleeni, niin onhan siinä iso ero.”

Westön mukaan hänellä on rikas rekisterivalikoima ruotsiksi, ja se vaatii suomentajalta paljon. Suomea hän opetteli kirjoittamaan kunnolla vasta kolumneissa, joita teki varsinkin 2000-luvun alussa. Tärkeä hetki oli se, kun jalkapallokentällä Arvi Lind sanoi kerran, että Westö ”kirjoittaa kaunista suomea”.

Otavan kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö Jaana Koistinen on yksi parhaimmista Westön kirjoitustavan asiantuntijoista Suomessa. Koistinen on toimittanut kaikki Westön proosateosten suomennokset. Yhteistyötä on kertynyt kohta 30 vuotta.

Kysyn sähköpostitse, miten Koistinen summaisi Westön kirjailijanlaadun. Koistinen kertoo, että ”syttyi palavasti” Westön ensimmäistä novellikokoelmaa lukiessaan ja kannatti voimakkaasti Utslagin (Merkitty) ottamista Otavan ohjelmaan vuonna 1989.   

Koistinen ihastui novellien dialogiin ja vahvaan tarinalliseen otteeseen. Hän ei yllättynyt, kun Westö siirtyi romaaniin. Koistisen mukaan pitempi formaatti ei tarkoittanut holtitonta muodon kaaosta, vaan isompaa orkestraatiota, halua kertoa yksityiskohtaisemmin ja syvemmin, siirtymää historiaan.

”Menetys, kaipaus, ystävyys ja rakkaus ovat temaattisesti keskei-
siä aiheita Westön tuotannossa, ja tunteiden kuvaaminen ja käsittely liitetään helposti tunteellisuuteen, vaikka ne ovat eri asioita (ja emotionaalisuus on kriitikoille helposti vaaran merkki).”

 

Palataan baariin ja tilanteeseen, jossa nuorimies esittää mielipiteensä Westöstä. Nuorimies on syyttänyt Westötä itsensä päästämisestä helpolla. Syytetty haluaisi puolustautua: sanoa, että totta kai hän haastaa itseään. Että hän kamppailee vaikeiden ja monisyisten aiheiden kanssa ja yrittää kirjoittaa jokaisesta kirjasta paremman kuin edellisestä.

Westö katsoo laihaa miestä, jonka posket ovat kuopalla, ja ajattelee: dostojevskilainen hahmo, arosuden oloinen.

”Kirjoitatko sinäkin?” hän kysyy arosudelta.

Mies nyökkää. ”Olen kirjoittanut romaanin.”

”Onko se julkaistu?”

Mies pudistaa päätään.

Westö hakee tilaamansa kinkkutoastin baaritiskiltä, eivätkä he puhu enää. Westö on kirjoittanut kohtaamisesta lokakuussa 2010 ilmestyneessä Yhteishyvän kolumnissa, joka on julkaistu myös Westön tekstikokoelmassa Halkeamia (2011). Kolumni päättyy pohdintoihin siitä, onko hän koskaan ollut yhtä ehdoton kuin nuorimies, ja jos on, onko hän sittemmin myynyt itsensä.

Mutta sitä hän ei sano, että hetken ajan hän taisi nähdä miehessä itsensä vuonna 1996.

 

Silloin, kun mikään ei onnistunut.

Westö söi lounasta keskustassa, käveli kaupungilla ja mietti romaania, joka ei toiminut. Westö oli jo hetken nähnyt itsensä uutena Runar Schildtinä: arvostettuna lyhytproosan taitajana, jolta kaikki odottivat Suurta Suomenruotsalaista Romaania. Schildt oli murtunut paineen alla ja tehnyt itsemurhan, ja sitä Westö ei sentään hautonut.

”Tosin olisin voinut paeta baariin ja haukkua kaikille Monika Fagerholmin, mutta se olisi ollut tappio. En tehnyt niin. Olin lukenut Fagerholmin Underbara kvinnor vid vattenin ja pidin sitä erinomaisena teoksena. Sitä paitsi Fagerholm oli ystäväni.”

Westö tunnusti itselleen: hän oli kateellinen. Ja heti sen jälkeen hän ymmärsi, että kateus ei tekisi hänestä parempaa kirjoittajaa.

”Se oli käänteentekevä hetki, ja sen avulla olen osannut navigoida moraalisesti myös jatkossa. Sen jälkeen en ole ollut kateellinen muiden onnistumisista.”

Päivämäärä oli 8. tammikuuta 1996. Westö käveli suoraan työhuoneelleen Juhani Ahon tielle Eirassa ja kirjoitti yhdeltä istumalta muutaman sivun mittaisen tekstipätkän.

Se meni romaaniin lähes sellaisenaan. Romaani on Leijat Helsingin yllä, ja se ilmestyi Otavalta vielä samana syksynä. Kyseinen kohta alkaa suomenkielisen laitoksen sivulta 12 sanoilla: Eletään varhaista vaihetta maapallolla... ja loppuu sivulla 14 lauseeseen: Vaan hittojako minä tiedän.

Leijat Helsingin yllä on myynyt tähän mennessä suomeksi melkein 58 000 kappaletta, ja siitä on otettu 23 painosta.

Paluumatkalla Helsinkiin panen nauhurin kiinni ja puhumme musiikista. Ilta on häkellyttävän sininen ja kirkas. Tämmöisinä iltoina, Westö sanoo, hän tahtoisi vain painaa kaasua ja ajaa auringonlaskuun kuin yksinäinen cowboy.

Tarkistan vilkaisulla, onko Westö tosissaan. Näyttäisi olevan.

Tietenkin on. ■